Esittele omia tuotoksiasi ja kommentoi muiden töitä. Perinteisen taiteen lisäksi tälle alueelle ovat tervetulleet myös teksti- ja valokuvataide.

Valvojat: Animeunionin Foorumiaktiivit, Taidenurkkaus / aktiivit

Viestit: 339
Liittynyt: La Heinä 22, 2006 11:56


Viesti Kirjoittaja zany » Ma Helmi 16, 2009 23:06

Anteeksi kamalasti otsikon surkeus :<

Mutta tosiaankin, alkoi karmimaan kun ei tälläistä aihetta tänne oltu vielä tehty.
Tänne siis on tarkoitus postata itse kirjoitettuja tarinoita, runoja tai vastaavia.
Tottakai yleiset säännöt pätevät myös tänne ja niille yaoi ja shounen ai teksteille on ihan oma alue joten niitä ei tänne : )

Voisin tähän nyt sit pari linkata :

Otsikolla TYttö Pellava Hiuksinen
ja Pieni Ihminen
Kummatkin näistä ovat runoja ja kommentteja ois mukava saada :)

huah.. toivotaan nyt että ihmiset alkaisivat tänne tekeleitään postata ^^
Viimeksi muokannut escape_rope, Ti Helmi 17, 2009 01:32. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Syy: Otsikon kirjoitusvirhe korjattu.
Forever love, Forever dream
afureru omoi dake ga
hageshiku setsunaku jikan wo umetsukusu
Oh! Tell me why
All I see is blue in my heart

DA || Animewatcher

Viestit: 258
Liittynyt: Ke Syys 21, 2005 18:15
Paikkakunta: Helsinki

Re: Tekstitaide

Viesti Kirjoittaja J » To Maalis 05, 2009 21:04

Pistetään nyt tänne myös;
Elikkäs tämmöinen tekele jolla ei pahemmin ole alkua, mutta loppu.
Ei ole ollut oikein motivaatiota tässä kirjoittaa viimeistä noin 15-sivua puhtaaksi vielä koneelle, mutta tässä on kuitenkin noin puolet. Kirjoitusvirheitä on niin typoina kuin kieliopillisiakin. (Huom. Omaan fiksaation "would of". Kuullostaa niin hyvältä, vaikka onkin väärin.) Ja välillä on "thought" "though" sijaan. Mutta pitäisi olla täysin ymmärrettävää englantia kuitenkin.

Mitä voisi sitten itse tarinasta sanoa? Noh, jotkut varmaankin huomaavat mistä hahmosta silloin aikoinaan olen tähän inspiraatiota saanut, mutta mitäpä siitä.
Satunnainen kuva Saberistä innoitti, silloin vielä en ollut nähnyt F/SN. Mutta huom. tämä ei kuitenkaan ole mikään fanfic.
Paikoittain on tullut kyllä tönkköä materiaalia, mutta...noh, ei voi mitään.
En oikein tiedä mitä sanoa. Tarinalla ei varsinaisesti ole mitään nimeä, koska, noh, olen suoraan sanottuna huono keksimään semmoista. Joko tuntuu, että nimi on kliseinen, käytetty tai muuten vain pöhkö. Joten suurin osa mitä kirjoitan menee nimettöminä.

Mukavaa olisi tietenkin saada palautetta. Tietenkin jos palautetta tulee, oli sitten negatiivista tai positiivista, niin loputkin voisi kirjoittaa puhtaaksi.

She was riding on her horse, on her usual patrol area. Everything was perfect, nothing unusual had happened for the whole day for which she was glad.
Rays of sunlight were breaking through the forest trees, bathing her and her horse.
The young knight had long blond hair that was living in the breeze that blew by.
Her armor was made of bright steel and cloth that appeared to be silk. Her hands were covered in blue silk gloves, which came from beneath her wrist guards.
Her gown was mainly made of blue silk, but it had small white stripes that formed little arrows above smaller aces of spades.
On her waist she had white belt that had an sword sheath which had sword tied to it. The sword was sheathed, but it appeared to be long enough to be held with one hand - or with both hands.
The sheath was black, but it had blue dragon painted on it, the dragon was very gentle looking.
The handle was made of black silk and and metal covers in it.
Her chest was covered in metallic chest piece, which was clearly removable and beneath the armor came the same silk cloth, from where her full dress had been made of.
She had her shoulders covered by small shoulder covers, which only covered the top.
Her chest was only little visible beneath the armor, thought her neck and throat were clearly visible.
Her throat, beautiful and elegant, but all her beauty seemed to get crushed by all the sorrow and sadness she seemed to carry on her shoulders.
Her face was smooth, her lips were glowing beautifully in the light. On her right chin, there was a huge scar, which was very faint, but still visible even from little further away.
The scar was quite long and curvy, but wasn't very wide. It started from all the way from her ear to her upper lip.
Her eyes were blue like the ocean and knowing like a mountain. You could of get lost in her eyes if you stood there gazing at them for too long.

As the beautiful knight descended from the forest to a small village below, her gaze was wandering.
Her gaze was full of pain and sorrow that she hoped no one would have to ever face.
She soon spotted something wrong with the village. Normally there's kids outside playing and goofing around and old ladies spreading gossips.
But now there was no one. Something is definitely wrong with this village, she thought.
She stopped her horse, jumped off and hid her in the behind the trees and bushes. "I don't want you to get hurt" she said while patting her at the back.
Soon she would likely be killing bandits and it would of put her at disadvantage if she had to protect any villagers and her horse, too.
Those bastards of bandits. They kill mens without second thought, rape and make profit of all the women who are just old enough. The younger ones are taken to camps and are kept in health until they come to certain age.
She quickly shrugged those thoughts of what had happened in the past and thought it would be time to turn her heart rock, no mercy would be given.
She wouldn't let a single bandit get away. She stepped through the village gates and shouted out: "Get your filthy bodies here, it is time for you to meet the one who judges you!"
Nothing happened. This is strange, she thought.
Normally the bandits would of all rushed out to her, surround her and mock her.
Nothing happened, in fact it was too quiet. The sun had gone behind clouds.

It was obviously a trap, she thought.
Only few moments passed and several arrows were fired towards her. She pulled out her sword out of it's sheath in an inhuman speed and before you noticed, the arrow's heads were cut off.
She was standing beside the arrow heads, holding her sword with both of her arms, ready for more.
As she was standing there, the sun came out from the clouds and it shun greatly upon her.
The blade was shining in the bright light. The blade had been crafted perfectly, there were no bumps, dull spots or scars in the blade.
The blade's shape was the kind of made for kings. It was straight sword that was only bent little from the top, in order to make top edge sharp enough to make clean cut.
It didn't take long, but there was another batch of arrows fired at her, as if to see if the first attempt was only fluke.
But it wasn't, her skill was superior to compared to these lousy archers.
If she was to be taken down, it would be through close combat, not distance.
She stood still, not far from the village gates, gazing at the directions arrows had come from.
Her gaze was intent and full of fierce will to fight. It was as if she could see the bandits hiding behind the walls.
After awhile of silence, she heard rocks shifting and mud splashing, the bandits were coming.

What surprised her probably most of their entrance was the ridiculous outfit they were wearing.
She had seen all kinds of smugglers and road thieves, but by far, the outfit these bandits were wearing were most ridiculous.
All of the bandits were wearing black masks, only revealing top of their nose, their vicious eyes and little of their forehead. All of the bandits were also wearing brown leather jackets that seemed to be thick enough that a dull sword wouldn't be able to pierce it.
The jackets also had strange cutting. There were no sleeves, thus leaving your arms completely uncovered.
Each of the jacket's had their own unique markings and different rank in the right shoulder for most bandits. One had three stars on right shoulder and bear paw prints painted all over the front, as if to create illusion that the person had the powers of bear.
One, who had five stars on both of his shoulders appeared to be the strongest of the group as well as the leader. His jacket was still stained in blood, but nothing had been printed into his jacket. He was obviously the leader.
Leaders of small bandit groups such as this were often cowards. Ones who would fight only when they knew they would win, which was the case when fighting villagers who knew not how to fight properly. Thus creating the need for knights like her.
The leader would likely flee during the time she would be taking out his subordinates or he would put up a serious fight. Thought the latter was least likely to happen.
The bandits had dark baggy pants, that were covering almost completely covering their boots too.
After gazing the group of bandits for awhile, the bandit at back who had most stars, stepped forward while removing his mask and lifted the same arm up.
Was it sign of surrendering? No, the other bandits were too excited for it to be sign of surrendering. It was call for duel.
A little smile broke through to her lips. "At least he's not a coward, even thought a fool." she thought to herself, while measuring the challenger.

The challenger's swords didn't seem normal at all. He had one hand behind his back, which had rope tied all the way up to his shoulder, which appeared to go all the way down to the sword.
She could still see the sheath behind his back, which was about an average in length, but that wasn't the strangest part. It was the sword on his waist.
It was long, but it was very curvy too. Almost like a scythe in a form of sword, yet small enough to be held with one arm.
She quickly came to conclusion that this bandit would be dual wielder. She had faced couple of that kinds before, but none of them had wielded sword similar to his.

Confident of her own abilities, she stepped forward to show her acceptance for the duel, even thought there wasn't much of choice for her.
"If I defeat him, the others may surrender..." she thought.
The leader did some weird hand signals and all of the bandits behind him dropped down in lotus position, sitting and chanting.
You couldn't hear the words properly, but it sounded a lot like latin.
"How would a common bandit know of latin, let alone to be able to chant like that.." She pondered to herself,
As she was pondering the question, she soon realized that these were no regular bandits after all.
At the same moment an huge screaming red aura forming around the bandits. Your normal road bandit wasn't able to summon their spiritual force, let alone to form it in a group like that.
The aura that had been formed around the bandits gave chills all to way her spine, but she quickly shrugged it off.
The option of the leader or other bandits surrendering now was gone. These guys seemed to have a lot of experience on their backs, they wouldn't back out now.
She came to new conclusion, these weren't just bandits, these were an assassin group from the nation they were in war with.
But why would they send an assassin group to this far from the border? she started thinking. She couldn't think of reason other than wanting to cause havoc inside the country.
There were still holes in her conclusions, but she would fill those in once she's done with these scums.
Lost in her thoughts, she didn't notice the chanting bandits forming a barrier around her and the person she was now forced to fight till death.
When she noticed what was going on, it was already too late. The barrier had been completed. She knew that barrier would be easy to take down if she would apply enough physical pressure on the barrier from inside, but that would leave her back open to the bandit she was fighting with.
Her only choice was to stall and fight until she came out as victorious or the bandits outside barrier got exhausted enough to be able to maintain the barrier.
The barrier was red, screaming for blood red. It was shaped like half ball and was big enough to fit in two storey house. The barrier was big, which of course meant that it would be exhausting to maintain for long period of time.
She took her stance, thinking was over now.

While taking her stance, her opponent pulled out the sword from behind his back, the shape of his sheath had fooled her. The shape and length of the sword had been covered within the sheath. The sheath was made for any average long sword, but this sword was different.
It was quite short, about half of average long sword, it had round edge of the blade, but it was clearly sharp enough to make crucial damage.
Also due to the rope tied to it, it appeared to have the capability of fighting semi-long distance and close combat.
There didn't seem to be anything between the blade and handle, which was very dangerous, but at the same time provided easier usage and less weight on the sword, thus faster recovery and swings. But at the same time you could of lose your hand or the blade could fall off if enough force was applied to certain points of the sword.
Her opponent pulled now out the second sword from his waist. It was indeed scythe in form of sword.
The blade was still stained in blood, as if she had come in to interrupt the killings.

The stance of her opponent was little strange as well. It was different from the other dual wielders she had faced before.
One arm was waving the sword which was tied to a rope over his head while the scythe like sword was steadily placed between his eyes.
They were both now prepared for the battle. Her breath was steady as ever, no unnecessary movements were done or were her eyes wandering off anymore.
The other of the two wouldn't leave this village, nor hold the sword ever again.
She knew her facial expression was neutral, not giving even a slightest hint to her opponent of what was going through her head and what she would do.
That was the first thing that was taught to knights during their training. Not to show your emotions, least not the kind which would allow your opponent to predict your movement.
Being able to swing your sword is worthless, if your opponent can read you like a book. That's exactly what had been told to her in her first day during the training.
She knew it and it appeared like her opponent knew it too. There may have been a faint smile on her opponent's face, but it clearly wasn't enough to make any major judgments or predictions on his up coming movements.

Excitement and anxiety were growing inside the barrier, as the two started circling each other. Neither of the two wanted to make the first move, but it wouldn't stay like this for long. She wanted to play defensive, all her training had taught her that never go offense against unknown threat.
What also counted was that she knew that by delaying the battle, the bandits outside would get eventually exhausted, thus the barrier would disappear and grant her more room for movement.
The two kept circling each other for one more full circle, that's when it happened, the rays of light sparked through the shallow spots of clouds, the sword that had been tied on the bandit's arm came flying at her.
She reacted quickly and deflected the flying sword with easy swing on it's blade.
The sword bounced away, falling to the ground few meters away from her with little of dust coming up.
Before the dust had disappeared, the sword was pulled back to it's owner. The faint smile on bandit's face had grown slightly bigger, but clearly you could tell that the smile yearned for blood and death, nothing predictable was in his expression.
She, however did figure out that soon there would be another throw coming at her, which was the moment when she decided that she wouldn't just deflect the sword this time, but also cut the rope tied to it.
This would disable the use of long distance in their battle, giving her the advantage, she thought. She had been the best during her training days. She had been mocked for being the only female in the training group, but she had come over all of her obstacles.
She was now among the six pillars, in other words among the top six knights in her country.
In a blink of eye, the second threw came at her, but something wasn't right. The speed was enormously greater than it had been on the previous throw.
The speed of the throw took her by surprise which allowed her just barely to block the strike. She didn't notice the sword cutting small amount of hair.
Despite the greatly increased speed, she managed still to deflect the sword, but something was different this time. The sword didn't bounce naturally at all.
The movements were too stiff for it to be natural. Not only speed, but she had also felt something different at the contact. It didn't feel like the previous hit at all.
As she was still analyzing the previous attack, new one came at her. The speed had stood the same to which she acted quickly by thrusting at the sword and evading it by the last moment and immediately after evading, she swung her sword at the rope.
But immediately she saw what she should of figured earlier. Instead of the rope getting cut, the rope bent over like a piece of strong metal and before she noticed, the rope had tied itself around her neck.
"CRAP!" She thought to herself, almost losing her cool.
Despite her hard training, she was still little air headed during the battle. Analyzing the opponents attacks had never been her strongest point, which often resulted in situations such as these.
She knew her weakness and the way to get out of it. Her calmness was coming back.

The smile on her opponents face had grown even larger as he saw his prey getting caught.
As she tried to pull off the rope around her neck, she felt something different in the rope. As she had grasped it, little of smoke raised from her glove.
"Ah, I see..." She thought. She had figured the trick now and was pitying herself for not figuring it out earlier.
Her opponent had enforced the rope with his spiritual force, thus making it a lot harder to cut with a sword, even if it were enforced too. She had likely not applied enough of spiritual force on her strike, since she had not been expecting it to be enforced too.
Now that she had figured out the trick and got somewhat idea of the skill of her opponent, she was getting more excited of the battle too.
She even allowed herself a faint, but mad smile on her face, which caused the smile on her opponent to fade away quickly, as he saw the slight madness in her smile.
"RELEASE!" She shouted and immediately enormous amount of blue spiritual force surrounded her. At the very same time the rope tied around her neck was shred completely, nothing was left. The sword that had been tied on the rope was burst out flying towards the edge of the barrier, which it pierced, but the sword still stood inside the barrier.
It was powerful enough to cause small cracks on the barrier, which took the bandits outside the barrier by surprise.
Everything happened so quick that she had completely ignored the burn marks left by the rope in her beautiful neck and the pieces of hair that had now burnt due to her pulling out her spiritual force in such large amount.
As the bandits outside finally got their act together, the small cracks were quickly fixed, making the barrier complete again.
Her excitement had gotten better of her for the moment, but she managed to calm herself down for now.
The long distance was now gone her opponent would have to get into close combat with her and she knew that she wouldn't go down at close combat. There was only one person who had defeated her, but that person had fallen in another battle, years ago.

The battle was now again in square 1.
Instead of starting to circle each other, her opponent was shaking his head in disbelief, apparently he didn't believe the battle to become this tough.
He too small steps towards his shorter sword that had been stuck on the barrier for awhile now.
As she was gazing his movements completely still, only her eyes were following his movements, her opponent started talking.
At first she couldn't comprehend what he was saying, it clearly sounded like Latin, but she couldn't understand it.
The bandit soon noticed the questioning gaze on her face in which moment he changed his tone of voice and started speaking in English.
"You are indeed something, my precious Knight. I wasn't expecting to face someone of this caliber in such pitiful mission as this."
At the moment he let out the last word, you could of hear similar voice of scratching your nails into blackboard, he had just pulled out the sword from the barrier.
While taking steps back to his previous position, he let out gently; "Shall we began the real showdown now, my precious Knight?"
They both had been underestimating and toying with each other, the whole time. Both had figured that out now.
Before she could give her answer, the bandit shouted "LIBERATIO!" and suddenly the dirt, rocks and remainings of arrows started shifting beneath him while enormous amount of white spiritual force surrounded him.
The amount was very close to equal of her, if not even more. She had learned that much of calculating the opponent's spiritual force, but she wasn't accurate. She couldn't tell if he had more or less than she had left. Only major difference she could tell between the forces was that to compared her gentle spiritual force, her opponent's was vicious which longed for blood.
She noticed how her opponent was enforcing the two swords with his spiritual force, in much larger amount than he had felt before. This of course meant that she would have to apply more force on her sword.
She wouldn't be able to battle equally if her sword didn't least match up to his after combining both, physical and spiritual force.
To apply an set amount of spiritual force into wanted item had always been tough for her, for which reason she took a moment to close her eyes and focus on transferring the amount of spiritual force into the sword she deemed to be right.
In matter of seconds, her sword would of normally glow blue, but due the contrast caused by the red barrier, it was now glowing slightly purple, if you looked outside. Inside it was still clearly blue.
While she had been busy to enforce her sword, she had missed how her opponents swords had almost disappeared. Only faint shape of the swords was left and it was glowing rather pinkish.

Thought occasionally the sword was vibrating it's original color.
As she kept measuring her opponent, she noticed the previous faint smile had turned into vicious smile that longed for blood.
What was wrong with this person, his expressions are changing way too fast. Is he trying to confuse me? She thought to herself.
That's when the bandit noticed her exploring gaze. Her gaze had gone up and down, searching and analyzing every inch there was to him.
Immediately after he had noticed her wandering gaze, he launched his vicious attack. He thrusted through the empty space between the two at enormous speed. But the sudden attack gave him no advantage.
She had been expecting it. She easily parred with his sword. Thus resulting the two being face to face first time this intensively.
There were merely five inches between the two, she could feel his breath tickling her skin.
Being in middle of the barrier now, it was clearly visible the contrast of all three spiritual forces.
The two that were by far the dominant ones to compared the barrier were eager to corrode each other. Constantly the sides were moving, it was like watching an open flame trying to gain ground, but constantly it was pushed back.
All of it was clearly visible now that the two were no longer on the corners of the barrier. But it was nothing more, but holding on your own.
Both of the fighters still had plenty of spiritual force left and all they were currently doing was burn off some of it, an feeble attempt to gain the upper hand.
While gazing the eyes of the bandit, looking for answers, the bandit realized this was his chance.
In a fraction of second, he raised up his shorter sword, which took her by surprise. She wasn't expecting that, but an strike instead. At the same time she allowed the few rays of sunlight to blind her due to the reflection.
The reflection had been aimed perfectly. It only covered the level of her eyes, nothing more.
Even thought she was blinded, she heard an small "hmph" sound coming from her opponent, he was underestimating her. It would be obvious where he would be striking.
Since she could still feel the scythe like sword being still parred with her, there was no other choice.
Even thought she had released her spiritual force, she had only released it. The spiritual force would still have to be "moved" into the place you wanted to use it.
Thus she started to gather her spiritual force on her wrist guard, preparing to block the incoming attack.
The minor prediction she had made had been correct. But even then, she felt something wasn't correct.
She heard and felt an small sound of metal cracking.
"Crap! She thought.
Did I not apply enough spiritual force? No. I can feel that there's more than enough.
She soon figured the only reason was, she hadn't been fast enough.
That resulted the armor itself taking on, even if only for a fraction of second, the pressure of spiritual force.
Even thought her armors had been reinforced to withstand the pressure of spiritual force, the amount her wrist guard had faced was clearly more than it could stand.
She had been lucky that she didn't lose her wrist there.
The strike had been executed well, but her counter was executed even better.
Pitkäaikainen stalkkeri

Viestit: 39
Liittynyt: Ma Kesä 22, 2009 14:41

Re: Tekstitaide

Viesti Kirjoittaja Yookuro » Ma Kesä 22, 2009 15:01

Olen omistautunut kirjoittamiselle, joten kirjoittelen silloin tällöin sitä sun tätä. Haenpa tästä tälläsen kirjoittajan profiilin:

*Kuinka kauan olet kirjoittanut?
Sanoisinko että pienestä lähtien. Kuusivuotiaasta.

* Millaisia tarinoita kirjoitat mieluiten/eniten?:
Crossovereita. Tykkään mayhemmia tehdä ja katsoa aina minkälaista se on kun sekoittaa sarjoja keskenään. Se on kuin kemianluokalla leikkisi aineilla, katsoen jos ne räjähtävät taivaan tuuliin!

* Millainen päähenkilö on usein tarinoissasi?
Riippuu osasta. On hauskaa kirjoittaa monista hahmoista samaan aikaan, mutta yhtä hauskaa se on kirjoittaa myös yhdestä hahmosta. Mutta yleensä preferraan kirjoittaa monista hahmoista samaan aikaan.

* Kuinka paljon pidät kirjoittamisesta?
Kirjoittelu on mulle yhtä ihanaa kuin piirtäjille piirtäminen: Voin heittää mielikuvitustani miten vaan sanojen avulla.

* Mikä oli ensimmäinen tarinasi/runosi?

Debyyttini nimi on "Mimi ja Sora Tylypahkassa", jonka tein siskoni kanssa, mutta meni aina ihan pilalle. Sisko piirsi kuvat ja mä tarinoin. Yritimme vuosia tehdä sitä, jotain 3 kertaa samalla tavalla, mutta aina sille kävi jotain... (-TT-)

* Mikä on mielestäsi paras kirjoittamasi tarina/runo tähän mennessä?
En osaa sanoa! Siksi laitan joitain parhaimpiani:
Pokemon Synttärikertomus-Jatkotarina.
PSKJ: Arkistoitu
Hyvin vanha ja silloin olin aika hyvä heittää mielikuvitusta, mutta ei niin hyvä sanoissa.

-Amuse & Call-

Vaikka se on fanficci, pistin tähän työtä. Inspiraatiota tulee vaikka mistäkin, ja tää on aika pisin tarinani, mihin tein työtä. (-^^-) Ja mikä parasta, lempifandomini crossoverataan tässä. Wokkidyh. (-^w^-) Laitanpa tähän tiedot ja prologin, jos satun julkaisee sitä täällä:
Spoiler: Amuse & Call
Otsikko: Amuse & Call
Author: Yookuro
Rating: K-13
Disclaimer: Azumanga Daioh, Yotsuba - Kiyohiko Azuma.
Lucky Star - Kagami Yoshimitsu
Pani Poni (Dash) - Hekiru Hikawa
Ouran High School Host Club - Bisco Hatori,
Genre: Crossover/Humor/ Slice Of Life

Summary: Kun Azuman ja Kasukaben lukiot siirretään Tokion lännemmille rintamille tekemään ylle yhteistä kouluseremoniaa, joutuvat kaksi ja pari muuta luokkaa yhteiseen rakennukseen joka on... sanottu karanneen hullujenhuoneesta.


"Isi! Haluun katsoa sen elokuvan taas!"
"Mutta sinähän katsoit sen jo hetki sitten."
"Elokuviahan pitää katsoa uudelleen ja uudelleen!"

Herra Koiwai huokaisi syvään, mennen tarkastelemaan hyllyä. Hänen kasvattilapsensa, Yotsuba, oli miehen mielestä töllötellyt televisiota aivan liikaa sen jälkeen, kun he olivat lainanneet videovuokraamosta SkyHigh-nimisen elokuvan. Elokuva lukiolaisista, jotka omasivat supervoimia, taisi kiehtoa tätä vihreähiuksista ja hyvin lapsekasta pikkutyttöä - sen näki Yotsuban innokkaista silmistä, kun Koiwai ojensi dvd:n hänelle.

"Hyvä on, mutta aion katsoa sen kanssasi. Joitain kohtia ei ole noin nuoren syytä nähdä", Koiwai huomautti, istuen maahan ja ottaen dvd-soittimen kaukosäätimen. Yotsuba istuutui nuoren miehen viereen ja nautti elokuvasta yksilöllisellä sympaattisuudellaan Koiwai tiesi, ettei hänen tarvinnut olla huolestunut kovin kauan - huomennahan elokuva palautettaisiin takaisin. Enää tämä kerta ja siinä se, hän ajatteli.
Mutta ei aikaakaan, kun Yotsuba jo sanoi kasvatti-isälleen innostuneesti:

"Isä, minäkin haluaisin supervoimat!"

"Niinkö? Minkälaiset?" Koiwai kysyi.

"Sellaiset, joilla voisin käskeä tsuku-tsuku-bosheja ja muuttaa kesän kevääksi!" Yotsuba vastasi päättäväisesti.

"Sitten voisin omata maailman ainoan superpikkutytön... sinä pikku-"

Koiwai silitti Yotsuban päätä ja otti hänet syliinsä. Molemmat jatkoivat elokuvan katsomista, mutta pikkuhiljaa alkoi Yotsubaa väsyttää. Hän nousi ylös ja sanoi menevänsä nukkumaan. Koiwai jäi olohuoneeseen, kun Yotsuba suuntasi vessaan päin. Koiwai jäi hieman kuitenkin ihmettelemään Yotsuban tämäniltaista väsymystä, sillä yleensä hänellä riitti energisyyttä ja jaksamista kuin pitkäkestoisella patterilla. Mutta ehkä se johtui illasta itsestään; tähdet olivat kuin taivaalle siroteltua hienointa kimmeltävää tomusokeria, keskikokoisen kuunsirpin loistaessa niiden keskellä, tehden taivaasta ihanan rauhoittavan.
Pian Koiwain miete keskeytyi elokuvasta kuuluneeseen ääneen. Hän unohti nopeasti mietteensä ja jatkoi elokuvan katsomista.


Yotsuban pukeutuessa pyjamaan, hän näki jotain taianomaista. Tähdenlento sujahti tähtitaivaalla.
Juosten suurten ikkunoiden eteen, hän sai toista yllättymisen aihetta. Tähtitaivas oli niin kaunis!
Pikkutyttö katsoi haikeasti ylös, eikä voinut olla henkäisemättä ihastuksissaan. Kaiken kruunasi toinen tähdenlento. Kuinka satumaista!
Yotsuballa oli nyt kaksi toivomusta. Mitähän ne mahtoivat olla?
Hän sulki silmänsä ja laittoi kämmenensä yhteen. Sitten hän toivoi:

"Kunpa... tuo elokuva... tulisi toteen..."

Hän käytti toisenkin toiveensa, mutta sitä hän ei sanonut ääneen.


Koiwai tuli myöhemmin makuuhuoneeseen ja löysi Yotsuban syvästä unesta, lattialla.
"Arvasin kuin arvasinkin, että hänellä oli virta lopussa… tosin odotettua aikaisemmin", hän ajatteli.
Koiwai nosti Yotsuban makuupatjaansa ja pian otti itsekin rennosti ja lopulta nukahti.

Mutta juuri se tähdenlento jolle Yotsuba teki molemmat toivomuksensa, kiisi keskelle laidunmaata kovalla törmäyksellä.
Se olikin metallinen pallo, josta tuli esiin ankka, jolla oli spiraalikuvioidut silmälasit.

"Hahaa hahaa.Tuli ihan korni Lilo ja Stitch-vitsi revittyä tässä."

Hypäten ylös kraatterista, ankka meni laidunmaalta tielle odottamaan autoa liftaamista varten.

Mutta ankan pahaksi onneksi audot ohittivat sen pimeydessä.

-Prologin loppu-


Inspiraatio ja idea tuli Nelosella pyörineestä "Pikku Mestarit"-lastenohjelmasta, jota katsoin pienenä, ja kolmasluokkalaiset lapsuusmuistot. Pidän Indystä, minun villistä ja vanhasta pikku minästäni. (-^^-)

Spoiler: Kaakaopolkka


Neljän seinän sisällä on 16 pulpettia, joissa istuvat luokkatoverini, nurkissa pöydät joitten päällä on pehmoja, värikynäpurkkeja ja muita tarvikkeita. (Ainakin sellainen pöytä on vieressäni.) Näen pulpetit linnankenttinä, joihin aion hyökätä ihan varmasti kun vain opettajani Kirsi "Marianne" Agge menisi pois luokalta edes vähäksi aikaa..
Kynä- eikun siis luuta vain esiin ja odottamaan hyökkäystä... Mikey (Mun leegoukko, mutta älkää niin heti luulko, hän on tullut CityKidsistä asti!) on jo valmiina hyökkäykseen, mutta keltainen luutako? Tavallisimmat luudathan ovat keltaisia...Punaisiahan tässä tarvittaisiin.Harmi kyllä, kun ei ole punaista. Mutta hei, viereisessä pöydässä olevat punaiset värikynät harmaassa purkissa.. Wok-Kiddyh! Kurkotin käteni niin pitkälle kuin voin.. Himputti, jos mulla olisi Yoshin kieli, voisin sanoa vain "Njam!" ja kieleni vain osuisi värikyniin ja nappaisi yhden itselleni suoraan suuhun.
Mutta hei,sain purkista kiinni.. Ja se lipsui jo.


O-Ou, tipahtihan se maahan. Tiedänkin jo mit-


Marianne, ikääntyneellä, vihaisella kasvolla käveli luokseni. Punaista näkyi hänen puserossaan ja silmistäänkin.

"Indy, kuinka monta kertaa pitää sanoa sinulle että EI leikkitä matikantunnilla! Saat luvan kerätä nuo värikynät."

No johan on. Joutuuhan nyt hyökkäys lykkäämään ensi tuntiin, kun Marianne löysi minut itse kiinni teosta. Mutta kai vielä jonkun 1-UPin voin napata kunhan jollain tavalla. Vilkaisin kelloon.


Yhtätoista vaille kymmenen. KAU-Wheez, vain viisi minuuttia välkkään.Kynänkeruusta taitaakin olla AAVANCEA tällä kertaa.Välkällä aionkin tehdä sitten Mäyrikseen kovan vaikutuksen uudella jutullani! Ihan täksi päiväksi vain. Ja ensi tunnilla Mikey varustautuu nyt Prätkähiiriltä lainatulla prätkällä. Ihan varmasti.

-Prologin Loppu-
* Mistä yleensä saat/hankit inspiraation teksteihisi?
Riippuu tarinan tyylistä, sillä pääni kun osuu vaikkapa jonkin animen katsomiseen, päässäni se menee ihan kopiokoneen tavoin. Sen käytän sitten anime-fanficceihin.

* Kirjoitatko eniten tarinoita, runoja, novelleja vai jotain ihan muuta?
Sekoitan niitä joskus yhtenään. Amuse Call-fanficissä on aina jokin aloitusruno, ja taas Kaakaopolkassa kerrotaan erästä eläintarinaa. Jotain sillein. Mutta suurimmaksi osaksi fanficcejä ja myös omia novelleja.

*Mitä uutta aiot kirjoittaa?
Olen alkanut miettiä kirjoittavani uutta ficciä, nimeltään Shuriken Run , jossa on 90-luvun piirrettyjen huumoria, (piirrettyjen) fysiikan lakeja ja antia, (vasaroita, alasimia, dynamiittejä, yms), otettuna Kahjokatista, The Mask: Naamio-elokuvasta, Animaanisista, Freakazoidista ja Tiny Toonsista; mukana ripaus "Pasilan huumoria".
Siinä ovat pääosassa kaksoset, vaikka kummatkin ovat sukupuoleltaan aika hämmentäviä. Toinen niistä on nimeltään Tsukushi- Hän on poika, joka on kuitenkin tyttömäisen naiivi, pelokas ja kohtelias. Toisen nimi on Tsukino, joka on poikatyttö juuri tuollaisella Akane Tendon elementeillä. (Supervahva ja superagressiivinen)
Tsukushi osaa nähdä aaveita, ja kummallekin ollaan annettu tehtäväksi hoitaa aaveet yhteistyöllä sinne, mistä he tulivatkin. Tsukushi yleensä vastaa kaksostiimissään aivoja (muttei aina), kun taas Tsukino voimaa.Joskus kuitenkin asiat eivät iha suju suunnitelmien mukaan, kun hyperaktiivinen Ruri on Tsukushin perässä kuin Pucca konsanaan!

Juu, saattaa mun tarinasta tulla "lapsellinen vanhalla tavalla", mutta tarkoituksenani on kirjoittaa ihanista 90-luvun hauskuudesta, jossa ei Hannah Montanaa, live action-lastensarjoja tai anime-vaikutteisia animaatioita ollutkaan. Ei millään pahalla. (-^^-)

Prologin tein myöskin tänne, jälleen:
Spoiler: Shuriken Run

Shuriken Run

Aaavauskaaappaleeeeh!!!!!!!!!1111!!!!1½! (<= Pahoittelemme Caps Lock-hulluuttelun raiskaamaa otsikkoamme )

90-luvulla, syntyi monien tunnettujen piirrossarjojen johdolla ihan uusi maailma, joka oli aina löydettävinä niitten kirkassilmisten ja innokkaitten lasten mielistä, joilla oli tapana herätä lauantai-aamuisin ja mennä tv:n äärelle lauantai-aamun piirrettyjä katsomaan.
Pian siinä pyörivätkin Animaaniset, Pokemon, Akroniikat, Bittipää, Kahjokatti, Pilipalipilotit, Tikun ja Takun Pelastuspartio, Pikku Kakkosen Launtai-aamu, Kymppikaks, ja vaikka ties mitä muuta kivaa. Ne vaihtuivat silloin tällöin uudempiin, mutta ei se lapsien mieliä haitannut, oli se yhtä hauskaa katsoa uusien hahmojen toilaulia alasin-päähän-sattumuksien, vauvasta huolehtimisen, viidakosta helikopteriin hyppimisen, lohikäärmeenä olemisen ja tietysti seikkaillen yhdessä hopeanvärisen metsästäjäkoiran kanssa sen matkatessa kylmiä maita muitten koirien rinnalla.

Tämä uuden maailman nimi oli Toontown. Siellä fysiikan lakeja ei ole olemassakaan... ei oikeastaan ole olemassa minkään sortin lakeja, sillä kuka nyt niitä tarvitsee siellä? Siellä sinulle ei käy mitään vaikka sinua kuinka iskettäisiin nuijalla, räjäytettäisiin dynamiitilla, tiputettaisiin pianolla, rahakaapilla ja jopa pienellä kukkaruukulla- vaikka jopa sinut iskettäisiin sähköiskulla taivaisiin. Täällä oli tietysti kaikenlaisia omia kaupunkeja vaikka millekkin sopiville piirretyille: Amerikkalaiselle,amerimangaiselle, sekopäiselle Warner-Bros-antics-ille, agenttimaisille,supersankareille, miekkataistelijoille, koulussa käyville, joilla on vaikka mikä persoonallisuus ( ja josta he jotkut turhat adjektiivit saavat nimilleen. Otetaan esim:
Häijy-Henri, tai Kulta-Kasperi), puuhaaville talonrakentajille niitten puhuvien kulkuvälineitten ja rakennusautojen kanssa, opettavaisille, "Pikku Kinoille, Pikku Kakkosille ja Pelottaville Pontsoille"-Siis hirviöille, vedenalaisille, taianomaisille, ja tietysti kokkaajille, mutta se ei tarkoita että ketunleipää saisi syödä!

Kaikki elivät toistensa kanssa ihan rauhallisesti, ellei ota huomioon Animaanisten piirrettyä touhua, jota joutuivat Kahjo (Katti) Ja Poliisimestari Jenny Ralphin avuksi mennä nappaamaan noita tuunisti aivottomia Warnerin veljeksiä ja siskoa saadakseen ne takaisin vesitorniin... jotta ne voisivat mennä toilailemaan uudelleen.Kerran oltiin kuultu että tavatessaan hoitaja Joyn Yakolla ja Wakolla alkoi mennä uusi iskulause tavatessaan Hello Nursen- mutta ei sitä ikinä ehditty kuulla kun Dot jo otti Warnerin veljeksien korvista kiinni.

(W.I.T.C.H:in noitajengin taistoa Winxin keijutiimiä vastaan keskeytettiin 4Kidsin sopimuksesta saada kummankin sarjan lupa käyttää niitä kanavillaan, jolloin hirveisiin lapsellisiin dubbeihin siirryttiin, hengen uhalla olevan amerikkalaisen kansanlaulun kera. Rest In Peace. )

Toontownin elämä oli tietysti osunut suomalaistenkin elämään, esimerkkinä vaikka Digimon-duppi Agaapiolta. Vuosien taannoissa on siellä vieläkin elämää 90-luvun piirrettyjen tapaan, mutta kritiikit, ja väkivaltaisuuden rajoitukset ovat nousseet maailmalla hyvin paljon. Tämän takia ei ole muutakaan löydettävänä tavallisimmista lastenkanavista kuin Hannah Montanaa tai Jimmyn Sarjakuvaelämää. Onneksi Toon Disney Suomi piti sentään puolensa vielä pitkään. Samaa ei voisi sanoa Nickelodeonista.

Mutta Toontownilla on alkanut tunkeutua esiin kaikenlaisia reaalimaailman populaarikulttuuria, muunmuassa videopelejä, animea (<= NOU OFFENSE) ja joskus jopa liian pahaa väkivaltaa, yleensä kuvailtuna "Kone-pyssyllä", "RATATATATATATATATATA" ja sen jälkeen "punaista nestettä ja maassa nokosia ottavia commando-inspitoituneita ihmisiä lilluu kaikkialla". Jotta 90-luku ei menisi Millenium-muotoiseksi, on pakko sentään olla joku, joka voisi pitää nuo pop-kulttuurin lonkerot poissa piirrettyjen maailmasta. Mutta siihen ei Tosi Viilee Haamujengi tai edes Viilee Poinzista työhön sopinut.
Joten, siirtykäämmehän kahteen "Talenttia" osaaviin hahmoihin, joille on aivan selvää, mikä reaalimailmalla on menoillaan. Lennämme ensin pois Todella Viileitten Haamujengiläisten luolta, törmäämme yläilmoilla sähköstä käryneeseen ja mustuneeseen Rakettiryhmään, (Uiveloita...) lennämme ilmojen halki Teräsmiestä nopeammin...


Oho, anteeksi Kapteeni Planeetta, en tarkoittanut törmätä sinuun. Et kai vaan ole vielä tympeä koska ""Kolmonen – koko illan ilo!" sai makeoverin 1993-vuoden alussa?


Samalla törmäämme jo Warner Brosin Vesitorniin, kuuluu vieläpä niitten piirretyn ääniefektin makuun, ihan kuin alasimella tai vasaralla saimme kuonoon. Mutta se ei tarkoita että olen koira, en varsinkaan "Tohtori Koira".
Kapteeni Planeetta lentää tiehensä nyrkkiään heristellen. OOC:tä hänen luonteelleen, sanoisin.

Saammeko esittää ison toimiston, nimetty kehnosti: "Shuriken Runiksi." Kuvailua en anna, saatte kuvitella sen itse. Se harjoittaa mielikuvitustanne.

"No voihan ämmä! Näitä papereita uusiin tehtäviin tulee kuin sadetta. Miten päästään näistä eroon?"
Niin kysyi poika nimeltään Tsukushi- Hän on poika, joka on kuitenkin tyttömäisen naiivi, pelokas ja kohtelias. Hän muuten näyttää täsmälleen Orihimelta, paremmin tunnettuna "Loituma-Tyttöseltä".
Mutta häntä kutsutaan Timpaksi Toontownissa. Ironista.
Hänen vierellään istui työpoydässään tyttö, jolla oli valkoinen lakki päässä, hiukset niin lyhyitä että ne oltaisiin luultu olevan pojan, ja tuima ilme katsomassa kelloon, kädet ristissä ja jalat pöydän päällä.
"No, silppua nuo paperit." poikatyttö sanoi takaisin.
"Silppuan? Saanko polttaa ne?" Tsukushi kysyi nostaen sormeaan.
"Et, tiedäthän että jos ne polttaa, ne alkaisivat juoksemaan KIRJAIMELLISESTI toimistossamme ja polttaisivat sen maan kamaralle. Olisimme kuin kahjokatit poissa elokuvaviralta.
"No voihan ämmä." Tsukushi voihki savolaiseen tyyliin.
"Pyöritä purjoa, se lohduttaa." Tsukino ehdotti, näyttäen hieman "arveluttavan Tsukushia."
Tsukushi otti tuon loukkauksena, sillä hän pitää tyttömäistä ulkonäköään työpukuna ja läpsi siskoaan (tyhjästä tulleella) purjolla.Tsukinon hampaat lensivät ensin ulos ja hän suuttui tuosta aika paljon.
"Tsukushi! Miten sä KEHTAAT!?" Tsukino karjui oranssihiuksiselle veljelleen. Tsukushi katsoi häntä hajamielisesti.
"Ööh... Näin?"
Ja Tsukushi läpsi Tsukinoa purjolla uudelleen.

Aaavauskaaappaleeeeh!!!!!!!!!1111!!!!1½!:n loppu.

Ja ennenkuin lopetamme, on aika nytten "Hyville Ideoille ja Huonoille Ideoille." Saatte miettiä päässänne kuinka tolloja näitten asioitten seuraukset osaavat olla.

Hyvä Idea:

On tarjota ruoka nopeasti ravintolassa.

Huono idea:
On käyttää rullaluistinta.

Jos nauroitte, teillä on hyvä luetunymmärrtämiskyky. Onnittelen.

Aaavauskaaappaleeeeh!!!!!!!!!1111!!!!1½!:n todellinen loppu.


Ehdotan että muutkin voisivat tehdä tuollaisen kirjoittajan profiilin.

Viestit: 432
Liittynyt: Ke Tammi 07, 2004 22:12
Paikkakunta: Helsinki

Re: Tekstitaide

Viesti Kirjoittaja Rimppu » Ma Kesä 29, 2009 11:22

Kuten yllä, voisin minäkin avautua kirjoittamisestani.

Olen kirjoittanut nyt jotakuinkin 15 vuoden ajan, enimmäkseen proosaa ja enimmäkseen lyhyttä sellaista. Kutsun tekeleitäni mieluusti hetkiproosaksi, sillä en yksinkertaisesti osaa kirjoittaa ajallisesti pitkiä tarinoita.

Fanfictioniakin olen aikanani kirjoittanut, mutta olen sittemmän jättänyt ficceilyn sikseen. Lähinnä siksi, että minusta alkoi tuntua hullulta ottaa jonkun toisen keksimät hahmot ja ryhtyä leikkimään niillä.

Tarinoideni henkilöt ovat usein nimettömiä, jonkinlaisia sijaiskokijoita, joiden henkilökohtaiset piirteet jäävät tapahtumien ja tarinoiden varjoon. Toki toisinaan on olosuhteiden pakosta annettava hahmoille jonkinlaisia nimikkeitä, mutta enimmäkseen ne ovat vain nimettömiä ja sukupuolettomia olentoja.

Ensimmäinen koskaan kirjoittamani tarina kertoi kissasta, jonka nimi oli Kisi, ja joka piti kalasta. Se oli äärimmäisen kaunis tarina ja kirjoitin sen vuonna 1994.

Inspiraatio on siitä vänkä otus, että se voi yllättää missä vain. Siksi kanniskelenkin mukanani muistikirjaa (tällä hetkellä itse asiassa kahta; toista tajunnanvirralle ja toista journalistisille teksteille), johon voin tarvittaessa raapustella ajatuksia. Olen toki kirjoittanut yhden jos toisenkin novellin kuitteihin ja junalippuihin, mutta tuo muistikirja tuntuu jotenkin kummasti kätevämmältä.

Ja kuten äskeisestä sulkuhuomiostani voi päätellä, teen satunnaisia toimittajan töitä aina silloin tällöin. Opiskelen parhaillani journalismia amattikorkeassa, joten kirjoittaminen on paitsi keino rentoutua, myös työvälineeni.

Isketäänpä tähän vielä pienoinen tekstinäyte. Lisää löytyy Harhakuvasta.
Spoiler: Aina on
Kukaan ei vajoa, ei ole olemassa yksikön ensimmäistä, eikä ulkona sada vettä. Lunta ehkä, mutta sitä on lähes mahdotonta nähdä kolossaalisen ostosparatiisin läpeensä koristelluista ikkunoista, joissa porot tanssivat kuusipuiden ympärillä ja hohtavat sinistä punaista keltaista valkoista valoa. On köynnöksiä, oksia, pukkeja, pässejä, tossuja, tarjouksia. On massa.

Rouva Borgström vaeltaa rouvien Pennanen ja Fors keralla arvokkaan verkkaisesti pitkin kiiltäväksi vahattua käytävää, väistellen satunnaisesti tielleen osuvia uusilla nokkahuiluillaan leikkiviä tulevia kansanedustajia, jotka kirkuvat epäsointuisten nuottiensa välissä minkä ehtivät. On kojuja, lahjakortteja, esittelijöitä, ilmaisia maistiaisia, mainoksia.

Rouvamme astelevat tasatahdissa läpi vaaleanpunervalla näyteikkunalla ja kristalleilla kansaa houkuttelevan tavaratalon hälytinporttien, ja aika pysähtyy kimakan ulvahduksen tulvahtaessa rouvain turkislakkien läpi.

”Voihan sentään”, sanoo Borgström.

”Mitä kummaa?” hämmästelee Pennanen.

”Johan on!” älähtää Fors.

Rouvat ottavat kollektiivisen askelen taakse ja astuvat yhtaikaisesti uudemman kerran läpi syyllistävien laitteiden. On kuin ääni olisi aiempaa kimakampi.

Kolme siniseksi rajattua hopean verhoamaa katsetta hakee ymmärrystä toisistaan, kun huonosti istuvaan pukuun sonnustautunut nuorukainen lähestyy sankareitamme pateettisen tyhjä ilme kasvoillaan.

”Kehtaattekin syyttää!” huutaa Pennanen.

”Arvokkaita ihmisiä!” toruu Borgström.

”Meilläkö muka ei olisi varaa!” huoahtaa Fors.

”Onko rouvilla tahdistimia?” kysyy nuorukainen ja kaikki neljä huokaavat helpotuksesta.

Liukuportaat vievät herkkujen keskelle, ja lomassa konvehtien, maksamakkaroiden, kielten ja leivosten äskettäinen jännitysnäytelmä haihtuu tuoksujen hysteerisen kakofoniaan ja vuoronumeroista kiistellään kohteliaan kärkkäästi.

Kahdeksan paheksuvaa katsetta seuraa joukkoon eksynyttä tuulipukua, joka pian pakenee paikalta ja lahjoittaa mennessään numeronsa vastaantulevalle rouvalle, joka järkyttyneenä pudottaa sen käsistään ja ravistelee hetken valkeita nahkahansikkaitaan puhdistamispyrkimyksin.

”On kyllä melkoinen”, huoahtaa Fors.

”Melkoinen”, lausuvat stereofonisesti Borgström ja Pennanen.

”Jotain valvontaa!” huudahtaa vieras heidän vieressään ja hetken aikaa vallitsee harmoninen tuntemattomien välinen konsensus, jonka rikkoo ainoastaan leipätiskin takaa seuraavaa palveltavaa kutsuvan neidin hentoinen huudahdus.

Jälleen käytävällä vaeltavaan ihmismassaan sulauduttuaan rouvat askeltavat aiempaa rivakammin katseet etäisyydessä siintävään kahvioon naulittuna. Taimmaisia hampaita kolottaa jo kovasti, eikä kolotusta paranna kuin paras tummapaahtoinen sokerin ja hienoimman kerman kera. Voisilmäpullaa saattaisi tehdä mieli, mutta moisiin ei tällaisilla julkisilla paikoilla sorruta – kotona sopii sitten maistella omia leipomuksiaan jälkipolvien ympäröimänä ja hymyillä isoäitinä esiliinassaan.

”No mutta!” yllättyy Borgström.

”Hyvänen aika!” riemastuu lapsuuden Vilhelmina villakangastakissaan.

”Ei voi olla!” ihmettelee Fors.

”Hauska tutustua”, lupaa Pennanen.

Kuulumiset vaihdetaan – on taas lisää seuraavaa sukupolvea, polvet huonona ja ukko hölmönä, kissa kehrää ja poika meni uudemmalti naimisiin – ja matkaa jatketaan.

Kahvion kutsuva tuoksu viekoittelee jo matkan takaa ja rouvamme asettautuvat sulavalinjaiseen rivistöön leivonnaisten äärelle huokaillen ja voihkien. Osaakin olla viehättävää, taito on huimaa, ei meistä vain kukaan! Vaan herkutella ei sovi, on tohtori kaikkia uhannut, tai tulee tukkeuma tai kaksi. Kolme kahvia ja piparkaakkua löytävät tiensä tarjottimille ja tarjottimet laskeutuvat hennosti marmorikuvioiselle pöydälle, jonka vaalea neiti on juuri hymyillen puhdistanut. Rouvat hymyilevät yhtä suuta takaisin.

”Ei ole kahvin voittanutta!” hersyy Pennanen.

”Oi voi!” yhtyvät Fors ja Borgström.

Hörpitään hiljaisuudessa ja taustalla lauletaan valkeasta joulusta. Vaikka ei se enää yhtä valkea ole kuin ennen! Niin on kovin maailma muuttumassa, minne lie matkalla.

On kuultu puheita muutoksista ilmassa ja ihmetellään, miten se nyt yhtäkkiä on niin mielensä muuttanut.

Hörpitään kahvia, sillä ei moista voi ymmärtää.
Borgström on löytänyt uuden neuleohjeen ja ottaa sen esiin laukustaan. Ohjetta ihastellaan, samoin hurmaavia värivalintoja, joita on aiemmin päivällä yhdessä tehty. On sinistä, turkoosia, keltaista ja valkeaa. Uuden tulokkaan ei tule kylmä vaunuissaan.

Kupit tyhjenevät ja vaellus jatkuu kohti viimeistä etappiaan. Kolossaalisen ostosparatiisin sisäänkäynnin juuressa on komeita veistotuotteita myyvä puoti ja rouvat sovittavat vuorotellen itselleen soveliainta vaihtoehtoa. Borgströmille honkaa, Forsille leppää ja Pennaselle tammea; voi kuinka soveltuvatkaan kannettavilleen leposijojen värit niin kovin kauniisti!

Jouluja vietetään perheiden kera, pullantuoksussa, esiliinassa ja huolitellun huolimattomassa nutturassa. Ukot istuvat keinutuoleissaan piippuineen ja sikareineen ja nauraa rehottavat nuoremman polven temmeltäessä pitkin mummolan eteistä.

Myöhemmin lauletaan taivaspaikkaa tammen äärellä ja valkeita puitteita täplittää mustien vaeltajien meri.

”Ei olisi odottanut”, hengähtää Borgström.

”Ihan vasta eilen juotiin kahvia”, huokaa Fors.

Honka ja leppä lepäävät mullassa kevääseen mennessä ja ukot nauraa rehottavat hetken hiljaisuuden jälkeen keinutuoleissaan piippuineen ja sikareineen. Nuorempi polvi telmii aina vain rauhallisemmin ja kynttilät pöydällä arvokkaasti seisovien valokuvakehysten vierellä palavat hiljaa loppuun.

Sitten lakkaa rehotuskin, mutta vasta paljon myöhemmin. Eikä sittenkään sada vettä, ei edes lunta. Puissa tuoreet silmut pyrkivät aukeamaan ja musta on erikoisen lämmintä. On valoa, värejä, oksia, köynnöksiä. On massa. Maassa.

Viestit: 339
Liittynyt: La Heinä 22, 2006 11:56

Re: Tekstitaide

Viesti Kirjoittaja zany » Ti Heinä 21, 2009 13:05

Jöö ö... Siskon mies tässä kerran pyys, että tekisin runon nniiden hetki sitten syntyneelle tyttö vauvalle, niimpä siis päätin jotain runoilla ja päädyin tälläiseen tulokseen:
Pieni tyttö itkee,
kun tuntee,
ympärillään pehmoista,
suloista ja lämmintä.

Niin kuin untuvapeite,
se lämmittää ja varjelee,
tyttöä kylmyydeltä,
ja pahalta.

Viaton on mieli,
tuon pienen tyttösen,
kun enkeli on siipensä,
laskenut suojaksi pahuuden.

Suojellen ja varjellen,
tytön rinnalla kulkee,
tuo valkoinen,
enkeli lapsosten.
Eipä tossa ny kauan menny ku teki, mutta kuitenkaan en ole niin tyytyväinen tulokseen kuin olisin halunnut olla.
Forever love, Forever dream
afureru omoi dake ga
hageshiku setsunaku jikan wo umetsukusu
Oh! Tell me why
All I see is blue in my heart

DA || Animewatcher

Vastaa Viestiin

Palaa sivulle “Erilaisen nykytaiteen museo”


Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 3 vierailijaa