Yabureme

Fanficit ja muut kirjoittelut sekä niihin liittyvä aivoriihi.

Valvoja: Yaoi.fi / aktiivit

Avatar
Ikara
Viestit: 260
Liittynyt: Su Huhti 15, 2007 19:17
Paikkakunta: Pori

Yabureme

Viesti Kirjoittaja Ikara » Su Loka 14, 2007 16:28

Ensimmäinen fccini. Ei sijoitu mihinkään sarjaan. Mietoa Shounen Aita. Ikärajoitus.. No, kaikille sopivaa tekstiä.

-----------------------

Löysin tämän ihmeellisen paikan eräänä pimeänä, sateisen ankeana syyspäivänä. Sinä päivänä kaikki pimeni. En nähnyt enää valoa, en ulkona, en ihmisten sydämissä. Pelkkää pimeyttä pimeyden jälkeen. Muistan kuinka tunsin voimieni hiipuvan. Muistan kuinka kaaduin sateeseen. Moni kulki ohi. Niin moni. Vaan kukaan ei edes katsettaan uhrannut. En voinut tehdä mitään, makasin vain aloillani kylmässä syyssateessa ja kuuntelin hiljaa ihmisten kylmiä ja paheksuvia hymähdyksiä. Ihmisvirta väheni hiljalleen. Satoi. Suljin hiljaa silmäni. Vedin syvään henkeä.


Kuulin heleää sorinaa. Kuin kiemurtelevan, puhdasvetisen järvipuron viileää lainehdintaa. Hetken kuluttua lämmin syystuuli hipaisi kasvojani. Avasin silmäni hiljalleen, mutta en enää nähnyt pölyistä, kylmää kaupunki maisemaa. En ihmisjoukkoja kiirehtimässä ties mihin, en kerjäläisiä perheineen kärsimässä kurjuudesta. Näin jotain aivan muuta. Lähellä loisti kaksi kissankellon näköistä lyhtypylvästä, edustallaan huoliteltu puistonpenkki. Oli pimeää, hieman usvaista, mutta lämmintä. Usvan seasta näin kiven heiton päässä loistavan paljon valoja. Kuulin hiljaista musiikkia ja riemukkaita ääniä, lasten ja aikuisten. Nousin hitaasti seisomaan ja nostin katseeni utuisen mustalle taivaalle. Sade oli loppunut. Käännyin ympäri ja eteeni aukeni kaunis, mukulakivi käytävine koristeltu juna-asema. Parin metrin päässä itsestäni seisoi kaunis, huoliteltu puistonpenkki, samanlainen kuin lyhtypylväiden edessä. Penkkiä piirittivät kaksi pylvästä, joita kiersivät punaiset kukkaisköynnökset. Toisen pylvään vasemmalla puolella roikkui hyvin kaunis ja huoliteltu lyhty, joka keinui hiljalleen syystuulessa. Istahdin rauhoittumaan penkille. Missä oikein olin? Mikä näin kaunis paikka oli? Miten olin tullut tänne? Usea olisi varmaan ollut kauhuissaan tuossa tilanteessa. Itselleni tämä oli oikea riemuvoitto kaikista murheista. Olin elänyt aivan yksin, kylmillä kaduilla kerjäläisenä 10-vuotiaasta lähtien, kun äiti ja isä olivat hylänneet minut. He olivat kuolleet. Olin nähnyt heidän murhansa. Minulla oli myös pikkusisko sekä isoveli, Mei ja Matsui. Kolmisin ehdeimme elämään kolme ”onnellista” kuukautta, jos niitä siksi voi sanoa. Itselleni ne olivat oikeita onnenpäiviä. Vaikka elimmekin kadulla, kerjäsimme ruokamme ja nukuimme ties missä, olimme silti yhdessä. Mutta lopulta kaikki muuttui. Eräänä iltana, isoveli-Matsui murhattiin, myös. Hän yritti suojella Meitä ja minua. Peitin Mein silmät ja yritin olla katsomatta. Kuulin vain naurua ja kolme laukausta. Sitten askelia poispäin. Käännyin hitaasti katsomaan. Isoveli makasi maassa. Verta. Paljon verta ja luodin reikiä. En unohda sitä koskaan. Tunsin kuinka kyynel vierähti poskelleni. Sitten toinen. Juoksin hänen luokseen. Tartuin Matsuita hartioista. ”Isoveli! Ei.. Et saa kuolla.. EI!” Itkin siinä kylmällä kadulla polvistuneena verisen isoveljeni viereen. ”EI!!”. Matsui hymyili ja kusikasi ”Älä koskaan pidä huomista varmana, sillä joskus.. sitä ei enää tule”. Hän taputti minua poskelleni viimeisen kerran huolehtivalla tavallaan. Viimeinen hengenveto, viimeinen katse, ja hän oli poissa. Ikuisiksi ajoiksi. Siitä lähtien olin elänyt 5 vuotiaan pikkusiskoni kanssa yhdessä. Kuitenkin, eräänä päivänä olin tulossa kerjäämästä ruokaa, löysin Mein roskiksesta. Lyötynä, kuolleena. En koskaan tule saamaan selville mitä Meille tapahtui. Nyt olen 12-vuotias, enkä ole päässyt yli yhdestäkään noista hirveistä tapahtumista.


Kuulin kuinka pimeästä tunnelista lähestyi jotakin. Juna? Kyllä. Se oli vanhanaikainen, suuri höyryveturi, perässään rutkasti matkustaja vaunuja. Ruostuneet jarrut narskuivat usvaisen lämpimässä, pimenevässä syysillassa. Juna-asemaa reunustivat kirsikka puut, jotka pudottelivat kauniita lehtiään punakattoisille kioskeille ja lipunvaihtotiskeille. Havahduin katsomaan kun junan ovet aukenivat. Kourallinen ihmisiä kiirehti ulos junasta. Yksi luki lehteä, toinen raahasi vanhaa, ruskeaa matkalaukkua ja kolmas huolehti leninkinsä helmoista. Tuijotin ihmismassaa. En niinkään mitään siinä itsessään. Tuijotin tyhjyyteen miettien. Havahduin kun tunsin jonkun seisovan takanani. Käännyin äkisti ympäri. Takanani seisova mies oli pitkä, laiha ja kevytrakenteinen. Hänen hennot ja hienostuneet sormensa sipaisivat hiussuortuvan kasvoiltani. Miehen hiukset olivat lumivalkoiset, joita koristi kaksi veren punaista raitaa ohimolla. Hänellä oli sirot silmälasit, sekä kauniit, kalpeat kasvot. Tuulenpuuska ujelsi hänen pitkien hiustensa lävitse. ”Pelästyitkö?”, hän kysyi kohtelias hymy huulillaan. ”E-en..”, änkytin vastaan. ”Näytät eksyneeltä..”, mies tokaisi kepeästi. ”Tervetuloa Kheirnaan”. Laskin katseeni miehen kädessä roikkuneeseen häkkiin, joka oli peitetty vaalealla kankaalla. Kylmä tuulenpuuska heilautti kangasta. Värisin vähän, ilta oli kylmenemään päin. ”Näytät jäätyvältä. Tule.” Katsahdin miehen lämpimiin silmiin. ”Mikä sinun nimesi on?”, hän kysyi. ”Naoki..”, vastasin kylmissäni. ”Olen Yuuto, hauska tutustua”, Yuuto sanoi ja hymyili kevyesti. ”Menemmekö?”

Kävelimme pitkin mukulakivi katua. Yuuton puoli pitkä, vaalea takki näytti lämpimältä. Hän oli työntänyt kätensä taskuihinsa. Häkki roikkui edelleen päällystettynä hänen käsivarressaan. Näytin varmasti naurettavalta niin huolitellun ja kauniin ihmisen vierellä. Mustat hiukseni olivat märät, kasvoni varmasti väsyneet ja vaatteeni vanhat ja likaiset: aivan liian iso pitkähihainen ja housut. Kävelimme syrjäisen leikkipuiston läpi. Pari ruostunutta keinua heilui paikoillansa päästäen kärsivää ääntä pimeässä, kylmässä syysillassa. Kävelimme heinikon läpi polkua pitkin, ja saavuimme jonkinlaiselle mukulakivi päällystetylle torille, jota varjostivat pari taloa. Kävelin Yuuton perässä toiselle näiden talojen ovista. Hän kaivoi taskujansa ja veti toisesta lopulta avaimen, jolla avasi vaaleatiilisen talon puisen oven. Hän astui sisälle. ”Sulje ovi perässäsi”, hän huudahti kevyesti kävellessään jo eteenpäin talossa. Astuin sisälle ja suljin oven. Käännyin ympäri, ja näin kauniin, siistin, vaaleasti sisustetun talon. Portaat lähtivät vasemmalta puoleltani yläkertaan, eteeni aukeni keittiö, ja oikealla puolellani ovi. Yuuto seisoi keittiössä. ”Mansikka- vai sitruuna teetä?”, hän kysyi. ”Sitruunaa, kiitos” vastasin vähän epätietoisesti. Olin viimeksi 9-vuotiaana juonut teetä. Katselin ympärilleni. Oikealla oven vieressä oli suurikokoinen, valkea karppi maalaus, jonka karpit oli maalattu punaisella. Seinät olivat luonnonvalkoiset. Keittiön tasot olivat huolitellun näköiset, lasiset, aivan kuten kaapitkin. Lähellä jääkaappia nököttivät pari liilaa istuin tyynyä matalan, ruskean pöydän vieressä. Yuuto kääntyi minua kohti teekupit kädessään. ”Istu vain”, hän nyökkäsi kohti istuin tyynyjä. Hymyilin vähän ja istuin. Yuuto laski valkoisen teekupin eteeni, jota koristivat punaiset ja vaalean siniset aallot ja karpit. Kiedoin käteni sen ympärille. Tunsin kuinka lämpö alkoi taas virrata ruumiissani. Hän istui minua vastapäätä ja siemaisi teetään. Tein samoin. Kuinka hyvältä se maistuikaan. ”No, miten tulit tänne? Täällä kun ei usein näe uusia ihmisiä”. Nostin katseeni Yuutoa kohti. ”En ole varma. Muistan vain nukahtaneeni, ja heränneeni täällä”. Silmäilin vieläkin ihmeissäni ympärilleni. Katseeni kiinnittyi häkkeihin nurkassa. Kaikki olivat valkoisia tai sinisiä, sisustukseen sopivia. Ne sisälsivät vain kynttilöitä ja kirsikka puun lehtiä. ”Näytit kovin eksyneeltä juna-asemalla.” Nyökkäsin. ”Mm.. Kiitos.”. Yuuto katsahti minua vähän surullisesti, hieman säälivästi. ”Älä turhaan kiittele. Saat olla täällä niin kauan kuin haluat. No mutta, minkä ikäinen olet, ja missä vanhempasi ovat?” Hän siemaisi taas teetään. Laskin katseeni teekuppiini. Mielessäni pyörivät taas nuo kaikki kamalat tapahtumat; Vanhempieni kuolema, Matsuin kuolema ja Mein kuolema. Näin Matsuin veriset kasvot yhä uudelleen ja uudelleen. Kuulin hänen huolehtivan ja lämpimän äänensä. ”Olen 12. Vanhempani murhattiin kaksi vuotta sitten.” Nostin katseeni hitaasti Yuutoa kohti. Hän katsoi minua surullisesti. ”Olen hyvin pahoillani. Otan osaa”, hän sanoi. Kyynel kiilsi silmäkulmassani. Laskin käteni syliini. Kyynel tippui kauniille, puiselle pöydälle. Sitten toinen. Tunsin kuinka Yuuton kädet kiertyivät ympärilleni. Hänen pitkät, vaaleat hiuksensa valuivat hartioilleni. ”On ollut varmasti raskasta elää yksin”. Hän silitti hiuksiani hennoin sormineen. ”Olet nyt turvassa. Minä huolehdin sinusta”. En ollut pitkään aikaan tuntenut mitään noin lämmittävää ja huolehtivaa. Painoin pääni Yuuton rintaa vasten ja itkin. Kiedoin käteni varovasti hänen ympärilleen. Hän silitti rauhallisesti hiuksiani. Kyyneleeni vierivät poskiltani Yuuton vaaleaan paitaan. En tiedä kuinka kauan istuimme siinä. Hän oli niin rauhallinen. Ensimmäistä kertaa vuosiin tunsin kuuluvani johonkin. Tunsin jonkun todella välittävän minusta. Lupautuvan pitämään minusta huolta. Sillä hetkellä ei tuntunut naurettavalta luottaa ventovieraaseen. Aivan kuin olisin ollut taas kotona.

Hitaasti kyyneleet kuivuivat. Nostin katseeni Yuuton kasvoihin. Hän katsoi minua harmaansinisillä silmillään. ”Olet varmasti väsynyt”. Nyökkäsin ja hieroin itkusta punaisia silmiäni. Yuuto vilkaisi seinällä roikkuvaa kelloa. ”Jo yksitoista.” Hän poimi teekupit ja vei ne lasiselle keittiön tasolle. Hän käveli kauniin, huolitellun kastanjanvärisen kaapin luo. Se sisälsi huolellisesti viikattuja vaaleita vaatteita. Oven sisäpuolella roikkui pari kaulahuivia ja sateenvarjo. Yuuto nosti kaapin perältä valkoisen vaate pinkan, jota koristivat vaalean vihreät pallot. Hän kääntyi minua kohti ja ojensi pinkan. ”Yö puku”, hän sanoi ja hymyili. ”A, kiitos”, vastasin hymyyn yllättyneesti. Vaatteet vaikuttivat hieman suurilta. ”Voit vaihtaa ne tässä”, Yuuto huikkasi ja lähti kävelemään ulko-oven lähellä olevalle huoneelle. Hän avasi oven ja häipyi huoneeseen. Katsoin hetken hänen peräänsä ja rupesin vaihtamaan vaatteita. Yö puku oli pehmeä, mutta hieman suuri. En muista koska viimeksi olisin saanut pitää ylläni jotain niin ylellistä. Viikkasin vaatteeni ja kävelin huoneen ovelle. Katsoin sisälle. Huone oli pieni, ilmeisesti makuuhuone. Vasemmalla puolella seisoivat valkoiset kaapit lasiovineen, oikealla nurkassa parisänky vaaleine peitteineen. Seinät olivat kauniin beiget. Sängyn vieressä nökötti kaunis kastanjan värinen lipasto, jota koristivat kirsikkapuun oksat vaaleassa maljakossa. Seinä lamppu valaisi huonetta. Yuuto istui seinänpuolella lukemassa kirjaa. Hän nosti katseensa minua kohti ja laski kirjan lipaston päälle lasiensa viereen. Istuin toiselle puolen sänkyä ja hautauduin huovan alle. ”Yuuto..”, aloitin. ”Asutko täällä yksin?” Yuuton katseessa paistoi ihmetys, mutta sitten hän käänsi sen lempeäksi hymyksi. ”Kyllä, olen asunut jo viitisen vuotta. Asuin joskus poika ystäväni kanssa. Kunnes hän kuoli.” Yuuton katseessa näkyi suru ja kaipaus. ”On kamalaa menettää rakas ihminen”, hän kuiskasi. En ollut vielä nähnyt Yuutoa niin surullisena. ”Vanhempani kuolivat kun olin kymmenenvuotias. Näin kun heidät murhattiin. Siitä lähin minä, veljeni ja siskoni olemme asuneet kadulla. Jonkin ajan kuluttua heidätkin murhattiin”, kerroin ja käännyin kyljelleni Yuutoa kohti ja koukistin jalkani peiton alla. Hän sulki valon. Huoneeseen lankesi pimeys, jota ikkunasta loistavat tähdet ja kuu hälvensivät. Suljin silmäni. Tunsin kuinka Yuuto kiersi kätensä ympärilleni. ”Naoki..” Nostin katseeni Yuuton silmiin. Hänen silmälasittomat kasvonsa olivat hyvin kauniit. Punaiset raidat hänen hiuksissaan lepäsivät tyynyllä. Yuuto suuteli minua hellästi ja lämpimästi. Hän kiersi hiuksiani hentojen sormiensa ympärille. ”Olet nyt turvassa”.
In the beginning The Universe was created. This has made a lot of people very angry and has been widely regarded as a bad move.
~ Douglas Adams

Avatar
Paniikkihäiriö
Viestit: 72
Liittynyt: To Marras 02, 2006 21:32
Paikkakunta: Jyväskylä

Viesti Kirjoittaja Paniikkihäiriö » Ma Loka 29, 2007 10:41

uiih ihana lisää tätä jos vaa on mahollista

Avatar
Light-Kira
Viestit: 98
Liittynyt: Pe Loka 10, 2008 11:39
Paikkakunta: Helsinki

Re: Yabureme

Viesti Kirjoittaja Light-Kira » Pe Loka 10, 2008 11:53

Lisää kiitos! Erittäin hyvä ja mukaansa tempaava.. Tosin oikeinkirjoituksessa muutamia juttuja kuten yhdyssanat :)
Everybody makes up their own story, some are more skilled at it
There´s no magical happy endings, only the ones that you write
But there is a plot line in every story pay close attention, you might miss it
Lose the plot and you're screwed.

Vastaa Viestiin

Palaa sivulle “Pörröinen kirjoituskone”

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa