Aikamatkaaja

Fanficit ja muut kirjoittelut sekä niihin liittyvä aivoriihi.

Valvoja: Yaoi.fi / aktiivit

Avatar
-Rudia-
Viestit: 180
Liittynyt: Ma Tammi 16, 2006 15:40
Paikkakunta: My kingdom of yaoi

Aikamatkaaja

Viesti Kirjoittaja -Rudia- » Ti Heinä 14, 2009 18:42

Kirjoittajan huomautukset: Alusta huolimatta tämä tulee olemaan yaoitarina - mikäli inspistä riittää sinne asti. Ja myönnän jo itsekin, että ehkä hiukan sekava tajuta, mistä on kyse, mutta kyllä se selviää... toivon mukaan. Toivon kovasti palautetta... vaikka ei ole pakko antaa. Ja se henkilö, joka Chiroa hoitaa on poika. Oikeasti! Ja tarina sijoittuu sitten tulevaisuuteen... vähän maailmanlopun jälkeiseen maailman tapaiseen... Okay... let's get the story started...


Prologi



Heräsin kipuun - ja toivoin saman tien vaipuvani takaisin tajuttomuuteen. Kynttilöiden valo häikäisi kipeästi silmiäni ja vihlaisi ilkeästi päätäni, jota tuhannet vasarat takoivat sisältä päin. Olin kolkossa huoneessa - seinät olivat kiveä ja pienestä kattoikkunasta paistoi puolikas kuu ja heikkoina sen rinnalla satoja tähtiä. Ehkä ne tähdet tulivat pääni sisältä. Minua huimasi ja yritin sulkea silmäni.
“Sinä heräsit”, kuulin lempeän äänen sanovan. Silmäni rävähtivät auki ja näin hyvin kauniin tytön kantavan vatia kainalossaan ja kädessään tällä oli metallinen kannu.
Yritin puhua, mutta ääneni ei totellut minua. Tyydyin nyökkäämään ja se taas sai minut irvistämään kivusta.
“Olet aika kurjassa kunnossa. Miten sinä päädyitkään tuollaiseen kuntoon?” tyttö kysyi, asettaen vadin pienelle pöydälle sängyn vierellä ja sitten hän kaatoi vettä vatiin, kastoi rievun siinä ja asetti sen otsalleni. Huokaisin helpotuksesta kun veden viileys alkoi helpottaa ikävää jomotusta.
Uskalsin tutkailla tyttöä, joka kynttilöiden valossa vaikutti hauraalta. Hänellä oli kastanjanruskeat puoleen selkään ulottuvat hiukset, jotka oli sidottu niskaan punaisella nauhalla. Tytön kasvot olivat virheettömät, tosin toisen silmän yläpuolella oli sinertävä arpi.
Se ei oikeastaan ollut niinkään rumentava yksityiskohta, mutta se nosti yhä enemmän kysymyksiä, jotka työnsin taka-alalle kun pääni jomotus tuntui voimistuvan niiden takia.
Tytön silmät olivat lempeät, nyt huolestuneet ja uteliaat, mutta tässä epävarmassa lepattavassa valossa. Ne olivat liian tummat ollakseen siniset tai vihreät… ja joskus ne tuntuivat olevan enemmän punaiset kuin ruskeat. Tytön hipiä oli vaalea. Melkein luonnottoman vaalea.
Eniten minua kummastutti tytön vaatetus. Hänellä oli koristeeton punaiseen vivahtava pitkähihainen tunika, jonka hihat levenivät aavistuksen ranteesta. Housut olivat tummat, melkein mustat ja tytön vyötärölle oli kiristetty nahkavyö, jossa oli lenkkiin kiinnitetty pieni veitsi tai pistotikari. En ollut varma.
“Mikä on nimesi?” tyttö kysyi lempeästi, ottaen rievun pois otsaltani kastellakseen sitä uudestaan viileässä vedessä ja asetti sen sitten takaisin otsalleni.
“Chiro… Shibata…” mumisin. Minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa mistään muusta. Vain häilyviä, utuisia, unenomaisia kuvia jostain kaukaisesta ajasta ja paikasta. Outoja kasvoja livahti silmieni editse, nimet olivat kielenkärjelläni juuri kun ne sitten lipsuivat unohdukseen.
Tuntui kuin… olisin ollut noiduttu, aivopesty unohtamaan asioita joita minun ei pitänyt. Oloni tuntui tyhjältä. Outo paikka, outo ihminen, outo olo, outo aika. Mikä ihmeen naamiaispila tämäkin nyt oli?
Naamiaiset? mietin hetken aikaa. Ihan kuin jotain olisi tapahtunut. Mutta missä? Miksi?
Tyttö ojensi minulle kuppia, jonka otin käsiini ja join ahnaasti. Juoma oli kitkerää ja se maistui oudolle, hieman marjaiselle. Sitten vaivuinkin jo suloiseen uneen.



1.


“…bata! Shibata!” joku huusi ja ravisteli minua.
“Häh?!” älähdin ja nostin päätäni. Sitten kuulin naurua ympäriltäni. Vilkaisin ympärilläni olevia kasvoja - luokkatovereitani. Samassa karttakeppi mäiskähti vasten pulpettiani niin että pomppasin ainakin puolimetriä ilmaan.
“Shibata-kun kertoo meille toisen maailmansodan seuraukset koko maailmalle!” opettaja komensi.
Nousin seisomaan, kuten kuului, ja änkytin epävarmana.
“Tuota… puoli Eurooppaa oli raunioina, kuolleita miljoonia…”
Opettaja huokaisi ja viittasi minut istuutumaan.
“Chiro!” joku kuiskasi takaani. Käänsin katseeni ja hämmästyin kun tapasin Saran hymyilevät kasvot. Hänen silmissään näin myötätuntoa. Olimme olleet lapsuudenystäviä ja nyt kun olimme lukiossa - tunteeni häntä kohtaan olivat muuttuneet niin nopeasti etten enää osannut puhua hänen kanssaan kuten aina ennen. Tosin hän aina kiusasi minua. Ärsyttävä pieni…
“Nukuit pommiin ja nyt nukut tunnilla. Onko jokin vialla?”
Kohautin olkapäitäni. En osannut sanoa. Joko olin nähnyt unta tai sitten tämä koko juttu oli unta. En tiedä. Sen toisen tytön silmät olivat jääneet mieleeni kuin kaksi tummaa ruusua, jotka odottivat poimijaansa suuressa puutarhassa. Joku oli sanonut että unet olivat elämän ja kuoleman välinen portti. Hetki unessa saattoi tietää hetkeä helvetissä tai taivaassa.
Mutta muistin kivun kuin se olisi ollut totta. Tuijotin hetken aikaa kättäni. Se tuntui… vieraalta.
“Chiro? Etkö voi hyvin? Näytät kalpealta.”
Painoin kämmenen otsaani vasten ja voihkaisin. Olin varmasti menettämässä järkeni.
Sara nousi ylös, viitaten.
Opettajan ääni tuntui tulevan kaukaa ja samassa minua raahattiinkin käytävää pitkin terveydenhoitajan vastaanottoa.
“Voin ihan hyvin”, mutisin heikosti.
“Voit ihan hyvin - paskanmarjat! Näytät siltä kuin voisit oksentaa ihan milloin tahansa!” Saran tiukka ääni särisi korvissani oudosti. Se kuulosti vieraalta. Hassua. Kun nostin katseeni tämän kasvoihin, näin niissä sen uneni tytön kasvot.
“Kuka sinä olet?” kysyin voimatta estää itseäni.
“Chiro?” Saran ääni kummasteli, mutta kuulin sen takaa toisen äänen. “Nicol.”
Kun kuulin sen äänen, vaivuin jo hämärän rajamaille, Saran ja jonkun toisen huolestuneet huudot lähtöäni säestäen.

Havahduin kynttilöiden valoon. Oloni oli yhä sekava, mutta nyt tiesin sen tytön nimen. Nicol. Hyvin kaunis nimi kauniilla tytöllä. Jotenkin minusta tuntui että se elämä, jota elin jossain toisaalla, oli unta ja tämä oli todellisuutta. Tai toisin päin. Ah, miten tuskallinen ajatus. Jotkut kasvot vilahtivat silmieni edessä ennen kuin ne vaipuivat mieleni syvyyksiin.
Koitin nousta istuvampaan asentoon, mutta ruumiini ei totellut lainkaan. Pystyin kääntämään päätäni hitaasti, jottei jomotus olisi käynyt sietämättömäksi. Eikö täällä ollut särkylääkettä. Pöydällä vieressäni oli vesiastia ja kuppi. Niiden yllä loisti viisi kynttilää omilla paikoillaan viisi sakaraisessa jalassa. Toisella seinällä oli melkein tyhjä kirjahylly, vain muutama nahkakantinen kirja koristi sitä. Vastapäätä sänkyä olevalla seinällä oli taulu, jonka yksityiskohdat oli vaikea erottaa näin hennossa valossa, ja ovi.
Missäköhän Nicol oli? Ehkä hänellä oli jotain tehtävää.
Suljin silmäni. Ja aukaisin ne heti uudestaan. Mikä paikka tämä oikein oli? Missä minä oikein olin? Miksi edes olin täällä? Tiesin vallan hyvin missä minun kotini oli eikä se varmasti ollut täällä. Miksi sitten tunsin kuuluvani tänne? Ehkä se oli sen tytön syy. Nicolin.
Suljin uudestaan silmäni kun ajatusteni kaiku rupesi iskemään tuhansia lekoja vasten kalloani. Jomotus paheni ja ähkäisin kivusta. En voinut juurikaan liikkua, oloni oli surkea kuin minut olisi revitty kahtia kahden eri maailman välille. Kumpaankaan en tuntenut kuuluvani. Ähkäisin jälleen ja yritin turhaan kohottaa käsiäni pitääkseni pääni kasassa ettei se olisi räjähtänyt jomotuksen pahetessa.
Hetken aikaa maattuani ovi avautui naristen. Aukaisin silmäni ja näin Nicolin astuvan sisään riepuja kantaen sekä kannua.
“Olet hereillä. Hyvä juttu. Luulin että olet vaipunut syvään uneen, josta sinua ei voi enää herättää.”
Koomastako hän puhui? mietin, sanomatta asiaan mitään.
“Olet nukkunut kauan aikaa”, tyttö selitti laskiessaan kannun pöydälle ja kaataen raikasta vettä vesiastiaan ja kasteli sitten yhden rievun siinä. Tuijotin janoisena kannua.
“Minulla on jano”, sanoin käheällä äänellä.
Nicol vilkaisi minua hymyillen ja kaatoi kuppiin vettä ja sitten hän ujutti käsivartensa selkäni alle nostaen minua ja ojensi sitten kupin minulle. Ihmettelin miten noin hentoinen tyttö jaksoi pidellä minua, mutta juodessani minä unohdin kysymykseni ja join raikasta, maukasta vettä pitkin, ahnein kulauksin.
Pyysin vielä toisenkin kupillisen ja kun join sen, tunsin voimieni palaavan pikkuisen. Ei tarpeeksi, mutta sen verran, että saatoin vaihtaa hiukan asentoa.
“Jos nyt kertoisit minulle, missä minä olen”, pyysin, vaikka en oikeastaan halunnutkaan tietää.
“Olet Tsukiriassa”, Nicol vastasi. “On Pimeän Kuun kolmastoista vuosi.”
“Tsukiria? Pimeä Kuu?” toistin kummissani. Kun vilkaisin ikkunasta ulos, kuu loisti kalpeana pimeällä taivaallaan. Tähtiä ei tällä kertaa näkynyt niin selvästi.
“Taisit saada aika täräyksen. Älä mieti sitä liikaa”, Nicol kehotti silittäessään lempeästi kasvojani ja asettaessaan viileällä vedellä kastellun rievun otsalleni.
Jomotus alkoi heti hellittää.
Huokaisin helpotuksesta. Silti asiat vain tuntuivat oudoimmilta kuin koskaan ennen ja kuitenkin niin äärettömän tutuilta. Se oli… pelottavaa.


Viimeksi muokannut -Rudia-, Pe Heinä 17, 2009 14:22. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Hate the sin -
but love the sinner

Avatar
Koji
Viestit: 153
Liittynyt: To Huhti 23, 2009 19:14
Paikkakunta: Hamina

Re: Aikamatkaaja

Viesti Kirjoittaja Koji » To Heinä 16, 2009 20:25

(Arvaa kuka)

Luin tämän aikaisemmin päivällä, mutten kerennyt kommata mitenkään.

Oikein upea tarinan alku kumminkin, en malta odottaa milloin päästään itse Yaoihin *grin* . Mutta siis hieanoa tekstiä kyllä ja kirjoitat kivasti. En ihmettelisi, jos sinusta tulisi joskus ihan kirjailia x) tykkään tyylistäsi kirjoittaa. Jatkoaa toivon.
My Anime List || DeviantArt || Klik
Tracon V: Shun Kazami (Bakugan) & Beyond Birthday (Death Note)

Vastaa Viestiin

Palaa sivulle “Pörröinen kirjoituskone”

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailija