Onko ranobeilla kohdeyleisöä manganlukijoiden ulkopuolella?

[madu]

SYVÄLLISTÄ KESKUSTELUA HUOM

Aiemmin tänään eräs viesti täällä Anikissa herätti huomiooni että Yen Press on alkanut julkaisemaan Isuna Hasekuran Spice and Wolf- ja Nagaru Tanigawan Haruhi Suzumiya -kevytromaaneja. Ei siinä mitään, ovathan nuo ainakin alkuperämaassaan ilmeisesti aika suosittua viihdettä ja tuntuvat olevan tänä päivänä ehkäpä ykkösmateriaalia hittisarjoille mennen jo mangan ohi (ja mikäpä siinä, onhan kevyen proosan kirjoittaminen varmasti vaivattomampaa touhua kuin mangasivujen piirtäminen).

Mikäli jollekulle on vielä tässä vaiheessa epäselvää mikä tämä tällainen light novel / kevytromaani (novel on sitten romaani suomeksi, mur kevytnovellisteille) / ranobe oikein on, suosittelen tutustumaan Wikipediasta sekä itse asiaa käsittelevään artikkeliin että jonkinsorttiseen listaan tunnetuimmista tuotoksista (joka tosin valitettavasti ei kerro onko ranobe alkuperäisteos vai sovitus jostain aiemmasta mediasta).

Nyt kun peruspohjustus on suoritettu, päästäänkin sitten itse asiaan. Alkuperäiset kannet yläpuolella, Yen Pressin englanninkielisten painosten kannet alla.



Mitä persettä, joku voisi kysyä. Haruhin kansi ehkä menettelee, joskin on erittäin tylsä verrattuna taistelutarjoilija Mikuruun, mutta Horo sen sijaan... no, katsokaa itse. Kustantajan kommentti asiasta on seuraavanlainen:

Of course one of the main challenges we face is with presentation. We love the original designs of the novels we’ve licensed from Japan. Love them to death! The unfortunate reality we face, though, is that these designs that we adore, while they work brilliantly in markets where manga is ubiquitous, tend not to be impactful with more general audiences here — and we want everybody to enjoy these books! So the challenge we have to undertake is to come up with new cover designs for these fantastic books in hopes of garnering for them the readership they deserve. I am therefore proud to present you — for the first time anywhere — a sneak peek of the cover for Isuna Hasekura’s much anticipated novel, SPICE AND WOLF!

We think this design really captures Holo’s playful spirit in a way that will appeal to fantasy audiences. At the same time, though, we certainly know that some of the existing SPICE AND WOLF fans out there might have a harder time embracing this new direction. What we hope, though, is that those fans understand our reasons for making these changes and will turn out to support this property that they know and love and in turn support the success of light novels in general in this market so that one day — hopefully! — we’ll be in a very different place where we can confidently and successfully utilize the original cover art for these books. What I’d really like to see come to pass is the day where light novels are actually bringing new readers into the manga community!

Sama siis Suomeksi - "tehtiin tälleen että muutkin kun animekeket uskaltais lukea".

Mutta onko tuollaisessa mitään järkeä? Saatan ehkä ajatella asioita liian suomalaisesti, mutta jos tyypillinen suomalainen 14-17-vuotias törmää kirjakaupan hyllyllä mitäänsanomattomaan keltaiseen läpyskään, se tuskin herättää ihmeemmin tunteita kun sen sijaan OMG SÖPÖ MANGA___TYTTÖ TÄTÄ PITÄÄ OSTAA KOSKA TÄÄ ON MANGAA, oho sisällä onkin enemmän sanoja kun kuvia MUTTA OSTAN SILTI. No, koska tuollaiseen ratkaisuun ollaan päädytty, tästä voi suoraan vetää johtopäätöksen että jenkkilässä mangamarkkinoilla ei mene yhtä lujaa kuin täällä.

Mutta onko tuollaisessa siltikään mitään järkeä? Jotenkin tuntuu vaikealta kuvitella että joku täysin japanilaisesta populaarikulttuurista kiinnostumaton nappaisi kirjakaupasta mukaan kirjan joka otsikon perusteella kertoo kummallisen nimisen tytön melankoliasta ja jonka avauskappaleessa poika selostaa kuinka hän lakkasi uskomasta joulupukkiin. Yen Press toivoo että jonain päivänä ranobet saattaisivat olla portti mangaharrastukseen, mutta omaan ahtaaseen maailmankuvaani tuollainen haave ei kyllä sovi juurikaan, lännessä kun ranobet ovat yksi eksoottinen osa-alue jota harva harrastaa, sijoittuen ehkä samaan lokeroon visual novelien tai seiyuufanituksen kanssa. Japanissahan (ainakin Lucky Starin perusteella) ranobet taitavat olla sosiaalistesti hyväksytympiä kuin manga (koska Kagami ei kehtaa lukea mangaa mutta tykkää ranobeista), mutta toisaalta Japanin viihdekulttuuria ei voi verrata länsimaihin oikein millään tavalla.

Mitä seuraavaksi - visual noveleita aletaan kääntämään mainstream-hyväksytysti ja pikapuoliin kuuma vampyyriromanssi Moon Princess kilpailee Twilightin rinnalla teinityttöjen dollareista?

Eli KESKUSTELUA! Oletko lukenut kevytromaaneja, millä kielellä, aiotko lukea kun noita enkkukäännöksiäkin alkaa tulemaan erittäin paljon, ja onko tällaisella medialla mitään toivoa muilla kohdeyleisöillä kuin valmiilla mangaharrastajilla? Saa jutella ranobeista mediana ihan muutenkin.

Lisäksi olisi kiva kuulla perspektiiviä Anteilta G ja V ja Jannelta S miten ihmeessä on mahdollista että Japanin pää kirjojen lisensoinnista on sallinut tuollaiset kansimuokkaukset, teidän aiemmista jutteluistanne olen saanut sellaisen käsityksen että ainakin mangakansien kanssa siellä suunnassa ollaan erittäin tarkkana ja alkuperäisyydestä ei soisi juurikaan poiketa.

[Olke]

Satuin tänään vierailemaan Yen Pressin sivuilla kun olin tekemässä mangatilausta ja näin tuon uutisen Spice & Wolfista. Otsikon nähdessäni ensimmäinen reaktio oli, että voisinpa lisätä maustesutta ostoskoriin, jos siitä on vielä ilmestynyt ensimmäistäkään osaa. Rullasin vähän alaspäin ja näin tuon kannen. Mitä helvetin vittua, ajattelin. Vilkaisin vielä alaspäin ja näin kuvan alkuperäisestä kannesta. Kuvittelin, että Spice & Wolfin kohdalla aiotaan tehdä kuten Haruhinkin kohdalla eli kusetuskannet normaaleille ja alkuperäiskannet weeaboille. Väärässä olin. Uutistekstissä hehkutettiinkin sitä, että Yen Pressin lehden jonkin osan mukana tulee sellainen alkuperäisellä kansitaiteella varustettu irtoläpyskä, jolla voi peittää kirjan varsinaiset kannet.

Vähän harmittaa, koska Spice & Wolf olisi kiinnostanut kyllä kovastikin. Kannen nähtyäni hävisivät ostohalut kuitenkin aika nopeasti. Spicy Wolfin kohdalla haluaisin erityisesti tietää, miksi tuollaiseen kansivalintaan on päädytty. Minun mielipiteeni ei välttämättä käy yhteen tavallisen amerikkalaisen kaduntallaajan kanssa, mutta eikö kynnys ostaa kirja, jonka kannessa on nätti piirretty tyttö täysissä pukeissa ole tavallisesti pienempi kuin kynnys ostaa kirja, jonka kannessa on alaston nainen? Haruhin kohdallahan kansien muutokset eivät minua haittaisi, kun kirjoista on kuitenkin myös alkuperäiselle uskolliset versiot myynnissä. Haruhin kohdalla ongelmana on vain se, että animen Endless Eight ja kymmenes osa joka ei taida koskaan ilmestyä ovat koko lailla imeneet minusta halut uhrata rahojani Haruhin kirjoihin.

En ole juuri kevytromaaneja lukenut, mitä nyt Haruhin ja palan matkaa Toradoraa fanikääntäjien kääntämänä. Lisäksi luin myös Full Metal Panicia siihen saakka kunnes kääntäjä kyllästyi siihen touhuun. Kara no Kyoukain käännöksen ajattelin ostaa, mikäli sellainen on joskus tulossa. Jostain taisin lukea joskus, että Del Rey olisi sellaista värkkäämässä, mutta siitäkään en ole sitten sen enempää kuullut. Mikään tietäjä en näiden asioiden suhteen siis ole. Mielipiteeni perustuukin siis lähinnä näihin sarjoihin. Joku paremmin asiaan perehtynyt voi korjata käsityksiäni, jos kokee sen vaivan arvoiseksi.

Siinä mielessä kyllä ymmärrän, miksi Yen Pressillä toivotaan, että esimerkiksi Haruhin ei-weeabooversiota lukeneet ihmiset ryntäisivät ostamaan kaupat tyhjiksi mangasta, koska kevytromaanien kerronta on ainakin fanikääntäjien työn jäljen perusteella ollut käytännössä sama kuin manga olisi muutettu täysin tekstimuotoon. Varsinkin kun ranobeissa on yleensä vieläpä kuvia niin, ettei hahmojen ulkonäköäkään tarvitse kovin tarkasti kuvailla sanoin. Toisaalta taas tämän takia olen samalla sitä mieltä, että kevytromaanien avulla ei juurikaan uusia manganlukijoita haalita. Luulen, että kirjoja paljon lukevat ihmiset arvostavat vähän monipuolisempaa kerrontaa kuin mitä kevytromaaneissa on. Ja vaikkei henkilö A olisi edes mikään valtaisa lukutoukka, niin miksi hän sitten päättäisi tarttua juurikin jonkun japanilaisen kirjoittamaan kirjaan susitytöstä tai japanilaisesta koulutytöstä? Ehkä siinä tapauksessa, että A:n kaveri B on hirvittävä weeaboo, jonka harrastuksen olennainen osa on painostaa normaaleja kavereitaan tutustumaan idän ihmeisiin. Tässäkään tapauksessa ei olisi mitään väliä, onko kirjan kannessa oikeita vai piirrettyjä tyttöjä, koska en minä ainakaan laittaisi rahojani mihinkään, mitä hullu Japania jumaloiva kaverini minulle ehdottelee. Ostakoot kaveri kirjan itse ja lainatkoot minulle.

Eli ei, en usko, että kevytromaaneja tulee juuri muut kuin valmiit mangaharrastajat lukemaan. Tai voihan olla, ettei kevytromaaneja lue (laillisin keinoin) lännessä muut kuin kielitaitoiset, koska kukaan ei halua ostaa kirjoja, joista nätit piirretyt tytöt on korvattu hirveillä 3D-naisilla.

[Guildenstern]

Puhutaan "RANOBEISTA", kevytromaaneista", light novelleista, jne. ihan kuin ne olisivat jokin salaperäinen, eksoottinen ilmiö, joka on rantautumassa länsimaailmaan kaukaa nousevan auringon maasta.

Uh...Ne ovat nuortenromaaneja. Niitä kirjoitetaan ja luetaan kaikkialla. Täälläkin.

Oli miten oli, aihe on tuottanut minulle henkilökohtaisesti päänvaivaa jo jonkin aikaa, koska on monta sarjaa, jotka kiinnostaisivat minua, mutta joita ei ole saatavilla englanniksi. Miksi?
Japanissa suositut nuortenkirjasarjat tavataan kuvittaa kohdeyleisöön vetoavalla, ns. "mangatyylillä". Länsimaisille kustantajille tässä on sekä tilaisuus että ongelma. Periaatteessa on valmis kohderyhmä, kaikki anime- ja mangafanit, ei kun lisenssi taskuun, kirjat käännökseen ja kaupan hyllyille. Mutta sitten on ongelma: Keskiverto anime- ja mangafani on keskittymiskyvytön, hyperaktiivinen ja suurelta osin lukutaidoton. Jos tekstiä ei ole kirjoitettu kissankokoisin kirjaimin peukalonkokoiseen puhekuplaan, tai jos tarinan kaarta ei ole puserrettu 20 minuutin audiovisuaaliseen tykitykseen, mielenkiinto katoaa.
Kukaan muukaan ei rynni kirjakauppoihin ostamaan rabanoita, koska A) kirjastot on keksitty, B) isosilmäiset piirroshahmot puistattavat, tai C) ne ovat tankerokielistä roskaa, joka on tehty viihteeksi eikä sivistykseksi.

Kuka siis ostaa? Ei niin kukaan.

Hyvänä esimerkkinä tästä mm. Shakugan no Shana, Yashichiro Takahashin harmiton fantasiatarina tulenhehkuisesta soturitytöstä ja tavallisesta lukiopojasta (tm), jonka 22 tähän mennessä ilmestynyttä osaa ovat myyneet Japanissa kymmeniä miljoonia. Läntisellä pallonpuoliskolla kaksi ensimmäistä englanniksi käännettyä osaa myivät töin tuskin sataa tuhatta kappaletta, mikä johti siihen, että sarja pistettiin jäihin.

Tänä päivänä julkaisijat hankkivat vain megaluokan sarjojen lisenssejä, joilla on lähes satavarma tulevaisuus, kuten nyt Haruhi ja maustesusi.
Erilainen kansi on täysin luonnollinen yritys tehdä pesäeroa edelleen hyvin monelle ihottumaa aiheuttavaan A- ja M-sanaan, laajentaa siten kohderyhmää ja saada tuotetta kaupaksi. Tosifanit ostavat, vaikka kannen olisi taiteillut naapurin vekara, ja nyt kirjan ostavat vielä naapurin vekaran kaveritkin. Riittääkö sekään? Se jäänee nähtäväksi.

Omasta puolestani totean, että haluaisin vain saada edes ne 9 tähän mennessä julkaistua Haruhi-eeposta haaviin, koska fanikäännösten perusteella ne ovat poikkeuksellisen eteviä teoksia, jotka toimivat omillaankin.