Uzumaki

Fanficit ja muut kirjoittelut sekä niihin liittyvä aivoriihi.

Valvoja: Yaoi.fi / aktiivit

Avatar
Azraelswing
Viestit: 147
Liittynyt: Ke Heinä 14, 2004 22:25
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Uzumaki

Viesti Kirjoittaja Azraelswing » Ke Tammi 10, 2007 15:34

Title: Uzumaki
Author: Azraelswing
Rating: PG-13(?)
Genre: Horror
Pairing: None
Disclaimer: Naruto ei kuulu minulle, niin yksinkertaista se on. Ja jos joku niin kuvittelee, niin se on sitten aika kaheli tapaus…

Uzumaki = Spiraali

A/N: Tämäkin sitten on itse käännetty alun perin ff.nettiin kirjoitetusta versiosta. Katsoo nyt sitten miten hyvin tämä toimii.


Taas uusi päivä ja tehtävä, ja taas kävelen näitä katuja pelättynä ja vihattuna kuten aina. On aivan kuin kaikki se mitä olen saanut aikaiseksi olisi turhaa ja tarpeetonta. Kaikki nämä tehtävät, niillä ei ole mitään merkitystä heille. Lukuun ottamatta ystäviäni suurin osa kyläläisistä näkee minut enemmän uhkana kuin ystävänä, tämä siitä huolimatta kuinka paljon verta olen vuodattanut tämän kylän tähden. Niin kiintyneet he ovat heidän pelkoonsa ja vihaansa sitä kettua kohtaan, päästäen nuo tunteet hallitsemattomasti vapaalle pyörimään kuin ikuisen itseään syöttävän spiraalin…

Pyörteet… kuinka helposti näenkään niitä nykyään. Niin lukuiset ne ovat maailmassa, niin monilla tavoin ne voivat kietoutua ympärilleni, sen muoto kaiverrettuna jopa tämän kylän symboliin. Mutta, näen sen myös helposti itsessäni… hah, kannanpahan sitä omana merkkinäni.

Se on minun selässäni, otsassani, se on kaiverrettuna ihooni ja syvemmälle. Kuinka voisin koskaan paeta sitä, kun jopa on erottamattomasti nimessäni. Tämä pyörre… spiraali, se tuntuu nykyään hallitsevan elämääni, pyrkien vetämään minut sen kiehtovan taian alle. Joskus ei mikään tuntuisi paremmalta kuin seurata heitä heidän koston kehässään. Mutta ei, en seuraa sitä polkua koska olen parempi kuin he… tai niin ainakin haluaisin uskoa, jos nykyään uskon enää mihinkään.

Yllättäen synkät ajatukseni keskeytyvät kun pistävä kivun tunne vetää minut takaisin todellisuuteen. Käännyn ympäri, mutta tiedän jo mitä tulen näkemään. Se ei ole mitään uutta, mitään jota en olisi aikaisemmin nähnyt.

Siellä seisoo lapsi, pikku tyttö äitinsä vierellä. He molemmat kääntyvät poispäin kun katson heitä, mutta vaikka näen heidän silmänsä vain hetken ajan, siitä huolimatta näen niissä vain vihaa… molempien silmissä. Mutta, minnepä se olisi voinut kadota? Minähän olen yhä täällä, yhä hengissä, enkö olekin? Heidän pimeimmän hetkensä symboli, yhä kävelemässä heidän keskuudessaan…

Tästä huolimatta, jatkan vain matkaani eteenpäin… narrin maski tiukasti vedettynä naamani peitoksi, ja vain silmäni pettävät ne tunteet jotka pyörivät sisälläni. Jos silmät ovat sielun peili, niin mitä minulla niistä nyt kuvastuu, kirkkaan punaisena kun ne hohtavat? Ehkä joku voisi kertoa minulle mitä he niissä näkevät kun asukkini hermostuu…

”Tapa heidät, riko, raiskaa ja revi heidät raajasta raajaan! Aiotko antaa heidän nöyryyttää sinua noin?! Näytä näille idiooteille…” ja raivoaminen jatkuu ja jatkuu. Se ei ole mitään uutta minulle, mitään mitä en olisi kuullut lukemattomia kertoja viimeisten kuuden vuoden aikana. Se ei ole Kyuubin ääni mitä minä kammoan näinä päivinä. Hän on vain liiankin tuttu ääni sisälläni nykyään, mutta ei mikään syy pelkoon. Ei, se tunne on varattu sille äänelle mikä tulee sen perässä.

He tulevat kuolemaan tarpeeksi pian ja saavat sen minkä ansaitsevat. Pian he tulevat palamaan, ja heidän tuhkansa hajoavat tuuliin. Se vanha käärme on tulossa tänne, pystyn haistamaan hänen löyhkänsä ilmassa, ja silloin tälle paikalle tulee tuomio… niin sanoo tämä toinen ääni päässäni, ja tunnen suurta pelkoa vaikken tiedä miksi. Nuo sanat, mistä ne sitten tulevatkin, kuulostavat aivan liian tosilta ja ennakoivilta. Päätän lopettaa hitaan kävelyni ja syöksyn juoksuun kohti Hokagen tornia, ja enää mielelläni ei ole aikaa pohtia sitä miksi tuo ääni kuulostaa aina niin tutulta…

Puolessa väliä sinne kuulen suuren räjähdyksen, ja horisontista nouseva musta savupilari kertoo minulle kaameaa tarinaansa… ja sen muoto aivan kuin minua pilkaten alkaa kääntyä spiraaliksi. Kiroan tuota ilkkuvaa näkyä samalla kun yritän juosta yhä nopeammin, suuni sylkien kirouksia joita kuolevaisten ei tulisi kuulla. Ei niinkään että tämä auttaisi minua pulassani, ja kun lopulta saavun tämän kaamean pyörteen keskukseen, silloin edessäni on näky joka saa vereni kiehumaan raivosta.

Tuo vallan keskittymän torni raunioina, sen luuranko täynnä verisiä ja mankeloituja ninjojen ruumiita… suurin osa niistä Konohalaisia. Kaiken tämän ympärillä makaa Orochimarun käärmeiden herra Manda, sen tehtävä nyt selvästi valmis ja ruokahalu tyynnytetty. Mutta, se mikä nappaa huomioni tästä teurastuksesta on se mitä näen tornin juurella.

Heti sillä hetkellä kun se näky osuu silmiini Kakashi kaatuu maahan, reikä rinnassaan siinä missä hänen sydämensä muuten olisi. Hänen vieressään makaa Iruka-sensei, hänen ruumiistaan yli puolet palaneena luuhun saakka. Ja siellä, seisomassa aivan silmieni edessä ovat tämän painajaisen arkkitehdit: Orochimaru, hänen miekkansa lävistämässä Tsunaden ruumista, ja Sasuke… sähköiset salamat juoksemassa hänen vielä verta tippuvasta kädestään.

Nähdessään minut molemmat saavat naamalleen saman ilmeen, ja heidän naamansa saavat saman pilkkaavan virneen. Heidän suunsa liikkuvat, ja epäilemättä he yrittävät saada minua reagoimaan niin kuin he haluavat, saada aikaan tyypillisen reaktion minusta. Tällä ei kuitenkaan ole mitään väliä, sillä en pysty kuulemaan heitä enää, ja se mitä näen alkaa peittyä pyörivään punaiseen usvaan… pyörien kuin spiraali.

Nyt kuulen mielessäni ääniä. Siellä on Kyuubi ja hänen raivoisa karjuntansa, huutamassa tästä loukkauksesta häntä kohtaan. Siellä on Naruto, suremassa menetystään ja palamassa vihastaan… mutta, jos kerran pystyn erottamaan nämä toisistaan, niin kuka minä olen? Missä on se ääni mitä jatkuvasti pelkään, vai onko se ääni jota hän pelkää? Saan ajatuksen, ajatuksen jota en koskaan olisi toivonut saavani… mutta minulla ei ole vaihtoehtoja. Avaan suuni sanoakseni sanan, ja sitten minä kuulen sen.

Ei!

…ja sitten kaikki hajoaa, mieleni pirstaloituu sirpaleiden myrskynä. Kuka minä olen? Kyuubi? Naruto? En tiedä, ehkä jotain siltä väliltä? Tässä pyörteessä mikä on mieleni, kaikki ne sirpaleet kääntyvät ja pyörivät. Tuossa sulatoksi muuttuneessa pyörteessä, siellä syntyy jotain uutta. Jotain jossa on tulta, jotain jossa on vihaa, ja siellä ying ja yang heittävät kolikkoa ja uusi muoto syntyy.

Kaikki tämä tapahtuu vain silmäniskun aikana, kuolema ja uudelleensyntymä. Muotoni muuttuu vaistomaisesti vanhasta jutsustani tutuksi, mutta tukkani näyttää perintöni siltä mistä minä osaksi tulin. Punaiset kuin helvetintulen veroiset liekit, ne ovat tukkani ja silmäni…

Jopa nuo petolliset käärmeet hätkähtävät tästä yllättävästä muutoksesta, ja pian Sasuke syöksyy kimppuuni, hänen suora kätensä vielä salamoiden ympäröimänä. Niin varma on hän voitostaan että virne nousee hänen huulilleen… virne jonka minä pyyhin pois kun puhtaasta energiasta tehty häntäni repäisee sen käden irti hänen ruumiistaan. Hänen uhkansa poistettu pelistä, pyyhkäisen hänet pois kuin ärsyttävän hyönteisen ja keskitän huomioni mieheen näiden hirmutekojen takana.

Enää hänen huulillaan ei ole hymyä vaan ärtynyt irvistys. Pian kuitenkaan minulla ei ole aikaa miettiä tätä, koska vaikka millainen hirviö hän mahtaisi ollakaan, hän on Sannin siitä huolimatta. Vaikka osa voimistani onkin vapaana, hän siitä huolimatta haaste, ja se ei edes laske mukaan niitä Äänen ninjoja jotka vielä palvelevat häntä.

Pian taistelu raivoaa täydellä teholla ja ilma on täynnä tappaa energiaa. Isku, torjunta, potku ja räjähtävä purkaus energiaa… se on kaikki mitä mieleni käsittää nyt. Yksi kerrallaan minä tapan heitä, mutta kaiken takapiru pysyy suojassa, epäilemättä valmistelemassa jotain lahjaa minulle. Mutta, jokainen jonka teurastan helpottaa voimieni hallintaa, ja pian nämäkään… hyönteiset eivät ole enää uhka minulle.

Niin mielissäni olen saavutuksistani etten edes huomaa kun Orochimarun suunnitelma toteutuu. Pian olen täysin käärmeiden ympäröimänä, niiden kiemurtelevat ruumiit tiukasti kietoutuneena ympärilleni, ja tunnen kun kipu ja turtumus niiden myrkyllisistä puremista leviävät.

Tämän hyökkäyksen halvaannuttamana, minun täytyy kuunnella tätä käärmettä miehen ruumiissa, hänen loukkaavaa ääntään ja pilkkaavia sanojaan. Kuulen kun hän kehuu omaa suunnitelmaansa, kuinka hänen petturinsa soluttautuivat ja myrkyttivät muut ninja tiimit, kuinka hän ja hänen palvelijansa tappoivat ystäväni ja perheeni. Hän nauraa yrityksilleni suojella kyläläisiä, ja sille että yritän suojella ja pelastaa niitä jotka pelkäävät ja vihaavat minua.

Se on se viimeinen joka tuhoaa tasapainoni ja sytyttää raivoni sen korkeimpiin liekkeihin… koska se on totta. Lukuisat vuodet olen pitänyt oikeat tietoni ja taitoni kurissa, toivoen että se vähentäisi heidän pelkoaan ja auttaisi heitä hyväksymään minut. Mutta koskaan se ei toiminut, ja aina he vihasivat minua. Miksi? Miksi tulisi minun välittää siitä mitä heille tapahtuu kun päästän kaikki voimani vapaaksi? Antaa heidän palaa ja sataa alas tuhkana, sillä täällä ei ole enää ketään jos minä välittäisin.

Mieleni vapaa rajoitteista, yhdeksän häntää puhtaasta voimasta syöksyy minusta ja seivästää tuon kirotun käärmeen ennen kuin hän ehtii tehdä mitään. Pian energiapyörre syntyy ympärilleni, häntieni punainen chakra palaa kuumemmin kuin helvetin seitsemännen piirin liekit ja sen pyörteen säde kasvaa yhä suuremmaksi.

Kuulen kun niiden äänet jotka vihasivat ja loukkasivat minua nousevat taivaisiin pelon kakofoniana ja lehden kylä muuttuu tuhkaksi ikuisuuksien ajaksi. Sen keskellä minä seison, keskellä hautajaiskokkoni leikkeen mutta ilman että ne polttavat minua, ja siinä minä mietin…

Kuka minä sitten olen? Uzumaki Naruto on maailmalle kuollut, ja demonikettu Kyuubia ei enää ole. Kuka todellakin sitten minä olen? Kun uudelleensyntymän liekit nousevat yhä korkeammalle ja korkeammalle minä päätän ja valitsen. Uzumaki, se minä olen… Synnystä kuolemaan, kuolemasta uudelleensyntymään, olenko vain yksi askel ikuisessa elämän spiraalissa? Olkoon sitten niin…

Otan kylästä sen vähän minkä voin. Vaatteita peittämään verinen ja tuhkainen ruumiini, ehkä olisi kylvyn paikka ennen lähtöä, jotain muistoesineitä mukaani ja ruokaa nälkääni varten matkalle. Sitten minä jätän tämän paikan taakseni, yhä kytevät rauniot lähettämässä savumerkkejä taivaalle… joka ikinen niistä spiraali. Pyörteet, spiraalit… ehkä ne eivät olekaan niin paha asia loppujen lopuksi?



Epilogi

Lopultakin puhdas verestä ja tuhkasta, kävelen jo kaukana Konohasta… tai siis paikasta joka joskus tunnettiin sillä nimellä. Vielä näinkin kaukana pystyn näkemään pyörteiset savuvanat tummenevalla taivaalla ja hymyilen niille.

Horisontissa näen toisen matkaajan tulevan tietä pitkin, ja tarkat silmäni tunnistavat helposti valkoisen ja piikikkään tukan. Se on Jiraiya, hänen vanha mestarinsa tulossa takaisin Konohaan pitkän poissaolon jälkeen.

Minulla ei ole mitään pelkoa siitä että hän tunnistaisi minut. Ilman viiksi ja punainen tukka, olen vain yhdet kauniit kasvot lukemattomien muiden joukossa. Ja tottahan se on, välittömästi kun näemme toisemme, niin hän häpeämättömästi syö minua silmillään eikä osoita merkkiäkään siitä että hän tunnistaisi minut tai todellisen luontoni.

Koska on myöhä leiriydymme, ja nuotion äärellä tarjoan hänelle lihaa repustani. Sanon että se on Konohasta, ja osoitan savupilviä horisontissa kertoen hänelle siellä olevista grillijuhlista.

Hän ottaa tarjouksen vastaan, hänen mahansa muristen myöntävästi, ja kysyy mitä lihaa se on. Menen teltalleni hakemaan sitä lihaa, ja samalla kosketan kahta muistoesinettäni… särkynyttä katanaa ja haljennutta pään suojusta. Nälkäinen virne nousee huulilleni ja paljastan hampaani kun vastaan hänelle ja kerron että se on grillattua käärmettä…

Loppuko?

Näin jälkikäteen huomasin että hieman väärin paikkaan näitätuli laitettua. No, toivottasti en aiheuta hirveetä hampaiden kiristystä. ^_^;
"This is the first age that's paid much attention to the future, which is a little ironic since we may not have one." - Arthur C. Clarke

Avatar
tomphi
Viestit: 12
Liittynyt: Ti Heinä 03, 2007 22:09
Paikkakunta: Rovaniemi.
Viesti:

Re: Uzumaki

Viesti Kirjoittaja tomphi » Ma Touko 26, 2008 13:16

Wow, tämä oli kyllä juuri sitä mitä juuri kaipasin. Sitä tunnetta, mikä tuli kun kuvattiin Naruton tunteita. Kaunista, kaunista, etten saa sanotuksi mitään henkevää.
Hieman omiin silmiin kolahti nuo Iruka-senseit, Kyuubit ja Sanninit, suomenkieli saa ne kuulostamaan niin naurettavalta, englanniksikin ne kyllä menee. Ehkä se vain johtuu siitä, että olen tottunut enemmän ulkomaan kielisiin Naruto ficceihin kun suomen kielisiin. Luultavammin.

Ah, epilogi oli myös mahtava. Hauska loppu, onkohan tästä mahdollisesti lisääkin tullut? Jotenkin olisi todella mielenkiintoista tietää, mitä tämä Uzumaki tekee elämällään.

Mutta;
Muotoni muuttuu vaistomaisesti vanhasta jutsustani tutuksi, mutta tukkani näyttää perintöni siltä mistä minä osaksi tulin.
Siis mitä? Kuuluuko tämä pilkun jälkeinen virke nyt ollenkaan tähän. Ehkä jos muotoilet vähän paremmin suomen kieleen tutuksi sanamuodoksi, niin ei jää vähän hämäämään tuo lause.
Ilman viiksi ja punainen tukka, olen vain yhdet kauniit kasvot lukemattomien muiden joukossa.
Hmm, ilman viiksiä?

Nuo vain minun silmiini osui :3

Kiitoksia käännöksestä, jos tiedät lisää samankaltaisia, niin odotan kyllä ihan innolla 83

ps. laita linkki alkuperäiseen tekstiin.

Avatar
Azraelswing
Viestit: 147
Liittynyt: Ke Heinä 14, 2004 22:25
Paikkakunta: Helsinki
Viesti:

Re: Uzumaki

Viesti Kirjoittaja Azraelswing » To Heinä 17, 2008 19:16

Näin huomattavasti jälkikäteen pitänee mainita... kyseessä oli oma tuotos jonka olin kääntänyt englannista (mille kirjoitin sen ensin) suomeksi. Myöskin, vasta jälkikäteen huomasin että tämä ficci ei ole mitenkään erityisen yaoi/shonen ai viritteinen tässä vaiheessä, mutta mikäs estäisi sitä siihen suuntaan kirjoittamasta. Hmm, tästähän saisi jonkinlaisen Naruto/Gaara viritelmän aikaseksi jos vain saisin itseni näppäimistön eteen siinä tarkoituksessa. Kirjoitus motivaatio tuntuu vain kusevan suuren osan aikaa minulla...
"This is the first age that's paid much attention to the future, which is a little ironic since we may not have one." - Arthur C. Clarke

Vastaa Viestiin

Palaa sivulle “Pörröinen kirjoituskone”

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa