Just a Revenge (Yami no Matsuei Muraki/Tsuzuki)

Fanficit ja muut kirjoittelut sekä niihin liittyvä aivoriihi.

Valvoja: Yaoi.fi / aktiivit

Avatar
Lita
Viestit: 21
Liittynyt: La Helmi 28, 2009 00:55

Just a Revenge (Yami no Matsuei Muraki/Tsuzuki)

Viesti Kirjoittaja Lita » La Helmi 28, 2009 01:07

Rating: PG-13, myöhemmin nousee NC-17:sta
Pairing: Muraki/Tsuzuki, ensimmäisessä luvussa lievä Tsuzuki/Hisoka.
Warnings: shonen ai, yaoi, angst

En omista hahmoja tai sarjaa, eikä kukaan varmaan niin luulekaan.



Luku 1 (Tsuzuki’s POV): Muistot

Astelin äänettömällä ja hämärtyvällä kujalla, vain askelteni tasainen ääni rikkoi hiljaisuuden. Nautiskelin rauhallisesta ilmapiiristä pieni hymynkare huulillani leikkien. Hisokakaan ei ollut häiritsemässä näsäviisailla kommenteillaan tai pikkuvanhalla käytöksellään. Hymähdin ajatellessani itsevarmaa ja liian nopeasti aikuistunutta pikkupenikkaa, joka koitti niin kovasti olla kylmä ja etäinen minua kohtaan. Hän oli kuitenkin epäonnistunut surkeasti, sillä jo toisena päivänä työparinani hän oli murtanut itse oman jäisen kuorensa.

Palasin muistoissani taaksepäin tuohon päivään, jona Hisoka oli langennut syliini itkien. Minua oli varoitettu hänen menneisyydestään, joka öisin palasi takaisin painajaisten muodossa. Huomasin, että hän ei halunnut puhua asiasta enkä minä ollut varma, halusinko tietää millaisia kauheuksia hän oli nähnyt tai kokenut. Olinhan toki nähnyt hirveitä asioita työssäni shinigamina, mutta mikään niistä ei ollut onnistunut kurottautumaan kovin syvälle sisimpääni. Sen sijaan tämän pojan kärsimyksessä oli jotain sanoinkuvaamattoman puhdasta ja kaunista.

Kiedoin käteni suojelevasti hänen ympärilleen. Viaton liike sai hänet värähtämään ja tiukentamaan otettaan viininpunaisesta kauluspaidastani. Siirsin toisen käteni hänen hiuksiinsa ja silitin niitä rauhoittaakseni pojan hillittömän kyynelehdinnän.

Äkkiä tunsin märät ja suolaiset huulet omillani. Jähmetyin paikoilleni yllättyneenä ja vilkaisin Hisokaa nopeasti. Tämän tärinä oli jo hieman rauhoittunut ja myös itku oli lakannut tai ainakin vaimentunut satunnaisiksi nyyhkäyksiksi. En työntänyt häntä pois vaan päinvastoin vedin hädin tuskin 16-vuotiaan pojan vartalon kiinni omaani ja vastasin suudelmaan. Jokin tuossa sirossa ja naismaisessa olennossa viehätti minua niin paljon, että tunsin voimakasta vetoa niin monta vuotta itseäni nuorempaan henkilöön, joka oli kaiken lisäksi mies.

Suudelma syveni ahnaammaksi ja saatoin kuulla Hisokan jo valmiiksi epätasaisen hengityksen kiihtyvän ja muuttuvan pian pieneksi huohotukseksi. Irrottauduin hänen huulistaan ja nuolaisin korvanlehteä kokeilevasti.
”Miten sinä kuolit?” kysyin hiljaisella äänellä.
Kysymykseni oli enemmänkin pyyntö tai toive kuin vaatimus.

Sanoillani oli mielenkiintoinen ja ehkä hieman itsestään selvä vaikutus Hisokaan. Hän kavahti kauemmaksi silmät pakokauhusta ja hetki sitten virranneista kyyneleistä kiiltäen.
”Ei”, hän voihkaisi ja käpertyi pienelle kerälle sängyn vastakkaiseen nurkkaan.
Hänen hento ja lapsenomainen vartalonsa alkoi täristä holtittomasti kuin lämpöä kaivaten.

Ymmärsin jättää hänet rauhaan, vaikka halusinkin suojella häntä painajaisilta ja siinä sivussa tyydyttää erään elimeni, joka sykki levottomana housuissani.
’Noin naismainen poika pääsee neitsyydestään ennemmin tai myöhemmin’, mietin irstaasti ja kauhistuin omia ajatuksiani.
Ei häntä parikseni ollut määrätty minun halujani varten. Pudistin päätäni karkottaakseni moiset sopimattomat mietteet.

Nousin sängyltä, joka narahti kuin vastalauseeksi lähdöstäni. Astuin muutaman askeleen eteenpäin, katsahdin Hisokaan, joka tuijotti minua avuttomasti ja astuin ulos ovesta. En voinut jäädä samaan tilaan tuon houkuttavan pojan kanssa, sillä se olisi saanut minut sortumaan viimeistään toisen suudelman jälkeen.
”On parempi, että vihaat minua kuin että rakastat”, mutisin puoliääneen lähinnä itselleni.
Olin erittäin tietoinen siitä, että seuraavana aamuna hän ei muistaisi mitään tai ainakin teeskentelisi unohtaneensa.

Tuosta tapauksesta oli kulunut jo lähestulkoon vuosi. Se on ohikiitävä hetki kuolemattomalle shinigamille, mutta kohtuullisen pitkä aika ihmiselle. Kuitenkaan en tiennyt Hisokasta juurikaan sen enempää kuin aivan alussa. Hän oli sulkeutunut kuoreensa kuin kaunis simpukka, joka itsekkäästi kätkee helmensä muilta. Olin kuitenkin saanut selville joitakin yksittäisiä tiedonmurusia, jotka yhdessä muodostivat mutkikkaan palapelin. Yksi näistä palasista oli sen miehen henkilöllisyys, joka oli murhannut Hisokan.

Hisoka näki jälleen kerran painajaista, mutta tällä kertaa yksi nimi erottui mutinasta selvänä ja kirkkaana: Muraki. Jokin sisälläni kertoi, että tuo oli se henkilö, jonka vuoksi Hisoka kärsi kirjaimellisesti kuoleman jälkeenkin.

Havahduin mietteistäni toisiin askeliin vasemmalla puolellani. Vilkaisin vierelläni kulkevaa miestä ja näky sai minut ärsyyntymään ja punastumaan yhtä aikaa. Minua katsoi olento, joka oli lähes liian täydellinen ollakseen ihminen. Tyylikkäästi kammatut, hopeaisina hohtavat hiukset kehystivät siroja, mutta samalla miehekkäitä kasvoja. Toinen silmä – toisen hän oli kätkenyt hiustensa taakse - loisti samaa kaunista kirkkautta kuin kuutamo. Virheetöntä vartaloa peitti monimutkainen, valkoinen takki, joka muistutti lääkäreiden työasua.

Tästä miehestä huokui kuitenkin sanoinkuvaamaton pahuus. Hänen nimensä oli Muraki ja häntä kutsuttiin myös nukkekuninkaaksi. Useimmat shinigamit pelkäsivät häntä, koska yksi hänen rakkaimmista harrastuksistaan oli säilöä kuolemanjumalia lasikupuihin koriste-esineiksi. Miehellä oli kuulemma mittava kokoelma erilaisia shinigameja kartanonsa salien koristeina. Useimmat vierailijat pitivät niitä vahapatsaina.

”Täysikuu. Loistava yö pienelle kävelylle, eikö?” Muraki hyrisi pehmeällä äänellä.
”Mitä sinä täällä teet?” ärähdin ja nopeutin askeleitani.
Hän pysyi vaivattomasti tahdissani. Tunsin hänen käsiensä laskeutuvan olkapäilleni ja kääntävän kasvoni kohti hänen omiaan. Koitin rimpuilla voimattomasti, mutta tiesin, että pakoon oli turha yrittää.

”Etsin sinua. Toivon että hyväksyt illalliskutsuni ja samalla kohteliaan pyynnön vierailla vaatimattomassa talossani”, Muraki heilautti kättään kukkulan laelle rakennettuun hulppeaa kartanoa kohti.

”Kutsuusi on vastattu kieltävästi”, totesin kylmästi ja yritin astua askeleen taaksepäin, mutta hän veti minut lähemmäksi. Nyt kasvojamme erotti vai muutama hassu sentti.
”Ehdinkin jo pelätä, että et pidä ideasta”, Muraki huokaisi teatraalisesti. Tunsin hänen lämpimän hengityksensä nenänpäässäni.
”Onneksi tajusin valmistautua epätoivottuun vastaukseen”, hän kuiskasi hiljaa. Hän siirsi hiuksiaan paljastaen siihen asti piilossa pysyneen silmänsä. Se lumosi minut vasten tahtoani.

Silmä oli kuin monimutkainen sinetti. Se loisti kirkasta sähkönsinistä ja kuviot näyttivät ikään kuin tanssivan lasisella pinnalla. Silmä oli kiehtovinta mitä olin nähnyt vähään aikaan. Tuijotin hohtavia syvyyksiä ja äkkiä kaikki muu katosi, paitsi tuo kaunis lasinen kuula.



Luku 2 (Muraki’s POV): Sinetti

Tunsin, kuinka Tsuzukin sisäinen puolustus heikkeni, ja pian hän valahti rentona sekä aavistuksen kalpeana odottaville käsivarsilleni. Hän tulisi olemaan tahdoton marionetti seuraavat puoli tuntia, edes shinigami ei pystynyt vastustamaan kaikkia kirouksiani. Syvänpurppurat silmät olivat jääneet auki ja niiden kiilto oli tummentunut himmeäksi kirouksen seurauksena.

”Olet kuin kaunis nukke... virheetön, täydellisempää saa hakea”, sanoin ja sipaisin kuunvalossa kiiltävät ruskeat hiukset hänen kasvoiltaan.
Suljin silmät hellästi ja pistin merkille kauniit ja pitkät silmäripset hymyillen itsekseni. Hän näytti nukkuvalta, myös rauhaton hengitys oli tasoittunut. Nostin hänet käsivarsilleni sipaisten puolivahingossa hänen takapuoltaan. Silmäluomet värähtivät, mutta Tsuzuki pysyi hiljaa.
”Kuoleman enkelini, saanko luvan?” naurahdin ja ponnistin kevyesti jaloillani.
Pian olimmekin jo ilmassa ja kiitämässä kohti huvilaani.

Hän makasi velttona sylissäni kuin sätkynukke, jonka narut oli katkaistu. Minun olisi tehnyt mieli kaataa hänet saman tien jollekin pehmeälle alustalle ja huvitella hieman, mutta hillitsin itseni. Eihän metsästyksessä ollut mitään hauskaa, jos saalis ei pistänyt vastaan tai vähintäänkin koittanut paeta.

Siispä päätin odottaa Tsuzukin heräämistä kärsivällisesti. Vaipuneina mietteisiini avasin yhden kartanon ylimmän kerroksen ikkunoista, sen joka johti makuuhuoneeseen. Astuin sisään aukinaisesta lasiruudusta ja suljin kulkureitin perässäni. Sisällä oli miellyttävän lämmin verrattuna kylmään yöilmaan, joka vallitsi sisätilojen ulkopuolella.

Laskin Tsuzukin varovasti ylelliselle sängylle, jonka olin peittänyt verenpunaisten ruusujen terälehdillä. Hän sopi täydellisesti herkkien kukkien keskelle, kauniina kuin ruusu itsekin. Hymähdin suloiselle näylle istuen hänen viereensä. Naurahdin ja painoin käteni vasten Tsuzukin rintakehää, mutta pian sormiani pitkin levisi kuumottava tunne kuin ne olisivat olleet tulessa.

Älähdin kivusta ja vedin sormeni pois vihasta irvistäen. Kuinka hän kehtasi vastustaa minua edelleen, vaikka oli kirouksen alaisena? Paransin palaneen käteni parilla yksinkertaisella loitsulla tarkkaillen Tsuzukin vääntyileviä kasvoja. Oli vain minuuttien kysymys, milloin hän heräisi, joten päätin hoitaa tämän nopeasti.

Keskitin sinettiloitsun sormiini ja painoin ne nopeasti Tsuzukin huulille. Tällä kertaa polttava tunne pysyi poissa ja räpäytin silmiäni yllättyneenä. huulet vaalenivat hohtavanvalkoisiksi ja kiemurtelevia kuvioita muodostui ympäri hänen käsivarsiaan ja kasvojaan. Tiesin kuitenkin, että sinetti ulottui ympäri tuota toistaiseksi minulta kätkettyä vartaloa. Virnistäen ivallisesti avasin nuoremman miehen kauluspaidan napit. Heitin vaatekappaleen lattialle ja lipaisin huuliani tuijottaen herkullista näkyä.

Tsuzukin vartaloa pitkin risteili hopeaisia kuvioita, jotka näyttivät liikkuvan. Tanssivat nauhat korostivat muutenkin kalpeaa ihoa, joka näytti hehkuvan hiipuvassa, ulkoa tulevassa valossa. Sivelin pehmeää ihoa, joka värähti lähes huomaamattomasti ja hyrisin tyytyväisenä.
Tsuzukin silmät rävähtivät auki. Hän tuijotti minua raivon naamio kasvoillaan. ”Ai, heräsit jo”, totesin ja jatkoin sileän ihon hyväilyä. Kevyt puna nousi hänen poskilleen, mutta silmät hohtivat edelleen syvää vihaa.
”Älä koske minuun”, hän sihisi hampaidensa välistä puristaen kätensä nyrkkiin.
Nuorempi mies kohotti kätensä lyöntiin ja tunsin hennon ilmavirran kasvoillani iskun lähestyessä poskeani. Nyrkki kuitenkin pysähtyi kasvojeni eteen ja virnistin omahyväisesti.

Viivat Tsuzukin iholla olivat alkaneet hohtaa entistä kirkkaampina ja hänen ilmeensä kuvasti lähinnä järkytystä.
”Sinetti estää sinua koskemasta minuun jos en itse sitä halua. Sen voi murtaa vain koskettamalla kirouksen sitomispaikkaa, eli tässä tapauksessa huuliasi”, hymähdin ja jatkoin: ”vastaavasti minun huulillani.”

Puhuessani hänen ilmeensä vaihteli suuttumuksesta syvään punaan ja aina vain äärimmäiseen ärsyyntymiseen. Väläytin leveän hymyn ja nojauduin lähemmäksi hänen kasvojaan. Saatoin lähes kuulla sähköisen jännitteen rätisevän välillämme. Kiedoin käteni kauniin, vaaleana hehkuvan ruumiin ympärille ja kuiskasin purppurasilmäisen korvaan samettisella äänellä: ”ole kiltisti, nukke, tai jotain..” pysähdyin miettimään oikeita sanoja ”ikävää voi tapahtua.”

Tsuzuki valahti entistä kalpeammaksi. Hänen hengityksensä nopeutui kuin ansaan jääneellä eläimellä. Sinetti oli tehnyt hänet heikoksi ja myös Tsuzuki näytti tietävän sen, sillä hän ei yrittänyt epätoivoista pakoa. Hän vain istui paikoillaan ja tuijotti minua inhon vallassa.
”Vihaan sinua”, hän sihahti myrkyllisellä äänellä.
Mutristin huuliani muka suuttuneena ja heristin sormeani toruvasti.

”Noin ei puhuta minulle”, muotoilin sanat huolellisesti ja lausuin ne jäätävällä äänellä. Sanojeni vakuudeksi painoin terävät kynteni hänen jännittyneeseen selkäänsä. Tunsin, kuinka jotain lämmintä purskahti sormilleni ja alkoi tipahdella valkoiselle silkkilakanalle värjäten sen punaiseksi. Hän irvisti kivusta ja riistäytyi irti otteestani peruuttaen aivan sängyn toiseen laitaan. Tsuzukin katse harhaili pitkin huonetta etsien pakoreittiä.

Yhtäkkiä hän syöksähti kohti lähintä ovea. Istuin vain tyynesti paikoillani ja katsoin hänen epätoivoista pakoyritystään. Hetken kuluttua hän lopetti oven hakkaamisen ja lysähti ovea vasten paljas selkä huoneeseen päin. Pistin merkille kynnenjäljet, jotka olivat ja parantuneet pieniksi arviksi.

Nousin rauhallisesti sängyltä ja kävelin varmoin askelin kohti purppurasilmäistä miestä. Hän varmaan kuuli liikkumiseni, sillä hänen hartiansa jäykistyivät ja lihakset kiristyivät. Nuolaisin vaaleita huuliani pysähtyen aivan kiinni miehen selkään. Annoin sormieni vaeltaa pienelle tutkimusmatkalle hänen keholleen.

Tsuzuki vavahti sormieni kosketuksesta. Annoin kynsieni upota välillä hänen ihoonsa jättämään punaisia, vertavuotavia jälkiä, merkiksi siitä että hän oli minun. Hän ei päästänyt ääntäkään, seisoi vain hiljaa paikoillaan ja antoi äänettömien kyyneleiden virrata. Käänsin hänet ympäri ja hymyilin hivenen surumielisesti säälittävälle ilmestykselle edessäni.

”Kerrankin olen ainut, joka näkee sinut särkyneenä”, annoin sanojen pudota suustani, sillä tiesin niiden olevan totta.
Hän katsoi kasvojani tutkivasti pysähtyen pitkäksi aikaa näkyvissä olevaan silmääni ja jatkoi sitten matkaa nenänvartta pitkin alaspäin kohti leukaani. Hän pysähtyi jälleen, tällä kertaa vieläkin pidemmäksi aikaa huuliini. Tässä vaiheessa kumpikaan meistä ei liikkunut, jopa ilma oli seisahtunut paikoilleen. Vain kyyneleet Tsuzukin silmissä jatkoivat virtaamista.

Päätin rikkoa jähmettyneen ilmapiirin ja painoin huuleni hänen kaulalleen tarttuen samalla häntä lantiosta käsilläni. Hänen lihaksensa jäykistyivät ja suloinen olento painautui tiiviimmin seinään. Minua hän ei saisi lopettamaan niin helposti, otin vain paremman otteen sirokaarisesta lantiosta. Hän ryhtyi puremaan huultaan saaden aikaan raudanmakuisen nesteen virran, joka valui leualle ja sieltä suoraan odottaville huulilleni. Imin kaulaa ahnaasti nuolaisten punaista verivanaa aina välillä. Siirryin ylemmäs ja pysähdyin aivan huulien eteen.

”Murra sinetti, jos pystyt”, sanoin härnäävästi ja pysähdyin odottamaan. Pian tunsinkin kirsikanmakuiset huulet painautumassa lähes väkivaltaisesti suutani vasten.

Avatar
Lita
Viestit: 21
Liittynyt: La Helmi 28, 2009 00:55

Just a Revenge (Yami no Matsuei Muraki/Tsuzuki)

Viesti Kirjoittaja Lita » Ma Maalis 02, 2009 09:20

Varoitus, tässä luvussa rape~ Mutta kuka raiskaa ja kenet?

Luku 3 (Tsuzuki’s POV): Nöyryytys

’Hänen huulensa ovat yhtä kylmät kuin sydän’, ajattelin murtaessani sinettiä.
En ollut varma, kuinka kauan loitsun mitätöinti kestäisi joten päätin pelata varman päälle. Kiersin käteni hänen niskansa taakse ja nojauduin viileään kehoon vaistomaisesti. Huuleni raottuivat ja hän käytti tilaisuuden taitavasti hyödykseen. Murakin kieli tunkeutui suuhuni tutkien sen läpikotaisin. Pidätetty voihkaus karkasi tahtomatta huuliltani ja tunsin pienen hymynpoikasen kohoavan suutani vasten. Hän taisi tosiaan nauttia likaisesta, sairaasta pelistään.

Enkeliä muistuttavan miehen kädet vaelsivat alaselälleni ja sieltä hieman alemmas. Irrottauduin ärsyyntyneenä hänestä ja luikahdin pois oven ja Murakin välistä.
”Miksi lopetit? Juuri kun minulla alkoi olla hauskaa”, hän tiedusteli vaarallisen mairealla äänellä.
Syöksähdin takaisin häntä kohti ja kohdistin potkuni ahdistelijan vatsaan.

Tunsin tutun, hyisen tunteen valtaavan minut, kun iskuni lähestyi maaliaan. Hyökkäysyritykseni pysähtyi heti alkuunsa, kun kirous alkoi toimia jälleen. Valkoiset kuviot kiemurtelivat ihoni alla jälleen, tällä kertaa vieläkin selvempinä. Inhontunne valtasi minut, ne olivat kuin loisia jotka olivat vallanneet kehoni.
”Hänen määräyksestään. Hän ei kunnioita kuin itseään, kaikki muut ovat leluja hänelle”, ajattelin hivenen katkerasti.

Epäonnistunut potku horjutti tasapainoani ja kaaduin taaksepäin. Salamana hän oli takanani ja päädyin suoraan tuon langenneen enkelin syliin. Muraki ei turhia aikaillut vaan kaappasi minut uuteen, kiihkeään suudelmaan. Tällä kertaa Murakin kaikki itsehillintä tuntui haihtuneen ahnaasta suudelmasta.
’Hän ei ole enkeli, vaan naamioitunut paholainen’, ajattelin sumeasti ja yritin estellä itseäni, etten voihkaisisi nautinnosta.

Hän nosti minut ilmasta ja asetti jalkani vasemmalle olkapäälleen rikkomatta huulten monimutkaista tanssia. Muraki kannatteli minua yhtä kevyesti kuin jos olisin ollut höyhen. En vastannut vielä suudelmaan, mutten myöskään kääntänyt päätäni pois. Hän asteli omalla röyhkeän itsevarmalla, mutta hillityllä tavallaan kohti paikkaa, jonka tiesin katsomattakin. Suljin silmäni ja koitin alistua kohtalooni.

Hän laski minut jollekin pehmeälle, jonka tajusin olevan sänky. Se ei tullut minulle mitenkään yllätyksenä. Ranteeni painettiin kivuliaasti sängynpäätyä vasten ja katsoin parhaaksi olla panematta vastaan, sillä siitä ei olisi mitään hyötyä. Murakin paino laskeutui osittain päälleni ja avasin silmäni. Minua katsoivat takaisin sekä kuutamosta muistuttava hopeasilmä että sinisenä pyörteilevä lasisilmä. Kasvot lähenivät jälleen omiani ja käänsin päätäni tuijottamaan oikeanpuoleista seinää. Yllätyksekseni kuulinkin lempeän ja pehmeän äänen korvaani vasten.

”Poikaparka… he eivät ymmärtäneet miltä sinusta tuntui, mitä hirveitä asioita oletkaan nähnyt noilla kauniilla silmilläsi. Koit kauheimman helvetin, mitä kukaan on ikinä nähnyt; yksinäisyyden. Edes jumalat eivät huolineet sinua, olet musta lammas valkoisessa laumassa. Vai näkivätkö he vain todellisuuden, että et ollut edes ihminen?” Muraki mumisi äänellä, joka tihkui teeskenneltyä myötätuntoa.
Silloin jokin sisälläni napsahti ja löysin itseni hänen päältään. Olin niin vihainen, että olisin halunnut vain repiä tuon kauniin vartalon pieniksi palasiksi.

(Muraki’s POV)

”Turpa kiinni, sinä et tiedä minusta mitään!” Tsuzuki huusi vasten kasvojani.
Ensimmäistä kertaa Sakin kuoleman jälkeen tunsin jotain muutakin kuin vihaa tai tyhjää turtumusta, nimittäin pelkoa. En kuitenkaan antanut vieraan tunteen ottaa minua hallintaansa. Sinettiloitsu oli alkanut menettää vaikutustaan ja kuviot Tsuzukin iholla haalistuivat silminnähden.

”Et voi paeta sitä, kuka olet”, sanoin tunteettomasti ja tuijotin vihasta hehkuvia silmiä.
Niissä oli jotain muutakin kuin inhoa ja raivoa, voimakasta himoa. Vaikka kuoleman enkelini inhosikin minua niin paljon, niin silti hän himoitsi vartaloani. Tiesin olevani harvinaisen kaunis mieheksi, joten hän ei ollut ensimmäinen jolla näin tuon irstaan katseen.

Terävähköt hampaat lävistivät kaulani lumenvalkean pinnan. Inahdin kivusta ja yritin päästä takaisin Tsuzukin yläpuolelle. Huomasin yrittämisen turhaksi, sillä raivo oli antanut hänelle valtavat voimat. Paniikki syttyi mielessäni kun tajusin sen tosiasian, että tuossa tilassa hän voisi tappaa minut leikiten. Enkä halunnut kuolla vielä, en ennen kuin olisin saanut kostoni.

Hän imi kaulastani pisaroivaa verta sadistinen ilme kasvoillaan. Tämä ei mennyt todellakaan niin kuin suunnittelin. Adrenaliini virtasi vahvana suonieni läpi, kun hän repi valkoista takkiani irrottamatta hampaidensa otetta. Pehmeä kangas repesi ja hän heitti sen lattialle. Pian loputkin vaatteeni tekivät seuraa maassa makaavalle takille.

”Joudut kärsimään saman kuin Hisoka”, hän lausui ääni kostonhalua tihkuen.

Lause herätti minussa voimakasta kauhua. Tsuzuki oli kuin äärimmilleen ärsytetty peto, joka oli vihdoin jahdannut saaliinsa ansaan. Vaimea kipu sykki haavassa, mutta tiesin sen olevan pientä tulevaan tuskaan verrattuna.

Tsuzuki heitti viimeisen vaatekappaleeni kasvaneeseen vaateläjään. Hän lukitsi minut paikoilleen painamalla ranteeni tuota samaista sängynpäätyä vasten, jossa hänen omansa olivat olleet hetki sitten. Vapaalla kädellä hän avasi vyönsä soljen ja liu’utti housunsa pois ja myös bokserit siinä samalla. Huolimatta ikävästä tilanteestani en voinut kuin nauttia tuosta näkymästä. Tajusin hänen olevan enemmän kuin tosissaan ja päätin pelata aikaa.

”Luuletko, että saat itsesi kuolemaan tuhoamalla minut? Hyväksy se tosiasia, että olet vankina kuolemattomassa kehossa”, totuudenmukaiset sanat pulppusivat ulos suustani.
Hän ei vastannut, enkä olettanutkaan niin. Pahimmassa tapauksessa olin vain onnistunut saamaan hänet raivosta seuraavalle asteelle: laskelmoivaan ja kylmään tilaan, jossa ainoa päämäärä olisi kosto.

Tsuzuki irrotti otteensa kaulastani nuolaisten raudanmakuista nestettä vielä kerran.
”Käänny”, hän komensi ja ymmärsin totella.
Olin täysin hänen arvoillaan, edes kirouksista ei olisi hyötyä. Nuorempi mies nousi päältäni sen verran, että sain vaihdettua asentoani. Hän painoi kaksi sormea suuni eteen ja tiesin kyllä, mitä minun hän vaati minua tekemään. Alistuneena nuolin sormet niin märiksi kuin vain kykenin. Räpyttelin silmiäni nopeasti pitääkseni kyyneleet loitolla. En soisi hänelle sitä tyydytystä, että näkisi minun itkevän.

Sormet vedettiin suustani ja tunsin kuinka ne asetettiin sisäänkäynnilleni. Hänen suunsa painui repimään niskani ihoa sormien tunkeutuessa sisääni. Puristin lakanoita tärisevin käsin ja kirosin omaa heikkouttani.
”Lo...lopeta!” parkaisin, kun sormet tungettiin syvemmälle. Fyysisen kivun vielä kestin, mutta tämä oli pahin nöyryytys mitä saatoin kuvitella.

Pian saksimainen liike alkoi ja kipu jalkojeni välissä paheni. En enää voinut estää kyyneleitä, suolaiset pisarat valuivat vasemmanpuoleisesta silmästäni ja putosivat sieltä poskilleni. Hänen kielensä lipoi niskaani käväisten välillä korvanlehdellä. Sormet vedettiin ulos ja pian jokin paljon isompi korvasi ne. Hän murtautui yhdellä voimakkaalla työnnöllä sisääni. Raastava kipu vain kasvoi ja selkäni taipui kaarelle. Tsuzuki jatkoi työntöjään, ei häntä kiinnostanut sattuiko minuun vai ei. Oikeastaan hän näytti nauttivan tuskastani yhtä paljon kuin minä hänen.

Otteeni lakanasta tiukkenivat käsieni rystysten muuttuessa valkoisiksi. Hänen liikkeensä tunkeutui entistä syvemmälle ja huusin nöyryytyksen pirstaroimalla äänellä. Halusin repiä hänet, silputa kuin paperilapun ja heittää palaset mereen.
”Saat maksaa tästä, vannon sen Sakin nimeen”, pihahdin voimattomalla ja turtuneella äänellä, josta kuulsi vahva kostonhalu.
Oli ilmaantunut toinenkin henkilö, joka tulisi makaamaan nimettömässä haudassaan ennen minua.

Tsuzukin hengitys oli muuttunut kevyeksi huohotukseksi. Hän työntyi viimeisen kerran sisääni voihkaisten hiljaa ja laukesi. Lämmin siemenneste täytti minut ja selkäni rentoutui.
’Hän lopetti vihdoin’, tajusin ja rojahdin voimattomana patjaa vasten.
Tsuzuki nousi päältäni luoden ivallisen, halveksuntaa täynnä olevan katseen minuun. Tunsin sen polttavan reiät niskaani.

Kokosin voimani ja kohottauduin istumaan.
”Tiedätkö, et ole ainoa vääryydestä kärsinyt”, hymähdin ja katsoin häneen ilmeettömänä.
Hänen ilmeensä vaihtui kiinnostuneeksi, mutta se ei saanut kuoleman enkeliä hymyilemään. Yllätyin, sillä luulin hänen iloitsevan siitä tiedosta että olin tuntenut viiltävää tuskaa ennenkin. Pian sanat pulppusivatkin jo suustani monotonisena virtana.

Avatar
e_123
Viestit: 162
Liittynyt: Ti Touko 15, 2007 20:11
Paikkakunta: Jyväskylä

Re: Just a Revenge (Yami no Matsuei Muraki/Tsuzuki)

Viesti Kirjoittaja e_123 » Ma Maalis 02, 2009 21:00

Tää on ihana ^^
Ihan mahtava idea, että Tsuzuki semettää Murakia, siihen ei usein (en ite kertaakaa tätä ennen) törmää.
Tarina pitää hyvin koukussaan ja teksti on sujuvaa, en nyt keksi mitään kritisoitavaa. Ihan mahtava.
Laita lisää jahka kerkeet ^^
Gallussa jo tätä ihkutin, nikillä hakaneula
Se oli vihreä omena : D

Avatar
Lita
Viestit: 21
Liittynyt: La Helmi 28, 2009 00:55

Just a Revenge (Yami no Matsuei Muraki/Tsuzuki)

Viesti Kirjoittaja Lita » To Maalis 05, 2009 22:11

Jatkoa, jos tätä nyt joku lukee. x3

Luku 4 (Tsuzuki’s POV): Kätketty mieli

”Sinua varmasti kiinnostaa, millaiset tapahtumat ovat johdattaneet mieleni laskelmoivan hulluuden alkulähteelle. Ei, oikeastaan olen osa tuota luovaa neroutta, jota niin harvoin arvostetaan, ja se on osa minua.

Kaikki alkoi sinä päivänä, kun hän saapui perheeseeni. Hienostuneet vaatteet, hillitty käytös ja hurmaava hymy, joka ei kuitenkaan ulottunut silmiin asti. Tiesin heti, että tuossa pojassa oli jotain outoa, mutten osannut sanoa mitä”, Muraki kertoi yksitoikkoisella äänellä katsoen jonnekin kauas. Luultavasti hän näki muistoissaan tuon pojan hymyilemässä mekaanista hymyään, kun he tapasivat ensi kerran.

”Tarkkailin häntä aluksi enkä huomannut mitään outoa, joten annoin asian olla. Pian isäni kuoli salaperäisesti ja äitini seurasi perässä muutamaa päivää myöhemmin”, ja jatkoi tarinaansa ojentaen kätensä. Tartuin siihen epäröiden.
”Tule, vien sinut pienelle matkalle.. menneisyyteen”, kuului kuiskaava ääni sokaisevan valon leimahtaessa.

Kun kykenin näkemään jälleen, huomasin olevani keskelle ylellistä huonetta. Seiniä koristivat nukeilla täytetyt hyllyt. Ne hymyilivät salaperäisesti luoden mysteerisen tunnelman ympärilleen. Värit olivat kuitenkin haalistuneet kuin vanhassa valokuvassa.
’Tämä on hänen muistonsa’, totesin itsekseni ja katsoin hopeasilmäistä miestä vieressäni.

Muraki seisoi oikealla puolellani kalpeampana kuin yleensä ja hänen hartiansa vapisivat. Hän oli kuin lasipatsas, joka saattoi pudota ja särkyä varovaisimmastakin kosketuksesta. Tavallisesta itsevarmasta ja hillitystä asenteesta ei näkynyt jälkeäkään. Olisin halunnut kietoa käteni tuon haavoittuvaisen ja kauniin olkapäille suojelevasti, mutta jokin esti minua. Olimmehan kuitenkin vihollisia ja mikään ei tulisi muuttamaan sitä, ajattelin hivenen surullisesti.

Muraki kohotti yhden pitkistä sormistaan ja pistin merkille kuinka siro se oli. Pitiköhän hän pianonsoitosta? Hän osoitti kahta arviolta 16-vuotiasta poikaa ja kehotti minua seuraamaan. Kävelimme aivan heidän takanaan, mutta nuoret eivät tuntuneet huomaavan meitä.
’Tietenkään he eivät näe meitä, emme kuulu tähän maailmaan, edes Muraki enää vaikka tämä hänen menneisyytensä onkin. Olemme vain unohtuvan muiston sisällä’, järkeilin itsekseni. Pistin merkille kummankin pojan yllä olevan surupuvun. Ilmeisesti he olivat matkalla hautajaisiin tai vähintäänkin johonkin muuhun yhtä surulliseen tapahtumaan.

He liittyivät kulkueeseen jota johtivat kaksi mustaa arkkua. Hautajaiset, olin siis arvannut oikein. Surullisuus ja menetyksen tuska tekivät ilmapiiristä yhtä painostavan kuin se olisi ollut juuri ennen ukkosmyrskyä.
”Kukaan ei ole saanut heidän kuolinsyytään selville, mutta sen arvellaan olevan sama. Karmivaa, eikö totta?” eräs arkunkantajista jutusteli kevyesti vieressään kävelevän miehen kanssa, joka kantoi punamustaa lippua.
Toisen seuraamamme nuorukaisen suupielet kaartuivat vinoon hymyyn. Toinen vilkaisi häntä silmäkulmastaan ilmiselvästi järkyttyneenä.

”Tuona hetkenä tajusin, että hän oli murhannut vanhempani”, Muraki puhui vieressäni ilmeettömällä äänellä.
”Saki vei minulta kaiken, mitä rakastin. Pahinta oli, etten tuntunut keksivän edes kunnollista motiivia. Hän oli kuin minua piinaava, parantumaton sairaus”, kuului ääni vierestäni.
”Sulje silmäsi, haluan näyttää sinulle vielä jotain”, hän hymähti tarttuen uudelleen käteeni ja pian olimmekin jo seuraavassa muistossa.
Avasin silmäni, mutta mieleni teki sulkea ne saman tien uudestaan. Edessäni oli pyörimässä verinen murhenäytelmä.

Hopeahiuksinen poika, jonka kumpikin silmä hohtivat harmaata kirkkautta – tajusin vasta nyt, että hän oli Muraki nuorempana – makasi maassa nojaten lattiaan kyynärpäillään. Hänen yläpuolellaan oli ruskeahiuksinen poika, jonka päättelin olevan Saki. Pojan silmissä paloi hulluus ja hän oli kohottanut katanansa lyöntivalmiuteen. Lapsi-Murakin poskilla virtasivat pelon kyyneleet ja hän oli nostanut kätensä suojatakseen itseään varmasti tappavalta iskulta.

Valmistauduin pelastamaan tuon enkelimäisen lapsen, mutta Muraki painoi kätensä olkapäälleni estelevästi.
”Tämä on jo tapahtunut, et voi muuttaa mitään”, hän mumisi ääni loppua kohti sortuen.
”Helvetti sinun kanssasi, hän… siis sinä, olet vaarassa kuolla!” ärisin ja riistäydyin irti otteesta lähtien juoksemaan kohti poikia.
Muraki jäi katsomaan perääni päätään puistellen.
”Typerä kuoleman enkeli. Hän ei varmaankaan opi koskaan, että menneisyyttä ei voi muuttaa”, kuulin hänen mumisevan taaempana.

Haulikon pamahdus pysäytti juoksuni. Sakin selkään ohi puhjennut reikä, josta purskahti ruosteenpunaista nestettä. Vino hymy huulillaan hän kaatui maassa makaavan lapsi-Murakin päälle ilmiselvästi kuolleena. Hopeasilmäinen poika pysyi paikoilleen jähmettyneenä, näytti siltä että hän ei kyennyt liikkumaan. Ampuja asteli rauhallisin askelin ruumiin luo ja nosti sen pois järkytyksestä tärisevän pojan päältä.
”Oletko kunnossa?” hän kysyi ja lapsi nyökkäsi vastaukseksi.

”Sinä päivänä vannoin herättäväni hänet uudestaan eloon ja tappavani omin käsin”, Muraki oli ilmeisesti kävellyt verisirkuksen aikana taakseni ja nojasi päällään toiseen hartiaani.
Nyt ymmärsin, mikä oli tehnyt hänestä kylmän ja säälimättömän murhaajan.
”En tiedä mitä sanoa”, totesin ja haroin hiuksiani hämmentyneenä.
En ollut valmis päästämään irti vihastani, mutta olin myös alkanut tuntea myötätuntoa tuota miestä kohtaan. Hänen kyyneleidensä ei olisi pitänyt merkitä minulle mitään, mutta silti tyhjä tunne hulmahti vatsaani kun kuulin hänen äänettömän itkun tukahduttaman äänensä.

”Saadakseni kostoni jatkoin sukumme perinteen mukaisesti lääketieteellisiä opintoja. Ryhdyin tutkimaan isoisäni raportteja toivoen saavani jotain selville. Yksi potilaskertomus pisti silmääni. Se koski erästä isoisäni pitkäaikaista hoidokkia. Hän hoiti miestä 8 vuotta saamatta minkäänlaista korvausta, mutta tiedätkö miksi? Tuo potilas ei syönyt, juonut tai edes nukkunut noiden vuosien aikana. Hän yritti itsemurhaa useasti siinä lopulta onnistuen. Minulla on jopa kuva hänestä, eikä tuo mies ole muuttunut vähääkään kuolinvuodestaan 1927”, Muraki kertoi kaivaen vanhan valokuvan taskustaan.

Käännyin ympäri katsomaan kuvaa ja silmäni laajenivat järkytyksestä. Kuva oli vanha ja henkilön toisen silmän päällä oli silmälappu, mutta en olisi voinut erehtyä miehen henkilöllisyydestä. Se olin minä, tosin yli 70 vuotta aiemmin.
”Mahdotonta! En muista mitään”, parahdin ja puristin silmäni tiukasti yhteen.
Hän laski kätensä hartioilleni painautuen aivan kiinni minuun.

”Henkinen terveytesi ei ollut kovin vahva silloin, joten päätelmieni mukaan se on syynä osittaiseen muistinmenetykseesi. Näytä kauniit silmäsi minulle.. silmät jotka ovat puhdasta surumielistä kauneutta”, hän kuiskasi ja avasin silmäni katsoen jonnekin tyhjyyteen.
En nähnyt mitään syytä olla toteuttamatta pyyntöä.

”Kun näin sinut, tajusin että olin löytänyt etsimäni. Kuolemattoman vartalon, joka Sakin päähän kiinnitettynä toisi hänet takaisin ikuiseen helvettiin kanssani”, kuuntelin tuota hypnoottista ääntä.
”Loppujen lopuksi me kaikki olemme pimeyden lapsia, samasta mustuudesta syntyneitä”, hän hyrisi korvaani lempeän unettavalla äänellä.
Muraki siveli poskeani hellästi, mutta en tuntenut mitään. Vuosikymmenien takaiset tapahtumat palasivat mieleeni ja vajosin nopeasti synkkien muistikuvien tummana aaltoileviin vesiin.

Avatar
Firefly64
Viestit: 67
Liittynyt: Ma Maalis 03, 2008 21:17
Paikkakunta: Jossakin Joensuun pimeimmässä nurkassa
Viesti:

Re: Just a Revenge (Yami no Matsuei Muraki/Tsuzuki)

Viesti Kirjoittaja Firefly64 » Ma Huhti 13, 2009 08:29

Ihana, tykkäsin hyvin paljon. Jatkoa pliis tahtoo tietää mitä sitten tapahtuu.
Et voi muuttaa kohtaloasi, voit vain hyväksyä sen tai paeta ikuisesti.
I'm lord of the evil and I kill you.
http://firefly64.deviantart.com/

Avatar
RecluseGAY
Viestit: 120
Liittynyt: Pe Huhti 24, 2009 14:43
Paikkakunta: Hamina

Re: Just a Revenge (Yami no Matsuei Muraki/Tsuzuki)

Viesti Kirjoittaja RecluseGAY » Pe Huhti 24, 2009 14:46

Tosi hyvä tarina !!! Jatka ihmeessä !! 8DD <3
galleria & netlog : RecluseGAY
Lafiff & Last.fm : Pervo-erakko

Stalkitkaa! 8)

Avatar
Lita
Viestit: 21
Liittynyt: La Helmi 28, 2009 00:55

Re: Just a Revenge (Yami no Matsuei Muraki/Tsuzuki)

Viesti Kirjoittaja Lita » Pe Huhti 24, 2009 22:52

Luku 5 (Tsuzuki’s POV): Ruusuniitty

Sairaala. Olin palannut tuohon kammottavaan huoneeseen, jossa olin viettänyt elämäni viimeiset kahdeksan vuotta. Mikään ei ollut muuttunut, seiniä peittivät samat ankeanharmaat tapetit ja ilmassa leijui yksitoikkoinen desinfiointiaineen haju. Katsoin ikkunasta ulos hymyillen surullisesti. Siellä odotti vapaus, jota olisin saanut maistaa vain yhdellä tavalla: pakenemalla. Toiveeni oli kuitenkin turha, sillä he halusivat pitää minut vankina uusia kokeitaan varten. Neuloja, erilaisia ruiskuja ja mittareita. Mitään muuta ei mahtunut mieleeni kuin vaisto pelätä noita kamalia laitteita.

En kestänyt enää, minun oli pakko päästä pois. Halusin vain kuolla, ei kukaan tulisi kaipaamaan minua. En tuntenut mitään, en edes kipua kun viilsin ranteeni auki yhä uudelleen ja uudelleen. Missä oli minun suojelusenkelini, kun olisin sitä kaivannut? En tosin ansainnut niin kaunista olentoa vartioimaan itseäni, olin likainen, saastunut ja ruma. Kenelläkään muulla ei ollut samanlaisia silmiä kuin minulla, kirkasta purppuraa hehkuvaa katsetta. Vihasin niitä niin, kerran jopa yritin repiä nuo oikeiden silmien paikalla loistavat jalokivet pois. Toivoin pääseväni pakoon siitä maanpäällisesti helvetistä, ja ainoa keino siihen oli kuolla.

Tietenkään he eivät antaneet sen tapahtua. Yksi epäonnistunut itsemurhayritys lisää ei muuttanut mitään. Kokeet jatkuivat normaaliin tapaan kun vangitsijani halusivat saada selville, mikä teki minusta niin poikkeavan. Viimeisenä elinpäivänäni oli taas kuvauspäivä. Minusta otettiin kuvia kuin olisin ollut harvinainen eläintarhan asukki, jota kävijät saivat ihastella vailla minkäänlaista häpeää.

En edes muista miten pääsin pois. Kun avasin silmäni kohtaamaan jälleen yhden tyhjän ja merkityksettömän päivän, huomasin päätyneeni kauniiseen puutarhaan, joka oli täynnä ruusuja. Jokainen kasvi kukki kauniisti punaisen eri sävyissä. Kirkas auringonvalo häikäisi silmiäni, enhän ollut käynyt ulkona vuosiin. Makasin vain maassa ja tuijotin puhtaansinistä taivasta, jolla näkyi muutama pilvenhattara.

”Et kuulu tänne, aikasi ei ole koittanut”, kuulin lempeän äänen vierestäni, mutta kääntäessäni pääni en nähnyt ketään.
”Kuka oikein olet?” kysyin hämmentyneenä pelkoa äänessäni.
”En kukaan ja kaikki”, ääni vastasi arvoituksellisesti ja minut repäistiin pois muistosta takaisin nykyhetkeen.

Muraki’s POV

Tsuzuki lepäsi vasten rintaani hengittäen katkonaisin vedoin. Olimme poistuneet mielestäni tunteja sitten ja hän oli edenneen kuin hypnotisoitu.
”Herää, ole kiltti”, sanoin ääni täynnä epätoivoa.
Vihdoin hän oli minun, olin odottanut tätä siitä hetkestä asti kun olin nähnyt valokuvan tuosta yliluonnollisen kauniista miehestä. Ei häntä voitu ottaa minulta nyt, juuri kun unelmani oli käynyt toteen.

Hän ei vihannut minua, näin sen siitä ilmeestä, joka hänen kasvoillaan lepäsi Sakin viimeisinä elinhetkinä. Se oli sekoitus myötätuntoa, surua ja halua suojella. Pyöritin ruskeita suortuvia hellästi hiuksissani kuiskaten hänen nimeään yhä uudelleen. Suojelusenkelini näytti niin rauhalliselta, kivun naamio oli karissut pois ja sen oli korvannut tyyni ilmeettömyys. Oikeastaan hän näytti enemmän kuolleelta kuin nukkuvalta.

Aika lipui verkkaisesti ohitsemme. En tiedä, kuinka kauan makasin siinä kuunnellen hänen katkonaista hengitystään ja hitaita sydämenlyöntejään.
”Enkeli, avaa silmäsi äläkä lennä enää koskaan pois luotani”, pyysin vaikka tiesin, että Tsuzuki ei voinut kuulla ääntäni sinne missä oli.
Kunpa olisin voinut seurata häntä verenhajuisiin muistoihin ja suojella siellä vaanivilta painajaisilta.

Silmäluomet värähtivät ja purppuraisina hehkuvat silmät avautuivat hitaasti. Tsuzuki kohdisti sekavan ja tokkuraisen katseensa minuun. En tiennyt mitä sanoa hänelle, joten tyydyin olemaan hiljaa ja silittämään kauniinruskeita suortuvia.
Hän avasi suunsa ja alkoi puhua mekaanisella äänellä: ”Olin kuin häkkilintu. Kaipasin lempeää tuulenvirettä siipieni alla, en kaunista kultahäkkiä. Vietin päiväni katsellen ulos ikkunasta maailmaan, jonka nautintoja ei suotu minulle.

Vihdoin en enää jaksanut ja luultavasti nukuin pois, en ole itsekään aivan varma kuolintavastani. Kun avasin silmäni kohtaamaan jälleen yhden samanlaisena toistuvan päivän, huomasin ihmetyksekseni olevani punaisella niityllä. Ilmassa leijui kukkivien ruusujen huumaava tuoksu ja luulin tulleeni taivaaseen tai vähintäänkin paratiisiin.

Minut kuitenkin sysäistiin takaisin elävien maailmaan suorittamaan palvelustani shinigamina, olinhan kuitenkin tehnyt itsemurhan. Loput varmaan tiedätkin.”
Olin sanaton, tämä oli ensimmäinen kerta kun kuulin tuon puolen Tsuzukin vuosista sairaalassa. Kuunnellessani isoisäni tarinoita takkatulen lämmön ääressä kuvittelin aina, että sairaalassa potilailla oli hyvä olla. Että hoito veisi heidän kipunsa ja sairautensa pois kuin sormien napsautuksella. Tietenkin olin oppinut lääkärinä, että asia ei todellakaan ollut niin.

”Mitä aioit nyt? Ottaa ruumiini ja saada kostosi? Vaiko suoda minulle absoluuttisen kuoleman?” Tsuzuki tiedusteli ilmeettömänä, aivan kuin hänen oma kohtalonsa ei olisi voinut kiinnostaa yhtään vähempää.
Olin hämmentynyt enkä tiennyt, mitä tehdä. Tietenkin janosin kostoani Sakille, olin halunnut sitä jo 20 vuotta. En voinut kieltää, ettei Tsuzukin ruumis olisi ollut täydellinen siihen. Jos Sakilla olisi tuhoutumaton keho asuinpaikkanaan, pystyisin tappamaan hänet niin monella eri tavalla kuin kykenin kuvittelemaan. Pelkkä kuvitelma sai mielipuolisen hymyn kohoamaan huulilleni.

Mutta että tappaisin noin itsekästä tarkoitusta varten oman suojelijani? Ajatuskin tuntui vastenmieliseltä. Vähintäänkin yhtä kauan aikaa sitten, kun olin vannonut koston katkeransuloisen valan, kuva täydellisestä ihmisestä – ei, enkelistä - oli palanut mieleeni kirkkaana ja saanut sydämeni jättämään yhden lyönnin väliin. Isoisäni kuoleman jälkeen varastin valokuvan itselleni ja varjelin sitä rakkaimpana aarteenani. Rukouksiini oli vastattu, koska nyt tuo samainen mies nojasi raukeana rintaani vasten.

”En tiedä”, vastasin lyhyesti, mutta totuudenmukaisesti käteni hyväillessä edelleen noita pehmeitä hiuksia.
Hän olisi ollut niin kaunis lasikupuun ikuisesti kahlittuna. Saatoin jo nähdä mielessäni apua kerjäävät silmät ja ruusunpunaiset huulet avautuneena äänettömään kauhunhuutoon. Hänestä tulisi täydellisesti hiottu jalokivi, viimeinen koriste kokoelmani kruunuun, mutta olisi ollut haaskausta lukita niin upea mies kätköön päivänvalolta.

Päätin antaa Sakin odottaa, ainakin toistaiseksi ja keskittyä nauttimaan Tsuzukista.
”Yritin murtautua mieleesi ja pelastaa sinut ilmeisesti kauhean muiston kourista, mutta olit sulkenut itsesi täysin”, kerroin pehmeästi kehräävällä äänellä.
En halunnut pelottaa häntä pois.
”Kauan olen ollut tajuttomana?” Tsuzuki kysyi katsoen suoraan silmiini.
En kyennyt lukemaan tuota katsetta ja se hermostutti minut lähes ärsyyntymisen partaalle.

”Muutamia tunteja, en ole aivan varma. Pidin sinun tarkkailuasi tärkeämpänä kuin kelloon tuijottamista”, hymähdin peittäen tunteeni rutiininomaisesti.
Hän taisi havainnollistaa vasta sillä hetkellä missä hänen päänsä oikein lepäsi, sillä Tsuzuki ponkaisi ylösjääden istumaan sängyn reunalle. Nousin itsekin istuma-asentoon ja laskin pääni lepäämään hänen hartialleen.

”Kun olin nuorempi, toisilla lapsilla oli tapana kiusata minua. He heittelivät kiviä ja huutelivat loukkauksia kuten ”äpärä” ja ”paholaisen lapsi”. En ymmärtänyt, miksi he olivat valinneet minut silmätikukseen, olin vain yrittänyt olla heidän ystävänsä. Eräänä päivänä juoksin korkeaa heinää kasvavalle pellolle pakoon kannoillani juoksevia lapsia. Minut oli hakattu ja jalkoihini koski, mutta pakotin itseni jatkamaan eteenpäin. Kun olin varma turvallisesta välimatkasta, käperryin pienelle kerälle maahan päästäen kyyneleet virtaamaan.

Jokaista lihastani särki ja mietin mitä olin tehnyt ansaitakseni sen. Tiesin silmieni erottavan minut muista ihmisistä, mutta en pitänyt sitä riittävänä syynä. Olin silloin liian nuori ymmärtääkseni, että veriset lajit ovat aina olleet suosittua viihdykettä. Lapset voivat olla julmia, jopa julmempia kuin aikuiset”, hän lausui tasapaksulla äänellä, joka herätti huoleni.
Olin toki tunkeutunut hänen muistoihinsa jo aiemmin, oikeastaan heti ensimmäisellä tapaamisellamme. Oli kuitenkin täysin eri asia kuulla tarina Tsuzukin itsensä kertomana, eikä vain sekavana ja repaleisena muistojen verkostona. Nyt kudelma oli ehjä, jokainen tuskallinen hetki näkyi siitä kirkkaana ja selkeänä kuvana.

Avatar
RecluseGAY
Viestit: 120
Liittynyt: Pe Huhti 24, 2009 14:43
Paikkakunta: Hamina

Re: Just a Revenge (Yami no Matsuei Muraki/Tsuzuki)

Viesti Kirjoittaja RecluseGAY » Pe Huhti 24, 2009 23:19

< 3 tosi hyvä taas kerran !! <3
oli nautinnollista lukea <3 Tosi selvää tekstiä !
Lisää näitä kun sinulla on aikaa? : D tätä on niin ihana lukea että sanat loppuvat suustani OwO <3
awwws <3
galleria & netlog : RecluseGAY
Lafiff & Last.fm : Pervo-erakko

Stalkitkaa! 8)

Avatar
Lita
Viestit: 21
Liittynyt: La Helmi 28, 2009 00:55

Re: Just a Revenge (Yami no Matsuei Muraki/Tsuzuki)

Viesti Kirjoittaja Lita » To Huhti 30, 2009 19:59

Ja lisää hahmoja sekoittamaan pakkaa.


Luku 6 (Tsuzuki’s POV): Tunkeilijat

Olin heikko, haavoittuva saalis. Kipu oli tehnyt minut hitaaksi ja helpoksi riistaksi taitavalle saalistajalle kuten Muraki. Pari tyhjää sanaa, muutama tekopyhä hellyydenosoitus ja olin täysin hänen armoillaan. Mikään ei ollut muuttunut, vaikka vuosikymmenet olivat valuneet verkkaisesti ohitseni. Olin edelleen hyväuskoinen hölmö, joka kertoi jokaisen pienen, likaisen salaisuutensa helvetin lähettiläälle. Vuodatin sisälläni levänneet asiat hänelle kuin pikkulapsi, joka ei tiedä milloin on parempi olla hiljaa.

Hänen ulkokuoressaan ei näkynyt särön säröä. Kylmyys leijui Murakin ympärillä läpitunkemattomana harsona. Salaperäisyys huokui hänen jokaisesta solustaan tehden huoneen ilmasta tukahduttavan. Jossain syvällä sisimmässäni tiesin, että en voisi koskaan olla hänen kaltaisensa. Tunteeton laskelmointi ei luonnistunut minulta, ei samalla täydellisyyden tasolla kuin häneltä. Hopeasilmäisen muistot olivat vain raapaisseet jäistä pintaa, enkä välttämättä halunnut tietää, mitä syvemmällä odottaisi.

Ehkä kuolema hänen kättensä kautta ei olisi niin huono asia. Tiesin monia paljon pahempia tapoja päättää elämä kuin pään irtileikkaus. Muutama sekunti ja koko elämäni kestänyt tuska olisi poissa. Vain levollinen tyhjyys jäisi, se kuulosti houkuttelevalta. Vastustin kiusausta pyytää häneltä lopullista olemassaoloni pyyhkimistä, se vain tarkoittaisi minun häviötäni tässä kauan kestäneessä pelissä.

Tarkalleen ottaen, mitä voin enää hävitä?
Ajatus kierteli päässäni tehden minut levottomaksi. Niin, mitä menetettävää minulla oli? En ollut elävä, vaan pelkkä maan päälle vaeltamaan tuomittu sielu. Minulla ei ollut omaisia, jotka olisivat jääneet kaipaamaan, tai edes rakastettua. Oikeastaan merkitykseni kohtalonpyörälle oli erittäin pieni. Se jatkaisi päättymätöntä liikettään, vaikka katoaisin pimeyteen.

”Tapa minut.”
Sanani jäivät kiemurtelemaan ilmaan kuin kaksi uhriaan etsivää käärmettä. Ne kaikuivat hiljaisuudessa sivaltaen sen pirstaleiksi hännillään. Paino olallani katosi ja käännyin katsomaan vaaleaa miestä vieressäni.

Sydämeni jätti yhden lyönnin väliin. Murakin silmät leiskuivat hillittyä vihaa ja hänen nyrkkiin puristetut kätensä tärisivät hillittömästi.
”Sinä haluat kuolla? Et taida ymmärtää, mitä pyydät”, hän kuiskasi hiljaa.
Pettymys hulmahti lävitseni, hän ei siis halunnut murhata minua. Kylmät sormet sivelivät poskeani saaden väristykset kulkemaan pitkin selkäpiitäni.

”Täydellisyyttä ei saa rikkoa”, hän mumisi kumartuen lähemmäksi ilmeettömiä kasvojani.
Olin hämmentynyt, luulin että hän jahtasi minua vain kuolemattoman ruumiin takia. Muraki oli yrittänyt tappaa minut lukuisia kertoja aina epäonnistuen. Saattoiko olla mahdollista, että hän ei edes halunnut nähdä minua kuolleena? Taisin pitää itseäni liian viehättävänä, kun kuvittelin, että tuo virheetön olento tuntisi jotain minua kohtaan.

Rakastaisi. Pelkäsin tuota sanaa sydämeni pohjasta. Rakkaus oli tanssi veitsenterillä, yksikin virheliike lävistäisi tanssijan. Kukaan ei ollut koskaan sanonut minulle rakastavansa, se olisi osoittanut silmitöntä heikkoutta. Ei, hänelle olin vain hauska lelu. En halunnut olla muuta. Silti hänestä huokui selittämätön suru, kun pyysin armollista kuolemaa.

”Minä..” hän sanoi ja jatkoi kuiskaustakin hiljaisemmalla äänellä: ”rakastan sinua.”
Viattoman oloinen lause iski tajuntaani kuin heitetty veitsi. Hän ei voinut tarkoittaa sanojaan, se olisi ollut liian julmaa.
”En usko sinua”, totesin kylmästi ja vetäydyin kauemmaksi.
Helvetin lähetti ei voinut rakastua, kyse oli enemmänkin pakkomielteestä. Olin hänen sätkynukkensa, jonka narut alkoivat katkeilla yksitellen. Se pelotti Murakia, joten hän takertui viimeiseen epätoivoiseen keinoon: rakkaudentunnustukseen.

”Tiedän, mitä ajattelet. Että olen tunteeton, kylmä ja ilmeetön paholainen. Mutta entä jos itse piru voisi rakastua? Eikö se tuhoaisi kaiken, hänen suunnitelmansa..ja yksinäisyytensä?” hän hymyili kärsivästi.
En halunnut luottaa naamioituneen demonin lupauksiin. Kaikki olisi paljon helpompaa, jos hän vain tappaisi minut. Silti jokin sisimmässäni sanoi, että hän kertoi oman totuutensa.

Valuin alas sängyltä polvilleni maahan haudaten kasvot käsiini. Vartaloni tärisi kuin horkassa ja silmäni ammottivat avoimina.
”Hyvä on, sinä voitit. Saastainen pelisi on ohi ja minä hävisin sen. Tee mitä haluat”, mumisin käpertyen yhä pienemmälle kerälle.

Tunneilta tuntuneen hetken päästä tuskanhuuto kaikui ilmassa. Kohotin katseeni sen lähteeseen pysyen edelleen sikiömäisessä asennossani. Muraki oli noussut seisomaan ja hän piteli päätään kaksin käsin. Ääni pulppuili hänen kurkustaan epävireisenä ja raastavana huutona.
”Voisin tappaa sinut tuosta vain, sormieni napsautuksella”, hän ärisi ja löi kätensä yhteen jonkinlaisen loitsun aikaansaamiseksi.
Kaikki ikkunat räsähtivät rikki samaan aikaan lennättäen vaaleansinisiä lasinsirpaleita ympäri huonetta. Muutama niistä lensi kohti minua viiltäen kivuliaita haavoja ympäri kehoani.

”Luuletko että en olisi tehnyt sitä jo, jos todella haluaisin?” hän kysyi yrittäen ilmiselvästi hillitä itsensä ja jatkoi: ”älä pidä minua niin heikkona.”
Muraki istui viereeni ja painautui tiiviisti minua vasten. Lämmin hengitys kutitti korvaani ja pian jokin terävä korvasi lämmön. Hänen hampaansa näykkivät korvaani vaativasti. Nojasin käsilläni maahan ja suoristin jalkani. En halunnut perääntyä kosketusta, kaipasin hänen veistoksellista vartaloaan vasten omaani. Hopeasilmäinen mies istui hajareisin päälleni vetäen minut epätoivoiseen suudelmaan. Maistoin hänen huuliltaan suolaiset kyyneleet ja kuivuneen veren.

Kohottauduin paremmin ylös ja kiedoin käteni hänen niskansa taakse. Päästin pettyneen inahduksen, kun hän vetäytyi pois suudelmasta. Huulet siirtyivät härnäämään kaulaani jättäen punaisia jälkiä merkiksi siitä, että kuuluin hänelle. Pyörittelin hopeisia suortuvia sormieni välissä ja vapaalla kädelläni sivelin vaaleaa rintakehää paidan alla. Murakin huulet hamusivat solisluuni ympäristöä hellästi ja hänen käsiensä ote tiukkeni. Hymähdin hyväksyvästi ja kohotin hänen leukansa uuteen suudelmaan. Livautin kieleni tutkimaan hänen suunsa sisäpintoja saaden aikaan pienen voihkauksen hopeasilmäisen huulilta. Ääni oli hunajaa korvilleni ja syvensin huulten liikettä.

Annoin Murakin painaa minut lattiaa vasten. Tunsin hänen painonsa laskeutuvan päälleni raskaammin, samalla kun vikkelät sormet avasivat paitani nappeja. Tein jotain odottamatonta ja vedin hänet rintaani vasten.
”Lupaa minulle, ettet olet unta”, hengähdin hänen korvaansa.
”Vannon, enkeli”, vanhempi mies hymähti huvittuneesti.

Aika lipui ohitsemme verkkaisesti, se oli unohtanut meidät. Hänen tasaiset sydämenlyöntinsä tuntuivat selkeinä omiani vasten.
’Mies, jota pidin demonina, onkin pelkkä ihminen’, totesin mielessäni ja painoin suukon kalpeaan otsaan.
Hänen kätensä lepäsivät kyljilläni ja hiukset olivat valuneet oikean silmän eteen. Vasen silmä oli ummessa ja saatoin kuulla kevyen tuhinan nousevan hänen kurkustaan.

Kovaääninen koputus rikkoi virheettömän hetken. Ovi aukeni narahtaen ja sisään astuivat ihmiset, joiden kaikkein vähiten halusin näkevän minut tässä tilassa. Tönäisin Murakia kovakouraisesti herättääkseni tämän levollisesta unesta. Hän avasi silmänsä ja venytteli kissamaisen notkeasti vilkaisten ovelle.
”Saimme nähtävästi vieraita”, hän hymähti kohteliaasti vailla minkäänlaista tunnetta. Vanhempi mies nousi ylös ja kumarsi tunkeilijoille.

”Tämä.. tämä ei ole sitä miltä se näyttää!” parahdin hätäisesti ponkaisten ylös lattialta.
”Ei, tämä on juuri sitä miltä se näyttää”, Muraki kehräsi ja kietoi kätensä vyötäisilleni.
Pyristelin vapaaksi tuijottaen hopeasilmäistä anelevasti.
”Älä kerro heille”, kuiskasin pyytävä katse silmissäni.
”Jos niin haluat”, hän kohautti olkapäitään ja käänsi hopeisen katseensa takaisin tulijoihin.

”Teillä on varmasti hyvä syy sille, miksi saavutte kartanooni kutsumatta ja vielä tällaiseen aikaan”, Muraki jatkoi monotonisella äänellään.
”Olisitko ystävällinen ja palauttaisit shinigamimme?” Tatsumi kysyi väläyttäen hymyn, joka ei kuitenkaan yltänyt silmiin asti.
”Se ei taida käydä päinsä. Katsos, hän on täällä vapaaehtoisesti”, pehmeä ääni kuului vierestäni.
”Onko tuo totta, Tsuzuki?” Tatsumi käänsi päänsä minua kohti.

En voinut kieltääkään sitä. Muraki oli siepannut minut ja raahannut tänne, mutta enää en olisi halunnut lähteä. Hän toi lievitystä henkiseen tuskaani, joka tuntui enää pienenä jomotuksena alitajunnassani. Nyökkäsin Tatsumille ja hymyilin toivon mukaan rauhoittavasti.

Avatar
RecluseGAY
Viestit: 120
Liittynyt: Pe Huhti 24, 2009 14:43
Paikkakunta: Hamina

Re: Just a Revenge (Yami no Matsuei Muraki/Tsuzuki)

Viesti Kirjoittaja RecluseGAY » To Huhti 30, 2009 20:26

Tuo on kertakaikkiaan hyvä ! XD
Jälleenkerran ! :''3 Hihiii , mitäköhän seuraavaksi tapahtuu? 8''33 !!
JATKOAHAA !! X''3 Tsuzuki nautti ihme kyllä Murakin seurasta n___n <3
awwws <3
galleria & netlog : RecluseGAY
Lafiff & Last.fm : Pervo-erakko

Stalkitkaa! 8)

Ankka-chan
Viestit: 5
Liittynyt: Pe Heinä 03, 2009 11:09
Paikkakunta: Lieksa

Re: Just a Revenge (Yami no Matsuei Muraki/Tsuzuki)

Viesti Kirjoittaja Ankka-chan » To Elo 20, 2009 21:54

Aaah! Siis aivan ihana ficci! En huomannut ollenkaan virheitä, ja muutenkin oli aivan ihanaa tekstiä! Voisitko jatkaa tätä? Olen kauan odottanut jatkoa, ja niin on moni muukin. En kyllä halua painostaa sinua mitenkään :3 Tässä sinulle pipareita *ojentaa pussin* n______n Kiitos jo etukäteen!
Ankka-chan desu~

Avatar
Lita
Viestit: 21
Liittynyt: La Helmi 28, 2009 00:55

Re: Just a Revenge (Yami no Matsuei Muraki/Tsuzuki)

Viesti Kirjoittaja Lita » La Elo 22, 2009 20:34

Vihdoin sain sen lisättyä. o/ Eli täältä tulee.



Luku 7 (Muraki’s POV): Kirottu rakkaus


Naurahdin hivenen yllättyneesti Tsuzukin myönteiselle vastaukselle. Olin ollut lähes varma, että hän pudistaisi päätään ja ryntäisi Hisokan syliin. Mielikuva sai minut siristämään silmiäni mustasukkaisena. Tsuzuki kuului minulle, eikä kenellekään muulle. Oli totta, että olin nöyryyttänyt häntä lukemattomia kertoja, sekä henkisesti että fyysisesti. En silti voinut kieltää, ettenkö olisi rakastanut kuolematonta miestä.

Pakkomielteestäni oli kasvanut jotain syvempää ja herkempää, punainen tulppaani mädäntyneiden rikkaruohojen keskelle. Halusin varjella sitä koko sydämelläni, ymmärtämättä täysin itsekään miksi.

”Mitä helvettiä olet tehnyt Tsuzukille!?” Hisoka huusi raivoisasti.
Hän lähti syöksymään minua kohti, mutta pysäytin vihamielisen hyökkäyksen käteni heilautuksella. Hän jähmettyi paikoilleen loitsuni voimasta.
”En mitään, mikä kuuluisi sinulle”, hymähdin kylmästi.
Blondi tuijotti minua murhaavasti.
”Tsuzuki, hän ei halua sinusta muuta kuin ruumiisi. Muraki on sairas kusipää, tiedät mitä hän teki minulle. Hänen takiaan en voi kuolla, vaan minun täytyy vaeltaa shinigamina”, Hisoka mumisi kyyneleet silmissään kiiltäen.
Olisin voinut kieltää kaiken, mutta tiesin että se olisi ollut turhaa.

”Rukoilen kahdeltatoista minua suojelevalta jumalalta, näyttäytykää. Suzaku!” ääni vasemmalta puoleltani huusi, ja huone leimahti täyteen liekkejä. Punaisena hehkuva tulipatsas iskeytyi Hisokan rintaan paiskaten hänet takana olevaa seinää päin. Watari ryntäsi äkkiä hänen luokseen tutkimaan mahdolliset vahingot. Blondi kampesi itsensä ylös järkytyksestä ja vihasta täristen. Pistävänvihreät silmät nauliutuivat ruskeaverikön purppuroihin.

”Älä puhu Murakista noin”, Tsuzuki murisi kuin raivoissaan oleva peto.
”Se paskiainen on siis lopultakin saanut sinut verkkoonsa”, Hisoka hymähti katkerasti.
Watari työskenteli ripeästi hänen palovammojensa kimpussa, osa valkoisesta paidasta oli sulanut kiinni ihoon kivuliaan näköisesti. Virnistin sadistisesti pojan ilmiselvästi tuskaiselle kokemukselle.

Tsuzuki siis suojeli minua, se oli erittäin odottamatonta. Olin taitava lukemaan ihmisiä, jo pienenä kykenin näkemään muiden todelliset tunteet hymyilevien kasvojen takaa. Ajan myötä taito oli vain parantunut ja antanut minulle loistavat mahdollisuudet manipulointiin. Purppurasilmäistä minun tosin ei tarvinnut edes vietellä, vedin häntä puoleeni kuin valo yöperhosta. Hänen mielensä pyörteilevät salaisuudet kiehtoivat minua luvattoman paljon. Olin sortunut syvästi halveksimaani asiaan, jota pidin vain heikkojen ja haavoittuvien syntinä. Tunteeni olivat tekopyhyydellä tahrittuja, mutta tämä oli jotain aitoa. Hän sai sydämenlyöntini kiihtymään varoittaviin lukemiin.

”Tsuzuki, käsken sinua johtajan virkani velvoittamana: älä satuta työpariasi”, Tatsumi komensi tapansa mukaan rauhallisesti.
”En halunnut häntä partnerikseni alun perinkään, saatikka shinigamiksi ryhtymistä. Olisitte vain antaneet minun kuolla”, Tsuzuki sanoi viileällä äänellä, joka uhkui kapinaa.
Viimeisin lause hulmahti vatsaani kylmänä tunteena. Hän taisi todellakin vihata elämää, enkä minä lievittänyt shinigamin kuolemanhalua kovinkaan paljoa.

Ajan miekka oli lävistänyt hänen sydämensä vuosia sitten, eikä minusta ollut korjaamaan sitä. Haava syvällä hänen sisimmässään märki inhottavan saastunutta limaa. Purppurasilmäinen peitti sen ällistyttävän hyvin, mutta tulehdus jatkoi leviämistään mädättäen hitaasti, mutta varmasti hänen lapsenomaista sieluaan. En ollut uskonut jumalaan enää vuosiin, jos hän kerran loi elämää niin miksi sitä ei suojeltu? Taivas ei vastannut lohduttomiin kyyneleisiin yön syleilyssä, pysyi vain ylimielisen hiljaa. Kaaoksen ja tuhon perillisenä en kyennyt luomaan uutta, vaikka olisin tahtonut. Olisin antanut mitä tahansa kyvystä korjata Tsuzukin pirstaloitunut sisin yhtä elinvoimaiseksi, kuin se oli kauan sitten ollut.

”Se ei ole sinun tai edes minun päätettävissäni. Nyt palaamme EnmaChōhon, kutsu Suzaku takaisin”, Tatsumi jatkoi enkelini pompottamista.
”Ikävä kyllä en voi sallia sitä. Toistaakseni itseäni, en pakota Tsuzukia mihinkään. Toivoisin vain hänen jäävän päivälliselle”, puutuin keskusteluun hillityn muodollisesti.
”Kuulit mitä hän sanoi. Poistukaa”, shinigami vierelläni tiuskaisi erittäin epänormaaliin sävyyn.
Se oli ensimmäinen kerta, kun kuulin nuoremman miehen suusta jotain noin ärsyyntyneesti sanottua. Ehkä ajan kanssa hänen tuskansa lievittyisi ja kirottu rakkauteni muuttuisi siunatuksi.

”Watari, onko Hisoka kunnossa?”, Tatsumi käännähti blondeja kohti sivuuttaen täysin purppurasilmäisen pisteliään käskyn.
”Palovammat näyttävät pahemmilta kuin oikeasti ovatkaan. Tuo isku olisi kyllä tappanut ihmisen nopeasti”, Watari selosti sitoen varovasti karrelle palaneita kohtia Hisokan iholla.
”Muraki, en tule antamaan tätä sinulle anteeksi. Olet vienyt minulta kaiken ja nyt otit Tsuzukinkin itsellesi”, vihreäsilmäinen shinigami sihisi kiristäen hampaansa yhteen.

”Minulle ei näytä jäävän vaihtoehtoja”, Tatsumi huokaisi hivenen väsyneesti.
Hänen varjonsa alkoi kasvaa hirviömäisiin mittoihin ja levitä ympäri huonetta, jossa liekit olivat jo vaimentuneet pariksi kyteväksi hiilloskasaksi. Mustuus imaisi minut sisäänsä ennen kuin ehdin edes reagoida. Mies taisi olla voimakkaampi kuin muistinkaan, jopa minulle oli vaikeuksia rimpuilla irti tanssivasta pimeydestä.

Tein käsilläni muutaman sinetöintiloitsun ja hyppäsin sulavasti huoneen toiselle puolelle. Vilkaisin Tsuzukia silmäkulmastani. Hän jatkoi jälleen Hisokan kiusaamista Suzakun korventavilla liekeillä Watarin yrittäessä torjua niitä parhaansa mukaan. Näky miellytti silmääni ja hyrähdin tyytyväisenä.
”Saanko luvan?” hymähdin itsekseni sinisilmäisen shinigamin varjolle aloittaen veritanssini.
Pimeys oli nopeampi kuin odotin. Hetkessä se oli lukinnut ranteeni seinää vasten. Minut oli saarrettu nurkkaan, en voinut liikkua mihinkään suuntaan.

Tatsumi asteli luokseni tyynesti kuin rikkumaton veden pinta.
”Luulin sinua vahvemmaksi”, hän totesi hymyillen virallisen kohteliasta hymyään.
Normaalisti olin paljon vahvempi, muistoissa vierailu oli uuvuttanut voimani enkä ollut ottanut sitä huomioon lyhyeksi jääneessä taistelussamme. Taisin luottaa kykyihini hieman liikaa.
”Erinäiset asiat saivat tarkkaavaisuuteni herpaantumaan”, naurahdin nolostuneeseen sävyyn, aivan kuin olisin tehnyt jonkin etikettivirheen.

Voittajani kääntyi katsomaan Hisokan ja Tsuzukin kiivasta sananvaihtoa varjon pitäessä minua edelleen paikoillani. Siirsin Tatsumin esimerkkiä seuraten katseeni shinigamien ilmiselvään riitaan.
”Luulin että rakastat minua!” Hisoka huusi itku kurkussa.
Tsuzuki tuijotti häntä jäätävillä silmillään lausuen vähintäänkin yhtä kylmästi kuin itse olisin: ”Rakastan sinua, mutta häntä vielä enemmän. Anna anteeksi.”
”Vihaan sinua, Muraki on turmellut sinutkin verisillä käsillään”, poika parahti ja hautasi päänsä
Watarin rintaan.

Tämä silitti nuorempansa hiuksia rauhoittavasti. Katsahdin Tatsumiin ja näin hänen silmissään pilkahduksen jotakin, kenties mustasukkaisuutta. Tiesin kyllä tiedemiehen ja sinisilmäisen shinigamin olevan rakastajia, pystyinhän lukemaan erilaisten olentojen mieliä vaivattomasti. Pienet sanattomat viestit kertoivat enemmän kuin tyhjästi lausutut virkkeet. Kiinnitin huomioni takaisin kaunissilmäiseen enkeliini.

Tsuzuki pudisti päätään hiljaa ja lähti astelemaan kohti minua.
”Päästä hänet”, hän pyysi rasittuneesti Tatsumilta.
”En”, kuului lyhyt ja ytimekäs vastaus.
”Et jätä minulle vaihtoehtoja. Haastan sinut viralliseen kaksintaisteluun”, katkera virke kiemurteli ulos nuoremman shinigamin huulilta.
”Et voi mennä niin pitkälle suojellaksesi sarjamurhaajaa, tietyt säännöt sitovat kuolemanjumaliakin”, vanhempi mies totesi näyttämättä minkäänlaisia tunteita.
Silti tiesin, että hänen mielensä kuohui yhtä levottomasti kuin öinen meri rajumyrskyssä.

”Voin, ja menenkin”, Tsuzuki kajautti uhmakkaasti.
Tämä alkoi kehittyä mielenkiintoiseksi, suojelijani oli valmis pelastamaan minut oman kunniansa uhalla. Hän ilmeisesti oli viehättynyt minusta syvemmin kuin arvasinkaan. Olin jälleen saanut haluamani, kuten aina.
”Kieltäydyn haasteesta. Hyvä on, jää tänne jos se on tahtosi, mutta älä väitä että en varoittanut sinua. Tuo mies on viekkaampi kuin käärme, satutat vain itsesi”, sinisilmäinen lausahti tyynesti. Varjo irrotti kovakouraisen otteensa minusta ja rojahdin polvilleni maahan.
”Watari, Hisoka, mennään. Meistä ei ole mitään hyötyä täällä”, hän heilautti kättään kohti kahta shinigamia napsauttaen sormiaan. Kolmikko katosi synkkänä liikahtelevan varjon sisälle ja muutamassa sekunnissa he olivat poissa.

Avatar
RecluseGAY
Viestit: 120
Liittynyt: Pe Huhti 24, 2009 14:43
Paikkakunta: Hamina

Re: Just a Revenge (Yami no Matsuei Muraki/Tsuzuki)

Viesti Kirjoittaja RecluseGAY » La Elo 22, 2009 23:07

Tsuzuki puolustaa Murakia : oo Sulosta .
Tää oli pakko lukea moneen kertaan , oli sen verran jännittävä.
Jatka ihmeessä oikeesti ! Tosi hyvin sulta sujuu nää !! 8D
Oli JÄLLEENKERRAN nautinnollista lukea ^^ sujuvaa tekstiä~
galleria & netlog : RecluseGAY
Lafiff & Last.fm : Pervo-erakko

Stalkitkaa! 8)

Ankka-chan
Viestit: 5
Liittynyt: Pe Heinä 03, 2009 11:09
Paikkakunta: Lieksa

Re: Just a Revenge (Yami no Matsuei Muraki/Tsuzuki)

Viesti Kirjoittaja Ankka-chan » Su Elo 23, 2009 18:32

AAahh! Kertakaikkiaan ihana! Kirjoitat tosi selvää tekstiä, ja aivan mahtava juonikin! 833 Jatkaisitko tätä silloin kun kerkeät? En malta odottaa jatkoa! Arvaapas kuinka monta kertaa tämän luvun aikana sanoin 'aaw'? Varmaankin 100 kertaa. Varsinkin, kun Tsuzuki puollusti Murakia. <3 Odottamatonta, mutta söpöä<3 n_______n
Ankka-chan desu~

Kuunsirppi
Viestit: 1
Liittynyt: Su Loka 11, 2009 14:17

Re: Just a Revenge (Yami no Matsuei Muraki/Tsuzuki)

Viesti Kirjoittaja Kuunsirppi » Su Loka 11, 2009 14:24

Ihanaa löytää edes yksi suomenkielinen ficci Yamista! <3 Ja vielä lempiparituksellani. (; Teksti oli sujuvaa ja muutenkin ei-tökkivää. (8
Se kohta missä Tsuzuki puollusti Muraki, aaws <3 Saisko jatkoo? (;;
(Btw, tää on mun eka viesti tänne, ja heti menin kommaamaan jotain ficciä : D)

Vastaa Viestiin

Palaa sivulle “Pörröinen kirjoituskone”

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailija