Viimeinen kesä

Fanficit ja muut kirjoittelut sekä niihin liittyvä aivoriihi.

Valvoja: Yaoi.fi / aktiivit

Avatar
-Rudia-
Viestit: 180
Liittynyt: Ma Tammi 16, 2006 15:40
Paikkakunta: My kingdom of yaoi

Viimeinen kesä

Viesti Kirjoittaja -Rudia- » Ma Loka 29, 2007 19:29

Jotain uutta oli taas tehtävä. No joo... angstia riittää... mutta myös söpöstelyäkin. Ehkä sekava alkuun... mutta muistakaa, että kyseessä ON kaksi miestä, joten ei siinä mitään XD

Jatkoa tulee silloin, kun jaksan laittaa.. kertokaa nyt ainakin mielipiteitä... kannattaako mun edes jatkaa -,-

//edit:// nyt vasta jatkoa lisää... (Maanantai, 5.11) //edit ends//

Aurinkoiset ajat ikävöiden,
Pimeyden syleilyssä itkien
Kohotan käteni taivasta kohti
Rukoilen kielenkantani poikki:
“Oi enkelit, minä onneton olen!
Miksi tuhositte niin kauniin elämän?”
Ja näin minä surussani elän -
Kunnes olen vapaa - kunnes kuolen.


Kuljin katulamppujen valokeiloissa. Ne heijastuivat sateen tuomista lammikoista. Maailma oli nyt niin musta ja harmaa, värejä vailla. Syksy - vihasin syksyä yli kaiken. Se oli aina vienyt minulta jotain pois. Jotakin sellaista, mitä en koskaan saanut takaisin. Nyt se oli vienyt sinut.
Istahdin märälle penkille. Pitkä liehuva takkini helma suojasi minua jotenkin kylmältä ja märältä penkiltä. Se oli ollut joskus kauniin vihreä. Nyt sen väri oli kulunut - pimeys oli kuluttanut sen. Nyt se oli musta. Tällä penkillä olimme mekin istuneet. Voi, niin pitkään ja niin kauan - yöhän asti aina seuraavaan aamuun. Mitään sanomatta, mitään tekemättä. Vain tuijottaneet toisiamme. Ehkä me tiesimme pelkästään sillä tavalla, mitä me puhuimme. Kukaan muu ei kuullut meitä, mutta me ymmärsimme täydellisesti toisiamme.
Kaivoin taskusta pienen vihkon ja lyhyen kynän ja aloin kirjoittaa.


Vain julma yö seuranani
Minä astelen näitä sanoja katuja.
Vain julma kuu ystävänäni
Minä rakastan pimeyden kauneutta.
Sillä mitään muuta minulla ei ole.
Sillä sinä olit minun kaikkeni.


Huokaisten repäisin paperin irti ja ruttasin sen ja viskasin sen vieressäni olevaan koriin. Samassa epätoivoinen parkaisu karkasi huuliltani ja kuin pakotettuna minä asetin kämmeneni kasvoilleni ja huomasin itkeväni katkerasti.
Näin välähdyksiä niistä ajoista, jolloin olimme yhdessä - sinä ja minä, Mieru.

Se oli kesää, kun tapasimme, eikö ollutkin? Heti kesän alussa sinä tulit elämääni kuin enkeli saapui taivaasta kertomaan, että minulla on vielä toivoa. Ja sitä minulla olikin.
Istuin kalliolla merelle katsellen. Horisontin takana näkyi vain laivojen mastoja, pilvenhattaroita, sinisiä taivaankaistaleita. Tuuli toi suolaista hajua ja aaltojen laulu huumasi korvani. Tahdoin meren syleilyyn, tahdoin vajota syvälle sen tuudittavaan syliin, nukkua… olla rauhassa.
Ennen kuin ehdin edes ajatella enempää, sinä tulit luokseni - ventovieraan luo tuosta noin vain. Hymyillen kosketit olkapäätäni ja estit minun aikeeni ennen kuin se oli edes muotoutunut päässäni.
“Jos hyppäät, niin minä tulen perässä”, sinä sanoit lempeällä äänellä.
Käänsin epätoivoisen katseeni sinuun ja humalluin niistä säihkyvistä vihreistä silmistä, tulenpunaisesta pitkästä tukasta, joka oli villisti vapaana ja liehui tuulessa. Sinun hoikka vartalosi oli hihattoman paidan ja sinisten farkkujen peittämä. Käsivarressasi oli tatuointi - jokin kiinalainen merkki, luultavasti.
Korvissasi oli kultaiset renkaat ja nenässäsi lävistys. Sinun tiukka katseesi pakotti minut ottamaan askeleen taakse. Mutta hymysi oli jotakin liian kaunista. Jotain liian syvää, niin syvää, että se söi minua sisältä.
“Miksi sinä niin tekisit?” minä kysyin saadessani ääneni takaisin. Olin lähinnä humaltunut sinusta… eikä se ikuisuudelta tuntunut hetki ollut muuta kuin pari sekuntia.
Hymysi levisi äärimmilleen, antaen kaiken mahdollisen sympatian huokua sisälleni. Tunsin epätoivon kaikkoavan jonnekin kauas sieluni syövereihin ja lukkiutuvan monien ovien taa. Sinä pelastit minut. Sinä pelastit minut silloin, mutta miksi - voi miksi - en voinut pelastaa sinua?

“Koska en pidä siitä, että ihmiset heittävät hukkaan kaiken arvokkaan - kaikkein arvokkaimman lahjan, jonka he ovat saaneet: elämän. En pidä siitä että silmieni edessä tehdään moisia ratkaisuja, jotka johtavat vain uusiin murheisiin. Joten, mitä jos harkitsisit ennen kuin teet mitään tuollaista?” sinun sanasi soljuivat kuin puro. Ne sattuivat kuin neulat, ne herättivät minut painajaisesta, jota olin nähnyt niin pitkän ajan. Nyt sinä, enkelini, seisoit siinä ja pidit minua lujasti käsivarresta, talutit minut penkille istumaan ja sitten sinä istahdit viereeni. Hiuksesi lehahtivat kasvoillesi tuulen heittelehtiessä monissa suunnissaan.
“No niin - jospa puhuisimme kuin aikuiset. Mikä sai sinut päätymään moiseen ratkaisuun?” sinä kysyit suoraan silmiini katsoen. Silmiesi tiukka tuike sai suuni avautumaan ja ääneni tulemaan ulos kuin pakotettuna, mutta kuitenkin tunsin, ettet pakottanut minua mihinkään. Sinä vain olit. Annoit tukeasi.
Painoin katseeni häveten itseäni ja ajatuksiani. “Olen kohdannut vain epäonnea. Minulla ei koskaan ole ollut mitään - vain velvollisuudet, jotka eivät tuo minulle mitään.”
“Koulu? Kavereita? Harrastuksia?” sinä kyselit lyhyesti. Äänesi oli matalaa, miellyttävää. Se soi syvältä ja se loi ympärilleen auraa, joka vaikutti kaikkeen ja kaikkiin. Minuun varsinkin. Voisin humaltua pelkästään äänestäsi.
“Lukion kävin - nyt olen vain harhaillut paikasta paikkaan. Kavereita minulla ei pahemmin ole. Kaikki joko ovat muuttaneet muualle opiskelemaan tai kuolleet tai vain jättäneet. Harrastuksia… no, vain runojen kirjoittaminen.” kerroin kuin olisin jutellut jonkun vanhan tutun kanssa. En tiennyt nimeäsi, en tiennyt mitään sinusta ja silti kerroin sinulle kaikkea, mitä mieleeni tuli.
Nostin varovaisesti katseeni sinuun ja kohtasin ymmärtäväisen hymysi. Silloin tajusin, miten nuorelta näytit.
“Miten vanha sinä oikein olet?” minä huomasin kysyväni.
“25, täytän kohta 26.”
Nyt katsoin sinua hämmästyneenä. Silloin nauroit - lähinnä ilmeelleni. Naurusi oli niin kaunista - jotain syntisen jumalallista. Ajattelin, että todellakin olit enkeli. Minun suojelusenkelini.
“Onko se noin - ha haha - vaikeaa - hehe - uskoa?” hekottelit vatsaasi pidellen ja naurunkyyneleitä silmäkulmistasi pyyhkien.
“No…” hiukan hämmentyneenä käytöksestäsi pyörittelin sormiani sylissäni. “ehkä hiukan.”
Katsoit suoraan minuun, vakavoituen kuin et olisi koskaan nauranutkaan. Hiuksesi lehahtivat kasvoillesi. “Minkä ikäiseltä minä sitten silmissäsi näytän?” kysyit.
Katsoin silloin suoraan sinuun. Suoraan silmiisi, suoraan kasvoihisi, jotka olivat vakavat ja kauniit. Tahdoin koskettaa niitä, suudella niitä, hyväillä niitä hellästi. Käteni jopa kohosikin hiukan sylistäni, liikahtaen äkisti, mutta yhtä äkisti minä laskin sen takaisin. “Olet… minun ikäiseni.” minä tunnustin. Sinä näytit minua nuoremmalta, jostain syystä, mutta kuitenkin sinä vaikutit olevan kanssani samalla aaltopituudella.
“No niin, nyt kun olemme saaneet sinut ulos itsemurhapuuhistasi, mitä jos menisimme kahville?” sinä ehdotit ja tartuit käteeni. Sävähdin kosketustasi, niin sähköinen se oli, mutta jotenkin… kumma juttu, se ei tuntunut pahalta.
Punastellen myönnyin ehdotukseesi ja seurasin sinun vierelläsi, hiljaisuus ympärillämme.


Annat minulle kätesi
Annat minulle sielusi
Et odota mitään vastalahjaksi
Annan sinulle käteni,
Annan sinulle sieluni,
Enkä kehtaa pyytää mitään vastalahjaksi.

Onko meillä tulevaisuutta
Sinä kysyt hiljaisuuden alla.
Onko meille annettu pala taivasta
Sinä kysyt ja annat jumalan olla.

Oletko enkeli
Minä kysyn tähtien kuunnellessa
Oletko toteutunut toiveeni
Minä kysyn poimiessani sirpaleita


“Sinä kirjoitat hyvin”, kehuit hymyillen enkelihymyäsi. Joit kuumaa teetä mukista ja nakersit pikkuleipää.
Punastuin taas ja onnistuin vetämään kahvia henkitorveen. Yskin ja sinä taputit minua selkään. Hymyilit rauhoittavasti, kuten aina. “Niin, me emme ole kai esittäytyneet. Olen Mieru Kawaru. Opiskelen kuvataidetta.”
Kun sain henkeni kulkemaan vilkaisin silmiisi - niihin vihreisiin, upottaviin silmiin - ja nyökkäsin. “Olen Ari Arashi.”
“Kiva nimi”, myönsit hymyillen enkelimäisesti.
“Ei niin kiva kuin sinulla”, sanoin ujostellen.
Viimeksi muokannut -Rudia-, Ma Marras 05, 2007 18:53. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Hate the sin -
but love the sinner

Avatar
Yasha
Viestit: 42
Liittynyt: Su Heinä 02, 2006 13:08
Paikkakunta: himitsu desu

Viesti Kirjoittaja Yasha » Ti Loka 30, 2007 15:33

Hei, ILMAN MUUTA laitat jatkoa! Ei sitä tollaseks voi jättää, mulla ainakin heräs tosta pätkästä suunnilleen tuhatseittemäntoista kysymystä! :wink:
Niin että lyhyesti sanottuna jatka ihmeessä! :D
All my friends just run away, when I'm having a bad day

Avatar
Fuyuki
Viestit: 165
Liittynyt: To Heinä 26, 2007 18:59

Viesti Kirjoittaja Fuyuki » Ti Loka 30, 2007 19:19

sweet ^^
Welcome to life. Everything is a useless struggle until you die.

Avatar
Paniikkihäiriö
Viestit: 72
Liittynyt: To Marras 02, 2006 21:32
Paikkakunta: Jyväskylä

Viesti Kirjoittaja Paniikkihäiriö » Ti Loka 30, 2007 20:27

todellakin jatkat tätä ! mä vaadin että jatkat.. ^^,

Avatar
shounen
Viestit: 238
Liittynyt: Ti Kesä 14, 2005 17:01
Paikkakunta: Vuorela

Viesti Kirjoittaja shounen » Ti Loka 30, 2007 21:22

angstia alkuun, mutta Mieru kuulostaa mukavan näköiseltä. Joten tahdon tietä millaisen ihmisen hänestä luot : p
:3

Avatar
-Rudia-
Viestit: 180
Liittynyt: Ma Tammi 16, 2006 15:40
Paikkakunta: My kingdom of yaoi

Viimeinen kesä - jatkoa niin monen kuukauden jälkeen

Viesti Kirjoittaja -Rudia- » To Touko 29, 2008 17:35

Hörppäsit vaieten teetäsi ja vilkaisit kahvilan ikkunasta ulos - päivä alkoi kääntyä pikkuhiljaa illaksi.
“Muuten… ah… Mieru”, aloitin, mutta samassa tajusin, että ei minulla ollut mitään sanottavaakaan. Vai oliko?
Sinä käänsit katseesi minuun ja sydämeni jätti ainakin kolme lyöntiä välistä. Kasvoillasi oli kysyvä katse. Silmäni osuivat tatuointiisi, joka kiehtoi minua.
“Niin… kun siis. Kiitos”, minä sanoi takellellen. Sinä katsoit minua kummastuneena. Hiukan huvittuneenakin.
“Mistä sinä oikein puhut?” kysyit naurahtaen ja laskit kupin pöydälle.
“No siis… kun pelastit minut… sieltä kalliolta… hyppäämästä”, sanoin ja ääneni tuntui juuttuvan kurkkuun. Join nopeasti kahvin lopun polttaen samalla suuni. Kirosin mielessäni. Satuin vilkaisemaan sinua ja sinun kasvoillasi loisti jälleen enkelihymy, joka ulottui silmiisi saakka. Minä upposin. Minä upposin syvälle.
“Ei kiittämistä. Yritän vain auttaa ihmisiä”, sanoit vaatimattomasti.
“Mitä tuo tatuointisi tarkoittaa?” kysyin ja pyyhin suuni serviettiin. En tahtonut hiljaisuutta väliimme. Se olisi ollut minulle liikaa. Ainakin juuri nyt.
“Se tarkoittaa pelastusta”, sanoit ja viittasit tarjoilijalle, joka saapui hetken päästä luoksemme kysyvä ilme kasvoillaan.
Pelastus. Se oli todella osuva sana. Sana, joka oli kirjoitettu ihoosi kuin se olisi ollut sinun nimesi. Pelastus.
“Maksaisin laskun”, sanoit ja kaivoit rahapussiasi.
Minä olin heti estämässä. “Ei sinun tarvitse minun osuuttani maksaa! On minulla rahaa sen verran…” yritin, mutta tiukka katseesi sai minut vaikenemaan tyystin. Annoit setelirahan ja hämmästyin sen suuruutta.
“Ei sinun oikeasti tarvinnut!” aloin inttämään hyvin epäaikuismaisesti. Sinä nauroit. Minä hukuin nauruusi. Suljin silmäni ja kuuntelin sen soljuvuutta, sen sointia. Se oli kuin… keväinen puro, joka sulattaa lumen ja jään. Jään, joka on sielussani ja sydämessäni.
“Missä sinä asut?” kysyit minuun katsoen.
“Keskustassa”, vastasin hiljaa. Uskalsin jälleen katsoa silmiisi. Ja minä upposin vieläkin syvemmälle.
“Aika kaukana. No, siitähän tuleekin mukava kävelyreissu”, sanoit ja nousit ylös.
Seurasin esimerkkiä ja kummastuin sanojasi.
“Kävelyreissu? Mutta miksi sinä haluaisit saattaa minut kotiin?” kysyin kummastuneena. Poimin takkini ja laitoin sen ylleni.
“Haluan tutustua sinuun”, sanoit syyksi ja hymyilit. Vastaanhangoitteluni kuihtui siihen hymyyn. En vastannut, mutta oikeastaan minä halusinkin seuraa. Kotona ei kuitenkaan olisi ketään ja minä vihasin yksinäisyyttä. Olin sietänyt sitä tarpeeksi kauan.


Pelastus saapui tyhjästä
kun hyppäsin vuorelta surmansyöksyyn.
Enkelini, joka puhui elämästä,
sai huuleni kaartumaan varovaiseen hymyyn.

Iltani aurinko ei koskaan laskenut,
vaikka pimeys jo koittikin.
Mikset aiemmin minua syliisi hakenut?
Oliko syy kenties vakavakin?


Kävelimme vierekkäin esikaupungin halki kohti keskustaa. Iltavalossa hiuksesi muuttuivat purppuran värisiksi. Ja pääsi yllä oli outo kehä, kuin olisitkin ollut maahan laskeutunut suojelusenkeli. Puhelimme matkalla niitä näitä: mistä olimme haaveilleet, tulevaisuuden suunnitelmista, nuoruudesta, musiikista, harrastuksista. Oikeastaan kaikesta mahdollisesta. Ja puheenaiheet vaihtuivat ilman minkäänlaista aasinsiltaa. Se oli huvittavaakin, joskus kiusallista. Mutta tuntui todella hyvältä puhua jollekulle, joka ei ollut heti arvostelemassa ajattelutapaani. Sinä kuuntelit, sinä vastasit, ja ennen kaikkea sinä hymyilit.
Mutta se minua harmitti, että sinä jotenkin välttelit puhumasta itsestäsi. Jotenkin aistin, että puhuit salaten osia totuudesta. Ehkä siihen oli syykin, en osaa sanoa, mutta se jäi kaivelemaan mieltäni.

Pääsin takaisin siivilleni
kun enkeli nosti minut takaisin pilvelleni.
Pystyin nauramaan jälleen,
ja sinä nauroit kanssani.
Äänemme kohosivat avaruuteen.

Kävelimme pitkän matkan kahdestaan. Ja ennen kuin huomasinkaan olin jo kotiovellani, kaivamassa housujeni taskusta avaimia.
“Tässäkö sinä asut?” kysyit ja katselit pientä kaksikerroksista omakotitaloa.
“Tässä”, vastasin ja sain viimein oven lukon naksahtamaan auki. Avasin oven. Käännyin katsomaan sinua.
“Jos sinua ei haittaa, niin voit tulla sisään. Katsotaan, jos minulla olisi jotain tarjottavaa”, sanoin hiukan ujostellen, enkä edes tiennyt syytä.Tavoitin lempeät silmäsi katseellani ja tunsin oudon tunnehuokuvan käyvän ylitseni. Jokin outo lämpö levisi kehooni ja tunsin uppoavani.
“Ah!” huoahdin ja jalkani pettivät altani.
“Hei!” sinun äänessäsi huoli ja käsivartesi tarttuivat minuun. Vaikka olitkin hoikka, olit yllättävän vahva. Sinä kannattelit minua ja veit minut sisään ja suunnistit olohuoneeseen ja istutit minut sohvalle.
“Mikä sinulle tuli?” kysyit huolestuneena ja aloit tutkia minua hitaasti käsiäsi siirrellen vartalollani. Tunsin taas yllättävän tunnekuohun ja vartaloni taittui nautinnosta, joka syntyi kosketuksesi sähköisestä impulsseista.
“Ah!” vaikeroin uudestaan. Katsoin hengästyneenä kasvojasi ja kurotin käteni niitä kohti. Kosketin poskeasi ja sinä säpsähdit hiukan. Ehkä sinäkin tunsit, mitä minä tunsin… ehkä.
“Sinä… sinä olet minulle kuolemaksi… jos jatkat minun suojelemistani! Enkeli…” huohotin ja en enää voinut vastustaa kiusausta vaan nojauduin eteenpäin ja etsin huulesi omilleni.
Aika tuntui pysähtyvän. En voinut hengittää. Sydämeni lyönnit vaikenivat jostain kumman syystä ja kuulin sen sijaan omasi. Sinä kiersit kätesi ympärilleni ja painoit minua itseäsi vasten. Tuntui kuin olisin viimein ollut kokonainen siinä sinun sylissäsi.
Oi, julma kohtalo! Miksi annoit sen hetken kestää niin pienen hetken?
Lopulta vain irrotit minut itsestäsi. Se riipaisi niin syvältä. Hengästyneenä katsoin sinua silmiin, syyttävästi, anovasti, lopulta väsyneen raukeana. Sinä olit silmissäni niin kaunis, niin vastustamaton.
“Olet väsynyt. Ehkä sinun pitäisi käydä nukkumaan”, sanoit hymyillen lempeästi. Tartuit minua vyötäröltä ja nostit toisen käsivarteni olallesi ja kannattelit minun puutuneita jalkojani, joilla yritin turhaan ottaa askeleita.
“Missä sinun huoneesi on?” kysyit hiljaa, melkein kuin joku olisi kuullut meitä.
“Yläkerrassa”, vastasin kuiskaten, väsyneenä, hengästyneenä. Olit imenyt minusta kaiken voimani, ja silti tunsin kuin olisin voinut lähteä lentoon milloin tahansa.
Kannattelit minua jyrkät rappuset ylös, veit minut sotkuiseen huoneeseeni, raivasit tavarat pois sängyltäni ja laskit minut peittojen ylle. Riisuit kenkäni ja laitoit ne lattialle.
“No niin, ehkä tämä riittää. Minä lähden nyt”, sanoit ja hymyilit. Käännyit lähteäksesi mutta minä liikahdin kuin hätääntynyt villieläin ja tartuin sinua kädestä. Olin kuin hukkuva, joka tarttuu viimeiseen ajopuuhun. Sinä olit ajopuuni, pelastajani. En tahtonut erota sinusta vielä.
“Ei! Älä vielä… jää! Ole kiltti!” anelin ja samassa älysin polvissani jyskyttävän kivun. Olin vajonnut lattialle polvilleni, ilmeisesti olin pudonnut sängyltä alas liikahtaessani niin äkisti.
Käänsit katseesi minuun - jotenkin tuiman, jotenkin oudon lempeän. Näitkö edessäsi koiranpennun joka ei tiennyt missä sen koti oli? Näitkö edessäsi anelevan nuorukaisen, jota yksinäisyydenpelko kalvaisi joka ikinen hetki? Jäitkö sen takia luokseni? Jäitkö, kunnes pääsin rauhalliseen uneen?

Sinä olit valo pimeydessä.
Sinä loistit tähtitaivaan alla.
Sinä olit suloinen kipu sydämessä.
Sinä annoit minun tykösi tulla.

Sinä otit minut vastaan hymyillen.
Sinä teit minut uudeksi.
Sinä annoit kaikelle tarkoituksen.
Sinä muutuit minun sielukseni.

Kun heräsin aamulla, et enää ollut vieressäni. En tuntenut kättäsi ympärilläni, mutta tunsin edelleen lämpösi, joka oli lämmittänyt minua koko yön ajan. Hymy väreili huulilleni. Venyttelin pitkään ja autuaasti. Katsoin hetken aikaa huoneeni kattoa. Yritin muistella, miltä äänesi kuulosti, miltä hiuksesi näyttivät, miltä ihosi tuntui. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan minä pystyin sanomaan, että olin onnellinen.
Pompahdin seisomaan ja aloin siivota huoneeni kaaosmaista järjestystä hieman sivistyneemmäksi järjestykseksi. Järjestelin cd-levyni, elokuvat ja kirjat hyllyihin. Löysin jopa vanhan lempikirjani ja viskasin sen sängylle, jotta voisin lukea sen uudestaan. Järjestelin vaatekaappini ja otin vanhoja vaatteita pois, jotta voisin hankkia joskus uusia tilalle. Voisin viedä vanhat vaikkapa kirpputorille.
Kun olin saanut huoneeni järjestykseen, menin alakertaan keittiöön. Äiti oli jättänyt viestin pöydälle. Kuten tavallista, hän olisi myöhään töissä ja menisi vielä käymään mummon luona. Joten äiti olisi poissa pitempäänkin kuin vain päivän.
Tein itselleni aamiaista. Huomasin hyräileväni jotain lempilauluani, nimeä en vain saanut päähäni saati sitten alkuperäistä laulajaa. Mieleni oli vallannut sinun kasvosi, sinun äänesi, sinun lämpösi, sinun koko olemuksesi.

Tahdon nähdä sinut, enkelini.
Lensitkö takaisin jumalien luo?
Palaatko takaisin vain uniini?
Mitä maailma nyt eteeni tuo?
Viimeksi muokannut -Rudia-, Pe Touko 30, 2008 10:57. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Hate the sin -
but love the sinner

Avatar
Fuyuki
Viestit: 165
Liittynyt: To Heinä 26, 2007 18:59

Re: Viimeinen kesä

Viesti Kirjoittaja Fuyuki » To Touko 29, 2008 18:34

Luin tätä nyt uudelleen ja jotenkin tuli mieleen, että olisi mukava lukea joskus kirjoittamiasi runoja. ^^ Mielikuvitukseni loihti Mierusta aika hotin kuvauksesi perusteella :oops:
Welcome to life. Everything is a useless struggle until you die.

Avatar
-Rudia-
Viestit: 180
Liittynyt: Ma Tammi 16, 2006 15:40
Paikkakunta: My kingdom of yaoi

uutta jatkoa taasen

Viesti Kirjoittaja -Rudia- » Pe Touko 30, 2008 15:21

Astelin puiston polkuja pitkin. Ympärilläni oli kesäpäivästä nauttivia ihmisiä. Puheensorina ja lintujen laulu sekoittuivat epämääräiseksi musiikiksi, jota säesti läheisen suihkulähteen lorina sekä yksittäiset koirien haukunnat. Mieleni oli kääntynyt sinuun - enkeliini, pelastajaani.
Ennen kuin huomasinkaan, olin kävellyt samalle paikalle, jossa olin tavannut sinut ensimmäisen kerran. Astuin huomaamattani kallionreunalle ja katselin avautuvaa merta edessäni. Näin kaukaisuudessa purjeita, kuulin moottorin jylinää. Meri lauloi hiljaa aaltojensa harjoilla, kutsuvina. Mutta tällä kertaa en kuunnellut niiden kutsua. Minä tahdoin vain odottaa. Jospa enkelini palaisi luokseni…

Tahdon nähdä sinut, enkelini.
Oletko pelastamassa muita kaltaisiani?
Minä odotan sinua, enkelini,
vaikka et koskaan…

“Mitä sinä kirjoitat?” kuulin äänesi, joka keskeytti ajatukseni. Säpsähdin hiukan ja onnistuin viime hetkellä pelastamaan vihkoseni putoamasta kädestäni suoraan mereen.
Kun olin saanut säikähdykseni pois kasvoiltani onnistuin katsomaan sinua suoraan silmiin ja minä upposin jälleen. Niin syvälle, niin kauas. Sinä nauroit. Olit huomannut, kuinka säikähdin.
“Sinä tulit”, sanoin ja hymyilin. Nousin seisomaan ja puistelin likaa takistani.
Sinä vain hymyilit minulle takaisin. Huomasin, että sinulla oli revityt farkut jalassasi, vartalosi muotoja korostava valkoinen kauluspaita, jonka hihat oli kääritty kyynärtaipeisiin. Hiuksesi olivat vapaana - ne heiluivat hiukan hempeässä tuulessa, joka tuli mereltä. Olit niin komea. Enkelini.
“Tietysti! Enhän minä voi jättää sinua, kun tiedän sinun olevan edelleen vaaranvyöhykkeellä”, sanoit ja samassa huomasin käsissäsi piknikkorin.
“Ah… mutta minä en aio kyllä tappaa itseäni vähään aikaan, ettäs tiedät!” väitin vastaan ja sinä tirskahdit. Hymyilit vain enkelihymyäsi ja riisuit minut jälleen kaikesta epätoivosta, yksinäisyydestä, ajatuksista, jotka olisivat saattaneet minut ikuiseen pimeyteen.
Nostit koria ylemmäs. “Mennäänkö? Tiedän loistavan paikan, jossa voimme olla ihan kahden”, sanoit kutsuvalla äänellä, jota minun oli erittäin vaikea vastustaa.


Askeleet kaikuivat puiden varjoissa
astelimme taivasta kohti.
Kätemme yhdistyivät hiljaisuudessa,
tämä on minulle liian kaunis hetki.
Missä me olimmekaan -
en välittänyt.
Oliko se edes taivastakaan -
en välittänyt.
Enkelini,
olet luonani.

Kumma kyllä, en koskaan ollut edes käynyt metsässä. En ainakaan muistanut minkäänlaista hetkeä, että olisin kävellyt metsässä ja todella tiedostanut sen kauneutta. Sen vihreys oli runollisen kaunista ja kirjavaa, sen tuoksut huumaavia ja kasvien kirjavuus satumaista. Ja sinun kanssasi se näytti vieläkin kauniimmalta.
“Minne me oikein olemme menossa?” kysyin ja maltoin viimein katsoa sinuakin - ja toden totta, sinä näytit joltain metsänhengeltä kaiken sen kauniin vihreyden keskellä punaisen tukkasi kanssa.
“Minun mielipaikkaani”, sanoit hiljaa ja virnistit salaperäisesti kantaen koria mukanasi.
Metsäpolku jatkui jatkumistaan, kunnes se levittäytyi laajaksi järvirannaksi. Järven sinisyys ja peilityyni pinta saivat henkeni salpautumaan.
“Mikä paikka!” huokaisin ja juoksin rantaan. Riisuin kenkäni ja nostin housunpuntteja ylös ja kahlasin lempeän lämpöiseen veteen ja käänsin kasvoni aurinkoon. Suljin silmäni ja seurasin vaiti järven pinnan hiljaista eloa. Jossain lähelläni surisi sudenkorento. Se ilmeisesti ei pitänyt siitä, että toinen uros astui sen reviirille kutsumatta.
“Hei, tulehan sieltä!” sinä kutsuit minua lempeästi. Käännyin katsomaan ja sinä olit jo laittanut eväät siististi ruudullisen piknikliinan päälle.
“Miksi sinä oikein toit minut tänne? Eikö sinulla ole muita ystäviä?” kysyin uteliaana, kun astuin luoksesi ja istahdin liinalle kaataen itselleni mehua mukiin.
“Koska kukaan muu ei suostu mukaani”, sinä sanoit surullisena, mutta äkkiä se vaihtui iloiseen hymyyn, joka säväytti kehoani oudosti. “Ja sitä paitsi kanssasi on paljon hauskempaa olla kuin niiden akateemikkojen kanssa”, sanoit naurahtaen ja minä hymyilin takaisin ja join mehua.
Jokin outo ajatus häiritsi mieltäni. Se ajatus oli ollut päässäni siitä asti kun ensimmäistä kertaa tapasimme. Sinun salaperäisyytesi - se, ettet avautunut liikaa sai häiritsevät ajatukset päähäni.
“Mieru, miksi sinä et kerro itsestäsi mitään? Olet vältellyt aihetta kuin kuuta nousevaa…” sanon vihdoin ja katson sinua. Kätesi liike pysähtyi kuin seinään ja se laskeutui syliisi. Sinä vilkaisit minua ja kun katsoin sinua takaisin, sinun silmäsi pakenivat omistani.
“Olenhan minä kertonut itsestäni!” sinä tokaiset hätääntyneesti.
“Vain jotain yleisiä asioita. Et koskaan anna minun raapaista pintaa syvemmältä. Mitä sinä salaat?” minä päätän lauseeni hiukan kummastuneeseen kysymykseen, katsoen sinua kuin vierasta - et enää ole se enkeli, johon tutustuin. Minua alkoi pelottaa, että enkelini oli kadonnut jonnekin sen miehen sisään, joka istui edessäni - yhtä komeana, yhtä häikäisevänä, mutta silti niin kaukaisena, vieraana, etten enää tiennyt kuka siinä istui nyt.
Sinä katsoit minua, säikähtäneenä, eksyneenä kuin orpo koiranpentu, joka etsi itselleen kotia - syliä, jossa nukkua, syliä, joka pitäisi sinua lujasti ja hellästi.
Kurotit kättäsi minua kohti, kosketit lempeästi kasvojani, hyväilit niitä, kunnes lopulta vain suljin silmäni nauttiakseni kosketuksestasi. Siinä hän oli - enkelini. Sinun kosketuksesi siunaamana.
“Jos minä kerron salaisuuteni, niin lupaatko, ettet lähde luotani. Olen kyllästynyt olemaan yksin, hyljättynä vain sen takia, että minä teen kuolemaa.”
Sana kuolema sai minun hengitykseni salpaantumaan. Silmäni rävähtivät auki ja katsoin sinua vuorostani hätääntyneenä, epätoivoisena.
Kuolemaa? Minun enkelini tekee kuolemaa? Miksi, kuinka?
Tartuin sinuun olkapäistä ja ravistelin sinua. “Miksi?! Miksi et kertonut aiemmin? Oletko käynyt lääkärissä? Mikä sinulla on?”
Sinä otit käteni pois ja pitelit niitä. Vasta nyt huomasin miten tärisin epätoivoisesta raivosta, joka kiehui sisälläni. Taivas oli lähettänyt enkelin luokseni ja nyt hänet viedään minulta pois!
Parahdin ja painoin kasvoni kun en enää sietänyt katsoa ilmettäsi, joka kertoi sinun hyväksyneen kohtalosi. Se oli niin väärin! Aiotko luovuttaa, vaikka sinulla on vielä toivoa?
“Se on syöpä. Se on levinnyt, eikä mitkään hoidot enää tepsi. Lopetin ne jo kevään alussa. Minulla on luultavasti mahdollisuus nähdä uusi vuosi, jos hyvin käy.” sinä sanoit hiljaa. Kätesi kietoutuivat ympärilleni ja vetäisivät minut halaukseen.
“Kun näin sinut siellä kalliolla, ajattelin, että ehkä sinä voisit rakastaa minua, epätoivoista olentoa, joka on valmis kuolemaan minä hetkenä tahansa. Minä en tahdo enää hukata aikaani joutavuuksiin, kun voisin käyttää sen sellaisen ihmisen kanssa, joka välittää.”
Minä tärisin sylissäsi. Olin niin voimaton. Minun enkelini teki kuolemaa ja minä en voi sille mitään. Sinä olit hyväksynyt sen kaiken. Sinä olit hyväksynyt sen jo aikoja sitten, mutta minä en suostu siihen! Enkelini ei saisi vielä palata taivaaseen, ei nyt.
Puristin nyrkeissäni paitaasi, itkin olkapäätäsi vasten ja sinä vain pitelit minua, puhelit tärisevällä äänellä, josta kuulsi itku. Parahdin, kun epätoivoni alkoi käydä sietämättömäksi.
“Minä rakastan sinua!” nyyhkäisin viimein viimeisen palan kurkustani ja sitten padot aukesivat ja itkin lohduttomasti. Sinun kätesi vain puristivat minua itseäsi vasten.
“Ari”, sinä kuiskasit nimeni hiljaa, kuin taikasanan, jolla kaiken surun saisi kaikkoamaan. Mutta sinun äänesi vain lisäsi epätoivoani. Epätoivoani siitä, etten enää koskaan saisi kuulla sitä kun olisit… kun olisit…
Kohotit kasvojani hellästi ja uskalsin jälleen katsoa kasvojasi, joilla lepäsi nyt mitä häikäisevin, onnellisin hymy, mitä maa päällään saattoi kantaa. Enkelini!
“Minäkin rakastan sinua”, kuiskasit silmiini katsoen, tärisevällä äänellä. Silmissäsi kuulsivat kyyneleet. Olit kauniimpi kuin kukaan juuri sinä hetkenä. Minun enkelini. Älä jätä minua! Älä jätä minua tänne, mistä minä en voi sinua enää löytää.
“Mieru!” parahdin ja nojasin otsaani sinun rintakehääsi vasten. Puristin edelleen paitaasi nyrkkieni sisällä, niin että rystyset alkoivat olla lumenvalkoiset.
“Sinun kanssasi minä viimein sain toivon elää edes nämä viimeiset kuukaudet hymy huulillani. Me voimme parantaa toistemme epätoivon ja elää yhdessä, kunnes kuolema meidät erottaa”, sinä kuiskit korvaani. Parahdin uudestaan.
“Se ei riitä! Se ei riitä!” pudistin päätäni. “En tahdo sen olevan näin lyhyt hetki! Jos sinä kuolet, niin mitä minä teen? Ilman sinua olen eksynyt pimeydessä kulkija vailla päämäärää. Sinun kanssasi minä näen tien päässä valoa, mutta jos sinä et ole minua opastamassa sitä kohti, niin minä eksyn taas!”
Sinä hymähdit huvittuneena. “Minustako sinä kirjoitat runojasi? Epätoivoisia sanoja rakkaudesta, joka ei saa täyttymystä?”
Nyökkäsin kun en voinut puhua. Minulla oli iso pala kurkussa, enkä voinut nielaista sitä saati sitten sanoa sitä ääneen. Minä vain tärisin sylissäsi.
Hiljaisuus laskeutui välillemme. Hiljaisuuden rikkoivat luonnon äänet ja minun ankarat, kehoani ravistelevat nyyhkäykset.


Surussasi olet kaunis,
kyyneleissäsi kauniimpi,
mutta hymyssäsi olet kaikista kaunein.

En tiedä kuinka kauan itkin sylissäsi, enkä tiedä kuinka kauan sinä minua pitelit. Alkoi kuitenkin hämärtää kun kohottauduin lopulta istumaan. Sinä hymyilit minulle, vaikka huomasin että olit itsekin itkenyt kyyneleissä. Ja sinun paitasi oli likomärkä kiitos omien kyyneleideni. Katsoimme toisiamme hiukan huvittuneina.
“Mennään peseytymään!” sinä sanoit ja nousit seisomaan ojentaen minulle kättäsi. Tartuin siihen ja sinä kiskaisit minut ylös hoippuville jaloilleni ja astelimme käsi kädessä rantaan. Pesimme kasvomme. Sinä otit kyyneleissäni uineen paitasi pois yltäsi ja huuhdoit sitä vedessä. Sinun komean, hoikan vartalosi piirteet tulivat nyt paljastettuina silmieni eteen, enkä voinut muuta kuin ihailla sitä kauneutta, joka sinussa oli. Ja tuo kauneus olisi pian kuoleman oma. Pian kuolema saisi vartalosi omakseen. Ei! En tahdo sitä. Sinä olet enkelini, eikä kukaan muu sinua saa!
“Mieru”, minä kuiskasin ja kurotin kättäni sinua kohti. Sinä katsoit minua kuullessasi nimesi ja tartuit ojennettuun käteeni ja hymyilit.
“En minä katoa tästä mihinkään”, sinä sanoit hymyillen liian lempeästi. Astuin lähemmäs ja kiedoin toisten käteni niskaasi, antaen sormieni uppoutua hiuksiisi, jotka olivat kuin silkkiä.
“Parasta onkin”, vastasin takaisin ja painoin huuleni omiasi vasten. Ensin jähmetyit pakoillesi, mutta lopulta huomasin vastauksesi. Sinä suutelit minua ja minä suutelin sinua. Kietouduimme yhteen. Käsivarret sulkivat toistemme kehot yhteen, hengityksemme sekoittuivat keskenään - toistemme lämpö yhdistyi kiehuvaksi intohimoksi, joka odotti ulospääsyä kehojemme höyryävästä padasta.
Ilta koitti ja makasimme ruudullisella liinalla. Katselimme vierekkäin hämärtyvää taivasta, jolla kuu alkoi loistaa himmeästi ja tähdetkin syttyivät yksi kerrallaan pimeyden laskeutuessa.
“Oletko jo toipunut?” kysyit vilkaisten minua.
“Mistä?” kysyin vastakysymyksen sinua katsoen. Hiuksesi heiluivat hiukan lempeässä tuulessa ja ne sekoittuivat ja peittivät kasvosi. Minä siirsin ne pois. Kosketin samalla sinun kaunista vartaloasi. Kuvittelinko vain vai värähditkö kosketuksestani?
Vetäydyin takaisin. Jossain vaiheessa kätemme etsivät toisensa ja sormet lomittuivat kuin itsestään.
“Rauhallista”, sinä kuiskasit huokaisten.
“Kaunista”, minä vastasin ja samassa naurahdimme yhteen ääneen.
“Me taidamme olla samanlaisia”, sinä sanoit hymyillen, minuun katsoen.
Nyökkäsin. “Me olemme hyvin samanlaisia, Mieru”, sanoin ja nimesi lausuminen toi hymyn huulilleni.
Sinä kohottauduit ja painoit suudelman huulilleni. Vastasin ja kiedoin vapaan käteni niskaasi, jotta et karkaisi ihan heti.
Hate the sin -
but love the sinner

Avatar
-Rudia-
Viestit: 180
Liittynyt: Ma Tammi 16, 2006 15:40
Paikkakunta: My kingdom of yaoi

Re: Viimeinen kesä The last part

Viesti Kirjoittaja -Rudia- » Su Loka 05, 2008 17:53

Notes: Viimeinkin sain tämän angsti tarinan valmiiksi. Laittakaa kommenttia tai älkää laittako ollenkaan, se on nyt tässä.


___________________________________________

Suudelmamme syveni oudon hitaasti, mutta kuitenkin se oli nautinnollista. Toistemme kädet kietoutuivat jälleen yhteen ja hengityksemme yhdistyi samaksi. Viileän kesäyön viileys ei tuntunut viileältä sinun lämpösi helliessä minua syvältä.
Kosketukset muuttuivat vaativiksi, kuitenkin ne olivat helliä, kuin olisimme pelänneet toistemme hajoavan toistemme käsiin, jos pitäisimme liian lujaa kiinni.
“Mieru”, minä kuiskin korvaasi.
“Ari”, vastasit samalla mitalla ja sinä hyväksyit minut sisääsi.
Äänesi kaikui pitkän aikaa, kun voihkaisit tuskasta, mielihyvästä, yhtyeenkietoutuneista ylitse pursuavista tunteista. Meidän maailmamme oli erillään muusta maailmasta. Tässä maailmassa oli vain me kaksi. Kaikki muut olivat jossain muualla. Meidän maailmamme.
Pitelin sinua sylissäni kuin olisit ollut hauras - haihtuva uni, joka katoaisi keskiyön saapuessa kuin Tuhkimon taika. Minun Mieruni. Minun maailmani. Minun enkelini, joka minun tulisi antaa kuolemalle ja jonka olisi palattava takaisin taivaaseen jättämällä minut tänne.
“En anna sinun kuolla”, kuiskasin ja aloin rakastella sinua hellästi. Sinun silmistäsi valui kyyneleitä. Melkein pelkäsin, että satutin sinua liikaa, mutta kätesi kietoutuivat ympärilleni tiukasti ja sinun äänesi kohosi taivaaseen.

Jumala, likaan puhtaan saattajasi.
Otatko hänet takaisin
minun likaamanani?
Jumala, otan sanansaattajasi,
en anna häntä takaisin
sillä hän on nyt omani.

Kuolema, uhmaan sinua.
Älä vie minulta tätä onnea.
Älä ota sitä minulta pois.
Kuolema, olet vahva,
mutta rakkautemme on sinua vahvempi!

Lysähdimme päällekkäin huovan ylle, hengityksemme höyrysi ja se nousi tähtien valaisemalle taivaalle. Meidän lämpömme ei tahtonut haihtua, se intohimo, jota jaoimme oli liian lämmintä - se sulatti meidät yhteen. Minun enkelini… olet omani.

Sulavat suudelmat
Kietoutuvat vartalot
Sulattava lämpö
Höyryävä hengitys

Sinun kätesi omassani
Sinun katseesi omassani
Sinun äänesi omassani
Sinun elämäsi omassani

Rakkaus -
yksi pieni sana
ja silti niin monta
merkitystä.

Yötä vasten painauduimme
karkotimme tyhjyyden sieluistamme.
Yhdistyimme villiksi pyörteeksi
joka imee meistä kaiken - olemme yksi.

“Jos sinä kuolet… minä”, aloitin, mutta suljit suuni suudelmalla.
“Ei, Ari, minä en anna sinun tehdä sitä”, kielsit samassa.
Epätoivo täytti minut ja painauduin kiinni sinuun. Hädissäni, tuskissani, kuin jo nyt kuolema olisi käynyt ylitsesi.
“Mutta en voi elää jos sinä et ole täällä kanssani”, parahdin.
“Kyllä minä olen, hupsu”, sanoit hiuksiani silitellen. “Minä olen aina kanssasi. Vaikka kuolenkin… en minä katoa.”
“Mieru… älä… älä kuole… en salli sinun kuolla!” parahdin epätoivoisen epätoivoisena.
Sinä olet hiljaa ja pitelit tärisevää ruumistani. Sinä pitelit minua… ja hiljaisuus oli kuin itse kuolema.


Kahtena seuraavana viikkona me kuljeskelimme katuja pitkin, puhuimme, joimme, pidimme hauskaa, rakastelimme, olimme kahden omassa maailmassamme, johon ei muita kuulunut. Minun runovihkoni täyttyi hurjaa vauhtia ja minun piti ostaa jopa uusikin. Sinä luit raapustuksiani, kehuit, nauroit, itkit - kyyneleesi olivat kuin pieniä helmiä, joita pyyhin pois poskeltasi.
Minun kaunis, kallis Mieruni. Kuolema ei sinua saisi.

Mutta aika oli meitä vastaan. Elokuussa sinä ilmestyit ovelleni sateen kastelemana. Näytit kurjalta - kuihtuneelta kuin koivupuu, johon oli kaiverrettu liikaa sydämiä… minä olin kaivertanut sinua liikaa.
“Mieru?” kysyin huolissani ja otin sinut sateesta pois sisälle sylini lämpöön.
Painauduit heikosti minua vasten, olit kuin räsynukke. Sinun kehosi oli kuihtunut lähes olemattomiin - sinä olit niin sairas. Kuolema… kuolema varjosti jo kasvojasi.
“Mieru?!” sanoin ravistellen olkapäätäsi.
Havahduit viimein ääneeni ja katselit ympärillesi.
“Hmm…? Ah… olen täällä”, sinä kuiskasit ja painauduit minuun kiinni. Riisuin varovaisesti kylmät, märät vaatteet yltäsi.
“Niin… niin olet. Mikä sinulla on?” puhuin saadakseni pidettyä sinua vielä täällä… meidän maailmassamme.
“Minä lähdin kävelylle. Alkoi sataa. Ennen kuin huomasinkaan, istuin sylissäsi… täällä”, vastasit heikosti.
Kokeilin otsaasi, joka hehkui lämpöä. Kokeilin pulssiasi, joka oli epänormaali. Olit kuihtunut. Sinä et enää loistanut. Enkelini siivet eivät enää kantaneet.
“Mieru!” huudahdin hädissäni. “Sinun on pakko mennä sairaalaan!”
Pudistit päätäsi kun riisuin märkiä vaatteitasi. Nostin sinut syliini ja kannoin sinut kylpyhuoneeseen ja asetin sinut kylpyammeeseen ja annoin kuuman veden tulla raanasta. Sinä värähdit ja pian antauduit lämpöön. Istuin viereesi ja pidin kättäsi.
“Mitä minun pitäisi tehdä?” kysyin huolestuneena.
“Ole vain kanssani”, sinä pyysit.
“Minähän olenkin!” parahdin itku kurkussa. Miksi… voi jumalani, miksi juuri nyt?
“Haluaisin kuulla runojasi… haluaisin kuulla ääntäsi”, sanoit hiljaa, kuiskaten. Sinä siirsit katseesi minuun ja pelästyin kun se ei enää tuikkinut vaan se oli hämärtynyt - se oli kadonnut jonnekin pimeään… paikkaan, jota kutsuttiin…


Rakas, olet tärkeä,
en halua luopua sinusta.
Rakas, olet itse elämä,
en halua antaa sitä pois.

Rakas, olet kaikkeni,
jos sinut hävitän, olen tuhon oma.
Rakas, olet itse sieluni,
ilman sinua en voi elää.

Naurahdit heikosti. “Tuo on laimeaa… missä on se tunteiden kirjo…?” hymyilit minuun katsoen. “Missä on Arini?” sinä kysyit ja ojensit kättäsi ja silitit kasvojani. “Siinähän sinä… hassua… en näe sinua…”

Et näe koska kuolema
on varjostanut silmäsi.
Se on mustalla hunnullaan
sinut nainut ja saattanut
ruumisarkkuun häävuoteeseen.

Jos täällä on joku jumala,
kuulkoon hän rukoukseni.
Jos otat enkelin takaisin luoksesi,
anna hänelle valkoiset siivet,
valkoiset vaatteet ja valkoinen huntu.

Saata hänet alttarille puhtaassa valossa,
anna hänen saada rakastettunsa.
Jos minä ehdin saapua kirkkoon
anna hänet minulle ja suo meille

siunauksesi.

Valkoinen huone… valkoiset lakanat, valkoiset vaatteet. Sairaalan hiljaisuus oli liikaa. Sinua vahtivat koneet olivat liikaa. Sinä makasit niiden ympäröimänä. Sinun kaunis olemuksesi oli kuihtunut olemattomiin. Sinä et nähnyt. Sinä et nähnyt minua, vaikka istuin hiljaa vierelläsi.
“Aivokasvain… se on syövän etäpesäke. Se on takaraivossa, aiheuttaa sokeutta ja kaikkea muuta. Mitään ei ole tehtävissä. Jos leikkaamme, hän kuolee varmasti…”
Lääkärin selostus kaikuu korvissani kun rukoilen vuoteesi äärellä. Katselen sinua ja katselen pimeää yötä ikkunoista. Käytävältä kuuluu hoitajien askeleita. He eivät käy täällä. He eivät tule katsomaan kuolevaa enkeliäni, joka antoi minulle syyn elää.
“Ari?” sinun äänesi herätti minut kaameista pimeistä ajatuksistani.
“Olen tässä”, vastasin ja painoin käteni omaasi vasten.
“Miksen näe sinua? On niin pimeää… missä minä olen? Sairaalassa? Miten pääsin tänne?” kyselit, vastaten omiin kysymyksiisi melkein saman tien.
“Toin sinut tänne. Sinä pyörryit. Menetit tajuntasi.” vastaan viimeiseen kysymykseesi ja puristan kättäsi. “Sinulla on aivokasvain… se on levinnyt jo aivoihin. Sen takia sinä…”
“Ari? Toisitko minulle vettä, janottaa kamalasti”, pyydät ja ojennan viereiseltä pöydältä sairaalamukin, jossa on raikasta vettä.
Juot pitkiä kulauksia. Juot koko mukillisen ja pyydät lisää. Kaadan kannusta lisää mukiin ja juotan sinulle senkin. Huokaisit viimein tyytyväisenä ja nojauduit tyynyihin. Sinä olet niin kevyt.. niin heikko.
“Mieru, älä kuole. Jos sinä kuolet, minä tulen perässä. Minä pyydän jumalalta kättäsi taivaassa ja hän saa luvan vihkiä meidät tai varastan sinut häneltä.” sanon vaativalla äänellä.
Pudistat päätäsi. “Ei, Ari, en salli että teet niin. Älä tule minun perässäni. He jotka tappavat itsensä joutuvat varmasti pimeyteen - he eivät pääse valoon koskaan. Älä sinä tee sellaista. Odota… odota kunnes tulen hakemaan sinua”, pyysit ja minä vain parahdin niiden sanojen myötä.
Uudet kyyneleet vain purkautuvat silmistäni ja ne vuotavat poskilleni.
“Älä itke… minä tulen hakemaan sinua… minähän olen enkelisi”, sinä sanoit, lohdutit minua, silitit ja pyyhit kyyneleeni.
“En voi odottaa….!” sanoin tukahtuneella äänellä.
“Odota… minä tulen hakemaan…” lauseesi ei jäänyt kesken, mutta se silti jäi. Äänesi ei enää kuiskinut. Kätesi laskeutui alas peiton päälle. Huulillasi oli kaunein hymy, mitä olin koskaan nähnyt. Monitori hälytti. Sydämesi ei lyönyt. Hoitajat riensivät paikalle, pyysivät minua poistumaan. Minä tuijotin sinua. Sinun kauniita kasvojasi. Noita huulia olin suudellut. Noita poskia olin silittänyt. Noita hiuksia olin harjannut. Ääntäsi olin kuunnellut… jossain… jossain kaukana, kaukana toisessa maailmassa, joka nyt murtui sinun kuolemasi edessä.

Maailma on pimeä nyt.
Katulamput eivät loista.
Maailma on pimeä nyt.
Tähdet eivät pala.
Maailma on pimeä nyt.
Ei kuuta ole taivaalla.
Maailma on pimeä nyt.
Aurinko on nukkumassa.

Havahdun viimein muistelmistani ja katson merelle. Täällä sinä olit minut pelastanut. Täällä sinä olit kävellyt vierelläni. Täällä sinä sanoit minulle totuuksia.
“Milloin?” kysyn ääneen ja painan kasvoni alas. “Milloin?”
Kuulen askeleita. Vaatteiden kahinaa. Hyräilyä. Joku onnen pari kulkee ohitseni. Sitten toiset askeleet. Hitaat. Kuin joku kulkisi hänen vierellään, mutta kuitenkaan ei kulje. Joku pysähtyy eteeni. Näen pitkän takin helman heiluvan tuulessa. Sinun hiuksesi ja hymysi kun ojennat kättäsi.
“Tulehan nyt”, sanot lempeästi.
Epäuskoisena tartun käteesi. Se on lämmin, rakastava. Nousen seisomaan vierellesi.
“On aika viettää häitä”, sanot onnellisesti hymyillen.
Hymy karehtii huulilleni. Enkelini oli viimein tullut hakemaan minua.
Hate the sin -
but love the sinner

Avatar
Yasha
Viestit: 42
Liittynyt: Su Heinä 02, 2006 13:08
Paikkakunta: himitsu desu

Re: Viimeinen kesä

Viesti Kirjoittaja Yasha » Ke Loka 08, 2008 09:26

Yhyy! *itkee* Ihana tarina! Tosin meinasin repii hiukset päästä kun Mieru kuoli, mutta kun ne kuitenkin pääsivät lopussa yhteen, olen tyytyväinen^^ Kirjoitusvirheitä en bongannu enkä mitään muutakaan, joten täydet pisteet^^
All my friends just run away, when I'm having a bad day

Vastaa Viestiin

Palaa sivulle “Pörröinen kirjoituskone”

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 14 vierailijaa