"Growing Humanity" (VALMIS!)

Fanficit ja muut kirjoittelut sekä niihin liittyvä aivoriihi.

Valvoja: Yaoi.fi / aktiivit

Avatar
Sleepy Dancer
Viestit: 579
Liittynyt: Pe Tammi 06, 2006 22:37
Paikkakunta: Imatra
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Sleepy Dancer » Ma Tammi 14, 2008 13:40

Kiitos, kiitos, kiitos! te sitten jaksatte tätä tarinaa lukea. :oops: olen oikeasti kamalan kiitollinen ja iloinen paluatteestanne. Bay sanoi hankkiutuvansa tytöistä eroon. Axe olisi voinut alkaa täyttää sitä (toivetta?), mutta se ei olisi ollenkaan sopinut...joo jätän sen teidän lukijoiden ratkaistavaksi. :twisted: anteeksi viiveeni. olin joululomalla matkoilla ja kun tulin takaisin sairastuin flunssaan (ja se jatkuu vieläkin). Näistä luvuista on siis mahdollista löytää tavallista enemmän huolimattomuus ja kirjoitusvirheitä... Näissä Bayn ja Axen suhde menee taas eteenpäin. ja Bay kasvaa henkisesti lisää (väärään suuntaan). pitää yrittää parantua...

”Nälissään, kylmissään,
lähtee Susirouva metsästämään.
Etsii ruokaa pennulleen,
rakkaalle lapselleen.

Valoa, monta taloa,
näkee Susirouva matkallaan.
Yksitellen valot sammuvat,
pimeään kohta katoavat.

Nukkuen, hiljalleen,
lapset uinuvat peteissään.
Heitä ikkunasta hän katselee,
kohta sisään susi astelee.

Varoen, verkalleen,
hiipii Susirouva huoneeseen.
Avaa hän suuren kitansa,
paljastaen hampaansa.

Ei sääliä, ei hellyyttä,
tunne kohtaan näitä lapsia.
Rakkaudesta äidit näin tekevät,
lapsensa he ruokkivat.”

12. Älä katso silmiin

”…menta, omenta, uomenta, huomenta!” Säpsähdän hereille. Axe hymähti ja istuutui viereeni sängylle. ”Minun piti sanoa ”huomenta” 26 kertaa, että heräisit,” Axe kertoi. Hänen äänensä kuulosti erityisen pirteältä. Tuijotin hänen suunsa liikkeitä. Joskus ihmiset häiriintyvät, kun katson heidän suitaan, enkä silmiään, kun he puhuvat minulle. Axe kuitenkin hymyili minulle makeasti ja räpäytti silmiään. Vaikka häntä se ei haitannutkaan, haluan päästä tästä tavastani eroon.
”Mikset vain ravistellut minua hereille, kuten yleensä?” kysyin. Siinä olisi säästynyt aikaakin. ”Olisit saattanut säikähtää,” hän sanoi ja toi minulle vaatteeni. Harvinaisen huomaavaista. Olo oli hiukan tokkurainen, kun nousin ylös ja aloin pukea. Axe sulki paitani napit. ”Näytät väsyneeltä. Pystytkö varmasti lähtemään töihin? Onko sinulla huono olo?” hän kysyi ja antoi minulle huolehtivaisen katseen. ”Voin ihan hyvin. En ole kipeä tai mitään. En vain saanut oikein unta,” vastasin ja silitin Axen päätä.
Minulla on silloin tällöin vaikeuksia unensaannin kanssa. Uni tuli yleensä vasta puolenyön jälkeen. Tämä oli kuitenkin johtunut jostain aivan muusta. Kun pysähdyin ajattelemaan sitä, mitä viimeyönä oli tapahtunut, tunsin hyytyväni. Minä todella tein sen. Tapoin Mimosan viimeyönä. Se oli itse pyytänyt sitä, mutta silti. Nyt tytön veri on Axen sisällä, mutta Mimosan ruumis on syvällä maan alla. Hellen ja Jozefine odottavat, että Mimosa tulee takaisin. Sitä ei olisi tapahtunut, vaikka tyttö olisi jäänyt eloon. Mimosaa ei ole olemassakaan, sillä se oli vain harhakuva Katiesta. Vain hetken viipyvä hahmo. Sitten se vain katosi…
Tänään menen urheiluvarustemyymälään, sillä on torstai. Työpäivä on lyhyt, mutta silti arveluttaa jättää Axe kotiin. Jos Jozefine ehtii palata ennen minua, hän ei jätä robottiani rauhaan. Jouduin silloin maanantainakin puhdistamaan Axen kasvot itse, vaikka Joze ne oli töhertänyt. Onneksi hän tarjosi meikinpuhdistuslappuja. Mitähän tyttö edes teki niillä? Eihän Joze edes käyttänyt meikkiä, ei ainakaan usein. Hänen silmäripsensä ja kulmakarvansa olivat luonnostaan niin tummat, ettei niitä tarvinnut enää korostaa. Hänen kasvojen iho oli sen verran tasainen, ettei puuteria ollut mitään järkeä käyttää. Silti Jozefine omisti monenlaisia meikkejä. Ehkä sellaista odotetaan tai vaaditaan naisilta. Naiset saavat meikkejä ehkä usein lahjaksi. En minä tiedä.

Tänään yllätyin, miten paljon luistimia meni kaupaksi. Yöt alkoivat olla jo kylmiä, mutta vielä ei ollut pakkasta, eikä aamuinen maa kuurassa. Katselin salaa, miten nuori pariskunta valikoi ja sovitti luistimia. Viininpunaiseen takkiin pukeutunut nainen istui jakkaralla ja ojensi jalkansa, jotta mies sai pujotettua kengän siihen. Sitten hän sai myös solmia kengännauhat. Nainen vain katsoi miesystäväänsä hymyillen. Ei pelkästään sitä. Ilmeestä erottui, että nyt tuolla naisella oli valta käskeä. Ehkä mies teki tälle palveluksia sovittaakseen jonkin tyhmän tekonsa tai sitten vain yksinkertaisesti yritti hurmata naisen. Kaupan pitäjä huomasi vakoiluni ja sanoi jotain hyvin ylikäytettyä: ”On tuo nuori rakkaus niin kaunista.” Minä hymähdin vähän.
”He varmasti myös riitelevät paljon. Riitoja ja sovintoja, ylämäkeä ja alamäkeä. Se tuo vaihtelua. Jos matka olisi täysin tasaista, voisi kyllästyä melko nopeasti,” mietin. Myyjä katsoi minua hiukan kummissaan ja jatkoi sitten töitään. Kyllästyisinköhän itsekin? Minä ja Axe emme koskaan riidelleet. Annan rakkautta ja saan rakkautta, ainakin luulen niin. Sitä tämä on, mutta onko tämä oikeaa rakkautta, jos voin epäillä sitä? Mitä jos olen vain kuvitellut Axen tunteet ja se on vain kone, niin kuin kaikki ovat väittäneet minulle? Ei se niin voi olla! Minä rakastan Axea! Pitää kertoa se hänelle pian. Pitää kertoa tänään. Sitten me lähdemme jonnekin kahdestaan. Pidämme toisiamme kädestä kulkiessamme ja minä otan Axen silloin tällöin takkini suojaan lämpimään. Menemme kaupungin laidalla sijaitsevaan metsään. Siellä on paljon pieniä pyöreitä lampia. Tiettyyn aikaan vuodesta ne muuttuvat peileiksi ja niiden päällä voi kävellä. Lasi on kylmä, kun sitä koskettaa kädellään. Sen takana on pimeä maailma aivan kuin Axen silmät.

Olin niin innoissani, että juoksin kotiin. Mielessäni pyöri vain, mitä kaikkea kivaa voisimme tehdä. Talon puuseinät ovat valkoiset ja toisella puolella on ristikko, jota pitkin köynnöskasvit kiipeävät. Katto on harmaa, samoin kuistin kivetys. Ennen taloon johtivat litteät kivet pensasaidalta asti, mutta nyt sammal ja lehdet ovat peittäneet ne. Talon päädyssä on pieni varastovaja, jossa ei ole lämmitystä. Kun tulin tänne, sieltä oli viety lähes kaikki, suuria savikukkaruukkuja lukuun ottamatta. Ihmiset olivat lainailleet tavaraa vähän niin kuin minä tein, mutta he olivat unohtaneet palauttaa ne. Tämä on hyvä talo. Sopivan tilava, valoisa, viihtyisä, eikä siinä ole hometta. Kun kävin täällä jotain kuusi vuotta sitten, en olisi uskonut, että vielä palaisin asumaan tänne. Silloin kaupunki oli vielä ihan hyvässä kunnossa ja piha oli siisti. Kukaan ei vain ostanut tätä taloa ja se vain jätettiin. Talo jäi edelleen meidän nimiimme, mutta koska täällä ei näkynyt ristinsieluakaan, tavarat alkoivat liikkua uusille omistajille.

Jozefine oli palannut. Hän istui keittiönpöydän ääressä ja oli piirtämässä taas jotain. Kun minä tulin hän siirsi piirroksensa syrjään. ”Hei,” hän vain sanoi. Minne se pirteys on kadonnut? Axe otti takkini ja asetteli sen siististi naulakkoon. ”Miten töissä meni?” hän kysyi. ”Hyvin,” vastasin. Erittäin hyvin. Olin ollut koko päivän hyvillä mielin, kun olin ajatellut Axea ja yhteisiä hetkiämme. Kuinka hyvältä sitten tuntuu, kun se sanoo ”Rakastan sinua” ja minä voin sanoa samalla tavalla. En tietenkään Jozen kuullen. Hän vain alkaisi nauraa ja se jos mikä pilaisi hetkemme. ”Kuinka pitkään aioit viipyä täällä?” tuli mieleeni kysyä. ”Ajattelin lähteä lauantaina,” tyttö vastasi. ”Aamulla vai illalla?” jatkoin. Joze mietti hetken ja vastasi: ”Illalla. Matkustamiseen menee suunnilleen neljä tuntia ja se tekee väsyneeksi. Kun pääsen kotiin, voin käydä heti nukkumaan. Ja lisäksi saan olla sinulle pidempään riesana.” Nyt hän jo hymyili, jokin silti näytti painavan tytön mieltä. Se oli Mimosa.
”Ehdin tuntea Mimosan vasta vähän aikaa, mutta olen silti kamalan huolissani. Hellenkin on nyt ihan rauhaton. Eivät ihmiset noin vain lähde mitään sanomatta. Jotain on täytynyt tapahtua. Tunnen sen ja se on painostavaa,” Joze huokaisi. Tässä tilanteessa minun on turha alkaa sanomaan ”Älä murehdi, Mimosalla on kaikki hyvin”. Tiesin varsin hyvin, ettei ollut hyvin ja missä tyttö nytkin oli. Kurkkuani alkoi kuristaa. Mitä hemmettiä minun pitäisi sanoa?
”Tiedän miltä sinusta tuntuu, mutta emme voi kuin odottaa,” muotoilin lauseiksi. Ne eivät tarkoittaneet yhtikäs mitään. Ihan turhia ja merkityksettömiä. En tiennyt miltä Jozefinesta tuntuu, eikä ole mitään järkeä odottaa. ”Odottaa” sanaa paremmin lauseeseen olisi sopinut ”unohtaa”. ”Sitten on vielä se salamyhkäinen mies. Mitä jos hän on tehnyt Mimosalle jotain? Mitä me silloin voimme odottaa?” tyttö kysyi. Hänen äänensä oli muuttunut kimeäksi ja hengitys epätasaiseksi. Toivottavasti hän ei ala itkeä. Mutta hän oli hyvin lähellä totuutta. Se salamyhkäinen mies, toisin sanoen Mimosan entinen poikaystävä olisi voinut tappaa tytön myös. Kun tarkemmin mietin asiaa, tapaus on hyvin merkillinen. Mies pystyy kirjoittamaan tytön paljaaseen rintaan ”hylätty”, mutta ei surmaamaan tätä. Tunteista ei voinut enää olla kysymys, sillä hän oli yrittänyt hukuttaa Mimosan aiemmin. Jozefine nyyhkäisi ja vilkaisi taas ikkunaa.
”Muistatko silloin kun olimme pieniä, kun se poika putosi laiturilta? Missä me silloin olimmekaan?” kysyin. ”En muista. Miten hänen kävi?” Joze kysyi vastaan. ”Hän hukkui. Entäs silloin, kun se pikkutyttö tönäistiin siitä korkeasta liukumäestä? Se taisi olla päiväkodissa. Hän putosi alas vasemmalta puolelta portaista katsottuna. Ei hän varmaan kuollut, mutta hänen luunsa murtuivat,” olin kertomassa, mutta Joze vain vastasi siihen: ”En muista. Miksi sinä tuollaisia kyselet?” Mitäs nyt voisin sanoa? ”Valmennan sinua tähän tilanteeseen kaiken varalta. Me olemme nähneet paljon kuolemaa elämämme aikana ja unohtaneet ne kokemukset tuosta vain, ainakin sinä olet. Jos Mimosa on kuollut niin mitä sitten? Sen pituinen oli hänen elämänsä. Sen voi siis unohtaa, kuten kaikki muutkin,” sanoin. Tiesin jo puhuessani, että Joze suuttuisi näistä sanoistani. En edes tiedä, mihin pyrin. Ehkä minä sittenkin haluan olla ilkeä. Jozefine tuijotti lautastaan, jolla oli puoliksi syöty viipale hedelmäkakkua. Hän tarttui haarukkaan ja nosti sen uhkaavasti kasvojeni korkeudelle. ”Jos et olisi isoveljeni, pistelisin nyt silmäsi puhki.”

Istuimme pitkään hiljaa pöydän ääressä ja olimme kumpikin uppoutuneet omiin ajatuksiimme. Minäkin olin jo syönyt ja Axe alkoi kerätä astioita pöydältä. Kuulin, kun hän pesi ne, kuivasi ja asetteli astiakaappiin. ”Muistatko, kun olit käyttänyt minun hammasharjaani?” Jozefine kysyi yllättäen. Mistä hän oli saanut sen päähänsä ja tässä tilanteessa? ”En taida muistaa,” vastasin. Joze hengähti ja viittoi Axea istumaan viereensä. Hän kuitenkin valitsi paikan, joka oli mahdollisimman lähellä minua. Toin kasvoni lähemmäs Axen kasvoja ja hän nuolaisi huuliani. Raotin niitä pikkuisen ja jäin heti saaliiksi. Joze ei enää jaksanut hurrata jokaiselle suudelmallemme, koska oli nähnyt niitä jo niin paljon. Lisäksi hänkin ajatteli jo, että käytökseni olisi jotenkin sairasta.
”Et tee tuota pelkästään minulle vaan itsellesikin,” tyttö sanoi. Minä aloin nauraa. ”Sinulle vähiten! Luuletko, että suutelisin jotakuta ja käyttäytyisin rakastavaisesti vain viihdyttääkseni sinua? Tämä on kaukana siitä! Tämä on katsos ihan oikea rakkaussuhde,” selvensin. Joze loi kasvoilleen taas virneen, jonka kaikkia sävyjä en osannut tulkita. ”Vai niin. Saatko myöskin vastarakkautta ja onko se yhtä ”oikeaa” kuin rakkaus, mitä sinä annat? Mitä jos tuo onkin vain objektisuhde?” Joze kyseli. En pitänyt tästä. Hän yritti taas ajaa minua umpikujaan, josta ainoa keino päästä pois on käydä häntä vastaan. Pitäisi kävellä häntä kohti. Labyrintin käytävät ovat niin kapeat, etten pääse hänen ohitseen noin vain. Lisäksi hän ei halua antaa periksi. Silti jokin estää minua tarttumasta häneen. Se olen minä itse. Osaan hillitä itseni. Minä olen aivan rauhallinen. Olen kärsivällinen. En hyökkää hänen kimppuunsa. En tällä kertaa… Pitää vain rauhoittua.
”Se hammasharjajuttu? Miten siinä sitten kävi, kun olin käyttänyt sinun harjaasi? Suutuitko siitä minulle? En minä muista,” keksin yllättäen. Ehkä saisin Jozen ajattelemaan jotain muuta ja hän lakkaisi ärsyttämästä minua. ”Niin, sekö sinua jäi mietityttämään? Sinun harjasi oli musta ja minun vaaleansininen. Odotin vuoroani oven takana. Lukitsit vessan oven, vaikka olisit vain pessyt hampaat. Kuulin harjaamista, sitten laskit vettä ja kohta avasitkin jo oven. Kauhukseni huomasin, että minun hammasharjani ja mukini olivat jo valmiiksi kosteat. Sinun olivat taas kuivat. Taisit olla ajatuksissasi tai jotain. Kostoksi minä pesin hampaani sitten sinun hammasharjallasi,” Joze kertoi voitonriemuisena. Tosi tyhmää tai sitten kilttiä! Odotin kovasti, että hän sanoisi, että oli harjannut vessanpöntön. Miten hän edes jaksoi muistella noin mitätöntä juttua? Se alkoi jopa naurattaa minua. ”Milloin tuo sitten tapahtui?” kysyin. ”Siitä on yli viisi vuotta,” Joze vastasi.

”Eikö meidän pitäisi lähteä käymään Hellenin luona?” Jozefine kysyi. ”Se voisi ehkä helpottaa hänen oloaan, eikä hänen tarvitsisi murehtia yksinään,” tyttö suostutteli ja meni valmiiksi eteiseen. Kylläpä he ovat huolissaan toisistaan. En osannut kuvitellakaan, että Mimosan katoaminen johtaisi tähän. Olisi ollut helpompaa vain käskeä Mimosa menemään Hellenin luo edes hyvästelemään, sen sijaan että tein tytöstä selvää. Olisikohan Mimosa kuollut verenmyrkytykseen? Tytöt olisivat ainakin kuulleet totuuden. Se oli sen oudon miehen syytä, eikä minun. Pitikin minun mennä tekemään se. Nyt minä olen vaikeuksissa. Toisaalta… Hellen ja Joze eivät mitenkään osaa epäillä minua. He eivät tule löytämään ruumista. En aio antaa mitään johtolankoja. Pitää vain olla varovainen, ettei käytökseni herätä heissä epäilyksiä. Kummallakin on vielä vilkas mielikuvitus. Se on kuin veitsellä tanssimista.
”Älä nyt viitsi olla tuollainen. Pue nyt takki päälle ja tule. Otat Axen tietenkin mukaan,” Joze kannusti ja Kohta olimmekin jo ulkona. ”Täällähän on kylmä,” ajattelin ääneen. Hengityksemme huurusi. ”Minä voin lämmittää sinua,” Axe lupautui yllättäen. Kosketin sen ihoa. ”Miten sait lämmitettyä itsesi näin? Olet aivan ihana,” huokaisin onnellisena ja halasin sitä syvään. ”Istuin lämpöpatteria vasten monta tuntia. Lämmitin kehoani aivan sinua varten. Sinä olet aina lämmittänyt minua ja nyt on minun vuoroni sinua,” Axe hymyili. Se oli niin suloinen, että minun oli suudeltava sitä heti. Tein sen aivan empimättä. Minun oli niin hyvä ja turvallinen olla. ”Tuo oli aika söpöä,” Jozefinekin myönsi. Hän ei sittenkään inhonnut meitä.
”Hyväksytkö suhteemme?” kysyin tytöltä puoliksi leikilläni. Joze mietti hetken, mutta sitten nyökkäsi. ”Kai se on pakko, jos se tekee sinut onnelliseksi. On mukavaa nähdä sinut onnellisena, tiesitkös?” hän hymähti. Kunpa se olisikin näin. Tämä pikkuinen hetki tuntui unelta. Kaikki oli hyvin, mutta vain tämän pienen hetken ajan, ei lopullisesti. Kun saapuisimme Hellenin luo, ongelmat taas alkaisivat.

Kuten Jozefine oli kuvaillut, Hellen oli rauhaton. Hän käveli talossa edestakaisin aivan kuin ei osaisi pysähtyä paikoilleen. ”Mitä Mimosa tarkalleen sanoi, silloin kun näitte hänet viimeksi?” hän kyseli silloin tällöin. ”Miksi teidän piti suututtaa hänet?” nainen syytteli. Olimme selvittäneet jo useita kertoja, että se oli ollut Mimosa, joka oli tullut haastamaan riitaa. Merkitsikö se tyttö jotain erityistä Hellenille? Hänhän oli nukkunut täällä monta yötä ja viettänyt paljon aikaa Hellenin kanssa. Jospa Mimosasta oli tullut Hellenin ainoa ihmisystävä, minun lisäkseni. Hellenkin vaikutti ajoittain syrjään vetäytyvältä. Aluksi tuntui jopa vaikealta lähestyä häntä, ainakin mitä hänen temperamenttiinsa tulee. Eihän se niin voinut olla. Tuo nainen oli ystävystynyt jo Jozefinenkin kanssa ja näin lyhyessä ajassa. Minun on kuitenkin tehtävä asialle jotain.
”Luulen, että Mimosa on lähtenyt,” sanoin ja istuin olohuoneen tuolille. Hellen reagoi siihen heti: ”Mitä? Miten niin? Kertoiko hän sinulle sittenkin jotain?” Hellen tuli heti lähelleni. ”Hän mainitsi jotain siihen tyyliin, että saattaisi lähteä pian,” sävelsin. Hellen näytti epäluuloiselta ja oli aihettakin. ”Milloin?” nainen kysyi. Taas se sama tunne. Kurkkuani alkaa kuristaa. En tahdo saada sanaa suustani. En pysty enää katsomaan häntä silmiin. Mitä minä teen? Miksi hänen pitää olla noin painostavan lähellä minua? ”Mikä sinulla on? Mitä Mimosa tarkalleen sanoi sinulle? Kerro,” nainen vaati ja laski kätensä hartioilleni. ”En muista tarkalleen, mutta sain siitä sellaisen kuvan, että hän olisi sanonut hyvästit tulevaa varten,” valehtelin. Katsoin vieläkin poispäin.
Missä kaikki ovat, kun tarvitsisin. Vain Hellen ja minä olemme nyt tässä huoneessa. Jozefine, White Dahlia ja Axe ovat menneet jonnekin toiseen huoneeseen. Axe… minä tarvitsen sinua. Mikset tule auttamaan minua? ”Sinä salaat jotain,” Hellen huomautti kolkosti. ”Mitä se on?! Mikset kykene katsomaan silmiini? Mitä salattavaa sinulla on?” nainen jatkoi utelemista ja ravisteli minua. Hän huomaa sen. ”En minä muista! Lopeta jo! Sinä olet ihan hysteerinen. En tiedä tästä asiasta sinua enempää,” väitin ja irrotin Hellenin kädet itsestäni. Hellen ei vaikuttanut mitenkään vakuuttuneelta. Hän yhä epäili. Sen huomasi hänen ilmeestään ja äänen sävystään, vaikka hän pyysikin anteeksi ja istui toiselle nojatuolille. Olimme sitten vain hiljaa. Ehkä Hellen odotti, että minä olisin sanonut jotain.
Siihen asti hiljaisuus kesti, kun muut saapuivat huoneeseen tarjottimen kanssa. Sieppasin Axen heti syliini ja pidin häntä tiukasti itseäni vasten. Nyt tarvitsen lohtua ja turvaa. Minä en pärjää yksin. ”Tee minusta vahvempi, rakkaani. Anna minulle rohkeutta,” ajattelin mielessäni. ”Bay, onko kaikki hyvin?” Axe kysyi ja silitteli niskaani ja selkääni. Suutelin häntä äänekkäästi ja painoin käsinojaa vasten omalla painollani. Jatkoin suukottelua. Axe oli ihmeissään. Hän ei tiennyt pitäisikö vastailla epämääräisiin suudelmiini vai rauhoittaa minua.
Hellen nousi tuolistaan. ”Stop! Oletko sinä ihan seonnut? Nyt ylös sen robotin päältä ja heti!” nainen käski. Hänhän ei ollut vielä nähnyt tätä omin silmin. ”Nyt ehkä uskot, mitä olen heistä kertonut,” Joze huokaisi ja kaatoi itselleen teetä. ”Mutta… Ei se voi olla totta! En voi mitenkään uskoa… mitenkään voinut uskoa sellaista Baystä. Tuo on ihan häiriintynyttä. Kuuletko sinä edes?!” Hellen motkotti minulle. En halunnut kuulla. En halunnut olla enää täällä. Jozefine yritti turhaan rauhoitella Helleniä ja saada minut jäämään vielä hetkeksi selvittelemään asiaa. Ei se onnistunut. ”Lähdetään kotiin, Axe,” kuiskasin rakkaalleni. ”Kyllä,” Axe vastasi ja puki minulle eteisessä takkini. ”Tuolla menolla sinä et koskaan parane,” pikkusiskoni tuli sanomaan minulle harmistuneena. Sitten hän käänsi minulle selkänsä ja meni takaisin Hellenin ja White Dahlian luo.
”Meitä ei kaivata täällä. Mennään,” sanoin Axelle. Ääneni kuulosti surkealta. Tuntui kuin kurkkuni olisi täynnä pieniä neuloja. Yritin niellä ne pois. Yritin vain unohtaa. ”Mihin sinua sattuu? Minun täytyy auttaa sinua,” Axe hätääntyi. Hän vaistosi ahdistukseni ja halusi nyt auttaa. Kosketin paikkaa, jossa arvelin sydämeni olevan. Axe näytti yhtäkkiä hyvin murheelliselta. Hän kosketti sydämeni paikkaa huulillaan. Tunsin sen jopa takkini läpi. Sitten hän painoi päänsä rintaani vasten. Olin hyvin liikuttunut tavasta, jolla hän kohteli minua. Axe oli aina minun puolellani. Minun on nyt sanottava sille, että kaikki on hyvin, ettei se olisi enää murehtisi. Nostan hänen leukaansa niin, että näen kasvot. Axen posket ovat kosteat ja hän pudottaa vielä muutaman kyyneleen.


”Kuljen polkuni loppuun ja upotan itseni jäiseen veteen.”
Ihmettelen itsekin lauseen merkitystä ja jotkut ihmettelevät,
miksi ohdake kasvaa ruusutarhassa…
”Katkaiskaa varteni, repikää juureni ennen kuin puhkean
purppuraan kukkaan!
Niin ette kuitenkaan tee vaan annatte minun kasvaa,
kuten orvokit ja sinikellotkin.
Heidänkin siemenensä tänne aikoinaan eksyivät,
minä en. On minulla syyni olla ruusutarhassasi.

Vain minä voin nähdä rakkautesi,
jonka osoitat kukkasillesi.
Vain minä voin kaivata käsiäsi,
joilla et koskaan kosketa minua.
Katson kaihoten, kun poimit ruususi
valikoiden aina kauneimmat.
Minut jätät maahan,
Koska olen ohdake,
joka haluaa olla lähelläsi
ja hukkua lopulta maljakkoosi
enemmän kuin mitään muuta…”

13. Minuun sattuu

Vaikka on tavallinen perjantai, pidämme vapaata. Väitettiin, että pihatöitä ei enää ollut. Lehdet oli haravoitu, eikä aurattava lumi ollut vielä satanut. En osannut ollenkaan odottaa tätä vapaapäivää, enkä aluksi osannut päättää, mitä tekisimme. Axe jaksaa koko ajan vain yllättää. Eilen hän oppi itkemään. Ainakin se oli ensimmäinen kerta, kun minä olin näkemässä. Sanotaan, että itku, nauru ja hymy ovat inhimillisyyden tuntomerkkejä. Axe osaa nyt hymyillä sekä itkeä, mutta en ole oikeastaan kuullut hänen nauravan kertaakaan.
Viime yönä meillä olisi ollut taas mahdollisuus rakastella, sillä Jozefine oli hylännyt minut ja jäänyt yöksi Hellenin luo. En vain jostain syystä pystynyt tekemään Axelle muuta, kuin syleilemään sitä hellästi. Aivan kuin suudelmammekaan, joita annoimme toisillemme, eivät olisi olleet seksuaalisia vaan pikemminkin hoivaavia. Minulle tuli ainakin paljon parempi ja tasaisempi olo. ”Sinä et ole yksin. Minä pidän sinusta huolta,” Axe oli kuiskaillut korvaani ja myös paljon muita ihania asioita. Tahdon palkita hänet jotenkin ja osoittaa, että minäkin välitän. Voisin oikeastaan alkaa käyttää jo sanaa ”rakastan”. Olenhan jo varma tunteistani Axea kohtaan. Toivon hartaasti, että Axe tuntee samoin minua kohtaan. Nyt tiedän, mitä teemme tänään. Se pitää tehdä…

Puin Axen hyvin lämpimästi. Puin hänelle jopa villapaidan takin alle. Halusin, että hän nauttisi tästä päivästä. Sitten lähdimme ulos. Olin arvellut oikein, että olisi taas viileää. Kysyin Axelta, ettei sillä varmasti ollut kylmä. Hän pudisteli päätään ja hymyili. Otimme toisiamme kädestä kiinni ja kuljimme tämän pienen kaupungin keskustaan. Puiston ja metsän lisäksi täältä ei harmi kyllä löydy muuta kaunista nähtävää. Tai en minä tiedä, sehän on maku asia. Joku saattaa pitää hautausmaata kauniina. Vanhat kirkotkin saattavat olla ihmeellisen kauniita. Vaikka en olekaan uskovainen, minullekin on elämys käydä jossain koristeellisessa kirkossa. Rakennetaankohan vastaavia enää nykyään? Joskus tulee myös pakosti mietittyä, kuinka kaikki on maallistunut ja kirkon vaikutus ihmisten elämään vähentynyt. Täällä Helleverissä on kuitenkin vielä koulu, jossa lapset lukevat vanhoja uskonnollisia tekstejä joka päivä. Silloin opetus oli ihan erilaista, kun minä kävin täällä koulua.
”Tiedätkö… näen välillä unia, joissa olet oikea ihminen,” kuiskasin Axelle. Istuuduimme puiston penkille. ”Mitä siinä unessa tapahtui?” Axe kysyi. Sen ilme oli oikeasti hämmästynyt. ”Siinä me vaan teimme yhdessä kaikkia kivoja juttuja. Joimme teetä ja söimme jotain hyvää. Ei ihmeempiä. Emme olleet sängyssä tai mitään sellaista, mutta olimme silti todella läheisiä. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?” kysyisin ja Axe nyökkäsi sanoen: ”Luulen ymmärtäväni. Kaikkein eniten näytät kaipaavan turvallista ja rauhallista kotielämää. Siinä ei ole mitään vähättelemistä. Minusta se on erittäin kaunista.” Hän halasi minua ja minä suljin silmäni hetkeksi. Nyt me sitten olemme näin. Me käyttäydymme kuin rakastavaiset. Olemme pari ja olemme yhdessä. Näin on hyvä olla.
”Jotta voi elää sellaista turvallista ja rauhallista elämää, pitää käydä myös töissä ja kerätä rahaa, jolla elää. Mutta sehän tuo elämään vain vaihtelua. Minulla on asiat tosi hyvin, sillä minulla on, mitä odottaa. Tapaan sinut aina iltaisin ja sinä olet valmistanut minulle ihania ruokia. Sitten me puhumme mukavista asioista ja syleilemme toisiamme, emmekä koskaan riitele. Se tässä on niin ihanaa, lähes epäuskottavan ihanaa. Aivan kuin vain uneksisin kaiken tai olisimme jossain sadussa. Kaikki on hyvin, mutta…,” keskeytin. Axe oli laskenut päänsä syliini, mutta hän havahtui, kun lopetin lepertelyni kesken. ”Mitä?” hän kysyi. ”En oikein tiedä. En oikein saanut vakuutettua niitä tyttöjä eilen. Se asia painaa minua. Mitä jos he alkavat epäillä minua? Silloin olen hukassa, enkä tiedä mitä teen,” murehdin ja se oli totta. Mitä enemmän joudun olemaan muiden kanssa tekemisissä, sitä vahvemmin huomaan oman heikkouteni. Axe suuteli kättäni. ”Lupaan, että kaikki menee vielä hyvin. Minä olen kanssasi,” hän kuiskasi. Niinhän hän koko ajan on sanonut. Axen eleestä kuitenkin muistui mieleeni, eräs asia… ”Voisimmeko lähteä nyt yhteen paikkaan?” kysyin varovasti ja Axe vastasi myöntyvästi.

”No täällä sitä nyt olemme!” ilmoitin pirteänä. Olin tästä todella innoissani. ”Tämähän on korukauppa,” Axe huomautti. ”Niin on,” vastasin. Axe vilkaisi erään kauniin safiiritimanttikaularenkaan hintaa ja katsoi sitten minua hätääntyneenä. Minäkin vilkaisin korua. $30,000! Aloin heti nauraa. ”Ole ihan rauhassa vaan ei tuollainen ihan ollut suunnitelmissani, vaikka se näyttäisi varmasti ihanalta sinun kaulassasi." Axe vain ravisteli päätään. Kuinka herttaista! Hän kantoi huolta jopa minun raha-asioistani.
En minä tietenkään ole mikään rikas. Toisin kuin monen muun minun ikäiseni pojan, minun ei tarvitse maksaa kalliita vuokramaksuja asunnostani. Talo ja piha ovat perheeni omistuksessa ja minä käytän niitä nyt. Rahaa säästyy aina jonkin verran. Ihme ettei veroprosenttikaan ole täällä korkea, vaikka yleensä se on pienissä kaupungeissa. Mitenhän tämäkin kaupunki sitten pysyy pystyssä? Mieleeni palasi, missä kunnossa koulukin oli tällä hetkellä. Sitten myös kirjasto ja kaikki muut vanhat rakennukset. Niinhän se olikin. Tämä on pieni ja uusiutumaton kaupunki. Tuudittaudumme tähän hetkeen, emmekä mieti tulevaisuutta. Asun vanhassa Helleverissä ja aidan taakse rakennetaan uusi Hellever. Hellen sanoi kerran, että aikoo selviytyä ja jäädä taistelemaan. Hän siis tarkoitti tämän vanhan Helleverin puolesta. Minäkin aion tehdä niin.
”Onpas sinulla nyt paljon rahaa,” Axe huomasi, kun olin avannut lompakkoni. Tätä en muistanutkaan. Vanhempani olivat edelleen huolissaan minusta ja laittaneet minulle rahaa Jozen mukana. Jopa tonnin. Kun Joze sitten näki, miten hyvin asiat minulla ovat, hän pihisti rahoista puolet itselleen. Olisi voinut edes ruokkia niillä itsensä, mutta kun ei. Ei hän onneksi syönyt kovin paljoa ja oli muutenkin paljon Hellenin luona. Kun Joze lähtisi huomenna takaisin kotiin, Hellen jäisi taas yksin. Ehkä hän silloin käy luonani enemmän. Nainen kävisi luonani ystävänä, eikä siitä enää olisi mahdollista syntyä romanssia. Se on jo liian myöhäistä, minulla on jo rakkaani.
”Noniin. Katsohan tätä sormusta… Se taitaa olla tyttöjen. Entäs tämä tässä, ehkä liian räikeä. Sen pitäisi sopia arkikäyttöönkin. Mitä sinä ehdottaisit?” kysyin Axelta. Hänkin alkoi tutkia sormuksia tarkemmin. Sitten hän otti käteensä pienen muovirasian. ”Näytähän minullekin. Sinulla on tosiaan hyvä maku,” minun oli pakko sanoa. Sormus oli yksinkertainen, mutta kaunis. Aivan kuin pieni piikkiaita sormen ympärillä. Kun katsoin lähempää huomasin, että se olikin hyvin pikkutarkkaa jälkeä ja näytti esittävän piikkipensaan oksia. Hintakin oli edullinen. ”Tämä on hyvä ja se kuvaa meitä. Me olemme eristyksissä, eikä kukaan pääse lähellemme satuttamatta itseään,” naurahdin ja ostin kaksi sellaista sormusta.

Tulimme takaisin kotiin. Jozefine odotteli ovella. ”Minähän olen jo sanonut sinulle, että anna minullekin avain. Odotin tietysti, että Axe olisi kotona ja avaisi minulle oven. Olitkin ottanut sen jonnekin mukaasi. Kun soitin ovikelloa ja kukaan ei tullut avaamaan, huolestuin jo, että Axelle oli sattunut jotain. Sääli minua! Tässä kylmässä minä tyttöraukka vain odottelin,” Jozefine näytteli loukkaantunutta. Hän veti sen tahallaan epäuskottavasti ja sai minut nauramaan. ”Ainiin. Sinähän olitkin sadisti, etkös ollut?” hän kiusoitteli ja hiipi mukanamme sisälle. Hän teki sitä taas. Aivan kuin hän yrittäisi houkutella minua hyökkäämään kimppuunsa. Niinkö yksinäinen ja epätoivoinen hän sittenkin oli? Se oli paljon sairaampaa kuin minun ja Axen suhde. Voisin tehdä päätöksen, etten enää koske Jozefineen, vaikka hän tekisi mitä. Toisaalta, helppohan päätöksiä on tehdä, mutta niiden toteuttaminen voi olla toinen juttu. Sitä paitsi ei ollut kyse siitä, halusinko käydä häneen käsiksi vai en. Se vain tapahtui kuin itsestään. Voin kuitenkin yrittää rauhoittua ja ajatella jotain muuta. Se on ainoa puolustuskeinoni Jozefinea vastaan.
Axe alkoi valmistaa teetä ja minä istuin odottamaan. Joze teki taas parastaan ärsyttääkseen minua. Hän liikkui talossa vähissä vaatteissa, oikeastaan ne olivat pelkät alusvaatteet. Kamalan lyhyet mustat shortsit ja sitten vaalea toppi. Ei varmasti pitänyt rintaliivejäkään, sillä en nähnyt olkaimia ja erotin nännit kankaan läpi. Kuin tarkoitettu ahdisteluun. Hän testaa minua ja rajojani ja tämä on pelottavaa. ”Eikö sinulle tule kylmä tuollaisissa vaatteissa?” Axe huomautti. ”Ei ollenkaan. Oikeastaan koko kehoni on ihan kuuma,” Joze vastasi. ”Ehkä sinulla on kuumetta. Silloinhan lämpötila vaihtelee. Välillä tuntuu todella kylmältä ja välillä kuumalta,” Axe ehdotti. Joze pudisteli päätään ja alkoi sitten nauraa. ”Sinunkin lämpötilasi varmasti vaihtelee. Varsinkin öisin. Kertokaapa, mitä te oikein teette täällä, kun minä olen yötä Hellenin luona,” Joze tivasi ja loi meihin saalistavia katseita.
Joze tuli lähelleni. ”Kerro,” hän kuiskasi ja suu oli kierossa virneessä. Käänsin pääni poispäin hänestä. Minä en katso pikkusiskoani, en katso sen tissejä. Miksi hän tekee tätä minulle? Yrittää ajaa minut hulluuteen provosoivalla käytöksellään. ”Onko se niin yksityistä?” hän kuiskasi korvaani. Nyt hän oli jo niin lähellä, että tunsin hänen hengityksensä lämmön. Katsoin Axea apua pyytävästi. Ymmärtäisipä hän tämän. ”Mitä sinulla on siinä muovikassissa, joka sinulla oli tullessa?” Axe kysyi Jozelta. Pelastus. Tyttö nousi pöydästä ja pinkaisi hakemaan sitä. Kahmaisin Axen heti syliini ja suutelin ja tunnustelin hänen kehoaan intohimoisesti. ”Bay, sinähän puret. Varovaisemmin,” Axe huomautti. ”Anteeksi. Taisin olla vähän raju. Minun oli pakko purkaa sekaiset tunteeni sinuun. Samalla olen tosi kiitollinen. Pysy nyt lähelläni ja pidä Joze kaukana minusta,” pyysin. Axe vain nyökkäsi ja istui viereeni.
Joze näytti tulleen järkiinsä. Tyttö oli pukenut päälleen villapaidan. Hän toi pöytään oudon laatikon. ”Sehän on palapeli,” huomautin. ”Joo. Ostin sen sinulle. Haluan, että teet sitä. Ajattelin, että palapelit voisivat olla hyväksi sinulle. Muistatko, miten innoissamme aina pieninä teimme niitä? Tässä on 2000 palaa, joten tekemistä varmasti riittää,” Joze kertoi ja asetti laatikon eteeni pöydälle. ”Mitä ajat tällä oikein takaa?” epäröin. Joze huokaisi. ”Tarkoitan, että se käy hyvin terapiasta. Saat miettiä asioita ihan rauhassa,” tyttö selvitti. Hän tosiaan pitää minua sairaana. Onneksi Jozefine lähtee huomenna. Kiitin lahjasta vaimeasti.
Tänään minä ja Axe menimme kihloihin. Jozekin näki sen, mutta se ei haitannut. Hän ei onneksi suuttunut siitä tai mitään. Alkoi vain räpsiä valokuvia, kun asetimme sormukset toistemme vasemman käden nimettömiin. Ovatpas ne kauniit. En aio ottaa sitä enää pois. ”Onpa söpöä. Sinusta tuli sulhanen,” Joze naurahti. Jos minä olen sulhanen, mikä Axe on. Jos hän olisi nainen, hän olisi nyt morsian. No, ei sillä ole niin väliä. Nyt olemme onnellisesti yhdessä ja siitä on todisteena nämä sormukset. En ole enää vapaa vaan olen sitoutunut ja minun on oltava uskollinen. Kukaan ei voi tulla enää väliimme. Tämä on niin hienoa.

Illalla Jozefine alkoi taas mankua Hellenin luo. ”Telkkarista tulee perjantai iltaisin Gay Talk ja tänä yönä tulee myös tosi hyvä elokuva, jonka haluan nähdä!” oli tällä kertaa syynä. ”Sinä ja sinun ohjelmasi. Ala painua sitten,” murahdin, mutta Jozefine alkoi nykiä kädestäni. ”Luuletko, että minä uskallan kävellä sinne pimeässä. Mimosakin vain katosi jälkiä jättämättä,” tyttö tivasi. Nyt teki tosiaan mieli kieltäytyä saattamasta siskoni. Olin suunnitellut, että minä ja Axe tekisimme tänä iltana jotain romanttisia juttuja, kun olimme vasta kihlautuneetkin. ”Mennään vaan. Ei siinä kovin kauan mene,” Axe lopulta joutui sovittelemaan. Ei pieni kiistamme olisi muuten ratkennut. ”No hyvä on,” sanoin ja puin ulkotakin päälleni. Inhottavaa lähteä ulos kylmään. Tämä totisesti riistää romanttisen tunnelman, joka ehti jo latautua. Joze teki tämän varmasti ihan tahallaan.
Hellenin luona Joze säntäsi heti tv:n eteen. ”Hyvä! Ehdittiin, vaikka Bay heittäytyikin hankalaksi!” hän hihkaisi ja jäi tuijottamaan ohjelmaa. ”Katsopa, mitä Bayllä on kädessään!” hän hihkaisi vielä olkansa yli Hellenille. Oliko sen ihan pakko tehdä niin? Hellen huomasi sormuksen ja vilkaisi sitten Axenkin kättä. Nainen katsoi minua hetken hämmentyneenä. Luulin, että hän alkaisi haukkua minua, mutta toivottikin: ”Onnea.” Minä kiitin ja Axe niiasi kauniisti. Hänellä oli tuo tapa vieläkin. Voisin jo sanoa hänelle, ettei tarvinnut enää niiata. Se vain näytti niin söpöltä. Taidan haluta mahdotonta: Haluan, että olisimme tasa-arvoisia keskenämme.
”Nyt kun Axekin on täällä, voisimme vaihtaa sen androveriplasman,” Hellen ehdotti. ”Mikäs siinä,” hyväksyin. Mutta sitten tunsin sisälläni väristyksen. Axen sisällähän on nyt sen tytön, Mimosan veri. Mitä jos Hellen huomaa, että se on ihmisverta, eikä keinotekoista. Nainen talutti Axea jo plasman vaihtajalle. ”Tuota… emmekö voisi juoda vaikka teetä ensin?” yritin keskeyttää. Se kuulosti todella typerältä verukkeelta ja Hellenkin katsoi minua epäluuloisena. ”Mitä? Jos haluat teetä, niin kyllä Dahlia valmistaa sen sinulle. Tämä ei vie kuin hetken,” nainen ilmoitti ja riisui Axen paidan. Tuli aivan hiljaista. Hellen jäi vaan tuijottamaan Axen selkää. ”Se on arpeutunut kiinni. Luukku on arpeutunut kiinni!” hän hämmästeli ja viittoi minutkin katsomaan. ”Miten tämä on mahdollista? Mitä sinä olet oikein tehnyt sille?” Hellen tivasi. Olin itsekin hämmästynyt. En pystynyt sanomaan mitään, ainoastaan koskettelemaan kiinni kasvanutta luukkua. Axe värähti ja kääntyi katsomaan minua apeana.
Hellen otti kärrypöydältä pienen veitsen. ”Et kai vain leikkaa sitä?” kysyin hädissäni. ”Se on pakko,” Hellen vastasi kolkosti ja raapaisi veitsellä arpikudosta. ”Aah!” Axe huudahti ja vetäytyi kauemmas. ”Näethän, että häntä sattuu? Lopeta,” pyysin. Hellen tuhahti paheksuen. ”Se on vain kone. Se ei tunne kipua, kuten me. Pitele sitä paikoillaan, jotta voin avata luukun!” Hellen käski. Axe piti käsiään puuskassa ja vapisi. Sen selkää pitkin valui veri. Minä en pystynyt tekemään mitään. ”Tämä on Axen parhaaksi. Et kai sinä halua, että se ”kuolee”? Se tarvitsee kuitenkin ennemmin tai myöhemmin uuden annoksen androveriplasmaa,” Hellen vakuutteli.
pitelin Axesta kiinni, kun Hellen leikkeli sitä. Kuiskailin rakkaalleni jatkuvasti, että kaikki on hyvin ja suutelin sen kasvot märäksi. Olin itsekin peloissani. En kestänyt kuunnella sitä ääntä, millä hän voihki kipuaan. Axen silmistä valuivat taas kyyneleet. Minä nuolin ne pois. ”Tämä on pian ohi. Sitten ei enää satu,” lupailin. ”Käskin sinun vain pidellä sitä paikoillaan,” Hellen sanoi happamasti. Nainen katsoi verenvaihtoprosessiakin itvistellen. Huomasiko Hellen sen? Hän ei ainakaan sanonut siitä mitään, mutta ilme oli pahaenteinen.

”Minun on niin kylmä,” Axe valitti, kun kävelimme kotiin. ”Sattuuko selkääsi vielä?” kysyin. ”Ei enää niin paljoa,” Axe vastasi. Minä otin sen lähelleni. Se oli pelottavaa. Sulkiko Mimosan veri luukun? Miten en ollut huomannut sitä aiemmin? Axe joutui kärsimään, enkä minä voinut tehdä mitään. Tuntuu niin surkealta. ”Anteeksi,” kuiskasin. Axe vain silitti kättäni.
Säikähdin vähän kun kuulin askeleita, jotka tulivat meitä kohti. Eihän tällä tiellä juuri kukaan liikkunut meidän lisäksemme. Yritin hengittää rauhallisemmin. Yritin olla normaali. Tulija osoittautui nuoreksi mieheksi, joka oli pukeutunut pelkästään mustiin. Hän pysähtyi suoraan eteemme ja hymyili meille leveästi. En tietenkään kiljunut tai mitään, koska hän ei antanut itsestään pelottavaa vaikutelmaa. Tuoko mies se oli, jonka takia Mimosa kuoli? Mitä hän nyt halusi? Jähmetyin vain katsomaan hänen harmaita silmiään.
”Minusta tuo on niin hassua,” hän aloitti. ”Mikä?” tiuskaisin ja kuljin hänen ohitseen. Hän alkoi seurata minua. ”Olet niin kiintynyt tuohon robottiisi. Tänään menitte jopa kihloihin. Sille on syytä nauraa,” hän jatkoi ärsyttämistä. ”Miksi vakoilet meitä? Kuka sinä olet?” kysyin ja kuulin selkäni takaa vastaukset: ”En tee tätä siksi, että pitäisin teistä. Tehtäväni on salainen,” hän kertoi naurahtaen. ”Vai että tehtävä? Miksi sinun piti tehdä Mimosalle sillä tavalla? Miten joku voi tappaa oman tyttöystävänsä?” kysyin. Yritin olla varovainen, enkä lähtenyt suoraan kiroamaan häntä. Axe oli varmasti heikossa kunnossa tällä hetkellä, eikä hän kykenisi puolustamaan minua. Axe oli vain hiljaa ja kuunteli.
”Tyttöystävän? Älä naurata! Ei se tyttö merkinnyt mitään minulle. Minä keksin koko jutun ja sepitin sen hänelle. Se meni täydestä!” mies kehui itseään. Tuntui, että jokin pimeni. Tämä puhdas ilkeys, se oli niin voimakasta. Välillä minuun sattui ja välillä en tuntenut mitään. Olin tyhjyydessä. Sano jotain, Axe! Sen sijaan outo mies alkoi taas puhua: ”Ja tiedätkö mitä? Kaikki oli suunniteltua. Oli suunniteltu, että sinä tapat "Mimosan" ja laitat hänen verensä Axen sisään. Kaikki kävi kuin tanssi! Etkö ole huomannut että sinua ohjataan koko ajan? Nyt minä toivotan teille kahdelle oikein hyvää yötä. Pysykää hengissä!”

Puhelin soi.
Ei numeroa?
Klik.
”Haloo?”
”Khhh…rt…tshh…”
”Tuota haloo? Kuuluuko? Onko siellä joku?”
”Minä olen puhelin.”
Tuut, tuut, tuut...
Viimeksi muokannut Sleepy Dancer, Su Tammi 20, 2008 02:35. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
"Jättäkää minun Slaine rauhaan!
t: ruma läski akka"

Manalatar
Viestit: 9
Liittynyt: Ke Joulu 12, 2007 18:33
Viesti:

Yess!!!

Viesti Kirjoittaja Manalatar » Ma Tammi 14, 2008 14:51

Jatkoa! Ihanaa!

Tarina jatkuu samalla tutulla tyylillä... Tämä on niin ihanan mielipuolinen ja kaunis, hurmaava omassa hulluudessaan.

Tässä on upeaa, kun ei ikinä tiedä mitä tulee tapahtumaan, nytkin yllätyin täysin tuota loppukohtausta :)

Toivottavasti jatkat tarinaa pian!

Oletko muuten ajatellut tämän puhtaaksikirjoittamista? Siis että kun olet saanut tarinan valmiiksi, hioisit tekstin valmiiksi? Tämä tarina totisesti ansaitsisi sen. Sitten suoraan kustantajalle :wink: Voisin nähdä tämän tarinan pehmeissä, kauniisti maalatuissa kansissa (jostain syystä minusta tähän sopisi sinisävyiset, hyvin yksityiskohtaiset kannet...), omassa kirjahyllyssäni tietysti :)
Vanha sananlasku kertoo seuraavaa:

Ensimmäinen vahingossa
Toinen uteliaisuudesta
Kolmas tottumuksesta

Se kuvastaa ketjua, joka synnyttää intohimoja.

Avatar
e_123
Viestit: 162
Liittynyt: Ti Touko 15, 2007 20:11
Paikkakunta: Jyväskylä

Viesti Kirjoittaja e_123 » Ma Tammi 14, 2008 17:30

Ihanaa, jatkoa! *-(^0^)-*

Awww... ihanaa ne meni kihloihin <3
No, ei sillä ele niin väliä.
Ainut kirjoitusvirhe jonka huomasin, pitäisi kai lukea ole? :D

Tämä on niin ihanan sanattomaksi vetävää, etten osaa komentoidakkaan enää, mutta jatka samaan malliin :P

Ja Manalattaren kanssa samaa mieltä, tämän jos saisi kirjahyllyyn niin ihanuus <3

Jatkoa pian taas, joohan? :wink:
Se oli vihreä omena : D

Misaki
Viestit: 65
Liittynyt: Ma Elo 20, 2007 15:13

Viesti Kirjoittaja Misaki » Ke Tammi 16, 2008 16:57

Tämän tarinan topicki oli kummitellut mua jo kauan tossa etusivulla, mutta jotenkin olin vain kiertänyt sen kaukaa, kaipa tarinan nimi oli minua hieman vieroksutti. Nyt kun viimein otin itseäni niskasta kiinni ja luin tämän, tuli aivan sellanen olo "miksi hitossa mä en oo lukenu tätä aijemmin?"

Okei, siis vaikka yleensä en pidä "robottitarinoista", niin jokin tässä sai minut vain jatkamaan tämän lukemista. Ja oikeasti yllätyin, koska tykkäsin tästä. Väkistenkin aloin hymyilemään joissakin kohdissa.

”Mitä sinä nyt esität? Taasko jotain sarjakuvahahmoa?” kysäisin. ”Olen vain oma itseni,” Joze väitti ja pyörähti ympäri ketterästi. Paidan selkämyksessä luki ”YAOI LOVER”. Mitäköhän se tarkoitti? Liittyi varmaan sarjakuviin.


Tässä kohtaa eteenkin oli nauru aika herkässä. Tunteellinen tarina joka on minusta silti omalla tavallaan huvittava :lol:. Juonenkäänteet vällillä ovat aika yllättäviä, eteenkin hämmästyin tätä Axen 'luukun arpeutumista umpeen'.

Olen aina ollut huono antamaan rakentavaa kommenttia, ainakin kun on kyseessä näin hyvä tarina. Mitään häiritseviä kirjoitusvirheitäkään en lukiessani löytänyt.

Ja vielä täytyy muihin yhtyä, kunnon ylpeydenaihehan tämä kirjahyllyssä olisi. Kyllä takuuvarmasti päätyisi kirjahyllyyni jos joskus tähän teokseen kirjakaupassa törmäisin, se on saletti.

Pyydän anon ja toivon jatkamista, mielellään lähiaikoina :D
Mitään ei ole pakko tehdä, ei edes kuolla jos jaksaa hengittää.

Avatar
Sleepy Dancer
Viestit: 579
Liittynyt: Pe Tammi 06, 2006 22:37
Paikkakunta: Imatra
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Sleepy Dancer » To Helmi 21, 2008 19:57

Hei taas! sanon taas kiitos kannustuksestanne! (mitä? puhtaaksi kirjoittamista? kustantajalle? ei saa pelotella! Ei tämä nyt niin hyvä ole, että kukaan suostuisi kustantamaan.) :shock: pitää taas pyytä anteeksi, etten jatkanut tarinaa pian (ja tällä kertaa minulla ei ole edes järkeviä selityksiä. nukuin paljon.) saan minä tämän varmaan tämän vuosisadan aikana valmiiksi... tapahtumia pisaa vielä jonkin verran, mikäli jaksatte lukea tätä. en tiedä, onko näissä luvuissa mitään "ilahduttavaa" tai "yllättävää". nämä asiat vain tulivat esiin. kirjoistusvirheitä saattoi jäädä, vaikka luin nämä luvut läpi ja korjailin. miten paljon virheitä teenkään! ja Misakiako tarinan nimi vieroksutti? minulle on ihan sama, vaikka tämän tarinan nimi olisi "Miun ja Maun seikkailut"... no jos ei sittenkään. olen siis huono keksimään hyviä nimiä. "Growing Humanity" on käytännössä vaihdettavissa, mutta siitähän tämän tarinan aluksi piti kertoa: robotin inhimillisyys kasvaa. mitähän seuraavaksi keksisi...

14. Paljastumisen tuska

”Älä herätä minua. On lauantai ja voi siis nukkua pitkään,” mumisin ja painoin pääni Axen selkää vasten. Se tuntui hyvältä. Kaikki muu tuntui katoavaiselta paitsi Axe, joka makasi sängyllä vatsallaan ja ynähti myöntyvästi. Silitin hänen paljasta selkäänsä ja käteni jäi tunnustelemaan luukkua. Se tuntuu karkealta. Sattuukohan siihen, jos painan vähän? Lopetin, koska Axe värähti. Laskin taas poskeni viileälle iholle ja vaivuin ajatuksiini.
Minua on vakoiltu ja olen siitä hyvin loukkaantunut. ”Mitä se mies haluaa meistä?” kysyin kumppaniltani. ”Voit olla ihan rauhassa. Hän on vaaraton,” Axe väitti. ”Kuinka voit olla siitä niin varma? Hänen takiaan se tyttö kuoli! Ei edes ollut sen miehen tyttöystävä. Tyyppi teki sen ihan huvikseen. Vastenmielistä,” haukuin ja olin taas kiihtynyt. ”Tuo sattuu,” Axe huomautti. Olin huomaamattani upottanut kynteni hänen ihoonsa. ”Anteeksi,” kuiskasin ja kieleni alkoi tutkia naarmuja. Haavat maistuivat kirpeiltä, androveriplasmaa.
”Mimosa oli raivattava pois. Kerroin jo, että hänestä olisi tullut vaarallinen, jos hän olisi saanut muistinsa takaisin. Sinun on ehkä mahdotonta uskoa sitä, sillä näit vain tytön ulkokuoren,” Axe oli kertomassa. Pahastuin hiukan, kun hän puhui asiasta tuohon tyyliin. ”Kuinka se ruipelo tyttö olisi voinut olla vaarallinen? Mitä niin heikko olento olisi voinut muka tehdä?” ihmettelin ääneen. Axe hymähti. ”Heikko? Mikä sai sinut päättelemään, että hän oli heikko? Mimosa oli paljon minua vahvempi. Siksi ei olisi ollut kannattavaa käydä yksin häntä vastaan,” Axe kertoi. Minä olin aivan ymmälläni. Eihän tässä ollut enää mitään järkeä! ”Kuinka paljon ulkokuori kertoo meistä?” oli Axen seuraava kysymys. Väitin heti vastaan: ”No tuotahan toitotetaan joka paikassa, mutta Mimosasta sen näki. Ei lihaksia, ei voimaa.” Axe käännähti viimein. Jäin katsomaan häntä hetkeksi.
Axe näyttää myös heikolta ja helposti särkyvältä, koska hän on niin kevytrakanteinen. Raajat ovat lähes häiritsevän kapeat. Vyötärö on hoikka ja rinta on kuin pikkupojan. Silti minä tunnen turvallisuutta hänen lähellään enemmän kuin missään muualla. Uskon, että Axe kykenee suojelemaan minua, mitä sitten tapahtuukin. Olen nähnyt, mihin hän pystyy. Kun siivosimme pihaa, Axe nosti ruumiit ja heitti ne aidan toiselle puolelle aivan kuin ne eivät olisi painaneet mitään. Silloin kerran me murtauduimme naapuriin ja Axe riuhtoi lukitun oven auki. Tavallaan hänen voimansa kiehtovat ja tavallaan pelottavat minua. Toisaalta Axe ei ole koskaan tehnyt mitään satuttaakseen minua. Me olemme jo kihloissa, joten minun ei pitäisi enää epäillä. Silti joka päivä muistuttaa minua omalla tavallaan tosiasiasta, että Axe on robotti.

”Tytöt soittivat, että he tulevat tänne kolmelta. Olen ollut heille aika tyly viime aikoina. Pitäisi jotenkin yrittää parantaa välejä,” tuumin ja Axe hymyili minulle ja nyökkäsi. Hänestäkin se on hyvä idea. Minun pitää vain jatkaa yrittämistä, jotta vahvistuisin. Pitää luoda lisää onnistumisen kokemuksia. Niitä minä tarvitsen paljon lisää. Haluan onnistua. Haluan kasvaa uudeksi ihmiseksi ja rikkoa nämä kuristavat kahleeni. Minä teen sen!
Lataan itseni täyteen keinotekoista itseluottamusta. Minulla on enemmän kokemusta epäonnistumisesta kuin onnistumisesta, joten on todennäköistä, etten onnistu jatkossakaan. Valehtelenko itselleni? Asetanko tavoitteita, jotka ovat minulle liian korkeita? Ehkä unelmoin pilvilinnoista, mutta ei se mitään. Elämä on hukassa, jos ei ole mitään, mistä unelmoida. Ehkä tavoitteeni on sittenkin mahdollinen. Kaikki riippuu minusta. Lukitsen itse itseni pimeään huoneeseen ja kadotan avaimen. Peitän korvani, etten kuulisi, kun joku koputtaa ovea. Minä teen sen aivan itse, mutta miksi? En minä oikeasti halua olla tällainen. Pelkäänkö meneväni rikki, jos avaudun muille ihmisille? Ongelma on myös siinä, että suhteet tuntuvat väliaikaisilta ja pinnallisilta. Kun uusi ihmissuhde on luotu, olen siitä iloinen. Kun sitä on kestänyt jonkin aikaa, suhde alkaa tuntua painavalta velvollisuuksineen ja minä katkaisen sen sanattomasti. Usein ihmiset luulevat vielä suhteen jatkuvan ja se on ongelma. He eivät käsitä, että en anna heidän tunteilleen enää samanlaista vastakaikua kuin alussa.

Kello on nyt 11. Heräsimme sittenkin aika aikaisin. Axe paistoi minulle aamiaiseksi vohveleita. Vohveliraudan lainasin naapurista. Entisestä taikinasta ylijäänyt oli ollut jääkaapissa. Se riitti kuitenkin hyvin, sillä vain minä olin syömässä. Ripottelin sokeria vohvelille ja rullasin sen sitten. Hyvää kuten aina. Axe istui vieressäni ja hänen suunsa oli erikoisessa hymyssä. ”Mitä nyt?” kysyin. ”Sinun suupielesi on nyt ihan sokerissa,” Axe totesi. Olin pyyhkimässä sen pois, mutta Axe tarjoutui puhdistamaan kasvoni itse. Saako se syödä sokeria? Ei tämä varmaan haittaa, koska sitä on niin vähän. ”Tältä siis maistuu sokeri,” rakkaani huokaisi suloisesti ja istuutui syliini. ”Mitä? Pystykö maistamaan eri makuja?” hämmästyin. Axe näytti miettivän hetken. Kun katseemme kohtasivat, hän veti suunsa hymyyn ja vastasi: ”Pystyn. Sokeri maistuu iloiselta.” Aloin nauraa. Onko suola sitten surullista? Voiko makuja kuvailla tunteita kuvaavilla adjektiiveilla? En ollut koskaan tullut ajatelleeksi sillä tavalla.
Olin niin hyvällä tuulella, että nostin Axen ilmaan ja pyöritin häntä. Meidän molempien päät menevät pyörälle, vauhtimme on niin lujaa. Tämä huone katoaa ja kaikki muuttuu nopeasti kiitäviksi väreiksi. Käsivarteni painavat Axen lujempaa kehoani vasten. Hänen hiuksiaan on suussani. Askeleeni horjuvat jo, mutta en silti pysty pysähtymään. Lopulta törmään sohvaan ja kaadun. Me uppoamme siihen, mutta koko maailma pyörii ympärillämme. Suljen silmäni ja nauran. En voi liikkua.
”Axe,” aloitan. ”Mitä?” hän kysyy ja koskettaa kättäni. Katson kattoa ja puren huultani. ”Olenko minä sinusta terve vai sairas?” uskallan viimein kysyä. ”Sairaan ja terveen raja on kuin veteen piirretty viiva,” Axe siteerasi, sillä olin kuullut tuon joskus aikaisemmin. En tyytynyt vastaukseen. ”Halusin kuulla sinun mielipiteesi. Mitä oikein ajattelet minusta?” vaadin. Axe hymyili ja hänen silmänsä, olivat täynnä hellyyttä. Minulle tuli hyvin lämmin ja minunkin oli hymyiltävä. ”Sinä olet ainutlaatuinen ja kaunis. Elämäsi on monella tavalla hyvin arvokas,” Axe kuiskasi. ”Mutta olenko minä terve?” kysyin. ”Haluaisit minun varmaan vastaavan ”kyllä”, mutta kukaan ei ole täysin terve. Kaikilla on omat heikkoutensa ja ongelmansa. Johtuuko se sitten sairaudesta? Kaikki ihmiset ovat erilaisia, kaikki ovat omalla tapaa sairaita. Joillakin se näkyy päällepäin ja toiset kätkevät sen syvälle sisimpäänsä. He näyttävät terveiltä, koska muut eivät kykene näkemään heidän sairauttaan. Se on silti mahdollista tuntea,” Axe selitti, enkä ymmärtänyt. Nuohan ovat melkein yhtä hulluja ajatuksia kuin omani.
”Kuvittele, että jokainen ihminen on lasimaljakko,” Axe sanoi. ”Maljakko?” ihmettelin. Axe nyökkäsi ja alkoi kertoa: ”Myös sinä olet lasia ja hyvin varovainen. Et halua satuttaa itseäsi. Pintasi on kova, mutta kun se saa voimakkaita iskuja, siihen muodostuu säröjä. Luonnollisesti jokainen pyrkii säilymään ehjänä. Siksi elämä on jatkuvaa kilpailua. Toiset pelkäävät häviävänsä ja vetäytyvät suosiolla syrjään. Siksi heidän pintansa ohenee entisestään. Onnekkailla on joku, joka korjaa heitä, kuten minä korjaan sinua ja pidän sinusta huolta. Korjatessa lasi taas vahvistuu. Jos kukaan ei korjaa sitä, se lopulta särkyy.” ”Onko pinta koskaan ehjä ja täydellinen?” mietin ääneen.

”Mutta miten saisin ne tytöt taas heltymään?” kysyin Axelta. ”Jos he päättävät tulla tänne, he varmasti haluavat sovintoa,” hän huomautti. Se kuulosti järkevältä. ”Mitä jos valmistaisimme jotain juhlavampaa ruokaa? Sellaista kalliimpaa. Minulla on vieläkin käyttörahaa. Älä siitä huoli,” ehdotin. Axe hymähti vaimeasti. ”Säästä rahaa pahan päivän varalle,” hän olisi myös voinut sanoa. Axe kuitenkin jo tunsi minut niin hyvin, että tiesi, ettei saisi päätäni käännettyä noin vain. Aloimme selata keittokirjaa. En oikein osannut päättää, millainen ruoka olisi paras vaihtoehto. Piti myös lukea tarvittavat ainekset läpi. Tästä pienestä kaupungista ei välttämättä saa kaikkea tarvittavaa.

Lähdemme ostamaan aineksia juhla-ateriaa varten. Ilma on taas kylmentynyt. Laitan Axelle pipon, ettei hänen päätään kylmäisi. Olin taas ostanut hänelle söpöjä asusteita. Enää kukaan ei pystyisi arvaamaan, onko Axe ihminen vai robotti. ”Kylläpä sinä taas huolehdit minusta,” rakkaani toteaa, kun puen hänelle ulkotakkia. ”Ja minä nautin tästä. Sinä olet ainoa, jolle uskallan ja saan tehdä helliä tekoja. Sinä otat kaiken vastaan kiittäen ja hymyillen, etkä suutu,” kehuin. Axe asetti jalkansa mustiin nahkakenkiin ja minä solmin nauhat kiinni. ”Bay, minä rakastan sinua,” Axe sanoi. ”Tietysti rakastat. Mehän olemme jo kihloissakin,” naurahdin. Oikeasti hänen sanansa saivat sydämeni lyömään ja poskeni kuumoittamaan. Olin niin iloinen, etten pystynyt hetkeen sanomaan mitään. Tunsin hymyileväni typerästi, mutten voinut peitellä sitä. Sitten Axe vapautti minut. Hän suuteli minua, ensin hellästi ja sitten hänen pienet hampaansa purivat huultani ja kieltäni. Otin kumppanistani kiinni, vaikka tiesin hyvin, ettei hän minnekään karkaa.
Kun olimme matkalla portille, kuulin jotain outoa ääntä. Se tuli läheltä. ”Kuuletko sinäkin tuon?” kysyin Axelta. Hän nyökkäsi ja sanoi: ”Se tulee tuolta.” Axe osoitti talon taakse. Ei kai taas se outo mies? Inhoan häntä, ehkä vähän pelkäänkin. Taasko hän yrittää vakoilla meitä? Hiivin varovasti ja kävin seinää vasten. Katsoin nurkan takaa, mutta en nähnyt vielä talon taakse. Jos jatkan talon sivuseinää pitkin, on vaara, että tunkeilija huomaa minut. Tuollaiset tyypit ovat vieläpä arvaamattomia. Mistä minä tiedän, mitä se saattaa tehdä säikähtäessään. Ehkä iskee puukon vatsaani tai ampuu pistoolilla päähän. Nykyään aseiden hankkiminen käy häiritsevän helposti. Ei koskaan tiedä, kuka sellaista kantaa ja mitkä ovat kantajan mielen liikkeet. Hengitin syvään ja katsoin.
Näin Jozefinen ja Hellenin. Heillä oli lapiot ja he kulkivat pihalla edestakaisin tähyillen maata. Menin heti shokkiin. En pystynyt hetkeen liikkumaan, saati edes hengittämään. Axe kosketti selkääni rohkaisevasti ja minä nielaisin. ”Mitä te oikein teette?” kysyin. Yritin näytellä luonnollista. Minähän en tiedä mistään mitään. En tiedä, mitä maan alta löytyy tuolta hopeakuusen vierestä. Ihmettelen tässä viattomana, miksi tytöt kaivavat takapihalleni kuoppia.
Tytöt eivät sanoneet mitään. Jatkoivat vaan etsimistä. Siirryin hieman lähemmäs. Minun oli estettävä heitä tai he vielä ennen pitkää löytävät haudan. ”Mitä varten te kaivatte? Istutatteko puita?” utelin ja teeskentelin tietämätöntä. Joze ei edes katsonut minuun. ”Sanoitte tulevanne vasta kolmelta. Kello on vasta yksi,” huomautin. Aiempi aikataulu oli siis vain hämäys. Nämä tytöt ovat ovelia. Mitä ihmettä minä teen? ”Oletteko suuttuneet jostain? Miksi ette sano mitään?” yritin vielä. Tällä kertaa Joze avasi suunsa: ”Sinä tiedät sen varsin hyvin.” ”Tiedän mitä? Mitä minun pitäisi tietää? Te käyttäydytte ihan oudosti,” sanoin vastaan, mutta Hellen katsoi minua surullisena. ”Bay, me tiedämme kyllä. Voisitko sinä olla kerrankin rehellinen? Minne olet haudannut Mimosan?” nainen kysyi. Rikoin heti katsekontaktimme. Voi hitto! He tosiaan tietävät sen. En pysty katsomaan hänen silmiinsä, koska silloin nainen huomaa, että sananani ovat valhetta. Olen loukussa, ahtaassa rautahäkissä. En pääse pois ja minua yritetään tökkiä punaisina hehkuvilla metallikepeillä. Yritän parhaani mukaan väistellä niitä ja samalla satutan itseni sisäänpäin kääntyneisiin piikkeihin, joita on häkin seinissä. Tekee mieli huutaa apua, mutta en voi.
”Mitä ihmettä? Mistä olette saaneet tuollaista päähänne?” vaikerran. ”Katso minuun,” Hellen pyytää. Jozefine lähestyy hopeakuusta. Axe pysyy paikoillaan hievahtamatta, aivan kuin olisi muuttunut patsaaksi. Hänen ilmeensä on rauhallinen ja hän avaa suutaan ääneti. ”Kaikki menee hyvin,” se tarkoittaa. Olen kuullut hänen sanovan sen niin monta kertaa, että muistan huulten liikkeetkin. Sitten hän nostaa etusormensa huulilleen kuin hyssyteltäessä. Minun pitäisi siis vain pysyä hiljaa ja paikoillani niin kaikki menisi hyvin. Voinko todella luottaa häneen? Silmäkulmassani näen kuinka Joze kiertää puuta ympäri ja tökkii maata lapiollaan. ”Hellen! Tulepas katsomaan, mitä löysin!” tyttö lopulta huudahtaa ja Hellen menee. Nyt olen pulassa!

Axe hiipii vierelleni ja kietoo kätensä ympärilleni. Katseeni on naulautunut tyttöihin. He tutkivat maata. Sitten alkavat kaivaa. He kaivavat. Kaivavat. Kaivavat. Käteni hiostuvat ja puristuvat nyrkkiin. Axe pitää minua paikoillaan ja kuiskailee korvaani lakkaamatta, että kaikki menee hyvin, jos vain pysyn paikoillani ja hiljaa. Olen silti epäilyttävä. Mitähän voisin sanoa, jos olisin oikeasti viaton? ”Löysittekö aarteen?” En hemmetissä! Axe painaa huulensa poskeani vasten. Vedän syvään henkeä. ”Jospa minun pitää vain luovuttaa. Hellen ja Jozefine voittivat,” kuiskasin. ”Sanoin jo, että sinulla ei ole mitään hätää. Luota minuun,” Axe vastasi häiritsevän tyynesti. Aina se sanoo noin ja sitten asiat menevät ironisesti vain huonompaan suuntaan. Voinko itse tehdä asialle mitään? Voin olla uskomatta tähän ”kaikki on hyvin” lupaukseen.
”Päästä irti,” pyysin Axelta. Hän näytti harmistuneelta, mutta irrotti kuitenkin otteensa. ”Tällä kertaa taidan tehdä asiat omalla tavallani. Minun on antauduttava,” ilmoitin sille. ”Tee kuten haluat, mutta asiat järjestyisivät paremmin odottamalla,” Axe yritti vielä. ”Enköhän ole odottanut jo ihan tarpeeksi,” sanoin ja silitin Axen päätä. ”Älä nyt näytä tuolta. Kyllä minä sinua rakastan,” kerroin hänelle. ”Minäkin rakastan sinua ja siksi tahdon, ettet joudu vaikeuksiin,” Axe vastasi ja hymyili taas.

Tytöt olivat saneet kaivettua jo syvälle. Tietysti, kun maa oli vielä pehmeää. Minä ja Axe katsoimme vierestä, kuinka kuoppa vain syveni entisestään ja multakasat kasvoivat sen ympärillä. ”Tuota… haluaisin tunnustaa jotain…, ” olin sanomassa, mutta pikkusiskoni keskeytti minut puuskuttaen: ”Se on myöhäistä nyt. Armopaloja ei enää jaeta. Olisit pysynyt tuppisuuna koko asiasta, jos emme olisi löytäneet tätä. Turha on enää mielistellä.”
Hyvä on. Olen sitten hiljaa. Kuinka ärsyttävä Joze osasikin joskus olla. Hellen olisi varmasti ollut sääliväisempi. ”Lapioni osui johonkin! Kaivetaan se esiin!” Jozefine käski ja he alkoivat kaivaa varovaisemmin ja varoivat upottavansa lapiota keskikohtaan. Pidätin hengitystäni. ”Mitä? Muovia?” Joze ihmetteli. ”Hän on käärinyt Mimosan muoviin ja haudannut sitten,” Hellen kuiskasi kauhistuneena. ”Miten tämä voi loppua jo tässä? Onpas oudon muotoinen. Tuskin Bay on paloitellut häntä,” Jofefine ihmetteli ja tökki lapiolla maata. Hellen vaikeni ja minua kiukutti. Joze voisi vähän varoa, mitä suustaan päästää. Oliko hän unohtanut, kuinka vakava tilanne oli Hellenillekin? Tyttö oli enemmän innoissaan kuin kauhuissaan ja se oli luonnotonta.
Viimein tytöt nostivat kuopasta suuren muovipaketin. Mitä ihmettä? En varmalla käärinyt Mimosaa tuollaiseen! He laskivat saaliin maahan ja alkoivat avata sitä. ”Mitä helv…?! Kirjoja?” Hellen älähti ja Jozekin katsoi silmät pyöreinä. Muovien sisällä oli tosiaan kirjoja. Mitä ihmettä tämä oli? ”Minähän sanoin, että kaikki järjestyy,” Axe kuiskasi korvaani. Niinhän se oli. Nyt en ole enää tyttöjen silmissä murhaaja vaan varas. Olen varastanut nuo kirjat ja piilottanut ne maan alle. Niin se on! Se on todella outoa käytöstä, mutta outonahan he minua pitävätkin.
”Oletko sinä ihan hullu? Mitä sarjakuvani tekevät täällä?” Joze ihmetteli ja keräili yaoi-sarjakuvia syliinsä. ”Tuota… Minua alkoi kiinnostaa ne,” valehtelin. Pikkusiskoni katsoi minua oudoksuen ja oli hänellä syytäkin. Miksi kukaan hautaisi kirjoja? Vilkaisin Axen tyyntä ilmettä. Hän siis teki tämän ja siksi tiesi uskotella, ettei minulla olisi mitään hätää. Se olisi pelastanut minut ja minä en luottanut siihen. Olin jo lähellä ilmiantaa itseni. ”Sinun pitäisi todellakin opetella keskustelemaan asioista. Olisit ihan hyvin voinut pyytää kirjoja lainaan. Toisin sanoen, yritit varastaa ne,” Joze syytti. Hellen alkoi selata yhtä kirjaa selvittääkseen, mikä niissä oli niin erikoista.

Myöhemmin me joimme teetä ja nauroimme vähän jutulle tai tytöt nauroivat ja minä esitin nauravani. Minä ja Axe emme tietenkään ehtineet valmistaa suunnittelemaamme juhla-ateriaa. Kylmiöstä onneksi löytyi muutaman päivän vanhoja leivoksia, joissa oli murotaikinaa, hilloa ja marsipaania. Ajattelin vain koko ajan tyhjennettyä hautaa. Minnehän Mimosan ruumis nyt oli siirretty? Axen käytös ei tuonut asiaa mitenkään esille. Hän voisi tehdä vaikka mitä, enkä minä huomaisi sitä. Hän kätkisi sen viattoman hymynsä taakse.
”Vaikka yrititkin varastaa sarjakuvani, on minun silti pyydettävä anteeksi, että epäilin sinua. Kuinka saatoinkaan ajatella sinusta sellaista, velikulta?” Joze huokaisi ja hymyili suloisesti. Vähän aikaa sitten hän oli kuin toinen ihminen. ”Minäkin pyydän anteeksi. Hankala tilanne teki minut ihan vainoharhaiseksi,” Hellenkin pyyteli. ”Lisäksi Bay käyttäytyi vähän oudosti. Tietysti me aloimme epäillä ja vetää heti johtopäätöksiä Mimosan katoamiseen,” Joze puolusteli ja silitti Hellenin kämmenselkää. Nyt he ovat tuollaisia enkeleitä, mutta äsken saivat minut todella pelon valtaan. Tietysti minun oli annettava heille anteeksi. Heidän ei oikeastaan olisi edes tarvinnut sitä pyytää. Nämä tytöt olivat oikeassa ja selvittäneet asian. Joku vaan oli vienyt heiltä palapelin viimeiset palat.

15. Tapaamme jälleen

Jozefine lähti eilen illalla. Minä, Axe ja Hellen saatoimme hänet asemalle. Sieltä muutama kymmen kilometri linja-autolla ja sitten vaihto junaan. Pikkusiskoni toivoi vielä, että Mimosa löytyisi ja uhkasi tulla kylään Halloweeninäkin ennen, kun nousi autoon. Sekin vielä. Taidan pukea Axen vampyyriksi. Hän vilkaisi minua ja ilme oli odottava. ”Sinusta on tullut niin kiltin näköinen, että tuskin sinusta enää pelottavaa saa tehtyä,” korjasin. Joze vilkutti meille ikkunasta pirteänä ja me vilkutimme takaisin.
Pikkusiskoni oli jättänyt osan sarjakuvistaan minulle lainaan. Selasin niitä ja naurahtelin välillä. Uskoiko se tyttö, että olisin oikeasti kiinnostunut tällaisista? Mitä jos lukisin pari ihan leikilläni kannesta kanteen. Voisihan sitä viettää aikaansa hyödyllisemmin kuin maata sängyllä päivät pitkän ja lueskella kirjoja. Tämä vain tuntui Axen kanssa erittäin hyvältä. Kukaan ei pakota meitä mihinkään. Saamme viettää aikaa niin jouten kuin haluamme. Omatuntonikaan ei hauku minua laiskaksi. Tienaan elantoni ja se riittää. Minulla on rakas, johon olen hyvin tyytyväinen. Moni ei pääse näinkään pitkälle. Mitä minä taas itselleni vakuuttelen? Näin minusta tulee entistä tasapainottomampi. Välillä kaikki on satumaisen hyvin ja välillä taas tuntuu, ettei eteenpäin enää pääse. Jospa tämä onkin välimuoto, hiljainen hetki. Hetki, jolloin me lepäämme ja nautimme toisistamme.
”Älä lue niitä. Et kuitenkaan ymmärrä näistä mitään,” yritin kieltää Axea. Hän selaisi ja tutkiskeli yhtä Jozefinen sarjakuvista. ”Luulen minä jotain ymmärtäväni. Miksi ihmiset tekevät näin toisilleen? Eivätkö suutelu ja hyväily riitä osoittamaan rakkautta?” Axe kysyi. Kävin lähemmäs häntä. ”Tuota… on monia tapoja pitää toista hyvänä. Joskus rakastaa toista niin paljon, että tahtoo antaa tälle nautintoa. Samalla siitä nauttii itsekin. Sitä on vaikea selittää,” vastasin tökerösti. Axen silmät laajenivat pikkuisen. ”Sanoit silloin kerran, että halusit päästä sisälleni. Olisiko se tuntunut sinusta hyvältä?” oli hänen seuraava kysymyksensä. ”Varmasti olisi,” vastasin. Tuntui, että punastuisin. ”Miksi se tuntuu hyvältä?” Axe ihmetteli. Vedin syvään henkeä. ”Kai se liittyy lisääntymiseen ja sukupuoliviettiin. Asia on tietysti monimutkaisempi, koska sinä et ole nainen, etkä voisi muutenkaan saada lapsia. Olen varmaan tavallisesta poikkeava yksilö. En ollut tällainen, ennen kun tapasin sinut. Herätit jotenkin kiinnostukseni ja tunne vain voimistui. Halusin vain koko ajan lähemmäs sinua, vaikka pidin sitä tunnetta aluksi mielipuolisena. Miksi sitten aloin kiihottua? Se on kokonaan sinun ja oudon käytöksesi ansiota,” tuumin. Axe naurahti. Ensin kerran, mutta lopulta kaunis, heleä nauru täytti huoneen ja täytti myös minut. ”Katso, kuinka lähelle toisiamme olemme päässeet,” Axe sanoi kohottaen kättään, jonka nimetöntä kaunisti kihlasormus. ”Totta. Nyt olemme erottamattomat, vai mitä?” varmistin ja silittelin rakkaani hiuksia. Axe suuteli minua kevyesti ja minä halusin lisää.
”Miltä sinusta nyt tuntuu? Pystytkö ihan oikeasti tuntemaan rakkautta? Eilen sanoit rakastavasi minua. Muistatko?” kysyin. ”Tietenkin. Olen rakastanut sinua jo kauan. Tuntuuko sinusta hyvältä, kun sanon sen ääneen?” Axe kysyi. ”Todella hyvältä. Voisit sanoa niin useamminkin,” ilmoitin. Axe nyökkäsi. Pidin kumppaniani taas hyvänä. Hän makasi selällään vuoteella. Koskettelin huulillani hänen rintaansa, vaikka osuin vain paidan kankaaseen, Axe näytti tuntevan sen. Puhalsin kankaaseen lämmintä ilmaa. Lämmöstähän rakkaani piti. Sujautin käteni hänen paitansa alle. Vatsa oli viileä ja tuntui jännittävältä. ”Bay, tuo kutittaa,” Axe huomautti yhtäkkiä ja veti paitansa helman takaisin alas. Pystyikö se tuntemaan sen? Tämähän on mahtavaa. Axe alkaa muistuttaa päiväpäivältä enemmän ihmistä.
”Etkö anna minun koskea sinuun?” kysyin. Hän näytti miettivän hetken ja räpäytti sitten tummia silmiään. ”Mitä jos minä tekisin sinulle jotain? Pitäisitkö siitä?” Axe ehdotti ja nousi istumaan. ”Mikäs siinä,” vastasin tyynesti hymyillen. Oikeasti minua jännitti. Vaikka olemmekin nyt kihloissa, eikä toisen läheisyyttä tarvinnut vierastaa, tämä on silti jännittävää. ”Mistä haluat minun koskettavan? Mistä pitäisit erityisesti?” hän kysyi äänellä, joka kuului nuorelle miehelle. Se sai minussa aikaan väristyksiä. Vetäydyin hieman taaksepäin. Minähän alan taas arkailla. Kyllähän Axe tietää, mistä minua voi koskettaa ja saada minut kuumaksi. Olisiko jotain muitakin paikkoja? Kukaan ei ollut koskaan käpälöinyt minua rinnoista, niin en tiennyt tuntuiko hyvältä, jos joku toinen koskisi niihin. Olen kuullut, että jotkut pojat jopa pitävät sellaisesta. Ajatus alkaa puistattaa vain lisää.
Axe riisui paitani ja alkoi liikkua alaspäin kehoani pitkin. Ensimmäinen suudelma tuli suulle, sitten leukaan, kaulaan, keskelle rintaa ja sitten pieniä askelia vatsaa pitkin. Hän laski housujani alemmas. Nyt alkoi jo tuntua. Mistä Axe oli oppinut jotain tällaista? Varmaan Jozefinen sarjakuvista. Hän oli ehkä saanut niistä inspiraatiota tällaiseen, mutta minun oli pakko myöntää, että tämä tuntui todella hyvältä. Otin sängynkaiteesta kiinni. Tuntui, että saattaisin koska tahansa pyörtyä tähän voimistuvaan hyvänolon tunteeseen. Aloin ynistä nautinnosta ja lantioni liikkui kuin itsestään. Minun oli suljettava silmäni ja avattava suuni.

”Sinä se osaat yllättää jatkuvasti,” sanoin tyytyväisenä ja halasin Axea tiukemmin. Se oli ensimmäinen kerta, kun kukaan oli tehnyt minulle niin. Sitä siis kutsuttiin suuseksiksi. Se oli tuntunut hyvältä ja olin siksi tyytyväinen. Olimme kylpyammeessa. Tämä oli ensimmäinen kerta kun käytimme sitä. Olin täyttänyt sen lämpimällä vedellä ja se tuntui hyvältä. ”Hyvä jos pystyn tuottamaan sinulle nautintoa, vaikka olemmekin erilaisia,” Axe huokaisi ja kääntyi minua kohti. Jos en tuntisi häntä, luulisin häntä ihmiseksi. Hän ei ollut enää epäinhimillisen laihakaan niin kuin alussa. Axe näytti nyt terveemmältä ja oli hyvin kaunis. Hän hymyili, kun koskettelin vaaleaa, pehmeää ihoa. ”Jo pelkkä läsnäolosi tuntuu hyvältä. Mitä tekisinkään ilman sinua? Ehkä olisin surullinen, enkä olisi löytänyt elämälleni mitään tarkoitusta. Meille joillekin elämän tarkoitus on rakkaus ja sen varjeleminen. En ennen tullut ajatelleeksi sitä samalla tavalla ja väheksyin sitä,” kuiskasin. Axe sulki silmänsä ja painautui minua vasten. ”Minunkin on hyvä olla sinun lähelläsi. Sinä olet minun valoni. Sinä toit minulle elämän,” hän myönsi.

Aloitimme palapelin kokoamisen. Jozefine varmaan ilahtuisi, jos kuva olisi valmis, kun hän tulisi seuraavan kerran käymään. Axe etsi reunapaloja ja minä järjestelin niitä olohuoneen pöydälle. ”Miten olisi musiikki?” kysyin hymyillen. Axekin hymyili ja hänen hampaansa tulivat näkyviin. Olin siirtänyt cd-soittimeni ja kaiuttimet olohuoneeseen, koska täällä oli myös tilaa tanssia. Cd-soitin alkoi taas rahista. Sitten ääni alkoi kuulua vaimeana pauhuna. Pienessä näytössä kulki teksti ”Adagio in G Minor / Albinoni”. Aloin taas tehdä palapeliä. Hiljaisen alun jälkeen kappale alkoi varsinaisesti. Ihastuin heti sen kauneuteen. Jäimme hetkeksi vain tuijottamaan toisiamme ja kuuntelemaan. ”Pidän tästä musiikista,” Axe sanoi. ”Niin minäkin,” vastasin.
”Mistä voi tietää, mitkä palat kuuluvat yhteen?” Axe kysyi. ”Niissä on samaa väriä ja kuvio jatkuu,” vastasin ja sain taas palan kiinni toiseen. Axe yritti väkisin liittää kahta mustaa palaa. ”Tämä ei varmaan kuulu tähän. Kokeilen jotain muuta,” hän tuumi ja jatkoi yrittämistä. ”Ei sinun tarvitse tehdä sitä vielä. Yleensä tuollaiset yksiväriset alueet tehdään viimeisenä, koska ne ovat vaikeimmat,” selvitin, mutta Axe jatkoi itsepäisesti palojen kokeilua. Hetken päästä hän oli taas varma, että oli löytänyt palapelin palalle parin. Oli melkein sääli kertoa, että hän oli taas erehtynyt. ”Voisit yrittää tehdä reunoja ensin. Se on helpompaa,” ehdotin ja annoin Axelle mustia reunapaloja.

Havahduin, kun puhelin soi. Olikohan se Hellen? Mitähän asiaa hänellä oli? Vai oliko Jozefine unohtanut jotain tärkeää? Ei taaskaan numeroa…
”Haloo?”
”…”
”Kuka siellä on?”
”Tule maston luokse.”
Tuut, tuut, tuut…

Kuka hemmetti se oli? Ääni oli vain käskenyt nopeasti ja kuiskaten minua menemään jonkin maston luo. Se varmaan tarkoitti sitä, joka on ihan pihani lähellä. Mikähän merkitys silläkin hökkelillä oli? Takki päälle ja ulos. ”Minne olet menossa?” Axe kysyi. ”Jää sinä vain tänne odottamaan. Käyn vain tarkistamassa erään asian,” ilmoitin sille. Axe nyökkäsi tottelevaisesti ja vetäytyi takasin olohuoneeseen. Ihme että uskalsin toimia taas yksinäni. Johtui ehkä siitä, että nyt oli vielä valoisaa.
En nähnyt ulkona mitään liikettä, kuten tavallista. Meidän pihamme oli siisti ja muiden pihat olivat rumia. Maassa lojui siellä täällä outoja esineitä, jotka olivat kuluneet sään koettelemina. Oli vanhat, harmaantuneet lastenrattaat kyljellään ja aidasta irronneita lautoja pitkin poikin ja niin paljon kaikkea pientä esinettä. Maali oli varissut irti puutalojen seiniltä ja niitä pitkin roikkui kuihtuneita köynnöksiä. Pitäisi maalata ensi vuonna talomme uudestaan. Hetkinen… Aioinko tosiaan asua täällä? Tulin tänne siksi, että halusin viimeinkin omaa rauhaa ja täällä sitä oli. Jos en olisi löytänytkään Axea, olisinko koko ajan vain yksin mökissäni. Sen mastoa maistuttavan hökkelin luona näin sen saman tummapukuisen hahmon.
”Terve!” hän sanoi. Minä vain katsoin häntä nyrpeänä, enkä vastannut tervehdykseen. ”Ole ihan rauhassa. En minä pure sinua,” hän maanitteli. Tuhahdin ärtyneesti ja vain tuijotin häntä. Mies vain hymyili kylmää hymyä ja tutkiskeli minua katsellaan. ”Tuo on siis tarttunut sinuunkin. Sehän on kaikissa tämän kaupungin ihmisissä. Ei sinun tarvitsekaan puhua, kunhan kuuntelet. Seuraa minua,” mies käski ja alkoi johdattaa minua yhä syrjäisempään paikkaan. Seurasin häntä, koska halusin tietysti tietää syyn, miksi hän vakoili meitä niin ahkerasti ja oli vaaninut
Mimosaa. Olimme nyt kaupungin muurin lähettyvillä. Tännekin oli kasaantunut kaikenlaisia jätteitä roskapusseista koneiden osiin. Tähyilin ympärilleni ja silmiini osui metalliputki. Jos tuo tyyppi tekee jotain uhkaavaa, lyön siltä tajun kankaalle tuon avulla. Hän kuitenkin vaikutti tyyneltä ja rauhalliselta. Mies nosti löytämänsä tuolin pystyyn ja istui sille.
”Ota sinäkin rennommin. Käy istumaan johonkin,” hän kehotti. Etsin itselleni siistin paikan. ”Mitä asiaa sinulla oli?” kysyin. Mies mietti hetken ja sitten hymyili miedosti. Hän katseli minua hyvin epämiellyttävällä tavalla. Käteni vapisivat, eikä hengitykseni ollut tasaista ja hallittua. ”Yritä nyt rauhoittua. En minä jaksa puhua kanssasi, jos olet tuollainen,” mies moitti. Kuinka röyhkeää! Itsehän se oli pyytänyt minut tänne. ”On minulla syyni olla varuillani. Kannat varmasti asetta,” sain sanottua. Tyyppi hymähti. ”Oletpa sinä tarkka. Tämän kummoisempaa asetta minulla ei valitettavasti ole tänään mukanani. Laitan sen tähän maahan niin voit olla ihan rauhassa,” hän huokaisi ja pudotti veitsen, joka oli vielä tupissaan. Sanoisi asiansa nyt nopeasti.
”Pikkusiskosi on muuten aika söpö. Olisin hänestä hyvinkin kiinnostunut,” outo mies ilmoitti. Suuni vääntyi irvistykseen. Nyt se halusi vielä siskoni! ”Älä edes uneksi siitä!” tiuskaisin. Mies nauroi, koska olin kiihtynyt näin vähästä. ”Miksen?” hän kysyi virnuillen. ”Jozefine inhoaa sinun kaltaisiasi luihuja jätkiä,” selvitin. En kyllä tiennyt, millainen miesmaku siskollani on, mutta ei hän varmaan tuollaisista pidä. ”No pitäähän elämässä olla haasteitakin,” mies hymähti. En käsitä tätä tyyppiä!
”Sinun kanssasi ei siis voi keskustellakaan. Se ei kuitenkaan ollut asia, minkä halusin kertoa sinulle. Se koskee Axea, joka on nyt sinun omistuksessasi,” nuori mies kertoi ja kaivoi takin taskustaan jotain. ”Otatko?” hän kysyi ja ojensi minulle avattua tupakka-askiaan. Pudistelin päätäni. Hän otti itse yhden ja sytytti sen. ”Miten päädyit nimeämään robottisi Axeksi?” hän kysyi. Mitenkäs se oli? Ai niin. ”Hän itse kirjoitti sen nimekseen,” vastasin. ”Lukiko siinä jotain muutakin?” mies tiedusteli. ”Ei oikeastaan. Pelkkä suttuisesti kirjoitettu ”axe” isoilla kirjaimilla ja sitten siinä oli vielä numero kolme,” kuvailin. Mies veti savu henkeensä ja puhalsi sen sitten ulos. Vihaan tupakan hajua. ”Älä polta! Päätä alkaa särkeä,” valitin. ”Älä nyt viitsi. Ei tämä sinua oikeasti häiritse,” mies väheksyi. ”Häiritseepäs! Äitini oli ihan hirviä tupakoitsija. Sain aina lapsena päänsärkyä siitä hajusta.”

”Sinun robottisi ei ole ainoa lajiaan, mutta hyvin harvinainen. Axeja valmistettiin aikoinaan vain neljä kappaletta. Sinun on kolmas. Neljäs on tuhottu. Ensimmäisestä ei tiedetä mitään, eikä toisenkaan tämänhetkisestä tilasta. Axet valmistettiin alun perin samaan tarkoitukseen kuin muutkin robotit, ihmisten orjiksi. Ne olivat kehittynein malli, eivät ainoastaan toiminnoiltaan vaan myös tunnepuoleltaan. Sanottiin jopa, että niillä on tunteet ja oma tahto. Niillä oli kyky kehittyä ja oppia koko ajan viisaammiksi. Axeista myös lähti liikkeelle robotti-legenda, jonka mukaan robotti alkaa muuttua ihmismäisemmäksi, jos se saa ihmisen verta. Tämä ominaisuus teki niistä erilaisia,” mies kertoi.
”Ja siitä seurasi sitten ongelmia?” arvasin. Mies nyökkäsi. ”Aivan oikein. Robotit alkoivat toimia itsenäisesti, eikä niitä enää pystynyt hallitsemaan. Neljäs axe oli saanut vähiten huomiota ja sen tunnepuoli kehittyi väärin. Se tappoi jopa osan tutkijoista ja arvaa miten?” mies kysyi ja jäi odottamaan. Olin aivan ymmälläni. Koko tarina kuulosti uskomattomalta. Eiväthän robotit tappaneet ihmisiä. ”Miten sitten?” ihmettelin. ”Kirveellä. Ehkä se oli vain tavallinen palokirves. Joka tapauksessa se oli ase, jolla se surmasi kaiken kaikkiaan kahdeksan ihmistä,” nuori mies kertoi. ”Miten on mahdollista, ettei tuollaisesta tapauksesta ei ole tiedotettu mitään? En ole koskaan kuullut tuollaisesta,” ihmettelin. ”Axet haluttiin pitää salassa. Minäkään en tiedä, millä nimellä niitä kutsuttiin alussa, mutta tapauksen jälkeen niistä tuli Axeja. On varsin ymmärrettävää, että neljäs tuhottiin. Loput kytkettiin pois päältä ja niiden muistikuvat pyyhittiin tyhjiksi. Myöhemmin niitä sitten varastettiin. AXE3 ei ole mikään poikkeus. Sinä vain olet ensimmäinen, joka herätti sen tapauksen jälkeen. Ai niin ja vielä yksi juttu. Minä siirsin Mimosan ruumiin. Olit jättänyt sen todella huolimattomasti takapihallesi. Tietysti ne hysteeriset tytöt kaivelisivat sen täyteen kuoppia heti ensimmäiseksi, jos sattuisivat epäilemään sinua. Minä olisin jättänyt haudan tyhjäksi, mutta Axe hautasi sinne siskosi sarjakuvat. En tiedä miksi. Ehkä se ei halunnut sinun lukevan niitä,” hän kertoi ja nousi lähteäkseen.
”Odota! Miksi halusit kertoa tuon minulle? Jos tarkoituksesi oli säikyttää minut ja saada minut siten luopumaan Axesta, epäonnistuit. Minua ei enää kiinnosta, mitä ennen on tapahtunut. Axe ja minä rakastamme toisiamme,” ilmoitin. ”Enhän minä ole sitä ottamassakaan. Ajattelin vain, että tiedosta voi olla sinulle hyötyä. Se voi jopa keventää omatuntoasi,” mies totesi ja nosti kättään vilkuttaakseen minulle. ”Pärjäilkää!” hän huikkasi ja meni menojaan. Miten muka keventää omatuntuani? Halusin vain unohtaa koko tarinan. Axe ei koskaan kävisi minua vastaan. Minä olen antanut sille rakkautta ja hellyyttä toisin kuin ne tutkijat neljännelle Axelle.
Unohdin kysyä syytä siihen, miksi se mies vakoilee meitä ja se jäi harmittamaan. Jos hän oli noin kiinnostunut Axesta, miksei hän halunnut ottaa sitä? Aivan kuin minä olisin koekaniini. He kuvittelevat, että Axen käyttäytyminen olisi arvaamatonta ja se voisi milloin tahansa surmata omistajansa. Ei se ollut niin. Minä kyllä tunnen rakkaani niin hyvin, että uskallan luotaa häneen. Kun tarkemmin ajattelen, onko Axe sittenkään hyvä nimi hänelle. Se merkitsee asetta, jolla neljäs Axe tappoi ihmisiä. Miksi muiden pitäisi kantaa se syyllisyys? Nimi on leimaava ja varoituksena, että ne kaikki voisivat toimia samoin. Mutta en ollutkaan vain kuvitellut Axen kehitystä. Se onkin todellista.

”Tulitkin jo takaisin,” Axe sanoi hymyillen ja ripusti ulkovaatteeni naulakkoon. ”Ovatpa kätesi kylmät,” hän huomautti. Niin, eihän minulla ollut äsken käsineitäkään. ”Keitän sinulle teetä,” Axe ilmoitti ja meni keittiöön. Ei hän siitä miksikään muutu. Kaikki jatkuu kuten ennenkin. En edes kuullut koko tarinaa. Minä unohdan sen. Minun täytyy unohtaa se! Istuuduin keittiön pöydän ääreen. Axe piteli terävää veistä ja leikkeli omenaa viipaleiksi. Hän asetti viipaleet lasilautaselle ja toi sen sitten pöytään. ”Muuten… Pidätkö sinä nimestäsi?” minun oli kysyttävä. Axe jäi katsomaan minua ihmeissään. ”Nimen voi vaihtaa, jos et pidä siitä. Mitä sinulle tulee siitä mieleen? Muistatko jotain?” utelin. Axe näytti mietteliäältä ja istui minua vastapäätä. ”En muista muuta kun, että minuun kiinnitetään teippi, jossa lukee ”AXE3”. Sitten sinä herätät minut,” hän kertoi. ”Niin sen pitikin olla,” ilmoitin. Axe katsoi minua kysyvästi. ”Ei se mitään. Unohda koko juttu,” naurahdin. ”Voitko sinä ihan oikeasti hyvin?” hän tiedusteli ja vastasin: ”Totta kai! Ei sinun tarvitse olla huolissasi.” ”Mutta vaikutat jotenkin tavallista varovaisemmalta. Aivan kuin sinua vaivaisi jokin. Mutta jos se ei todella ole mitään vakavaa, annan sen asian olla,” Axe tuumaili ja kaatoi minulle teetä.
Säikähdin kun näin, että palapeli olohuoneen pöydällä oli valmis.
"Jättäkää minun Slaine rauhaan!
t: ruma läski akka"

Manalatar
Viestit: 9
Liittynyt: Ke Joulu 12, 2007 18:33
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Manalatar » La Helmi 23, 2008 01:35

Ihana! Tarinasi pitää minua täysin vallassaan. Minun on saatava tietää tästä kaikki!

Rakastan niin tämän miljöötä, kuvailet sen hienosti. Eikä teksti koskaan pääse kyllästyttämään, kun jokainen lause sisältää uutta informaatiota ja ihmeteltävää.

Lisää!
Vanha sananlasku kertoo seuraavaa:

Ensimmäinen vahingossa
Toinen uteliaisuudesta
Kolmas tottumuksesta

Se kuvastaa ketjua, joka synnyttää intohimoja.

Misaki
Viestit: 65
Liittynyt: Ma Elo 20, 2007 15:13

Viesti Kirjoittaja Misaki » Su Maalis 02, 2008 19:50

Uih, söpöä. Joo, en nyt taaskaan jaksa mitään järkevää sanoa, mutta jatkathan taas joskus? ;D
Mitään ei ole pakko tehdä, ei edes kuolla jos jaksaa hengittää.

Avatar
e_123
Viestit: 162
Liittynyt: Ti Touko 15, 2007 20:11
Paikkakunta: Jyväskylä

Viesti Kirjoittaja e_123 » Ti Maalis 04, 2008 15:48

Taas yhtä ihanaa ^^
Piti tätä jo ajat sitten kommentoida mutta mutta...
Jatkathan pian taas?
Se oli vihreä omena : D

Avatar
e_123
Viestit: 162
Liittynyt: Ti Touko 15, 2007 20:11
Paikkakunta: Jyväskylä

Re: "Growing Humanity"

Viesti Kirjoittaja e_123 » Ke Heinä 02, 2008 23:40

Nyt rumasti postaan oman postaukseni peraan, anteeksi.
Kai tähän tulee vielä jatkoa? Ettei kesken jää :<
Se oli vihreä omena : D

Avatar
Sleepy Dancer
Viestit: 579
Liittynyt: Pe Tammi 06, 2006 22:37
Paikkakunta: Imatra
Viesti:

sitä on sittenkin lisää...

Viesti Kirjoittaja Sleepy Dancer » Ti Heinä 22, 2008 02:24

Hei taas ja anteeksi näin heti alkuun, kun en ole kirjoitellut. oliko tässä puolenvuoden paussi? tässä välillä on tapahtunut vaikka mitä ja nyt voisin innostua jatkamaan tarinaa. olin tässä välillä oikeasti sekoamassa. toivon kovasti ettei oma sairauteni ole mitenkään heijastunut tähän tarinaan... tai ehkä se on ollut läsnä jo alusta asti...anteeksi! yritän pysyä järjissäni edes siihen asti, kunnes tämä tarina on valmis. :oops: tässä välillä on tuntunut tyhjältä, enkä ole jaksanut tehdä mitään. sitten Oofuri vei sydämeni ja "hurahdin" siihen täysin. suosittelen katsomaan ja/tai lukemaan sen, sillä se on oikeasti jotain aivan mahtavaa. asenteet, ihmissuhteet, tunteet... joo, mutta nyt muihin asioihin...nämä luvut ovat pikkuisen outoja, eivätkä saata tuntua kovin yhtenäisiltä. loppu varsinkin... aivan kuin Bay olisi viimein heräämässä haavemaailmastaan.... ja e_123, kiitos kun kannustit ja kiitos myös Manalattarelle ja Misakille. En minäkään mielelläni jätä tarinoita kesken. välillä saattaa tulla "pieni" tauko, mutta nyt varmaan jaksan taas jatkaa. Kiitos!

16. Nämä päivät ovat satua

”Ihoani kihelmöi, luitani vihloo.
Nojaan lattiaan ja hengitän syvään,
toivoen sen menevän ohi.
Kipu on syvällä sisälläni
ja se kasvaa.
En voi peitellä sitä enää.
Minulle kasvaa siivet.”

On niin kamalan pimeää, etten näe mitään. Tunnustelen jatkuvasti seiniä ja ne tuntuvat vierailta. En ole varma missä olen. Outoa, tämän pitäisi olla kotini, mutta en tunnista sitä. Siellä missä luulen huoneeni olevan, on vain karkeaa tiiliseinää. Eikö missään ole valoa? Alan tunnustella lattiaa ja mattoja. Pyörin ympäri hetken hädissäni ja sitten yritän rauhoittua. Lyön vasemman käteni kipeästi seinään. Sitten löydän oven, joka tuntuu sileältä ja viileältä. Painan poskeni hetkeksi sitä vasten. Ovessa on kylmä, metallinen lukko. Se on siis kylpyhuoneen ovi.
Avaan oven ja kurkotan kättäni valokatkaisijaa kohti. Hetkeksi tulee valkoista ja silmiä kirpaisee niin, että ne pitää nipistää kiinni. Kylpyhuone lainehtii. Lattia on veressä ja siellä täällä lojuu pieniä, punaisia lihanriekaleita. Kylpyammeessa on ruumis. Valon tultua huoneeseen se alkaa värähdellä hereille ja raottaa hitaasti silmänsä, jotka kuivunut veri on muurannut umpeen. Ruumis tuijottaa minua hetken ja sitten se hymyilee. ”Bay, tule sinäkin kylpyyn,” se sanoo äänellä, joka kuuluu Axelle. Onko se tosiaan hän? En tunnistanut sitä aluksi, koska se on niin likainen. Lähestyn häntä.
”Mitä sinä teet? Miksi olet siinä?” kyselen, vaikka en tiedä miksi. Axe naurahti. ”Sinähän käskit minua menemään kylpyyn. Pian olen taas puhdas ja sitten me voimme taas olla lähekkäin,” hän vakuuttaa. ”Tuo vesihän on ihan likaista. Et sinä tuolla puhdistu,” huomautan. Axe hymyilee ja nousee ammeesta. Hän tarttuu minuun ja vetää kiinni itseensä. Olento halaa minua syvään ja vaatteeni kastuvat. Irtaudun ja vetäydyn kauemmas. Inhottavaa, kylmää, märkää lientä! Nyt sitä on minussakin. Axe lähestyy minua muutaman askeleen. ”Inhoatko minua? Etkö enää rakasta minua?” Peräännyn hitaasti ja käsken olentoa: ”Pysähdy! Älä tule lähelleni!” Axen ilme muuttuu hetkessä murheelliseksi. Hän toistaa vielä kysymyksensä. Ääni on hento kuin perhosen siipi, kärsivän perhosen, joka räpistelee turhaan pienessä rasiassa. Minä en pysty vastaamaan mitään. Kun Axen surumielinen katse tavoittaa omani, alan vain pudistella päätäni.
Hänen silmänsä leviävät suuriksi. Suu avautuu enemmän kuin sen pitäisi ja ikenet täyttyvät piikkihampaista. Kynnet ovat pitkät ja sojottavat uhkaavasti minuun. Axe alkaa tulla minua kohti. ”Mikä sinulle oikein tuli? Menitkö rikki?” yritän kysyä, mutta olento ei vastaa. Haukon henkeäni ja ampaisen sitten takaisin pimeille käytäville. Vain kylpyhuoneesta kajastaa valoa ja sieltä myös Axe lähtee seuraamaan minua. Tämä on hullua. Juoksen pimeässä talossani kuin mielipuoli. En enää edes tiedä, missä Axe on, mutten uskalla enää pysähtyäkään. Kolhin käteni ja jalkani jatkuvasti seiniin ja huonekaluihin, kompastelen mattoihin ja tunnen, kuinka lämpimät kyyneleet virtaavat poskiani pitkin. Sitten minä kaadun.

On valoisaa. Herään olohuoneen sohvalta, enkä pysty aluksi liikkumaan. Olen käpertynyt kasaan ja hytisen kylmästä. Hetken päästä alan hädissäni tähyillä ympärilleni, mutta en huomioi mitään vaaraa. Epäsiisteys iskee silmään. Matot ovat rutussa. Sanomalehti on levällään lattialla. Myös tuoleja on kaatunut. Mitä on oikein tapahtunut? Se kaikki oli siis todellista? Kehoni tuntuu raskaalta ja on aluksi vaikea saada se liikkeelle. Minun on pakko varmistaa.
Avaan kylpyhuoneen oven ja huokaisen helpotuksesta. Se on samassa kunnossa, mitä aina. Seinät ovat puhtaan valkoiset ja lattia turkoosi. Kylpyammeessa ei ole ruumista tai likaista vettä. Se näyttää yhtä käyttämättömältä kuin aina. Suljen oven huojentuneena. Entä missä Axe on? Mieleeni palaa muistikuva öisestä hirviöstä. Kylmät väreet puistattavat. Näky tuntuu vielä niin todelliselta, mutta muutaman päivän päästä se haalistuu ja silloin jo nauran koko jutulle, ainakin toivon niin. Axe pitää löytää. Säntään huoneeseeni. Ensimmäisellä katsauksella hän ei ole siellä. Katson sängyn alle ja tunnustelen kuprullaan olevaa peittoani. Kurkistan jopa vaatekaappiini. Ei täällä.
Kierrän keittiön ympäri. Seuraavaksi tarkastan Jozefinen huoneen, vessan ja vanhempien huoneen. Mihin se on voinut mennä? Kutsun Axea nimeltä, mutta kukaan ei vastaa. Olen ihan neuvoton. En tiedä mitä tehdä. Pitäisikö soittaa jollekin? Hellenille? Jozelle? Ei heistäkään olisi tässä tilanteessa mitään apua. Palaan olohuoneeseen ja uppoan taas sohvaan. Kaikki on ihan sekaisin.

Kuulen ovikellon soivan ja ryntään avaamaan. Olen mykkä ihastuksesta. Axehan se on. Se vain kävi kaupassa. Tämä on erikoista, koska ei se koskaan ole omine lupineen lähtenyt. ”Olen kotona,” Axe ilmoittaa niin suloisesti, etten voi olla vihainen hänelle. ”Olisit sinä voinut ilmoittaa jotain. Olin kamalan huolissani… tai siis… Tervetuloa takaisin,” saan sanotuksi ja Axe alkaa nauraa minulle. Hän kiikuttaa kauppakassin sisälle ja riisuu ulkovaatteensa naulakkoon. ”Kirjoitin sinulle viestin ja jätin sen keittiönpöydälle,” Axe ilmoittaa ja vie ostoksensa keittiöön. Kuinka en huomannut sitä? Ei siellä ollut mitään viestiä. Riennän pöydän luokse ennen häntä. Pöydällä on sikin sokin papereita, kuten laskuja ja mainoksia. Sitten silmiini osuu Axen jättämä viesti. En huomannut sitä koska se on kirjoitettu kuin painettu teksti, eikä näytä ollenkaan ihmisen tekemältä.
”Mitä sinä ostit?” kysyin lopulta. Minua hieman nolotti, kun käyttäydyin sillä lailla ja ilman syytä. Se johtui siitä saamarin painajaisesta. Axe alkoi lajitella ostoksiaan. ”Tässä on aineksia ruuanlaittoon. Koska melkein kaikki oli lopussa, piti ostaa lisää. Ostin sinulle myös mehua. Nyt on tärkeää, että saat paljon nesteitä,” Axe kertoi ja asetteli osan tuotteista jääkaappiin. ”Miten niin nyt?” ihmettelin. Axe käyttäytyi mielestäni hieman hassusti. Hän otti kaapista lasin ja kaatoi minulle omenamehua. En ole ikinä oikein pitänyt omenamehusta, mutta en raaskinut sanoa sitä. ”Sinä taidat olla sairas. Etkö itse huomaa sitä? Eikö sinusta tunnu yhtään erikoiselta?” Axe kysyi ja ohjasi minut pöydän ääreen. Kun tarkemmin ajattelin ja tunnustelin vointiani, tuntui kuin olisin loputtomassa unen pöpperössä. Voisin nukahtaa, milloin vain käyn pitkäkseni. Sitten kehossa tuntuu merkillistä pientä kipua, kuin hammassärky jokaisessa luussa. Onko otsanikin liian lämmin? On hankala sitä mitata omalla kädellä.
”Käyttäydyit yöllä ihan omituisesti,” Axe aloitti. Ynähdin, sillä halusin, että hän kertoisi siitä minulle tarkemmin. ”Aluksi aloit kääntyillä sängyssä levottomasti. En pystynyt herättämään sinua. Sitten hourit epämääräisesti ja voihkit kuin sinuun sattuisi. Keskellä yötä nousit ja kävit vessassa. Kun tulit takaisit, kysyit minulta: ”Mitä nuo kolme patjaa tekevät vessassa?” Eikö olekin omituista? Kävin katsomassa, mutta siellä ei ollut niitä. Tulin takaisin, mutta sinä et ollut vuoteessa vaan lähtenyt hortoilemaan pitkin taloa. Kävit varmaan jokaisessa huoneessa. En tiennyt, mitä olisin tehnyt, joten päätin vain odottaa. Aloin kuitenkin huolestua, kun kuulin sinun juoksevan ympäriinsä ja kolhivan itseäsi. Minun oli pakko mennä katsomaan. Lopulta kaaduit keittiön tuoleihin. Minä raahasin sinut olohuoneen sohvalle ja peittelin. Silittelin sinua siinä kauan, jotta rauhoittuisit. Viimein aloit hengittää taas tasaisesti ja minä uskalsin sammuttaa itseni muutamaksi tunniksi. Aamulla olit potkinut peiton lattialle, mutta kehosi tuntui hyvin lämpimältä. Arvelin, että sinulla olisi kuumetta. Minun oli käytävä apteekista sinulle lääkettä ja kaupasta ruokaa. Kirjoitin tietysti viestin. Harmi ettet huomannut sitä. Apteekkari kertoi, että kuume on ruumiin puolustuskeino tautia vastaan ja se menee itsestään ohi, kunhan lepäisit. Ostin kuitenkin lääkettä helpottamaan kipua sekä paljon erilaisia mehuja. Toivottavasti joki niistä olisi mieleisesi. Huomaan, ettet oikein pidä omena mehusta,” Axe huomautti. Hän oli hieman harmistunut, mutta yritti peitellä sen hymyllä.
Se kaikki oli siis johtunut vain kuumeesta? Minun on parasta mennä nyt petiin. ”Mutta eikö minun pitäisi ilmoittaa sinne myymälään, etten pääse tulemaan tänään! Olen myöhässä! Mitä minä teen?” hätäännyin. ”Rauhoitu. Kaikki on hyvin. Minä tein sen jo puolestasi. Samalla kun kävin ostoksilla, kävin myös ilmoittamassa työnantajallesi, että olet tänään sairas,” Axe lohdutti. Huokaisin helpotuksesta. ”Sinä olet niin kultainen! Miten osaatkin olla noin ajattelevainen?” minun oli pakko ihmetellä. ”Koska haluan huolehtia sinusta,” Axe vastasi, painoi minut sänkyyn ja suuteli otsaani.
”Muista, että minä olen palvelijasi. Sinä pysyt vuoteessa. Jos sinulle tulee jano, pyydät minua tuomaan sinulle juotavaa. Jos olet nälkäinen, valmistan sinulle mitä vain haluat. Jos sinulla taas on tylsää, pyydät minua tekemään jotain. Teen mitä tahansa, jotta sinulla olisi parempi olla,” Axe selosti. ”Haluan, että pukeudut sisäköksi,” sanoin lähes spontaanisti. ”Kyllä. Jozefine taisi jättää minulle jonkin puvun.” Rakkaani oli jo ryhtymässä toimeen, kun keskeytin: ”Se oli vain vitsi.” Se olisi voinut kyllä olla aika viehättävää. Jos Axe palvelisi minua sellaisessa pikkumekossa, saattaisin jopa nauttia sairaana olemisesta.
Päivä kului maatessa. Välillä Axe luki minulle satuja ja välillä nukahdin. Näin unta tytöstä, joka kulki ristiin rastiin valkoisessa sairaalassa. Lopulta hän pääsi päämääräänsä. Vuoteella lepäsi punatukkainen tyttö, joka hymyili saadessaan vieraan. Kun nosti peittoa, huomasi tytön olevan kääritty kauttaaltaan valkoiseen harsoon ja hänen rintansa oli poistettu. Olikohan hänellä syöpä? Uni oli aika hämmentävä ja jäin miettimään sitä hetkeksi. Axe luki minulle sadun Pienestä merenneidosta. Olin kuullut sen jo useaan kertaan kymmeninä eri versioina, mutta en ollenkaan muistanut tarinan olevan noin surullinen. Merenneito kärsi rakkautensa takia. Hän antoi kaikkensa, muttei saanut rakastamaansa miestä itselleen. Koska merenneitoja ei ole olemassa, sovelsin tarinan sukupuolenvaihdokseen. Merinoita olisi ehdottomasti laiton lääkäri, jonka luo silvottavaksi ihmisraukka epätoivossaan menisi.
”Tuota, haluaisitko sinä syödä jotain?” Axe kysyi. Ei minulla ollut oikeastaan nälkä. Silti olisi hyvä saada vitamiineja, ne nopeuttavat paranemista. ”Eikös jääkaapissa ole vielä appelsiineja?” ehdotin. ”Menen tekemään sinulle viipaleita”, palvelijani ilmoitti ja säntäsi keittiöön. Ei hänen olisi tarvinnut kiirehtiä noin. Eihän minulla ollut mitään hätää. Hetken päästä hän oli jo siinä. Axe asetti lautasen sängyn reunalle ja jäi katsomaan kiinnostuneena, kun minä söin. ”Mitä nyt? Haluatko taas nuolla huuleni?” nauroin. ”Kyllä, rakkaani,” Axe myönsi. Suljin silmäni ja tunnelma kehkeytyi jännittäväksi. Axen suu ja kieli tuntuvat aina niin erikoisilta ja jännittäviltä. En varmaan koskaan kyllästy niihin. Hän lipoo minua pehmeästi, ei latki niin kuin kissa karhealla kielellään. Kun hän on lopettanut, minun on pakko pyyhkiä suuni hihalla. Tein niin jo lapsena, kun äiti antoi iltasuukon. Hän kuitenkin ymmärsi sen loukkaavaksi eleeksi ja suukottelu loppui jo varhain, jo ennen kun Jozefine valtasi tämän talon korviavihlovalla parkumisellaan.

Lääkkeiden vaikutus tuntui lakkaavan ja päätäni särki taas. Pyysin Axea tuomaan lisää mehua ja lääkkeitä. Sen jälkeen juoksutin häntä hakemaan postin ja sitten etsimään kännykkäni. Hellen oli yrittänyt soittaa pari kertaa, mutta kännykkä oli ollut äänettömällä. Nainen oli lähettänyt minulle myös viestin, jossa kertoi haluavansa tavata minut. Jotain tärkeää asiaa? Mitähän se on? Lähetin vastauksen, että olen sairaana. Huomenna voisi yrittää, jos olen terve. Tätä menoa varmasti parannun pian.
Nakkasin puhelimen syrjään ja jäin loikoilemaan vuoteelle. Hetken päästä kääriydyin peittoon ja Axe istuutui somasti vuoteen reunalle.
”Onko sinulla kylmä?”
Minulla on oikein lämmin. ”Ei”
”Entäs kuuma?”
Mutta ei oikeastaan liian lämmin. ”Ei ole.”
”Jano tai nälkä?”
Katsoin pöydälläni olevia laseja, joissa oli edelleen mehua. ”Ei, ei.”
”Pissahätä?”
Kuinka lapsellisesti sanottu. Nauroin hetken. ”Ei.”
”Sinulla on siis kaikki hyvin nyt? Et tarvitse mitään?”
Enkö tosiaan tarvitse mitään? Minä haluan… Mitäs minä haluankaan? Haluan television. En sittenkään. Ei sieltä kuitenkaan tulisi hyvää ohjelmaa ja Axe varmasti loukkaantuisi, jos tappaisin aikaani katsomalla tv:tä. Kun sinulla on vieraita, älä avaa tv:tä. Eihän Axe ole mikään vieras. Hän on minun rakkaani ja olen hänestä riippuvainen. Olen herännyt tähän suloiseen maailmaan ja muut ovat sitä mieltä, että olen seonnut. Ostimme jopa samanlaiset sormuksetkin. Tässä nämä ovat. Tämä ei ole unta. Katsokaa hyvät ihmiset: minä olen rakastunut robottiin ja se on rakastunut minuun!
”Joze ja Hellen nauravat meille.”
”Mitä sinä sanoit?”
”En mitään. Hourailu johtuu varmaan lääkkeistä. Mitäs mahdollisia sivuvaikutuksia noissa pillereissä onkaan? No ei sillä väliä. Minä en ole tyttö niin minua ei haittaa, vaikka kuukautiseni loppuisivat,” ilmoitin ja aloin taas nauraa hysteerisesti. ”Älä puhu noin outoja tai minä huolestun,” Axe torui ja alkoi sitten silitellä hiuksiani. Tämä on huolehtimista. Hän huolehtii minusta paremmin kuin äitini. Huokaisin tyytyväisyyttäni. ”Minusta tuntuu niin kevyeltä. Sinun kanssasi tuntuu jotenkin niin vapaalta. Voin sanoa ihan mitä tahansa ja sinä kuuntelet,” kuiskasin. Axe kävi makuulleen vierelleni ja oli minun vuoroni silittää häntä. ”Jos se tekee sinut onnelliseksi niin hyvä on. Teen kaikkeni, jotta sinulla olisi hyvä olla. Teen kaiken, mitä vain pyydät,” rakkaani kertoili. Tuntui kuin suuhuni olisi kaadettu sokeria. ”Tuo on jo liian imelää sulatettavaksi. Ei sinun tarvitse puhua noin,” estelin. Minua alkoi oikeasti nolottaa. ”Mutta se on totta. Miten muuten voisin kertoa sen?” Axe ihmetteli ja jäi katsomaan minua arvoituksellisesti. Minä taas tuijotin töykeästi pientä suuta, jonka hän oli jättänyt raolleen. ”Kävisikö suudelma?” ehdotin ja kyllä se kävi. Hetken päästä olimme jo kiinni toisissamme. Syleilin hänen kalpeaa ruumistaan, kunnes nukahdin.

Ajatukseni harhailevat usein, enkä pysty keskittymään kunnolla nykyiseen tilanteeseemme tai nauttimaan siitä täysin. En pysty unohtamaan, mitä se outo mies kertoi Axesta. En pysty vaikka yrittäisinkin. Hän jätti kertomuksen kummittelemaan ajatuksiini häijysti. Se palaa aina salakavalasti mieleeni ja värittää kierosti uniani. Minä rakastan Axea. Minä en pelkää häntä. Mitä pelättävää minulla olisi? Olenhan antanut sille jatkuvasti rakkautta ja saanut sen rakastamaan minuakin. Eihän se voisi vahingoittaa henkilöä, jota se rakastaa.


Päivät ovat kuluneet rauhallisesti. Aivan kuin olisin pitänyt ajatukseni poissa todellisuudesta ja elänyt unessa. Minä en pysty enää ajattelemaan. Olen kuin leija tuulessa ja minua ohjaillaan jatkuvasti erisuuntiin. Tällaistako elämän pitäisi olla? Jospa tämä ei olekaan minun elämäni tai jospa olen vain oman elämäni sivuhenkilö. Toisaalta, minulla on täällä koti ja rakkaani, tässä sairaassa ja rappeutuneessa kaupungissa. Se lahoaa kuin vanhat puuaidat lähipiirissämme. Mitä jää lopulta jäljelle?
Olen alkanut herätä ärsyttävään takomiseen. Talommehan on melko lähellä muuria, jonka takana rakennetaan uutta Helleveriä. Tuo aita on kuin Kerberos, joka vartioi Manalan portteja. Se estää eläviä pääsemästä sisään ja kuolleita pääsemästä ulos. Ennen muuri oli tarkoitettu suojelemaan tämän kaupungin ihmisiä, mutta nyt olemme teljetty tänne. He jotka ovat olleet täällä jo kauankin, ovat muuttuneet kuolleiksi. He ovat sosiaalisesti kuolleita ja minustakin on hyvää vauhtia tulossa sellainen. Axe on ainoa seuralaiseni. Hänen ansiostaan en ole yksin, saan puhua ja ilmaista itseäni ja saan rakkautta. Miksi silti tuntuu niin tyhjältä?

17. Harhailua

”Tänään me menemme Hellenin luo,” ilmoitin Axelle. Olimme olleet poikkeuksellisen pitkän ajan näkemättä häntä. Lisäksi naisella oli minulle jotain asiaa. ”Voitko varmasti jo tarpeeksi hyvin?” Axe kysyi varovasti. ”Voin jo paljon paremmin,” ilmoitin ja annoin katseeni kiertää sekaista huonettani. Pöydälle oli jäänyt monta lasia ja pieniä lautasia. Lattialla lojui kirjoja ja vaatteita. Axe hätääntyi: ”Kylläpä täällä on sotkuista! Anteeksi. En yhtään huomioinut pitää huonetta siistinä.” En minä tietenkään pahastunut. ”Sinä siis keskityit kokonaan hoitamaan minua, eikö niin?” varmistin ja Axe nyökkäsi ujosti. ”Se oli oikein herttaista. Vaikka olinkin sairas, minulla oli oikein hyvä olla.”
Jozefine oli lähettänyt viestin, että saapuisi huomenna. Silloin on Halloween aatto. Emme tietenkään lähde kepposkierroksille keräämään makeisia kuten pikkulapset, mutta juhlimme sitä silti yhdessä. ”Miksi minä pukisin sinut?” kysyin Axelta. Hän ihmetteli hieman, sillä en ollut maininnut sille Halloween-juhlaa sanallakaan. Vietetäänköhän sitä täällä ollenkaan? Tämä kaupunki on jo muutenkin kuin suoraan kauhuelokuvasta. Enää puuttuvat lakana-asuiset ääliöt, jotka liehuvat kaduilla. Jos me tosiaan laittautuisimme huolella ja menisimme sitten omille kierroksillemme. Pysähtyisimme kahviloissa ja kurkistelisimme vanhainkodin ikkunoista, ei ehkä sitä.
”Haluaisitko olla vampyyri vai aave? Olisi kyllä sääli peittää sinua lakanalla,” tuumin. ”Jos olen vampyyri niin pitääkö minun purra sinua?” Axe kysyi. Hänen silmänsä loistivat innokkuutta. ”Vai purra? Jos teet niin, saat takaisin samalla mitalla,” uhkasin ja haukkasin häntä kaulasta. En tietenkään purrut vaan annoin hampaitteni koskettaa ihoa. Maistelin häntä kielelläni ja imin pikkuisen. Ihmisillä veri nousee pintaan ja ihoon jää pieni merkki, Axella ei.


Kävelen hetken edestakaisin keittiössä ja alan sitten venytellä äänekkäästi. ”Kuulostat ihan kissalta, joka on jäänyt oven väliin,” oli Joze joskus näppärästi kuvannut äännähdystäni. Siltäkö se kuulosti? Kuume saa jäsenet kipeiksi. Onkohan niin kaikilla ihmisillä vai enkö vain syö tarpeeksi terveellisesti? Pyydän Axea melko usein valmistamaan vain herkkuja. Olen tainnut jopa lihoa muutaman kilon. Jos olisin nainen, minulla saattaisi olla sellainen pieni ääni, joka sanoo ”Ei enää. Olen jo syönyt riittävästi.” Tai sitten: ”Tuo ei ole tarpeeksi kevyttä.”
En minä yleensä kanna kropastani huolta tällä tavalla, mutta nyt vain satuin ajattelemaan. En harrasta säännöllisesti mitään liikuntaa ja rakkaani tarjoaa minulle loputtomasti ihania herkkuja. Tällä menolla ei hyvä seuraa. Vaikka Axe ei luultavasti välitä, miltä minä näytän, haluan kuitenkin pysyä hyvässä kunnossa. Jos alkaisimme harrastaa jotain yhdessä? Kävisimme säännöllisesti juoksemassa tai sellaista. Ajan mittaa siitä tulisi tapa ja kestäisin lopulta pitkiäkin matkoja. Voisin juosta jopa kilometrejä uupumatta. Nyt se kuulostaa aika saavutukselta. Enhän minä juokse paljoa ja kuuluin koulussakin luokkani kehnoimpiin juoksijoihin. Minulla ei ollut motivaatiota juosta, koska en välittänyt kilpailusta. Joskus juostessa pääni oli täyttynyt omituisista fantasioista, kuinka olisin voinut kostaa luokkalaisilleni, kun minua kiusattiin. Nuo ajatukset tavallaan lämmittivät minua ja antoivat minulle voimaa jatkaa. Voin siis sanoa, että energiani muodostui vihasta ja katkeruudesta.
Kerran yksi poika kaatoi minut lumihankeen ja upotti pääni sinne. Kasvoja kirveli se kylmyys ja oli inhottavaa kun lumi kasteli vaatteeni sulaessaan. Lisäksi se poika painoi minut hankeen, eikä antanut nousta. Siinä se ääliö makasi päälläni, eikä kukaan auttanut. Sain vaivoin henkeä, mutta sitten lumi painui tiiviimmäksi ja tunsin tukehtuvani. Aloin räpiköidä siinä avuttomasti kuin kala, joka on nostettu avannosta jäälle. Kun kiusaaja viimein hellitti otteensa ja luulin sen olevan ohi, hän keräsi lunta ja kaatoi ne paitani sisään. Sitten se poika tarttui ranteistani ja kaatoi minut selälleen hankeen. Siinä pysyimme, kunnes pitkä välitunti oli ohi. Olin koko loppupäivän märissä vaatteissa, eikä minulla tietenkään ollut suuta pyytää apua. Se poika oli minua pari vuotta ylemmällä luokalla. En oikeastaan tiennyt, miksi se oli kiusannut. Ehkä siksi, että mutkin kiusasivat. Lukuisia samankaltaisia tapahtumia jouduimme kuitenkin nielemään useiden vuosien ajan, minä ja muutama toinen heikko. Jos unelmoin jostain, niin verisistä kostoista. Olisi ollut niin ihanaa hakata sen pojan päätä metallireunaisella lumilapiolla, kunnes lumi ympärillämme olisi muuttunut punaiseksi.

”Minusta olisi mukavaa, jos juoksisimme silloin tällöin yhdessä,” yritin aloittaa keskustelua. Eihän minusta juokseminen ollut mukavaa, mutta olisi se varmasti mielekkäämpää yhdessä kuin yksin. Axe hymyili laimeasti ja katsoi minua kuin ei olisi ollenkaan ymmärtänyt sanojani. ”Haluat siis lähteä juoksemaan?” hän kysyi lopulta. ”En ihan heti, mutta voisimme säännöllisesti, vaikka iltaisin. Kävisikö se sinulle?” suostuttelin ja Axe naurahti. ”Ei sinun tarvitse pyytää sitä. Muista, että teen mitä vain haluat,” hän muistutti. Tunsin oloni hiukan kiusaantuneeksi. Juuri tuo teki Axesta vielä robotin. Mitä minä sitten halusin? Sain sen, mitä halusin, mutta oliko Axen pakko esittää asia tuolla tavalla? Hän olisi vaikka voinut sanoa ”Minäkin kaipaisin raikasta ilmaa” tai ”On ilo lähteä kanssasi.”
Kun minä en vähään aikaan sanonut mitään tai tehnyt mitään merkittävää, Axe vetäytyi taas omaan maailmaansa ja alkoi siivota keittiötä. Miten se oli päässytkin niin sotkuiseksi? Kun olin alkamassa auttaa, Axe huomautti, ettei minun tarvitse. Tämähän on hänen työtänsä. Tai niin se ennen oli. Jos pyrimme tasavertaisiksi, kotityöt kuuluvat molemmille.
Tuntui hassulta. Halusin puhua Axen kanssa, mutta en keksinyt, mitä olisin voinut sanoa. Jonkin aikaa sitten olin innoissani, kun minulla oli viimein juttukaveri, jonka kanssa voisin keskustella melkein mistä tahansa, mutta nyt puheenaiheet olivat huvenneet. Axella ei ollut menneisyyttä, jonka hän olisi muistanut. Minäkään en mielelläni puhunut omastani, koska se tuntui kiusalliselta.
”Tuota… Mitä jos hankkisimme koiran? Sellaisen pienen pennun.” Mistä tuokin tuli? Ei minun olut tarkoitus sanoa noin. Axe räpäytti silmiään hämmästyksestä. ”Mekö ottaisimme lemmikin? En tiennyt, että pidät niin paljon eläimistä,” hän ihmetteli. ”Pidän minä koirista. En tietenkään sellaisista isoista ja hyökkäävistä vaan pienistä seurakoirista,” ilmaisin ja aloin ajatella, että lattioita pitkin juoksisi pikkuinen karvakasa, joka alkaisi räksyttää äänekkäästi ovikellon soidessa. Lisäksi en ole allerginen koirille. Kaneille olen ehkä vähän. Ala-asteella minun oli pidettävä kaninvillapaitaa. Se oli lämmin ja pehmeä, mutta aina kun pidin sitä nenä meni tukkoon, hengitys vaikeutui ja silmät alkoivat vuotaa.
”En minä oikeastaan halua. Halusin vain tietää, pidätkö sinä koirista,” liitin sanoja lauseiksi ja kuulostin typerältä. Ei minun taaskaan pitänyt sanoa noin. Ihan kuin en kykenisi enää ollenkaan hallitsemaan puhettani. ”En oikein pidä niistä,” Axe ilmoitti. Nyt sitä tuli taas esiin. Axen omaa luonnetta. ”Miksi et?” innostuin. Axe ei ollut tietääkseni vielä tavannut koiraa, mutta sanoi juuri, ettei pidä niistä. Lisäksi robotin pitäisi suhtautua neutraalisti lähes kaikkeen. ”En minä oikein tiedä. Niillä on niin terävät hampaat. Uskon, että jos menisin koiran lähelle, se varmasti purisi minua ja minä en pysty parantamaan itseäni, kuten te ihmiset. Jos saan syvemmän haavan, saatan vuotaa kuiviin. En myöskään pysty itse muodostamaan uutta verta, vaan omistajani on annettava sitä minulle androveriplasmana,” Axe kertoi ja niinhän se oli. ”Toisin sanoen sinä pelkäät koiria. Minäkin pelkäsin pienenä suuria koiria. Ne näyttivät aina niin uhkaavilta, kun ne vahtivat omistajiensa pihoja ja haukkuivat ohikulkijoille. Pelkäsin usein, että koira olisi irti ja hyökkäisi kimppuni,” selvitin ja aloin taas liikkua ympäri huonetta. Axe ynähti sen merkiksi, että oli ymmärtänyt. ”Mutta kyllä ihminenkin voi menehtyä verenhukkaan, jos vuotoa ei saada loppumaan. Toiset pystyvät muodostamaan uutta verta nopeammin kuin toiset, mutta yleensä se kestää aika pitkään. Siksi jotkut terveet, joilla on hyvä veri luovuttavat sitä muita varten. Jos sattuu onnettomuus ja ihminen menettää paljon verta, uutta olisi heti saatavilla,” mietin. Axe heilautti päätään. Hänkin varmasti mietti jotain. ”Kun ihminen saa verta joltain toiselta ihmiseltä, tuntuuko se jotenkin erilaiselta? Minusta uusi androveriplasma, se mitä saan Hellenin luona, tuntuu aina kylmältä. Tunteeko ihminen, että nyt hänessä on erilaista verta?” Axe kysyi. Aika erikoinen kysymys, mutta niinhän ne yleensä ovat. ”En ole kokeillut. Minulle ei ole sattunut koskaan niin vakavaa onnettomuutta. Veri jakaantuu myös tyypeittäin. On A-, B-, AB- ja O-verta. O-veri kelpaa kaikille, mutta niillä jolla on itse O-verta kelpaa vain saman tyypin veri. Vanhempien verityyppi määrää myös lasten verityypin. Jotkut uskovat, että verellä olisi myös vaikutus persoonallisuuteen. Minä en oikein usko sellaiseen,” kerroin. Axen silmät loistivat innosta. ”Mikä on sinun verityyppisi? Minulla ei varmaan ole tai sitten se on vaihteleva,” rakkaani hoki lapsimaisesti ja kipitti vierelleni. ”Minulla on O-verta, eikä se ole vaihdeltavissa. Ei puhuta enää verestä tai se alkaa maistua suussa,” ilmoitin. Axe nyökkäsi ja näytti olevan hiukan pahoillaan. Halusin saada hänet taas hymyilemään.
”En ole tainnut vielä koskea sinuun tänään sillä tavalla,” vihjaisin. Axe ei näyttänyt tietävän, mitä tarkoitin. Hän on viattomuudessaan suloinen. Vedin hänet lähemmäs itseäni ja huulemme kutsuivat toisensa yhteen. Axe kuitenkin irrottautui ja vetäytyi kauemmas. ”Tuo ei ole ollenkaan tapaistasi, rakkaani,” kiusoittelin sitä. Olin aivan innoissani. Hän ei antaudu enää niin helposti. Nyt tässä on jännitystä. ”Minä vain sitä, että… Teemmekö sen tosiaan keittiössä?” Axe kysyi hätääntyneenä. Järkytyin hieman ja purskahdin sitten nauruun. ”Minä vain suutelin sinua ja aloit kuvitella tuollaisia. Minkälainen sinusta onkaan tullut! Voimme tietenkin jatkaa. Haluat sitä selvästi.” Rakkaani alkoi heti ravistella päätään ja väittää, että minä olin ymmärtänyt väärin. Hän osaa siis olla myös ujo. Kun tarkemmin mietin, Axe on viimeaikoina peitellyt itseään aiempaa enemmän. Alussa se ei ollenkaan välittänyt alastomuudestaan.
Tönäisin hänet pöydälle ja aloin riistää peitteitä hänen päältään. Napitettava paita. Kuinka kätevää. Sen voi riisua niin hienovaraisesti. Kohta kevyt paita leijaili lattialle. Axe nosti kätensä puuskaan peittääkseen rintansa. Minua se lähinnä nauratti. ”Mitä sinä oikein? Et ole mikään tyttö. Sinulla ei mitään piiloteltavaa,” kuiskasin ja sivelin sormella Axen käsivartta. Hän käänsi päätään poispäin minusta. Viehättävästi jäljitelty ele ja käytetty juuri oikeassa tilanteessa. ”Kyse on siitä, että sinä kuvittelet minulla olevan jotain. Et sinä muuten koskettelisi tätä paikkaa niin haluten ja kiihkeästi,” Axe supisi. Sepä yllättävää. ”Tuntuuko se sitten epämukavalta?” kysyin kiinnostuneena. ”En tiedä, miltä se tuntuu,” hän kuiskasi niin hiljaa, että kuulin sen juuri ja juuri. ”Mikset sitten ajattelisi, että se tuntuisi hyvältä? Sinähän pidät minusta ja olen ainoa, joka koskettelee sinua tällä tavalla. Haluan, että sinusta tuntuu hyvältä, koska juuri minä kosketan sinua,” pyysin. Mistä tuokin imellys tuli? Ehkä minä todella tarkoitin sitä.
”En ainoastaan pidä sinusta vaan rakastan sinua. Sinä siis teet tätä rakkaudesta. Minusta tuntuu oudolta, koska sinä teet sen tunteillasi?” Axe selvitti.
”Häh?” Miten niin kyse olisi vain minun tunteistani?
”Tarkoitan sitä omituista lämpöä, joka täyttää minut aina, kun hyväilet minua. Onko se tunnetta?”
”Ei tunteita voi aistia sillä tavalla. Se mistä puhut, on varmaan vain tavallista ruumiinlämpöä. Se tulee tavallaan mukana, kun olemme lähekkäin. Tunteet taas… ovat kai se voima, joka pitää meidätkin yhdessä. Sanohan, miksi sinä haluaisit olla minun kanssani? Kerrot jatkuvasti rakastavasi minua, mutta nyt ihmettelet, mitä tunteet ovat.”
”Sen lämmön lisäksi tunnen jotain muutakin. Lämpöpatterista ei saa sitä.”
”Eipä tietenkään. Mutta jatketaan nyt tai muuten minulta menee halut.” Vertasiko hän minua juuri patteriin?

Jatkoin koskettelua, vaikka hän laittoi hieman vastaan. Käteni liukuivat hetken hänen viileää ihoaan pitkin ja sitten suoraan alas. Me teemme ajoittain kiellettyjä asioita. Muut eivät pidä tätä terveenä tai oikeana. Tunnen itsekin välillä syyllisyyttä, kun sulan tämän kapean olennon edessä ja minusta tulee jotain muuta. Olen kuin eläin, sillä en pysty hillitsemään itseäni Axen tarjotessa itseään minulle. Tai sitten se on vain mielikuvitustani. Hän saattaa vain tehdä viattoman ja vaatimattoman eleen ja minä tulkitsen sen olevan jotain muuta. Uppoudun häneen ja tahtoisin ottaa hänestä kaiken.
Axe kierähti pöydällä ja ynähti. Hän ei pystynyt hallitsemaan liikkeitään, kun painelin ”herkkää paikkaa” ja huitaisi vahingossa juomalasia. Lasi kaatui, vieri pöydän reunaa kohti, putosi ja särkyi osuessaan lattiaan. Siitä Axe vasta hätääntyikin ja alkoi rimpuilla rajusti. Oli työlästä pitää häntä paikoillaan. Rakkaani pyyteli anteeksi ja anoi minua päästämään hänet. ”Älä yhtään välitä. Et voinut sille mitään. Kyllähän noita laseja riittää,” yritin rauhoitella, muttei siitä ollut apua. Kun Axe alkoi huutaa äänekkäämmin, yritin hiljentää hänet suudelmalla. Kaikki on hyvin ihan oikeasti ole nyt rauhassa vaan… Halasin Axea tiukasti, kunnes hän lopulta lopetti turhan poukkoilun. Sitten hän painoi kätensä poskelleni ja hetken vain katselimme toisiamme silmiin.
”Hätäännyin ihan turhasta?” Axe sopersi. ”Juuri niin,” vastasin. Uskalsin päästää hänestä viimein irti. ”Varo. Lattialla on lasinsiruja. Minä kyllä siivoan ne,” hän lupasi ja nostin hänet turvalliseen paikkaan.

Matkalla Hellenin luo Axe oli oudon hiljainen. ”Mitä mietit?” kysäisin. ”Tuntuu jotenkin oudolta. Aivan kuin olisi tapahtunut jotain. En osaa selittää sitä, mutta tunne vain voimistuu koko ajan,” Axe yritti kuvailla. En oikein ymmärtänyt. ”Tuntuuko se epämiellyttävältä?” selvitin ja Axe nyökkäsi. ”Aivan kuin jotain olisi tapahtumassa, jotain pahaa.” Menin lähemmäs ja huomasin, kuinka omituinen Axen ilme oli. Se oli kaukana rauhallisesta. Hän tähyili jatkuvasti eri suuntiin ja näytti myös kuuntelevan tarkkaan. Jos Axe olisi kissa, hänen selkäkarvansa olisivat nyt pystyssä ja häntä pörheä. Ojensin käteni ja kosketin häntä kutsuvasti, mutta Axe ei tarttunut siihen.

Soitin Hellenin ovikelloa. Kuulin sisältä kipittäviä askeleita, varmaan White Dahlia. Ovi avautui ja hypähdin taaksepäin. Puraisin sisäposkeani ja älähdin: ”Mimosa?!”
Ovella odotti laiha, vaaleakutrinen tyttö. Minut nähdessään hän tuhahti ja meni sitten takaisin sisälle. ”Minähän sanoin,” Axe kuiskasi. Nieleksin hetken, ennen kuin pystyin taas puhumaan: ”Miten tuo voi olla mahdollista? Hän oli epäilemättä Mimosa, mutta se tyttöhän kuoli. Me tiedämme sen vielä varsin hyvin.” Axe ei sanonut mitään. Hän vain tarttui käteeni ja talutti minut sisälle.
Hellen oli juuri vaihtamassa White Dahlian androveriplasmaa. Dahlia näytti pelottavalta, koska sen silmät olivat muuttuneet tämän toiminnon aikana maidonvalkeiksi. Hellen kääntyi iloisena meihin päin, mutta naisen ilme muuttui nopeasti, kun hän huomasi pelokkaat kasvoni.
”Mitä on tapahtunut? Näytät siltä kuin olisit aaveen nähnyt,” Hän hymähti ja väänsi Dahlian valtimo- ja laskimotulpat kiinni. Aaveen? Sehän on vain sanonta, mutta hyvin osuva tähän tilanteeseen. Saatoin vaikka nähdäkin. Se vaalea olento hypähti taas jostain Hellenin viereen ja mulkaisi minua ja Axea töykeästi. ”Mimosa tuli takaisin,” Hellen kertoi suu hymyssä. ”Missä hän sitten oli?” kysyin heti. Tyttö irvisti minulle ja suuntasi pitkin, laahaavin askelin keittiöön. ”Laittaisitko veden kiehumaan?” Hellen pyysi. Keittiöstä ei kuulunut vastausta.
Olimme hetken hiljaa ja sitten Hellen kuiskasi: ”Vaikka hän tulikin takaisin, olen hyvin huolissani hänestä. Mimosa ei ole puhunut mitään koko aikana.” Räpäytin silmiäni hämmästyksestä. Niin sen täytyi olla! Tuo ei mitenkään voi olla se sama tyttö. Tuon täytyy olla joku kaksoisolento. ”Mitähän hänelle on sattunut? Hän ei suostu kertomaan mitään. Ehkä tyttö on niin järkyttynyt, ettei pysty puhumaan ja meidän pitäisi antaa hänelle aikaa,” Hellen mietti. ”Se voisi olla parasta,” myönsin. En voi kertoa Hellenille, miten asia oikeasti on. Joudun taas näyttelemään. Mitä ihmettä tuo tyttö haluaa? Minä viilsin hänen kurkkunsa auki ja siirsin hänen verensä Axeen. Sitten hautasin ruumiin takapihalle ja se meitä vakoileva mies varasti ruumiin. Onko mahdollista, että se on nyt tuolla keittiössä? Hänen kaulansa! Se selvittää asian.

Noiden vaatteiden täytyi olla Hellenin, koska ne olivat liian suuret Mimosalle. Tytöllä oli vaalean vihreä villapaita, jossa oli pitkä kaulus. Miten näkisin hänen kaulansa? Jos läikyttäisin teetä tytön päälle, hän varmaan riisuisi paitansa. Eihän se ole kovin mukava toteuttaa jälkiseurauksiakin ajatellen, mutten keksi nyt parempaa vaihtoehtoa. Odotin sopivaa tilaisuutta. Mimosa nousi pöydästä hakemaan jotain. Olin juuri kohottamassa teekuppiani, kun Axe yllätti minut. Se oli ottavinaan jotain pöydältä ja tönäisi kättäni. Tee läikkyi Mimosan vaatteille ja tyttö alkoi huutaa. Hellen lähes hypähti ja vei Mimosan nopeasti vesialtaan luo. ”Anteeksi!” pyysin, koska yritin olla luonteva.
Hellen riisui tytön villapaidan ja pudotti sen lattialle. Mimosan pitkien kutrien takia en nähnyt vielä niskaa. Menin lähemmäs. Kun tyttö kääntyi vihaisena minua kohti, huomasin kääreen kaulan ympärillä. ”Mitä sinulle on tapahtunut?! Mistä tuo tuli?!” huusin. Tyttö puristi pienet kätensä nyrkkeihin ja vapisi kiukusta. Sitten hän pinkaisi sanaakaan sanomatta toiseen huoneeseen.
”Sinä teit sen taas. Tällä kertaa taisi olla vahinko,” Hellen sanoi pettyneenä. ”Tällä menolla hän ei pysty enää avautumaan,” nainen huokaisi ja alkoi pyyhkiä lattiaa. ”Mutta näithän sinä sen kaulankin, ” olin väittämässä vastaan, mutta Hellen keskeytti: ”Hän kertoo siitä itse, kun pystyy ja haluaa.” Axe vilkaisi seinäkelloa ja sitten minua. ”On varmaan parempi, että sinä hoidat Mimosan terapian ja minä pysyn siihen asti poissa kuvioista,” ehdotin. Hellen näytti hieman apealta, mutta nyökkäsi kuitenkin. Taas minä ja Axe lähdemme täältä raskain mielin. ”Joko te lähdette?” vastaherännyt White Dahlia ihmetteli. ”Kyllä. Emme taida käydä täällä vierailulla lähiaikoina,” Axe ilmoitti robottitytölle. ”Sepä ikävää,” Dahlia huokaisi ja saattoi meidät ovelle.

”Meidät jätettiin taas,” kuiskasin kävellessämme kotiin. ”Saammehan olla kaksistaan ja Jozefinekin tulee huomenna,” Axe muistutti. ”Se tyttö tekee minut hulluksi. Olisi melkein parempi ilman häntä,” sopersin vaivalloisesti. ”Kuinka niin? Hän on kuitenkin siskosi, eikä katso meitä yhtä paheksuvasti kuin Hellen, vai mitä?” seuralaiseni yritti lohduttaa. Suljin hetkeksi silmäni. Niitä särki. Kaikki tuntui niin raskaalta. ”Sepä se. Hän on sisareni. Minusta tuntuu, etten enää jaksa. Tuntuu niin väsyneeltä. Onko tämä edes elämää? Mitä ihmettä minä olen oikein leikkinyt?” kysyin, enkä odottanut vastausta. Axe halasi minua. ”Yritä nyt jaksaa edes kotiin asti. Sitten minä valmistan sinulle jotain hyvää,” hän ehdotti, mutta minä torjuin sen: ”Ei. Etkö tajua? Minä en jaksa tätä enää.”

Minä yritin parantua ja opetella tulemaan toimeen ihmisten kanssa. En onnistunut siinä ja se vei kaikki voimani. Olen henkisesti ihan lopussa, koska kaikki ilo, mitä olen luullut tuntevani, on ollut epäaitoa, keinotekoista. Sellainen on myös Axe. Myönnän, että hän on erikoinen ja kieltämättä inhimillisin robotti, jonka olen tavannut, mutta se jokin vain puuttuu ja hän jää koneen tasolle. Oletko sinä sittenkin vain lelu? Olenko vain leikkinyt sinulla kaiken tämän ajan ja teeskennellyt olevani onnellinen?
"Jättäkää minun Slaine rauhaan!
t: ruma läski akka"

Avatar
e_123
Viestit: 162
Liittynyt: Ti Touko 15, 2007 20:11
Paikkakunta: Jyväskylä

Re: "Growing Humanity"

Viesti Kirjoittaja e_123 » Su Elo 10, 2008 20:30

Wow, tämänkertaiset juonenkäänteet olivat erittäin yllättäviä (hyvällä tavalla, tietty^^), en osannut edes ajatella Mimosan paluuta. Teksti oli muutenkin aivan ihanaa luettavaa. ^^
Mutta joo, koita saada jatkoa taas jossain vaiheessa laitettua. :3
Se oli vihreä omena : D

Avatar
tumppu-san
Viestit: 30
Liittynyt: La Marras 29, 2008 17:24

Re: "Growing Humanity"

Viesti Kirjoittaja tumppu-san » Ke Joulu 31, 2008 19:44

nostelen inhottavasti. olen pitkään vältellyt lukemasta tarinaa, mutta tylsyyteen aloin lukemaan tässä. sanompa että kaunista ja jää hieman häiritsemään kesken jäänti >'D haluan nähdä kirjahyllyni koristeena joskus.
mattey on rakkaus.

Vieinra Katamar
Viestit: 16
Liittynyt: Ma Touko 23, 2011 22:42

Re: "Growing Humanity"

Viesti Kirjoittaja Vieinra Katamar » La Touko 28, 2011 22:25

Numununuu...

Voisitko jatkaa*Puppyeyes*

Toivon onnellista loppua. :D Niin että Axesta tulisi ihminen ja he eläisiät ikuisesti yhdessä ja onnellisina... *Ruusunpunaiset silmälasit silmillä*

Tämä on pahuksen koukuttava tarina:D, mutta tuleeko jatkoa*puppyeyes* joohan

Siitä on vuosia kun teit tän, mutta jatkoa!! Please... *Puppyeyes*taas... :D
Miks tuol ei voi olla Puppyeyes hymistä?

Avatar
Sleepy Dancer
Viestit: 579
Liittynyt: Pe Tammi 06, 2006 22:37
Paikkakunta: Imatra
Viesti:

Re: "Growing Humanity"

Viesti Kirjoittaja Sleepy Dancer » Ma Marras 07, 2011 01:07

Voi, että! Viime kerrasta on tosiaan vuosia, mutta koska harrastan absurdeja juttuja niin mikä ettei... jatkoin tarinaa hieman jälleen. Osa tästä tekstistä on vanhaa ja osa uutta. Vielä pari lukua niin saan tämänkin loppuun...ehkä. Bay on edelleen hassu olento kuten tavallista. Toivottavasti jaksatte vielä lukea minun höpinöitäni. :D

18. Hiljainen Halloween

”Aidan takainen maailma tulee täyttymään hirviöillä,
jotka nauravat meille.”

Tunsin itseni niin lapselliseksi ja tyhmäksi, että minua ihan nolotti. Olin vain mököttänyt palattuamme Hellenin luota, enkä ollut sanonut Axelle sanaakaan. Se varmasti ihmetteli oudon käytökseni syytä ja saattoi olla jopa huolissaan. Olin ollut välinpitämätön ja ilkeä, kun en jaksanut välittää tai vastata sen kysymyksiin.
Halloween oli julistettu vapaapäiväksi, mutta minulle se oli yhdentekevää. Olin kääriytynyt peittojeni sisään lämpimään. Uneni laatu oli huonoa, sillä nukahdettuani säpsähtelin hereille. Sitä toistui ärsyttävän usein. Tuntui kuin putoaisin jostain korkealta ja ruumiini reagoi siihen heilahtamalla niin voimakkaasti, että uni rikkoutui. Kehoni veti minut takaisin valvemaailmaan ja minä olisin halunnut vain nukkua. Ruumiini oli levoton, vaikka mielen tilani lähenteli apatiaa. Kaikki on nyt yhdentekevää, eikä mikään tunnu enää miltään.
Minun ja robottini leikki on ollut tähän asti omituista unissa kävelyä. Olen muka ollut onnellinen ja kun antaudun onneen, menetän seuraavassa hetkessä kaiken. Menetän samalla jotain itsestäni ja minusta tulee entistä heikompi. Vastaan tulee jatkuvasti suuria pettymyksiä ja kärsimystä, jotka kohtaan täysin suojattomana. Sellainen elämä syö minua. Kaluaa ahneesti ja riuhtoo sisimpääni. Siksi mielessäni kävi, että jos unohdan intohimoni ja otan tyynesti vastaan sen, mitä saan, ei minun tarvitse myöskään menettää mitään. Minun ei tarvitsisi enää murehtia mistään.
Välillä Axe tuli vierelleni. Kun en vastannut sille tai edes reagoinut millään tavalla, sekin lopulta vaikeni. Hän silitteli otsaani ja poskiani. Kädet olivat kylmät, mutta en liikahtanut. Makasin siinä silmät kiinni ja kuvittelin lähteväni pois. Mitä jos vain lähtisin täältä, kun se vielä olisi mahdollista ja jättäisin kaiken? Tämän talon, Hellenin, työpaikkani ja tämän kuolevan kaupungin? Olisinko valmis jättämään Axen? Liikutin vasemman käteni sormia. Kyllä, minulla on sormus. Mitä ihmettä oikein ajattelin? ”Miksi me olemme yhdessä?” kysyin lopulta, mutten avannut silmiäni. Näin kestäisin paremmin Axen reaktion, oli se sitten mikä tahansa. ”Olen kanssasi siksi, että rakastan sinua ja tahdon huolehtia sinusta,” robotti vastasi. Minua ärsytti. ”Tästä ei tule mitään. Minusta tuntuu, että olen nyt ihan lopussa. En jaksa enää mitään. En jaksa elää.”
- ”Miksi?”
”Minulla ei ole mitään merkitystä. Kukaan ei tarvitse minua. Kaikesta mitä teen, tuntuu koituvan vain harmia muille.”
- ”Kuvittelet vain. Muista, että minä tarvitsen sinua. Rakastan sinua ja se on aito tunne.”
”Sanot aina vaan samalla tavalla. Helppoahan tämä sinulle on.”
- ”Nyt en ymmärrä.”
”Et muista mitään menneisyydestäsi. Se on tavallaan hyvä juttu. Mimosakaan ei muistanut mitään ja siksi hän pystyi elämään niin vapaasti, mutta heti kun hän sai tietää… Luoja, mikä se tyttö on? Se olento, joka on Hellenin luona ei voi olla hän. Tyttöhän kuoli. Meistä kumpikin voi todistaa sen. Hetken ajan pitelin sylissäni sitä hentoa ruumista, joka oli kuollut kuin kivi ja sinä kannoit hänet hautaan.”
Axe ynähti.
”Tummaan pukeutunut mies siirsi ruumiin vielä sen jälkeen ja sinä hautasit Jozefinen kirjat. Se mies teki varmasti jotain. Hän herätti kuolleen!” tokaisin ja tuntui kuin vasta nyt olisin havahtunut hereille. Vika ei voi olla pelkästään minussa. Täällä tapahtuu outoja asioita…
Vaivuin ajatukseen niin tiukasti, että hetkeksi tuli hiljaista. Sitten Axe alkoi nauraa. ”Bay, se ei ole mahdollista. Kuollutta olentoa ei voi noin vain tuoda takaisin elämään, mutta robotin voi aina korjata.”
”Mutta ei Mimosa ole mikään robotti!” tiuskaisin.
Axe huokasi harmistuneena ja käpertyi tiiviimmin minua vasten, eikä sanonut enää mitään. Annoin hänen maata siinä ja mietin taas Mimosaa. Hän on avain outoihin tapahtumiin. Sen on pakko olla niin. Löysin Mimosan oudolla tavalla. Juuri minä löysin hänet. Aivan kun hänet olisi asetettu juuri minua varten. Sitten on se outo mies, joka vaani tyttöä, valehteli tälle ja ajoi lopulta tuhoon. Hän kuitenkin kaivoi Mimosan haudastaan ja herätti jotenkin henkiin. Ei tässä ole mitään järkeä. Häiritsevää on, että mies tietää Axesta enemmän kuin minä itse. Jollain tavalla nämä asiat liittyvät toisiinsa. Tämän enempää en ole kuitenkaan vielä saanut selville. Mimosaa tutkimalla saattaisin löytää lisää vihjeitä, mutta en tahdo mennä Hellenin luo juuri tällä hetkellä. Jos mustapukuinen mies vielä ilmaantuisi, voisin kysyä suoraan häneltä. Ehkä hän kertoisi jotain… Sitten on Axe, joka alkaa selittää ihan omituisia, jos kysyn jotain Mimosasta. Mutkikasta…

Olen yläasteikäinen ja muiden nuorten seurassa. Oikeastaan minut on vain heitetty heidän keskelleen ja olen ahdistunut, koska en kuulu sinne. Tiedän olevani erilainen kuin he ja minulta puuttuu jotain, mikä on kaikilla muilla. Onko tämä sitä aikaa, kun sairastun vai olenko minä jo nyt sairas? Muut juttelevat ja nauravat keskenään. En tiedä mistä he puhuvat tai mitä ajattelevat. Jos sanon jotain, se on varmasti jotain tilanteeseen sopimatonta ja silloin he nauravat minulle. Vetäydyn kauemmas heistä, sillä en kestä myöskään sitä tapaa, jolla he katsovat minua.
Mikä tämä rakennus on? Kartano? Vierastupa? Suuri puusta rakennettu talo. Kävelen porraskaiteen luo ja nojaan siihen. Kurkotan, jotta näen alakertaan. Jonkin aikaa sitten joku idiootti tappoi itsensä pudottautumalla noin vain portaista. Me ihmiset olemme särkyväisiä. Voimme menettää henkemme noin vain. Kurkottelen vielä lisää ja lopulta jalkani eivät koske enää lattiaa vaan kiepun kaiteen päällä. Niin helposti… Jos pudottaudun pää edellä, ehkä kalloni halkeaa tai niska murtuu. Saataisiinkohan minut elvytettyä ja tulisikohan minusta vammainen? Helpointa olisi, jos vain kuolisin.
”Hei,” kuulen äänen takaani ja laskeudun kaiteelta. Käännyn katsomaan ja se on joku ihan tavallisen näköinen poika. ”Nimesi taisi olla Bay, vai mitä?” hän kysyy. ”Joo,” vastaan. Sitten on hiljaista, koska kumpikaan ei keksi, mitä sanoisi. Emme myöskään uskalla katsoa toisiamme silmiin. Voisiko olla, että hän on samanlainen kuin minä? Pojalla on kädessä jokin sarjakuvalehti. ”Onko se hyvä?” kysyn. ”Ihan välttävä. Täällä on vähemmän tylsää, jos on jotain luettavaa. On tuolla enemmänkin lehtiä,” hän kertoo ja johdattaa minut pieneen saliin. Siellä on suuri pöytä, jonka ympärillä on tuoleja ja pöydälle on kasattu sarjakuva- ja aikakauslehtiä. Jos lukee tai on lukevinaan, ei näytä niin orvolta ja yksinäiseltä. Istumme pöydän ääreen ja minäkin alan selailla lehtiä, emmekä puhu mitään koko aikana.

”Luulen, että hän pelasti minut,” totesin herättyäni. Axe käännähti ja loi minuun huolehtivaisen katseen. Jäin hetkeksi tuijottamaan sen silmiä. ”Niin ei kuitenkaan tapahdu oikeassa elämässä. Sellaista on vain unissa,” jatkoin ja tunsin, kuinka silmiäni alkoi hieman kirveltää. Kaikki näytti hetken sumealta ja sitten maailma särkyi. Itkin ääneti ja annoin kyynelten vain virrata poskillani. En tiedä, onko olemassa järkevää syytä sille, miksi nyt itken. Minusta vain tuntuu pahalta. Axe alkaa tutkia kasvojani. Hän nuolaisee kyyneljuovaa ja koskettelee minua huulillaan.
”Mikä sinulla on hätänä?”
”En tiedä.”
”Mitä haluat minun tekevän?”
”En tiedä.”
”Miten voin auttaa sinua?”
”En tiedä. Jospa vain antaisit minun olla. Ei minusta taida olla enää mihinkään. Minä en osaa mitään ja satutan kaikkia läheisiäni, sekä itseäni. Sinulla ei ole mitään syytä rakastaa minua. Minussa ei ole mitään rakastettavaa,” sopersin. Tämä menee jo ylidramaattiseksi itsesääliksi. Tiedän sen itsekin, mutta jos tapaisin jonkun itseni kaltaisen, varmasti säälisin häntä. Tulin tähän kaupunkiin paeten menneisyyttäni ja ongelmiani. Tämä tuntui ainoalta paikalta, missä voisin olla piilossa sitä kaikkea, joka aikoinaan salakavalasti pimensi maailmani ja teki minusta erilaisen ja niin kovin… yksinäisen.

Ajan kanssa Axe sai kiskottua minut ylös sängystä ja vei minut syömään keittiöön. Hänessäkin oli sopivasti sinnikkyyttä ja itsepäisyyttä. Oli se sitten keinotekoista tai ei, mutta se oli ihailtavaa. ”Minä en pidä kiisselistä,” torjuin kun näin, että kattilassa oli jotain punaista, sitkeää lientä. ”Tästä kiisselistä pidät varmasti. Siinä on mansikoita ja vadelmia,” Axe selitti ja näytti minulle vajaita marjarasioita. ”Tämän kaupungin marjat ovat myrkytettyjä,” marisin ja robotti alkoi tuijottaa minua vakavana. Sitten hän nousi pöydästä ja käveli lieden luo. Hän kauhaisi kattilasta kiisseliä ja laittoi sitä suuhunsa. Hätkähdin.
”Tyhmä! Sinä saatat mennä rikki jos syöt! Lopeta heti!” komensin ja säntäsin sen luo. Nappasin kauhan hänen kädestään ja pudotin sen kattilaan. Suutelin Axea ja nielin makeaa lientä. Axe yritti rimpuilla, mutten päästänyt häntä ennen kuin olin saanut poistettua kaiken. Sitten katsoin häntä tuimasti, jotta hän ymmärtäisi tehneensä väärin. Minun oli tarkoitus torua, mutten kuitenkaan pystynyt. Tavallaan nautin siitä, että Axe teki virheitä ja rikkoi sääntöjä. Se teki hänestä inhimillisemmän. ”On tuo sittenkin ihan hyvää. Tarjoilisitko sitä minulle?” vaihdoin aihetta. Axe näytti piristyvän ja nyökkäsi pirteästi.

Iltapäivällä ovikello soi ja Jozefinehan se siinä. Tyttö sätti minua siitä, kun en odottanut asemalla ja auttanut matkatavaroiden kantamisessa. Ilmoitin hänelle, että Mimosa löytyi, mutta tyttö sanoi kuulleensa sen jo Helleniltä. He olivat varmasti jakaneet jo puhelinnumerot ja sähköpostiosoitteetkin. Tällä kertaa Jozella oli vähemmän matkatavaraa kuin viimeksi, vain yksi suuri matkalaukku. Hän tuskin uskaltaa enää ottaa sarjakuviaan mukaan. Viimeksi ne päätyivät maan alle.
”Mikä sinua vaivaa? Näytät jotenkin turpeentuneelta,” Joze ihmetteli ja pöyhi sotkuisia hiuksiani. ”Mitä tuokin tarkoittaa?” kysyin. En ollut kuullut sanaa koskaan ennen. Tyttö veti suunsa vinoon ja mietti: ”Mitenkäs sen voisi ilmaista? Masentunut, väsynyt, ärtynyt ja uupunut? Oletko nukkunut tarpeeksi?” ”Liiankin kanssa, mutta en silti jaksa mitään. Ei oikein innosta se Halloweenin juhliminen,” vastasin.
”Ja noin sinä et sano! Mehän juhlimme ja vieläpä näyttävästi! En minä nyt turhaan raahannut viinaa mukanani,” Joze marisi ja ravisti suurta laukkuaan. Sisältä kuului lupaavaa pullojen kilinää. ”Mitä ihmettä? Eihän sinunlaisesi nassikka saa ostaa vielä mitään,” väitin vastaan ja Joze näytti voitonriemuiselta. ”Kun on ihmissuhteita, kaikki on mahdollista. Minä hommasin tietysti rahat, mutta kaverini isoveli osti. Tahdon vetää ensimmäiset kunnon kännit. Miten paljon sinun piti juoda silloin, kun muutuit hirviöksi? Muistatko edes?” tyttö uteli. Hän tarkoitti sitä kertaa, kun hakkasin hänet ja kunnolla. Olin täysin päissäni, enkä huomannut, kuinka paljon voimaa käytin. ”Siinä ei ole mitään hienoa ja luuletko, että minä vahdin, ettei sinulle tapahdu mitään ikävää? Kantaisin sinut varovasti vuoteeseen sitten, kun olet sammunut ja siivoaisin oksennuksesi käytäviltä? En ryhdy sellaiseen,” tein tytölle selväksi.

Jozefine asetteli pulloja pöydälle ja vihelteli melodiaa, jonka hämmästykseni tunnistin. Sehän oli Paholaistrilli. ”Mistä sinä tuon olet kuullut?” kysyin. Joze hymisi kappaletta vielä jonkin aikaa ja vastasi sitten: ”Se alkoi kuulua cd-soittimestani kun saavuin tänne. Outoa. En muista valinneeni sitä levylle. Se on kummitustiedosto! Juuri sopivasti Halloweenina!” Tyttö alkoi kikattaa. Minä en pystynyt edes hymyilemään. Sinä päivänä kun saavuin tänne, sama kappale alkoi soida myös omassa soittimessani.
”Eikö sinulle tullut kylmä tuossa pikkumekossa?” vaihdoin puheenaihetta. Jozella oli musta mekko, jonka pitsinen helma ylsi juuri ja juuri puolireiteen. Jos hän kumartuisi poimimaan jotain maasta, hänen pikkuhousunsa näkyisivät. Nielaisin ja yritin olla ajattelematta asiaa tuolla tavalla. Myös pitkät mustat sukat oli koristeltu pitsinauhalla. ”Siellä ei ole tänään niin kylmä. Aurinkokin on paistanut koko päivän. Pian alkaa kuitenkin hämärtää ja sitten yöllä on ihan pimeää. Voisimme oikeastaan viettää juhlaa ulkona. Levittäisimme pihalle suuren viltin ja istuisimme siinä juomassa ja syömässä. Voisimme myös koristella koko pihan kynttilöillä. Se olisi niin jännittävää!” Jozefine intoili ja hyppeli paikasta toiseen. ”Miten vaan, ” vastasin ja kun tarkemmin mietin asiaa, ilmoitin: ”Sitten meidän pitää mennä ostamaan kynttilöitä ja kakku, ennen kun kauppa menee kiinni. Se sulkee tänään tavallista aikaisemmin.”
Axe asteli luoksemme ja laittoi pöydälle kynttilöitä. Niitä oli kymmenkunta. ”Enempää en löytänyt. Meidän pitää varmasti ostaa lisää,” hän ilmoitti. ”Oletpa sinä avulias, kuten tavallisesti,” Jozefine huokasi ja antoi robotille pitkän ja syvän halauksen. ”Niin mukavaa taas nähdä sinut. Olisipa Bay antanut sinut minulle,” hän kuiskasi, mutta kuulin sen silti. Tyttö ei siis ottanut suhdettamme vieläkään vakavasti ja Axe oli hänen silmissään edelleen pelkkä lelu tai lemmikki. Hetken olin näkevinäni, kuinka Joze katsoi paheksuen sormusta Axen sormessa. Toivottavasti vain kuvittelin.

Kaupassa oli yllättävän paljon asiakkaita ja kassa jono oli pidempi kuin olin täällä vielä nähnyt. Jäljellä oli enää vain muutama kakku. ”Onko Hellenillä tai Mimosalla laktoosi-intoleranssi?” Joze kysäisi ja luki tuote-etikettejä. ”Mimosasta en ole oikein varma, mutta olen ainakin nähnyt Hellenin syövän jäätelöä ja muita maitotuotteita,” selvitin ja Joze nyökkäsi. ”Kumpaa noista sinun tekee mieli?” kysyin. Jäljellä oli enää vain kinuskikakku ja kaksi suklaakakkua, sitten vielä joku epämääräinen, litistynyt möykky, jota kukaan tuskin halusi enää ostaa. ”Tuo suklaakakku näyttää tosi hyvältä. Se on säilynyt parhaiten,” Joze huomautti. Kun huomasin, että joku toinen asiakas lähestyi pöytää, nostin kakun nopeasti ostoskoriimme. Jozefine oli oikeassa. Toinen suklaakakku oli pikkuisen vaurioitunut, eikä se ollut enää täydellisessä muodossa. Kinuskikakkua kiertävä kreemikuorrutus taas näytti siltä, että joku oli sipaissut sitä maistaakseen vähän. Ehkä jonkun lapsen tekosia.
Sillä välin Axe oli kerännyt juuri sellaisia kynttilöitä kuin pyysimme ja toi ne luoksemme. ”Löysit oikein hyviä. Ulkoroihujakin. Ne palavat pitkään ja mukavasti,” Jozefine kehui ja laittoi niitä ostoskoriin. ”Pitäisikö ostaa karkkiakin?” huomautin. Joze hihkaisi. ”Tuliko sinulle makeannälkä?” tyttö kysyi virnistäen. Eikö hän tajunnut? ”Tyhmä. Koska on Halloween, luonamme saattaa käydä pikkuhirviöitä. ”Karkki vai kepponen?”, tiedäthän? Olisi mukavaa, jos meillä olisi jotain tarjottavaa,” selitin. Jozen silmät loistivat. ”Ahaa. Sinähän osaat olla huomaavainenkin. Pidätkö lapsista?” tyttö kysyi. ”En erityisemmin,” vastasin ja jäin taas miettimään. Jos olen huomaavaisempi muita kohtaan, olenko silloin parempi ihminen? En tarkoita parempi kuin muut vaan itseni tasolla. Voisin olla täysin piittaamatta muista ja ajatella vain itseäni. Silloin olisin varmaan paha ihminen. Voisin olla myös huolehtivainen ja huomaavainen muita kohtaan. Olisinko silloin hyvä ihminen? Pahuutta ja hyvyyttä on pikkuisen vaikea määritellä tällä tavalla, kun yleensä itsekäs ihminen on hyvä ainakin itseään kohtaan. Ajatus alkoi pikkuisen hymyilyttää. Minussa on molempia.

Hetken oli aivan hiljaista. Purin hampaitani tiukasti yhteen ja tunsin Jozefinen kehosta hehkuvan lämmön. Hän ehti vetää henkeä sisään ja ulos pari kertaa ja kuvittelin pikkuisen sydämen lyövän kuten punarinnan, jota lapsena pitelin vapisevissa käsissäni.
”Halloween? Niin aivan.”
”Onko kaikki hyvin?”
”Tietysti. Tulemme sinne tunnin kuluttua. Nähdään sit-”
”Hellen! Älä vielä lopeta!”
”Hei, Jozefine!”
”Meillä on ulkoroihuja, kakkua ja vaikka mitä. Siellä on sittenkin aika viileää, joten pukeutukaa lämpimästi. Aamupäivä vain tuntui lämpimältä. Kai Mimosakin tulee?”
”Tulee, tulee…”
”Ja Dahlia? Otathan sen mukaan?”
”Selvä. Dahlia pitääkin parhaillaan vanhaa naamiaisasuani. Pukekaa myös Axe asian mukaisesti.”

Jätin Jozen puhumaan Hellenin kanssa. Kaappasi luurin noin vain itselleen. On siinäkin tavat. Katseeni vaelteli pitkin hänen paljaita sääriään, kauniita reisiä ja pikkuista takapuolta, jota tiukkojen housujen kangas kiristi houkuttelevasti tytön keikutellessa lanteitaan. Ei, nyt ei saa. Minun ei tarvitse enää ajatella häntä. Ei tällä tavalla. Näin minun ei pitäisi ajatella, mutta aina jos hän tulee tarpeeksi lähelle, minulle tulee halu puristella hänen pehmeää, silti kimmoisaa lihaansa. Laahustin pois hänen näkökentästään ja aloin puristella omaa rintaani, sen verran kuin sain otettua siitä kiinni. Puristin kovempaa niin, että alkoi sattua.
Viimein tavoitin Axen. Se istui tavallisesti lämpöpatteriin nojaten. Minut huomatessaan se nousi heti ja sen silmien ilme vaihtui. ”Bay, mikä sinun on?” se kysyi. En tiennyt, mistä sen alakuloinen ilme sai alkunsa, mutta pian se täytti Axen kasvot ja olemuksen läpikotaisin. Kun en vastannut mitään, se ojensi kätensä ja kosketti varovasti kouraa, joka edelleen puristi rintaani. Hänen kosketuksensa oli niin lämmin ja hellä, että käteni irrotti otteensa. Sivelin kumppanini niskaa ja antauduin lopulta huulille. Suutelin häntä aluksi hellästi ja tunnustellen, mutta sitten tartuin lujemmin kiinni ja pitelin häntä paikoillaan. Käsittelin Axea nyt rajummin. Hampaani varmasti satuttivat hänen suupieliään, mutten välittänyt. Halusin lisää.
”Tahdotko syödä minut?” robotti sai kysyttyä, kun suuni kosketti hänen kaulaansa. En vastannut mitään vaan kuljetin kieltäni hartiaa pitkin. Riuhdoin paidan nappeja auki, jotta saisin enemmän. Jozefine käveli ohitsemme. Sitten hän pysähtyi hetkeksi taakseni. Yhtäkkiä hän alkoi tökkiä selkääni. Aluksi kevyesti, mutta lopulta se sattui, kun Joze alkoi käydä kärsimättömäksi. ”Lopeta tuo! Nyt ei ole aika tuollaiseen!” tyttö komenteli ja alkoi hakata päätäni jollain ontolla putkella. Päästin Axesta irti ja tykkäisin Jozefinen kyynärpäälläni kauemmas. Pyyhin suutani ja Joze puristeli vapaalla kädellään olkavarttaan, johon olin juuri iskenyt. Katsoimme viimein toisiamme. Hän ei näyttänyt oikeastaan vihaiselta, pikemminkin tympääntyneeltä ja siltä minustakin tuntui. Kiinnitin sitten huomioni paperiputkeen. Oliko se juliste?
”Mikä se on?” kysyin ja osoitin putkea. ”En minä tiedä. Sinunhan se on,” tyttö vastasi ja kurkisti putken sisään. ”Ei kyllä ole. En minä ole ostanut julisteita. Mistä löysit sen?” tiedustelin. Tyttö katsoi minua kuin tyhmää ja huokasi teennäisesti. ”Tämä lojui tuolla ikkunan alla. Kodinhoitonurkkauksen ikkuna oli muuten raollaan. Kun suljin sen niin huomasin tämän. Olisiko joku pudottanut sen ikkunasta? Miksi tämä piti toimittaa perille niin omituisesti?” Joze ihmetteli ja alkoi repiä teippiä irti. ”Älä avaa sitä! Se ei ole sinulle!” kiihdyin ja sieppasin käärön itselleni. Jos tämä on niiltä, jotka vaanivat meitä ulkona ja ovat kovin kiinnostuneita Axesta… On parempi, ettei Joze lue tätä.

Oli hämärää ja viileää. Tuli lepatti ja loi varjoja, jotka tanssivat kasvoillamme. Jozefine upotti lusikkansa kakkuun ja syötti palasen Hellenille. Nuoret naiset hymyilivät, kikattivat ja kaatoivat laseihinsa taas lisää juotavaa. Mimosa istui paikallaan liikahtamatta ja näytti ihan nukelta. Hän ei syönyt, juonut, eikä puhunut mitään. White Dahlia kierteli vilttimme ympärillä ja silloin tällöin pysähtyi poimimaan maasta kuolleen syyskukan. Robottitytöllä oli yllään harmaa mekko jo noidanhattu. Joze oli pukenut Axen kokonaan mustiin, sotkenut sen hiukset ja maskeerannut kasvot. Huulet oli tahrittu punaisiksi ja niistä valui leukaa pitkin pikkuinen verinoro. ”Älä koske sen suuhun tai tuhoat taideteokseni,” oli Joze käskenyt. Hemmetin pentu.
Olin juonut jo neljä lasia hedelmäviiniä ja minunkin olisi pitänyt nauraa. En vain pystynyt, koska mieleni oli jo unessa. Hitaasti pääni laskeutui alas ja jäi lepäämään Axen pehmeälle reidelle. ”Väsyttääkö sinua?” Hellen kysyi virnistäen. Ei oikeastaan. Tässä on vaan hyvä olla. ”Alkoholi menee helposti sen päähän. Bay ei juo,” Joze kertoi ja siemaisi ylpeän näköisenä omaa lasiaan. He katsovat minua ja Axea ja nauravat suut täynnä makeaa. Nestettä roiskuu päällemme, mutten jaksa välittää.



19. Valkoiset siivet

Käyn töissä. Ihmiset eivät puhu minulle, tuijottavat vain. Rakennukset ovat likaisia, tunkkaisia ja painostavia. Evääni katoavat jonnekin ja kun pesen käteni, löydän eväspakettini roskakorista. Kone ei suostu lukemaan koodia, eikä ketään ole juuri silloin lähettyvillä auttamassa. Minua ei tervehditä tai kutsuta istumaan kahvipöytään. Kukkaruukussa on tamponi. Joku katsoo minua kirjahyllyn takaa tai sitten vain kuvittelen. Ruma lapsi irvistää ja työntää pinon kirjoja lattialle. Saan haavan sormeeni ja löydän tuolin käsinojaan piilotetun neulan.
Kotimatkalla kuulen saman paukkeen kuin ennenkin. Vasarat, sahat, porat… en tiedä. Sitä samaa se on. Yhtäkkiä kuulen voimakkaan kolahduksen ja sitä seuraa sarja vaimeampia ääniä. Jotain taisi mennä pieleen. Tekisi melkein mieli kiivetä aidanharjalle ja kurkistaa, mitä tapahtui, mutta jostain syystä minua silti pelottaa, miltä siellä näyttää. Lähden taas liikkeelle ja potkaisen tyhjän hedelmäpurkin aitaa kohti. Ränsistyneen mökin rappusilla istuu pikkutyttö, joka yrittää puhaltaa saippuakuplia siihen kelvottomasta nesteestä.

Soitin ovikelloa ja hetken kuluttua Axe kipitti avaamaan. Se hymyili kauniisti ja meidän oli pakko halata, ennen kun tulin sisälle. Axe riisui takkini ja hanskani ja asetteli ne naulakkoon. Keittiöstä tulvahti houkutteleva ruuan tuoksu. Olin toivonut uunissa paistettuja kanankoipia ja riisiä ja nyt saisin sitä. Minulla oli kova nälkä, sillä tänäänkin evästauko oli jäänyt väliin. Halasin Axea uudestaan, mutten kertonut syytä.
Kun istuuduin pöydän ääreen, Axe alkoi kattaa eteeni ruokaa ja juomaa. Pistin mehevän näköistä kanaa haarukalla ja vedin siitä lihansuikaleen irti. Tietysti se oli hyvää. Robotti istui minua vastapäätä ja seurasi joka liikettäni, jos vaikka tarvitsisin jotain. Hän käyttäytyi taas kuten palvelija, vaikka olin sanonut, ettei sen tarvitsisi. Olkoon nyt tämän kerran.
Käytävältä kuului askelia ja se oli Jozefine. Tytöllä oli nyt krapula ja hän näytti räjähtäneeltä. Joze oli juonut yli kestokykynsä. Yrittikö hän osoittaa minulle jotain? Typerä tyttö. Olin katsonut sivusta, kuinka nuoret naiset tyhjensivät pullon toisensa jälkeen ja pystyin aavistelemaan, mitä siitä seuraisi. Aamuyöllä Joze oli tullut niin huonovointiseksi, että oksenteli. Aamulla hän valitteli valtavaa päänsärkyään ja elämänilo ja energisyys näyttivät jättäneen hänet täysin. Silloin kun ikkunasta oli pulpunnut pirteä auringonvalo, Jozefine ryntäsi vessaan oksentamaan. Juostessaan hän piteli päätään molemmin käsin, ettei se varmasti halkeaisi.

”Näytät ihan kamalalta. Häivy tai menetän ruokahaluni,” komensin töykeästi. Jozefine näytti entistä surkeammalta. Hän hakeutui pää painuksissa istumaan mahdollisimman kauas minusta ja hänen laihat kätensä vapisivat. ”En ole syönyt tänään vielä mitään ,” kuului säälittävä voihkaisu. Vaivauduin katsomaan häneen päin. Joze vilkaisi minua varovasti ja näytti koiralta, joka odotti rangaistusta. ”Omapahan on vikasi. Olisit milloin vain voinut pyytää Axea valmistamaan jotain. Ruokaa on nyt sen verran, että sinullekin riittää,” kerroin. Joze katsoi hetken lautastani ja pudisteli sitten päätään.
”Haluan rypäleitä ja litsiluumuja,” tyttö marisi lopulta. Mokoma nirsoilija. ”Saatkin lähteä itse hakemaan niitä. Kauppa ei ole kovin kaukana ja ulkoillessa sinulle tulee varmasti parempi olo,” ehdotin. ”Olet ilkein ihminen, jonka tunnen,” Joze tiuskaisi, mutta hedelmienhimo ajoi hänet kuitenkin hoipertelevaan matkaan. Kun ovi läimähti kiinni, Axe kääntyi katsomaan minua huolestunut ilme kasvoillaan. ”Kyllä hän selviää ja kävely oikeasti auttaa,” vakuutin.

Huomasin pöydällä aamulehden vieressä pikkuisen vihkon. ”Toiko posti tämän?” kysyin. Axe nyökkäsi. ”Se oli postilaatikossa.” Tuijotin vihkon kantta. ”HELLEVER ELÄÄ!” luki isolla tekstillä. Mitä helvettiä? Otsikon lisäksi kannessa oli kammottava tussipiirros perheestä, joka seisoi ränsistyneen talon edessä. Katsoessani tarkemmin huomasin, että kaikki hahmot olivat alakuloisen ja sairaan näköisiä. Propagandaa?
Selasin vihkon pikaisesti. Siihen oli merkitty Helleverin vuoden tapahtumat. Mustavalkoisista valokuvista sai tuskin selvää. Pysähdyin katsomaan kuvaa, jossa oli joukko lapsia. Kaikilla oli suu auki ja he ilmeisesti lauloivat. Oliko meilläkin tuollaista? En ainakaan muista mitään sellaista. Miksi kaikkien vaatteet olivat tummat? Sivun käännettyäni hyydyin hetkeksi paikoilleni. Koko aukeamalla ei ollut yhtään tekstiä. Ainoastaan pieniä valokuvia. Kuvat oli otettu ihmisistä, jotka makasivat arkuissa. He ovat liidun valkoisia, silmät suljettu kiinni ja kädet aseteltu ristiin. Suljin vihkon hitaasti ja laskin takaisin pöydälle. Mitä ihmettä näiden ihmisten päissä oikein liikkuu?
Selaillessa muuta postia muistin paperikäärön, joka oli ilmestynyt eilen kodinhoitonurkkaukseen. Olin piilottanut sen Jozefineltä vaatekaappini taakse. Otin Axen kädestä kiinni ja talutin hänet mukanani huoneeseeni. Halusin, että hän olisi kanssani, kun avaisin sen. Äskeisen vihkon jälkeen tuntui ahdistavalta varautua samankaltaisiin yllätyksiin. Käärö oli onneksi samassa paikassa, minne olin sen jättänyt. Aloin repiä teippejä irti ja levitin paperin lattialle. Kartta? Se ei ollut oikea ja virallinen. Näytti melkeinpä lapsen piirtämältä.

Keskellä on talo. Sen ikkunasta kurkistaa koira vai onko se susi?
Toisessa ikkunassa on sydän, josta lähtee kettinki.
Kettingillä ei ole loppua vaan se näyttää jatkuvan paperin reunojen yli.
Talon ympärille on piirretty suttuisesti muutama lehtipuu.
Takana on kuusia ja niiden vieressä pieni risti. Voisiko se olla Mimosan hauta?
Rististä lähtee pitkä katkoviiva oikealle.
Se pysähtyy taloon, jonka avoimesta ovesta näkyy kaksi tyttöä.
Toinen hahmoista on arpien peitossa ja toinen leikkaa sen selkää saksilla.
Lattia on väritetty kokonaan punaiseksi.
Lisäksi kuvassa herättää huomiota tiellä kulkeva tyttö, jolla on selässään valkoiset siivet.
Enkeli on matkalla kohti… mikä ihme tuo on? Viritetty ansarauta?

”Kuka ihme tämän on tehnyt? Kuka tekee tällaista?” voihkaisin ja silmäilin karttaa hätääntyneenä laidasta laitaan. Tunsin yksityisyyteni loukatuksi. Axe oli tähän asti istunut tyynenä vieressäni, mutta nyt se ojensi kätensä ja vetäisi minut syliinsä. Hengitykseni oli kiihtynyt ja viha tuntui palavan sisälläni. Kasvojani kuumotti. ”Minä pidän sinusta huolta. Sinulle ei tapahdu mitään pahaa,” Axe kuiskasi. Uppouduin häneen. Yritin vetäytyä syvälle unimaailmaan ja unohtaa. ”Auta minua. Auta minua. Auta minua.” Puskin Axea ja lopulta hän kaatui selälleen kartan päälle. Painoin kasvoni hänen vatsaansa vasten. Axe oli hetken hiljaa paikoillaan ja ilmeisesti tulkitsi mielentilaani. Sitten hän laski kätensä pääni päälle ja hänen pitkät sormensa levittyivät silittämään niskaani. Kädet tuntuivat hyviltä. Yritin suudella vatsaa, vaikka huuleni vapisivat.

Miten kauan kestää kävellä kaupalle? Noin viisi minuuttia. Jozefinen tilan huomioiden aika voidaan kaksinkertaistaa. Silti on kestänyt jo liian kauan. Pari tuntia on liian kauan. Olin jo soittanut Hellenille, eikä Joze ollut sielläkään. Minua hermostutti ja kuljin huoneesta toiseen ilman päämäärää. Keittiöön tullessani jäin hetkeksi ikkunan ääreen odottamaan ja toistelin mielessäni lauseita, jotka olin sanonut siskolleni ennen hänen lähtöään. Sitten aloitin uuden rauhattoman kierroksen. ”Mennään etsimään häntä,” Axe ehdotti. Lähtisimmekö? Mitä jos tyttö oli tuupertunut matkalla? Ei hän päivällä niin pahalta näyttänyt. Tytön etsiminen ulkona tuntui kuitenkin paljon järkevämmältä kuin sisällä kärvistely.
Kun kuljimme kaupalle johtavaa tietä, toivoin koko ajan vain hartaammin, että Jozefine kävelisi meitä vastaan. Näin yhden pyöräilijän ja koiraa taluttavan mummon, joka katsoi meitä happamasti ja paljasti huonot hampaansa. Kiirehdin askeleissani. Molemmin puolin tietä seisoi rivi kuolleita puita. Niihin oli kiinnitetty mainoksia, hakattu nauloja ja joka kevät ne olivat vuodattaneet mahlaa haavoistaan. Nyt niiden paljaat, kuivat oksat hapuilivat taivasta, aivan kuin ne edelleen yrittäisivät rukoilla apua hävittämään niiden kamalat tuholaiset.
Saavutin kaupan, muttei Jozefine tietenkään ollut siellä. ”Onko täällä käynyt mustahiuksinen tyttö vaaleansinisessä takissa?” Ei vastausta. Mitä jos hän on mennyt kotiin jotain muuta reittiä ja on nyt ihmeissään, kun siellä ei ole ketään? En jättänyt edes viestiä! Aloin juosta tietä pitkin. Oli jo hämärä. Jos tyttö ei ole vielä kotona niin voin soittaa uudestaan Hellenille.

Kylmä ilma pisteli hieman, kun vedin sitä henkeeni niin nopeasti. Juostessa pitäisi muistaa hengittää rauhallisesti, jottei uupuisi niin nopeasti. Otin vielä muutaman harppauksen ja seisahdin sitten paikoilleni. Katsoin maahan pudonnutta mustaa nappia ja hengitin raskaasti. Aloin tuntea hieman epätoivoa ja aivan kuin sisälläni olisi polttanut jokin. Voi, Joze, sinä typerä tyttö! Katso nyt miten helposti saat minut pois tolaltani! Katso nyt ja naura! Sovitaan, että sinä voitit, kunhan vain tulet esiin. Minä välitän sinusta. Olen tosi huolissani.
Tunsin hetken ajan käden, joka painautui selkääni. Sitten kuulin varovaisia askeleita ja Axe tuli taas vierelleni. Robotti tutkaili hetken asentoani. Olin lyyhistynyt eteenpäin ja käteni ottivat tukea polvistani. Axen oli kyykistyttävä eteeni, jotta hän näkisi kasvoni. Hänen riisui toisen hanskansa ja hetken ajan kylmä käsi viilensi poskeani.
”Et sittenkään itke,” Axe huomautti. En ollut vielä valmis katsomaan häntä suoraan silmiin, mutta vastasin kuitenkin: ”En. Olen tainnut itkeä viime aikoina jo ihan tarpeeksi. Ei minulla sitä paitsi vielä ole mitään syytä itkeä.” Käteni vaelteli ilmassa Axea kohti ja etsin tunnustellen hänen kasvojaan. Kun silitin hänen hiuksiaan, robotti tarttui käteeni ja painoi sen hellästi poskeaan vasten. Vilkaisin varovasti ja hän hymyili. ”Rakastan sinua.”

Kun aloimme lähdimme taas liikkeelle, saavuimme pian alueelle, jota ympäröi pikkuinen metsä. Sitä ei oltu hoidettu ja puut olivat kasvaneet vapaasti mikä minnekin. Varsinkin nyt kun puut olivat pudottaneet kaikki lehtensä tiheikkö näytti lähinnä rumalta. Siellä täällä lojui puoliksi litistyneitä kaljatölkkejä ja särkyneitä pulloja. Maassa lojui myös lukematon määrä tupakantumppeja ja tulitikunpätkiä.
Katselin hädissäni ympärille. Mitä tuolla on? Näin maassa jotain vaaleaa jonkin matkan päässä tiestä, vasemmalla puolella. Tätä aluetta ei voi sanoa metsäksi, koska tämä on niin pieni. Pikemminkin ryteikkö. Koska kukaan ei ollut raivannut sitä aikoihin, se oli kasvanut täyteen takiaispuskia, horsmia, ohdakkeita ja kitukasvuisia marjapensaita. Vaatteisiini ja hiuksiini tarttui roskia ja takiaispalloja, kun yritin raivata itselleni tietä. Yhtäkkiä olin kuitenkin pienellä aukiolla, jossa pystyin taas liikkumaan helposti.
Aukion keskellä näin kasan jotain valkoista. Menin lähemmäs katsomaan. Sulkia. Miksi? Kumarruin ja tarkastelin niitä. Otin varovasti yhden ja kääntelin sitä. Ihan normaali linnunsulka se taisi olla. Axekin saapui paikalle. Se oli jäänyt ryteikössä hieman jälkeen, koska olin kiiruhtanut eteenpäin. Robotti pysähtyi viereeni ja jäi tuijottamaan kasaa.
”Niiden alla,” Axe sanoi yllättäen. ”Onko siellä jotain?” ihmettelin ja otin maasta kepin penkoakseni kasaa. Säikähdin hieman, kun löysin sulkien seasta taitetun paperin. Sen täytyi olla viesti. Avasin sen. Vaikka oli hämärää näin hyvin lukea kirjoituksen. Paperille oli piirretty kuva, jonka olin nähnyt jo aiemmin, mutta tällä kertaa se oli suuri ja keskellä paperia. Tyttö jolla on valkoiset siivet. Tällä kertaa hahmon silmät olivat kiinni ja se oli levittänyt kätensä kuin siivet. Kuvan alapuolella oli käsin kirjoitettu lause. ”Halusin katkaista heikot siipesi, joilla epätoivoisesti räpiköit eteenpäin.”

Pienet ötökät, jotka kiipeilevät ruohonkorsia pitkin,
näkivät sen, mutta ne eivät välitä.
Olen kunnossa.
Minua lyötiin vain pari kertaa.
Koska olen poika, en voi tulla raskaaksi,
joten tämä ei ole mikään iso juttu.
On jotenkin noloa,
kun en osannut puolustaa itseäni.
Hartain toiveeni tällä hetkellä:
Toivon, ettei se ollut taudin kantaja,
Koska se ei käyttänyt ehkäisyä.

20. Vaihtokauppa

Tiedän, että on työpäivä ja minun pitäisi olla siellä tänään. Tekohymy naamallani minun pitäisi myydä urheiluvarusteita tai lainata asiakkaille kirjoja tai jotain. En edes tiedä, mikä päivä nyt on ja missä minun nyt pitäisi olla. En ole uskaltanut lähteä ulos talosta sen jälkeen, kun SE tapahtui.
Ne veivät Jozefinen! Minun sisareni, minun ainoan sisareni! Missä ihmeessä hän on? En löytänyt häntä, vaikka kuinka pengoin lehtiä ja raavin maata sinä iltana siinä hemmetin umpikasvaneessa ryteikössä. Käteni olivat muuttuneet lopulta punaisiksi ja kaivoin monet siilin esiin horroksestaan, mutten välittänyt, niin epätoivoinen olin. Ujelsin ääneen jotain, millä ei ollut merkitystä. Kuin sanattomat avunhuudot olisivat karanneet suustani itsestään.

”Hän ei ollut siellä,” kuiskasin ja painoin raskaat silmäluomeni hetkeksi kiinni. Olin niin hermostunut ja peloissani, etten saanut kunnolla unta, enkä malttanut oikein syödäkään. Sillä tavalla menin nopeasti aika heikkoon kuntoon, enkä lopulta jaksanut enää nousta sängystäni. Axe lopetti kiinteän ruuan valmistamisen ja syötti minulle lusikalla velliä silloin, kun suostuin ottamaan sitä vastaan. Ehkä muutaman kerran päivässä. Kun yritin nousta lähteäkseni käymään vessassa, aloin vapista ja päätäni hieman huimasi. Axen täytyi antaa minulle tukea, etten olisi kaatunut.
Kuinka kauan olemme jo eläneet tällä tavalla? En ole edes ilmoittanut töihin mitään. Puhelin soi silloin tällöin, mutta lakkasin välittämästä sen äänestä. Kännykkäni akku on varmasti jo tyhjentynyt, koska viime soitosta on kulunut jo jonkin aikaa. Ehkä kaikki viimein unohtivat meidät. Axe oli kosketellut minua viime päivinä enemmän kuin tavallisesti. Kun se palasi kotiaskareittensa parista, sen keho tuntui inhottavat kylmältä omaani vasten, mutta kestin sen sanomatta mitään. Silmäni olivat edelleen kiinni, mutta tunsin kuinka jäiset sormet vaeltelivat kasvoillani. Sitten kämmenet painautuivat otsaani ja poskeani vasten.
Axe oli kerännyt varmaan kaikki talosta löytyvät peitot ja viltit ja koonnut ne päälleni. Se hypisteli ja levitteli kankaita rauhallisesti kuin olisi peittelemässä minua ja mönki sitten itsekin niiden alle. Säikähdin joka kerta, kun hän työnsi kätensä paitani sisään ja kosketti paljasta rintakehääni. ”Bay, ethän lähde minnekään?” kuulin peiton alta. Pakotin toista kättäni liikkumaan ja raotin peitettä, jotta se kuulisi vastaukseni. ”En,” vastasin turhempia miettimättä. Näin vilaukselta Axen kasvot ja se hymyili. Robotti kietoi kätensä ympärilleni, niin etten päässyt koko yönä sängystä ylös, vaikka olisin halunnut. Sitten se ilmeisesti sammutti itsensä. Minäkin yritin nukahtaa. Olin pyörtymäisilläni väsymyksestä, mutta Jozefine ei antanut ajatuksilleni rauhaa. Voisinpa minäkin sammuttaa itseni.

Kaksi poikaa, he ovat veljekset, kulkevat kaupungin kujilla, jonka olot ovat kurjat. Tie on kovin likainen ja talojen ikkunat rikki. Evät he silti kulje yksin, sillä mukanaan matkaa vanhemman veljen nuori lemmitty, kaunis neito, jonka kirkkaita silmiä ei ole vielä hämärtänyt elämän kurjuudet.
- Tänään pääsemme Paratiisiin. Olemme kulkeneet jo niin pitkän matkan, että portit alkavat olla jo lähellä. Siellä meitä ei vaivaa kylmä eikä nälkä, eivät varkaat tai raakalaiset. Siellä saamme yllemme puhtaat ja kauniit vaatteet ja voimme asettua aloillemme pieneen taloon.
Sillä tavalla veljeksistä vanhin oli aina rohkaissut heitä ja nuoret kulkijat pystyivät taas jatkamaan toiveikkaina eteenpäin. Lopulta he viimein saapuivat määränpäähänsä, Paratiisin portille. Tuota ihmeiden ja yltäkylläisyyden maata peitti korkea ja tiivis aita ja sisäänkäyntinä suuri ja raskas ovi. Veljeksistä nuorempi kurkisti avaimenreiästä ja hän näki, kuinka hedelmäpuiden lehden kimaltelivat auringon valossa kevyen tuulenvireen puhaltaessa.
- Tämä on oikea paikka.
Kun he kävivät sisään tuosta koristeellisten kohokuvien peittämästä portista, heidän kulkunsa keskeytti portinvartija. Suuri kokoinen mies hän oli ja pukeutunut arvokkaisiin kankaisiin. Asemaansa koristi vielä miekantupessa loistava timantti. Eipä jäänyt vähemmälle huomiolle vartijan koirakaan, oli kahden metrin pituinen hirviö ja kun se kitaansa aukaisi, kimalsivat sen suussa kultaiset hampaat.
- Paratiisiin ei kerjäläisillä ole mitään asiaa. Todistakaa arvonne ja maksakaa sisäänpääsymaksu!
Onnettomat seikkailijat alkoivat kasata vähäistä omaisuuttaan samaan kekoon, eikä siitä tullut monenkaan kolikon arvoinen saalis. Tuo ankara mies iski silmänsä kumminkin nuoreen naiseen. Hän nuoli tuimien silmiensä katseella olentoparan rintoja ja lantion kaaria. Neidon ahdingon täyttämä suloisen viattomat silmät vain kiihdyttivät häntä lisää ja vartija tarttui suurella kourallaan saaliiseensa.
- Tämä on arvokkain esineenne!
Portinvartija kaappasi tytön ja sulki hänet suureen säkkiin, jonka hän kiepsautti olalleen. Sen tehtyään hän kaivoi taskustaan hopeisen avaimen, johon oli upotettu aitoja safiireja ja portti aukeni. Veljesten mielen oli vallannut kaaos, eivätkä he kyenneet estämään tapahtunutta. Nyt he olivat sisällä paratiisissa ja täällä he tulisivat elämään paremman elämän.
Aika kului ja pojat viettivät aikaansa yltäkylläisyyden ja kauniiden asioiden ympäröimänä. Silti vanhempi veli ei kyennyt nauttimaan tästä kaikesta ja nuorempi huomasi hänen olevan onneton. Pian hän huomasi olevansa itsekin alla päin ja hänen mieltään painoi veljensä ahdinko. Eräänä iltana, jona sadat pienet kynttilät valaisivat kauniin puutarhan, nuorempi tavoitti veljensä paviljongin alla.
- Rakkaani, sydäntäni kylmää nähdä sinut jatkuvasti onnettomana.
Hän ojensi kätensä syleilläkseen veljeään, mutta tämä oli kuin jäisestä kalliosta veistetty patsas. Silloin nuorempi päätti, että muuttaisi tilanteen kerralla. Seuraavana aamuna hän marssi portinvartijan juttusille ja vaati saada vaihtaa itsensä veljensä morsiameen. Portinvartija katsoi häntä hetken ihmetellen ja yritti sitten kääntää nuorukaisen pään, mutta tämä pysyi lujana. Lopulta tuo suuri mies hyväksyi vaihtokaupan ja kävi noutamassa tyttöparan asuinkartanostaan.
Poika näki heti muutoksen neidon olemuksessa. Kyyneleet olivat jättäneet urat hänen surun tummentamien silmiensä alle. Ennen niin kauniit palmikot olivat nyt poissa ja hänen tukkansa oli sekaisin kuin noidalla. Vaikka häntä oli yritti ravita hyvin, ei hän suostunut syömään ja nyt hänen ennen niin suloiset käsivartensa olivat kuin kaksi luuta. Poika kosketti tuon olennon hartiaa ja kuiskasi:
- Pääset pian takaisin veljeni luo. Hän nukkuu puutarhan paviljongissa.
Sen kuultuaan tytön silmät alkoivat taas loistaa kuin jalokivet. Toivo palasi hänen jäseniinsä ja enempää odottamatta hän kiiruhti matkaan. Hän kulki läpi pensaskäytävien, tuoksuvien kukkapenkkien ja ohi ihmeellisten vesiputousten. Viimein hän saapui puutarhaan, mutta näky jonka hän kohtasi lähes hyydytti hänen sydämensä. Paviljongin kattoverkosta roikkui köysi ja sen jatkona hänen sulhasensa. Tuo onneton nuorukainen oli ahdingossaan riistänyt henkensä, sillä hetken hän oli luullut menettävänsä molemmat rakkaansa.
- Voi kalleimpani, minä olen viimein saapunut luoksesi! Yhdessä me lennämme paikkaan, joka on vielä tätäkin suloisempi!
Tyttö veti tikarin sulhasensa miekantupesta ja kohotti sen ylös valmiina antamaan itselleen viimeisen armoniskun. Eutanasia. Kyyneleen kostuttivat neidon silmät ja hetken hätkähdyksestä ne tippuivat kimaltaen maahan. Pian niille tekivät seuraa myös punaiset veripisarat. Neito tunsi lopun kiitävän luokseen hirveää vauhtia, mutta viimeisillä voimillaan hän takertui sulhasensa ruumiiseen, jottei edes kuolema voisi erottaa heitä.
Nuorempi veli kuitenkin jatkoi elämäänsä uskoen, että hänen oman uhrautumisensa vuoksi hänen veljensä viettäisi kumppaninsa kanssa onnellista elämää paikassa, josta saattoi vain uneksia. Eikä hän koskaan tullut toisiin ajatuksiin.

Heräsin ikuiselta kestäneestä unesta. Silmäni olivat hieman kosteat. Minun oli nälkä ja aloin mumista, koska minulla ei ollut enää voimia puhua kokonaisia lauseita. Axe kuitenkin kuuli sen ja kysyi, mitä halusin syödä. Mikä vain kelpaisin. Se tarkkaili hetken tilaani ja painui sitten valmistamaan minulle aamiaista.
Kääntelin varovasti päätäni ja katselin huonetta ympärilläni. Lattialla lojui lehtiä. Olinko joskus ostanut tuollaisia vai olivatko ne postista tulleita ilmaisjakelulehtiä? Jäin tuijottamaan erään aukeaman valokuvia ja olin näkevinäni siinä lähes elävän tapahtuman. Yhtäkkiä olin kauppakeskuksessa ja minua vastaan käveli aasialainen nainen, jonka kasvojen toinen puoli oli arpien peitossa. Arvet väänsivät hänen ilmettään irveeseen, mutta silti tuo olento oli oudolla tavalla puoleensavetävä. Aluksi hieman säikähdin, mutta sitten tunsin valtavan energian, joka tuosta naisesta virtasi. Hetken ajattelin, että hän on kauneinta, mitä olen pitkään aikaan nähnyt. Nyt tiedän sen, että haluan elää.
Axe toi minulle aamupalaksi jogurttia ja mysliä. Hän nosti minut varovasti istumaan ja aloin syödä innolla. Minun pitäisi syödä hitaammin, mutten kyennyt hillitsemään itseäni. Käteni vapisi, kun kauhoin ruokaa suuhuni. ”Ruokahalusi on jälleen palannut,” Axe huomautti ilahtuneena. Hymähdin sille. Tästä se alkaa ja voimani palautuisivat pian. Olin tavallaan jopa innoissani.
Iltapäivällä yritin kävellä. Se oli todella vaivalloista, mutta hyvä yritys kuitenkin. Otin tukea Axesta ja astelin lyhyitä matkoja. Muutama askel ja sitten minun piti pysähtyä lepäämään. Halusin kerran ylittää itseni ja lähdin liikkeelle aiemmin kuin tavallisesti. Axe ei ollut varautunut tähän siirtooni ja me kaaduimme. Makasimme hetken lattialla ja sitten aloin nauraa. Koko tilanne oli kerrassaan naurettava. Minä opettelin kävelemään.
”Bay,” Axe kuiskasi ja suuteli minua kevyesti. Se sai minut taas järkiini ja vastasin sille: ”Nyt olen päättänyt. Mitä tahansa tapahtuukin, aion jatkaa elämääni. Ehkä en ole ihmisenä yhtä valmis kuin muut ja teen jatkuvasti virheitä, mutta minä kuitenkin elän. Minulla on koko elämäni aikaa oppia, enkä ole vielä edes puolivälissä. Ajattepa sitä.” Robottini hymyili ja auttoi minut ylös. Se halasi minua pitkään ja minä vastasin halaukseen. Miksi nyt tuntuu niin kevyeltä ja siltä kuin asiat olisivat hyvin, vaikka oikeasti kaikki on ihan päin helvettiä?

Seuraavana päivänä ovikello soi. Olin syönyt hyvin ja kykenin juuri ja juuri itse avaamaan oven. Kurkistin ikkunasta ja siellä oli mies mustissa vaatteissa. Kuinka tylsä tyyli. En enää jaksanut pelätä häntä. Oikeastaan olin hieman huojentunut. Ehkä hän kertoisi minulle jotain Jozefinestä. Ei hän olisi voinut satuttaa häntä. Siitä olen varma. Avasin oven hitaasti ja elehdin tyynen rauhallisesti. ”Hyvää päivää. Kuinkas sinä olet jaksellut? Näytät voivan jo paljon paremmin,” mies tervehti. Mistä hän tiesi sairaudestani? Eipä sen väliä. Olihan hän vakoillut minua ennenkin. ”Olet oikeassa. Voin jo paremmin. Tule sisään,” sanoin välinpitämättömästi. Kuljimme keittiöön sanomatta mitään ja istuimme pöydän ääreen. Axe laittoi meille teetä.
”Pyydän anteeksi tahditonta ja mautonta käytöstäni, mutta tarvitsin pikkusiskoasi. Jozefine on aivan kunnossa, sen voin luvata. Jos haluat varmistaa asian niin voin yhdistää hänelle,” mies ehdotti ja otti matkapuhelimensa esiin. Sisimmässäni huokaisin syvään mutta ulkokuoreni esitti edelleen kovaa. ”Teepä se,” tokaisin. Muutama numeropari, puhelin korvalle, kuulin hetken kohinaa ja lopulta Jozefinen äänen. Vastasin siihen heti.
”Bay! Mitä tämä oikein merkitsee?!”
”Anteeksi, kaikki on minun syytäni,” sanoin vaistomaisesti, vaikka oikeasti asia ei niin ollut.
”Missä sinä oikein olet?”
”Olen kotona, täällä Helleverissä. Missä itse olet?”
Joze mietti hetken. ”En tiedä sijaintia. Olen lukittuna huoneeseen, mutta täällä on kaikki, mitä tarvitsen.”
”Miten ne ovat kohdelleet sinua?” sain kysyttyä.
”Hyvin. Silloin kun minut siepattiin vähän kovakouraisesti, koska poukkoilin vastaan, mutta kuten sanoin, täällä on kaikkea, mitä tarvitsen. Sanoivat, että saatan päästä pian pois. Kaikki riippuu sisusta.”
”Minusta?”
”Niin sinusta.”
Sitten mies otti puhelimensa takaisin ja sulki sen.

”Taisit kuulla häneltä ja tärkeimmän ja syyn, miksi tulin tapaamaan sinua. Annan sinulle tilaisuuden vaihtaa Axe Jozefineen.”
Reaktioni oli välitön: ”Ei käy!” Joutuisin menettämään jonkun. jota niin rakastin. En voisi suostua ehdotukseen, mutta sitten aloin ajatella Jozefinea ja punnita mielessäni näitä kahta olentoa. Joze on ihminen ja sisareni. Axe on robotti ja olen sen kanssa kihloissa. Vai onko se sittenkin vain lelu, johon olen kiintynyt liikaa? Ei se niin voinut olla, uskon edelleen, että sillä on tunteet ja se on täysin erilainen kuin kaikki muut maailman robotit! Mitä minun pitäisi nyt tehdä? Olin nyt todella vaikean päätöksen edessä.
Ennen kuin ehdin vastata mitään, Axe aloitti: ”Olen valmis vaihtamaan itseni Jozefineen.” Minua järkytti, kuinka suorasti se ilmaisi asian. Tajusin viimein asian vakavuuden ja todellisuuden ja minusta tuntui, että kohta alkaisin itkeä. Miksi tämän piti mennä näin? Tartuin robotin käsivarresta, mutten edelleenkään pystynyt sanomaan mitään. Axe kääntyi rauhallisesti katsomaan minua. Voi sitä tyyneyttä, mitä suo silmät viestittivät samaan aikaan kun omaa poskeani pitkin alkoi vieriä kyynel. Haluan sulkea sinut syliini juuri nyt. Miksi sinun pitää katsoa minua juuri noin. En pystynyt enää pitämään itseäni kurissa vaan suljin hänet syliini.
”Jestas sentään. Nyt tuokin tuli nähtyä läheltä,” mies sanoi happamasti ja käänsi katseensa meistä pois kuin olisi juuri nähnyt jotain inhottavaa. Minulle on ihan samantekevää, mitä meistä ajattelet. Olen oikeastaan jo ehtinyt tottua tähän. Lopulta mies ilmoitti, että saisimme olla hetken aikaa vielä kahden ennen, kun hän veisi Axen mukanaan paikkaan, jota en tiennyt. Odotimme, että hän menisi pois ja kuuntelimme, milloin hän sulkisi oven. Viimeinkin.
Mitenhän tätä hetkeämme kuvailisin. Olin vielä jokseenkin heikossa kunnossa ja yllättävästä tilanteesta koituva rasitus sai minut ehkä hieman hallusinoimaan. No, me riisuimme vaatteemme ja kietouduimme toisiamme vasten kuin kaksi parittelevaa käärmettä. Axe on minua vahvempi ja liikuttaa kehoani. Hän tuntee heikot kohtani ja niiden koskettelu saa minut värisemään. Sitten minun on lämmin, hyvin lämmin ja jotkut ruumiinosamme sulavat yhteen. Olemme hetken ajan yksi olento. Hengitämme samaan aikaan. Ethän sinä lähde? Ethän aio jättää minua? Lupaathan tulla takaisin?
Kun jälleen olen tajuissani, Axe on pukemassa vaatteita takaisin ylleni. Nousen, jotta se saa pujotettua paidan päälleni. Nytkö se on ohi? ”Se oli ihmeellinen hetki,” saan sanottua. Robottini vain naurahtaa. ”Ovatko nämä jäähyväisemme? Sinun on pakko palata luokseni. Sinähän karkaat vai mitä ja tulet takaisin,” ehdotan, sillä tuntuu liian uskomattomalta, että pian menettäisin hänet. ”Lupasin vaihtaa itseni Jozefineen. Teen sen sekä sinun, että siskosi takia. Sinunkin pitää ymmärtää se,” hän sanoi päättäväisesti. Menetin taas malttini. ”Mutta etkö sinä tunne mitään minua kohtaan? Etkö rakasta minua ja tahdo olla kanssani?” yritin vielä ja ääneni oli muuttunut ärsyttävän kimeäksi valitukseksi. Axen ilme ei kuitenkaan muuttunut ja se sanoi: ”Juuri siksi minä teen näin. Vaikket sitä ehkä tiedä rakastat Jozrfineä enemmän kuin minua ja hän on sinulle tärkeämpi. Niin sen täytyy olla. Minä pohjimmiltani olen pelkkä kone, katsoi asiaa miten vain.”
Kuulimme pian ovikellon kohtalokkaan äänen ja mies tuli noutamaan Axen. Ennen kun he lähtivät, mies sanoi soittavansa minulle hetken kuluttua. Kun vastasin puhelimeen, hän ilmoitti Jozefinen sen hetkiseksi olinpaikaksi vanhan bensa-aseman, joka oli ihan tässä lähellä ja lähdin hakemaan häntä. Löysin avainnipun tyhjän kanisterin alta ja avasin sillä paikan ulko-oven. Huusin pikkusiskoani nimeltä ja hän vastasi paukuttamalla yhtä ovista. Kun avasin sen hän syöksyi syliini ja halusi tietää, mitä ihmettä oli tapahtunut. Hänelle ei ollut siis kerrottu mitään. Matkallamme kotiin yritin selittää tytölle kaiken. Aluksi hän vaikutti todella epäuskoiselta, mutta Axen poissaolon huomattua hänenkin oli pakko hyväksyä totuus.
"Jättäkää minun Slaine rauhaan!
t: ruma läski akka"

Avatar
Sleepy Dancer
Viestit: 579
Liittynyt: Pe Tammi 06, 2006 22:37
Paikkakunta: Imatra
Viesti:

Re: "Growing Humanity"

Viesti Kirjoittaja Sleepy Dancer » La Maalis 02, 2013 07:38

Mitä epätavallista teinkään hiihtolomalla? Kirjoitin viimeiset luvut tähän tarinaan, joka on ollut jo monta vuotta kesken. Kuka olisi uskonut? Minulla on paha tapa jättää asioita kesken ja yritän päästä siitä eroon pikku hiljaa. Sain tämän kuitenkin valmiiksi ja minulle tuli siitä todella vapautunut olo. Suurkiitos niille, jotka ovat jaksaneet lukea tänne asti. (Teidän lukijoiden takia jatkoin tarinaa näinkin pitkälle!) Jos tämä ei kuitenkaan kiinnosta enää ketään niin sitten kirjoitin sen loppuun ihan itseäni varten. :D Kiva jos olette mahdollisesti nauttineet tämän lukemisesta ja toivottavasti ymmärrätte sen koomisuuden. Nauroin itsekin pari kertaa kirjoittaessani sitä...


21. Niin lähellä, niin kaukana

Minun ympärilläni tallustelee kissa, pitkillä käpälillään tepsuttelee. Makaan selälläni lattialla, maton raja painaa ristiselkää. Pitkät, mustat sääret halkovat valoa, joka loistaa himmeänä kaatuneen lampun varjestimen läpi. Jossain kauempana tanssii elävä liekki posliinisen koristekalan sisällä, joka kerran särkyi. Sen vuoksi seinillä ja katossa tanssivat nyt epäsäännölliset kuviot.

"Bay. Älä viitsi olla tuollainen."

Siinä ne koivet taas ovat! Aivan tarjolla ja esteettä. Nopeasti ja saaliini arvaamatta käännän kylkeäni ja ojennan kummankin käteni pyydystääkseni ne. Saan kuitenkin vain toisesta kiinni. Kangas on oikein pehmeä ja miellyttävän tuntuinen. Sääret ovat kapeat, mutta niin terhakat, etttä niissä riittää voimaa pyristellä otteessani. Raahaudun niiden mukana pitkin lattioita, mutten suostu irrottamaan otettani. Voimistan sitä entisestään.

"Bay! Lopeta tuollainen!"

Saaliini alkaa väsyä. Hän tulee uupuessaan kiukkuiseksi, muttei kuitenkaan uskalla antaa periksi ja sen seurauksena luuhistua maahan, koska pelkää minun hampaitani. "Sinä pelkäät, että minä syön sinut. Onhan tuo ihan aiheellista, sillä minulla alkaa olla jo nälkä," kuiskaan ja saaliini katsoo minua närkästyneesti. Odotanko sitä, että hän saa viimein tarpeekseen ja potkaisee minua? Iskua ei kuitenkaan tule ja jatkan hänen ahdistemista. Vedän kehoni aivan häneen kiinni ja ikään kuin kapuaisin ylös hänen vartaloaan pitkin.

"Minuun sattuu!"

Jozefine parahtaa ja kaatuu lopulta lattialle. Hän luovutti, minä voitin. Luuletko olevasi ainoa, johon sattuu? Tämä fyysinen kipusi jota tällä hetkellä ohimenevästi tunnet, on hyvin pientä. Kyyneltesi kautta voin vuodattaa omani.

Jozefine ei kuitenkaan itke. Sitä vastoin hän on hyvin suivaantunut. Tyttö puree hampaitaan yhteen ja katseemme viimein kohdatessa, huomaan, kuinka hurja hänen ilmeensä on. Posket punoittavat kiukusta ja silmät leimuavat. Jos olen villipeto niin, hänellä on oltava samaa verta. Sitten hän käyttää hämmennystäni hyväkseen ja saa tönäistyä minut naurettavan helposti kimpustaan. Hän riistäytyy otteestani ja luikahtaa tiehensä.

Yritän turhaan haparoida Jozefineä kohti, kun hän on liikkeellä, mutta se on täysin turhaa. Saalis on menetetty. Tyttö katoaa nopeasti näköpiiristäni, mutta kuulen edelleen hänen juoksuaskeleensa. Sen kuinka hän kipittää huoneeseensa, sulkee oven jälkeensä ja kääntää lukkoa ovessa.

Kierryn kerälle ja painan toisen korvani lattiaa vasten. Olen siinä ihan hiljaa, kuuntelen ja odotan. En kuule mitään. Pitäisikö ryömiä lähemmäs lukittua ovea? Entä jos Jozefine kuunteleekin minua? Tälläkin hetkellä hän ehkä odottaa hiljaa oven takana aivan hievahtamatta. Silmäilen ympärilleni ja etsin sopivan kokoista esinettä.
Piirongin alta pilkistää pieni punakantinen kirja. Näyttää juuri sopivalta. Hivuttaudun lähelle kuitenkin varoen aiheuttamatta pienintäkään ääntä. Kurkotan. En ole vielä tarpeeksi lähellä. Kirja onkin syvemmällä kuin olin arvioinut. Liutan itseäni lattiaa pitkin vielä tuuman tai pari ja olen ihan kiinni piirongin kaapissa. Sen varjossa näen pölyn ja pienten roskien valtakunnan. Eikö kukaan ole tosiaan jaksanut siivota sen alta?

Uusi yritys ja kirja on viimein minun. Se on vanha virsikirja. Puhallan suurimman osan pölystä hiljaa pois ja asetan kirjan suuhuni. Kuljetan sitä kuin koira, kun konttaan Jozen huonetta kohti. Pysähdyn kulmaan, josta huoneistoihin johtava käytävä alkaa. Olen vielä hetken paikallani ja käyn läpi viimeisen epäröinnin vaiheet. Päätän kuitenkin suorittaa teon, jonka takia näin tämän verran vaivaa ja annoin pölyn tarttua vaatteisiini.
Vedin syvään henkeä ja heitin kirjan Jozefinen ovea vasten kaikin voimin. Ovi paukahti iskusta suorastaan palkitsevasti. Sen jälkeen kuulin ihan selvästi huoneessa liikettä. Tyttö liikkui siellä. Olin rikkonut hänen hiljaisuutensa. Ehkä hän oli säikähdyksestä jopa puraissut suuhunsa haavan. Hän ei kuitenkaan tullut ulos huoneesta ja oli jälleen ääneti. Teet minut hulluksi.

Päätin lopettaa leikin omalta osaltani ja nuosin lähteäkseni huoneeseeni. Yhtäkkiä minua puistatti ja käteni menivät itsestään puuskaan. Aunnossa oli alkanut tuntua kylmemmältä viime aikoina. Menin tarkastamaan lämpöpatterit ja ne tuntuivat viileiltä. Yritin kääntää termostaatin nuppia, mutta mitään ei tapahtunut. Kuinka pitkään tätä on jo jatkunut?

Mitä minun pitää tehdä? Tämä on vanha talo. Vesikiertoisten pattereiden lisäksi täällä on myös puilla lämmitettävä uuni, jota ei ole tosin käytty pitkään aikaan ja se varmasti alkaa savuttaa. Koen sen kuitenkin parhaaksi vaihtoehdoksi tässä tilanteessa. Minulla ei ole tarpeeksi rohkeutta kysyä keltään neuvoa tässä hullussa kaupungissa. Maassa on lunta jo jonkin verran. Tuo aine koskettaa vasenta kantapääni, sillä olen polkenut toisen kenkäni linttaan. Kummallinen polttava tunne.
Varaston vieressä on ovi pieneen liiteriin. Ovessa ei ole lukkoa vaan ainoastaan rautainen, ruostunut ripa. Toivottavasti kaikkia puita ei ole viety, toivon ja ovi aukeaa saranat naristen. Hetken kestää, kun tuon loukon vuosia vallinnut pimeys antaa valon viimein voittaa itsensä. Aarteet paljastuvat. Huokaisen helpotuksesta, sillä huone on puolillaan puita.

"Nyt me emme ainakaan jäädy kuoliaiksi, Jozefine!"

Valitsen pienempiä puita ja kaarnaa sytykkeiksi ja suurempia kalikoita poltettavaksi. Kun sylini on täysi, kykenen vain potkaisemaan oven kiinni. On edelleen valoisaa. Koska jo monta päivää sitten suljin talon kaikki verhot, en ole ollut varma edes vuorokauden kulusta. Jozefine ymmärtää menettelyni, sillä hänkin tietää, että meitä tarkkailtiin. Kumpikaan meistä ei ole kuitenkaan varma, jatkuuko se edelleen. Siksi olemme varovaisia. He saivat jo Axen. Mitä he vielä haluavat?
Takka on kaikenlaisen roinan peitossa ja minun pitää kaivaa se esiin. Pudotan vahingossa yhden pahvilaatikoista lattialla ja sen sisällä särähtää inhottavasti. Lasitavaraa? Avaan laatikon ja läydän sieltä astiaston. Muutama lautanen halkesi ja lasi meni rikki. Täällä ne siis olivat. Käsittelen loppuja pahvilaatikoita varovaisemmin, vaikka en edes katso niiden sisältöä. Takkaa ei ole käytetty aikoihin, mutta se on silti jätetty siivoamatta. Sen pohjalla on edelleen paksu kerros tuhkaa. Etsin muovipussin ja kaavin tomusta osan sinne. Asettelen puut paikoilleen ja raapaisen ensimmäisen tulitikun.

Kun liekit tarttuvat halkoihin, käpristävät tuohisuikaleet ja tuli täyttää koko takan, jään vain tuijottamaan sitä. Elävä tuli on elämys, jonka olemassaolon unohtaa, jos sitä ei näe pitkään aikaan. Ammoisina aikoina ihmiset sytyttivät yöksi tulen, jotta se karkottaisi petoeläimet ja demonit, joihin pimeys sai heidät uskomaan. He uskoivat tulen muodostavan varmaan eräänlaisen suojakehän leirin ympärille, mutta samalla hekin varmasti jäivät ihailemaan liekkien tanssia.
Siirrän nojatuolin lähemmäs ja uppoan siihen. Lämpö alkaa virrata jäseniini ja kykenen taas rentoutumaan. Suljen hetkeksi silmäni ja minusta tuntuu, kuin voisin nukahtaa siihen. Roihusta ja puiden napsahtelusta huolimatta kuulen takaani tulevaa ääntä. Hiljaista tepsuttelua. En kuitenkaan reagoi siihen mitenkään ja jään odottamaan saalistani.

Hän lähestyi minua hitaasti ja oli lopulta ihan tuolin selkänojan takana. Aloin tuntea hänen hengityksensä niskassani. Sitten Joze kietoi kätensä ympärilleni ja nojasi. Olinko minä sittenkin saalis? Tyttö ei sanonut mitään, mutta hieroi poskeaan hartiaani vasten ja hänen huulensa koskettivat korvanlehteäni. Käänsin hänen arvaamattaan päätäni ja huulemme kohtasivat. Se sai tytön säpsähtämään ja hän vetäytyi aluksi kauemmas, mutta palasi taas näköpiiriini.
Olin viimein avannut silmäni ja näin edessäni Jozefinen ja liekit. Hänen ihonsa näytti todella tummalta huoneen ainoaa valonlähdettä vasten ja tuli antoi hänen muodoilleen jännittävät rajat. Oletko sinä minun tulidemonini? Tyttö nousi istumaan syliini. Hänen painonsa oli jakautunut osin reisilleni ja osin tuolin käsinojille, joihin hänen säärensä osittain upposivat. Kuinka hurja asento ja silti sinä uskallat. Noinko kovasti tahdot tulla syödyksi?

Olisin melkein halunnut sanoa jotain, mutta koin sen sopimattomaksi tähän tilanteeseen. Jozen katse hiljensi minut. Kun hän toi kasvonsa lähelle omiani, havaitsin, että hänen silmänsä paloivat edelleen. Tartuin molemmin käsin tytön päähän ja silitin lyhyitä, mustia hiuksia. En kyennyt hillitsemään tätä elettä, sillä olin nyt täysin hänen vallassaan. Hän oli lumonnut minut demonisilla taikavoimillaan. Jozefinen silmäluomet laskeutuivat kiinni ja osittain kuvittelin pitkien tummien silmäripsen varjostavan hänen poskiaan. Huulet raottuivat hieman ja sitten hän hymyili paljastaen hieman terävät hampaansa. Puoliksi huokaus ja puoliksi naurahdus karkasi hänen suustaan.
Joze tarttui rauhallisesti ranteistani ja veti käteni alemmas keholleen. Matkalla sormeni kulkivat hitaasti hänen niskaansa pitkin, pian asettuen lepäämään hänen harteilleen. Hän avasi paitansa vetoketjun. Olin salaa jo kuvitellut, ettei sen alla olisi mitään. Se toi koko vaatteeseen uuden eroottisemman sävyn. Sitä en tosin tiennyt oliko hän riisunut alusvaatteensa tätä tilannetta varten vai ollut noin koko päivän tai ehkä vielä pidempään. Hän antoi minun tunnustella reisiään, selkäänsä, vatsaansa, kylkiään... ja sitten käteni kulkivat hänen rintojensa yli.

Odotin hetken, miten se vaikuttaisi tyttöön. Olin odottanut, että hänen kehonsa nytkähtäisi hieman, muttei se edes värähtänyt. Palasin takaisin silittämään hänen poskiaan ja huomasin, että hänen huulensa vapisivat.
"Sinä olet niin yksin ja sinulla on niin paha olla. Ihan koko ajan, mitä sitten teetkin ja missä oletkin. Nyt kykenen tuntemaan sen," Joze kuiskasi ja vuodatti kyyneleen takiani. Se sai minut jähmettymään paikalleni. Hiljalleen sisälleni virtasi omituinen tunne. Minun on hankala kuvailla sitä. Tunnen itseni hyvin surulliseksi, mutta samaan aikaan vierelläni on joku, joka välittää minusta. Hän ei pelkästään sano sitä vaan myös tuntee sen. Hän on valmis viiltämään minut auki ja korjaamaa sisukseni. Jozefinen silitteäessä vuoroin minun kasvojani tunsin sisintäni suojaavan panssarin halkeilevan. Miksi sinä tulet niin lähelle minua? Miksi yrität ymmärtää?

Jotenkin hän ymmärsi, etten halunnut hänen näkevän ilmeitäni tällä hetkellä ja painoi pääni rintaansa vasten. Joze teki sen luonnollisesti ja miettimättä tekoaan sen enempää. Enhän ollut hänelle enää uhka. Olin yllättynyt, sillä en tiennyt Jozefinen olevan pohjimmiltaan näin huolehtivainen, ymmärtäväinen, viaton ja aito olento. Tunsin itseni saastaiseksi ja vastenmieliseksi hänen rinnallaan. Annoin likaisten kyynelteni valua ja tahria hänen neitseellisen kehonsa.


22. Maailma on kaunis

Niin arvelinkin, että enkeleillä olisi parantava vaikutus.
Siivetön Enkeli rauhoitti ansaan langenneen Susirouvan.
Se valaisi suden sisimmän polttamalla oman ruumiinsa.
Valo hiljalleen hiipui, elämän kipinä Enkelin sisällä.
Susirouva tunsi kunnioitusta tätä olentoa kohtaan
kiitollisuuden kyynelissä,
eikä syönyt sitä,
vaikka sillä oli nälkä.

Tämä päivä tuntui jotenkin erilaiselta kuin päiväni aikoihin. Jozefine oli antanut minulle rohkeutta ja itsevarmuutta. Tuntui kuin hänen koko kehostaan sädehtisi valoa, joka antoi minulle uutta voimaa ja toivoa. Pitkästä aikaa minusta tavallaan tuntui, että seisoisin tasaisella maalla. Olen kiitollinen siitä, että hän on ollut täällä kanssani, mutta yhteinen aikamme alkaa olla taas loppumaisillaan. Hänen on taas palattava oikeaan maailmaan, tavallisten ihmisten keskuuteen. Minun seurani ja tämä epätavallinen kaupunki ei ole nuorelle tytölle hyväksi.
Tunsin jopa, että minulla oli tarpeeksi rohkeutta lähteä jälleen ulos, pihamme ulkopuolelle. Jos kävisimme katsomassa Helleniä. En ole kuullut hänestä mitään päiväkausiin. Jozefinen mielestä se oli hyvä idea. Hän voisi samalla hyvästellä ystävänsä.
Ulkona ei ollut tänään kylmä. Siellä oli uskoakseni lämpöasteita. Varmistuin siitä, kun huomasin, että Hellenin luokse johtavalta hiekkatieltä lumi oli osittain sulanut. Kun lunta katsoi tarkemmin, huomasi, että sen pinnalla kulki pieniä hyönteisiä. Kuinka likaista.

"Täällä haisee ihan kuolemalta", Joze huomautti.
"Tosiaan," totesin vaistomaisesti. Olimme hetken hiljaa. Käännyimme sitten katsomaan toisiamme ja kummankin suut vääntyivät hymyyn. Nauroimme. Koko tilanne, tämä paikka, ympärillämme mätänevät eläinten raadot, asiat jotka eivät yleensä naurattaneet, olivat nyt ratkiriemukkaan hauskoja. Ensimmäisenä päivänäni olin suhtautunut tähän vääristyneeseen, sairaaseen ja likaiseen kaikkeuteen aivan eritavalla. Olin ollut vihainen, kun lapsuuteni koti, piha jossa leikin, oli muutettu kaatopaikaksi. Pimeys mielessäni oli muuttanut jätesäkit ja teurasjätteet kasaksi ihmisruumiita. Se kävi nyt järkeen.
Kun Hellen avasi ulko-oven ja näki meidät molemmat, hän ensin yllättyi ja sitten riemuitsi. "Miksi, ette ole ilmoitelleet itsestänne vime päivinä? Olen ollut huolissani teistä, ymmärrättekö? Välitän teistä!" nainen torui, tarttui sekä Jozea että minua ranteesta ja veti sisälle taloon. "Nyt kerrotte kaiken, mitä on tapahtunut. Missä olette olleet? Yritin soittaa ties miten monta kertaa, mutta kumpikaan ei vastannut."
"Puhelin on rikki," aloitin ja Joze jatkoi: "ja meidän molempien kännyköidet akut tyhjenivät. Laturikin taisi kadota." Hellen tuijotti meitä epäuskoisena vaatien katsellaan parempaa selitystä, mutta ei meillä ollut sellaista. Vastasimme hänelle vain hymyllä. "Olettepas te taas salaperäisiä. Kehtaattekin tehdä minulle tällaista," Hellen mutisi ja ohjasi meidät huoneeseensa. "Nyt istutaan alas ja juodaan teetä. Tehkää olonne mukavaksi sillä aikaa, kun laitan kaiken valmiiksi," hän määräsi, eikä meillä ollut mitään syytä olla tottelematta.

Normaalisti Hellen käskisi White Dahlian valmistaa teetä, mutta nyt hän teki sen itse. Ehkä siihen on jokin erityinen syy, jotain erityistä tällä kertaa. "Ehkä hän yrittää myrkyttää meidät," kuiskasin puolihuolimattomasta. Joze vastasi siihen nipistämällä kättäni pikaisesti. Hän pudisteli päätään ja antoi minulle aluksi hieman paheksuvan katseen, mutta naurahti sittenkin.
Kuulin askeleista, että Hellenin mukana huoneeseen tuli myös joku toinen henkilö. Odotin White Dahliaa, mutta se olikin Mimosa. Tervehdimme, muttei hän vastannut. Minun piti katsoa toisen kerran, oliko se todella Mimosa. Hänen ryhtinsä oli erilainen kuin olin tottunut hänellä näkemään, lisäksi hänen liikkeensä olivat elottomia nykähdysiä ja silmät eivät näyttäneet katsovan yhtään mitään.

"Istuhan sinäkin alas," Hellen kehotti ja Mimosi putosi niille sijoilleen. Hänen jalkansa vain antoivat periksi ja tyttö tömähti lattialle. Sekä Jozefine, että minä katsoimme häntä järkyttyneinä. "Mitä hänelle on tapahtunut?" Joze sai kysyttyä ennen minua. Hellen huokasi ja alkoi kertoa: "Jos ette tähän mennessä arvanneet Mimosan todellista identiteettiä niin, tämä voi olla teille aika raskasta hyväksyä. Mimosa on robotti. Ei samanlainen tietenkään kuin White Dahlia, mutta hyvin lähellä sitä, mikä Axe on. Ainoastaan vielä askeleen edempänä.
Nämä robotit ovat hämmästyttäviä! Aivan kuin ne pyrkisivät olemaan ihmisiä. Meidän kaltaisiamme. Ne ovat tietoisia itsestään ja kykenevät muodostamaan itselleen tunne-elämää muistuttavan monimutkaisen syklin. Aivan kuin eri asiat aktivoisivat niissä iloa, surua, vihaa, kaikenlaisia tuntemuksua, joita mekin tunnemme päivittäin, mutta ennen kaikkea... rakkautta. En saata uskoa sitä. Sellainenhan on jo aivan mahdotonta!
Ja kaiken lisäksi, jos nämä robotit saavat "verenkiertoonsa" ihmisen verta, niiden kehittyminen vain nopeutuu. Niiden koneistoa ympäröivä kudos, joka muistuttaa ihmisen ihoa, rasvakerrosta ja lihaksistoa alkaa reagoida oikeaan vereen ja siinä alkaa tapahtua eläville olennoille tuttuja orgaanisia toimintoja. Esimerkiksi haavojen arpeutumista ja lopulta paranemista, lihaksiston kehittymistä, sekä kuonan erittämistä. Tavalliset robotit eivät kykene edes itkemään.
Mimosa oli mennyt kehityksessään jo niin pitkälle, että sai huijattua minuakin, vaikka olen työskennellyt robottien parissa lapsesta lähtien. En ollut osannut kuvitella, että joku kykenisi rakentamaan jotain näin mielipuolista. Toisin sanoen, Mimosa on saanut ihmisverta säännöllisesti. Sen selässä oleva luukku oli arpeutunut jo kauan sitten, joten siitä ei näkynyt jälkeäkään. Avasin sen kuitenkin uudelleen, jotta voisin tehdä tutkimuksia."

Hellen avasi Mimosan mekon vetoketjun, käänsi tytön ympäri paljastaen meille hänen selkänsä. Olin järkyttynyt ja Joze älähti inhosta. Haavat näyttivät niin oikeilta ja irvokkailta. Ne olivat syvät ja kuivuneen veren ympäröimät. Aloin heti tuntea raudan hajun ja suussani kitkerän maun. Hellen huomasi meidän alkavan voida pahoin ja sulki selkävetoketjun. Kun hän käänsi Mimosan takaisin meihin päin, robotin kasvot olivat happamassa irveessä. Se oli paljastanut hampaansa, joita puri lujasti yhteen ja sihisi niiden läpi. Nyt sen hiilenmustat silmät katsoivatkin minua. Hellen ei kuitenkaan välittänyt vaan jatkoi kertomustaan:
"Minun oli tehtävä Mimosalle paljon muutoksia. Se oli sellaisenaan aivan liian vaarallinen. Mimosa oli jo itsekin unohtanut olevansa robotti. Silti sillä oli tarve saada ajoittain uutta verta. Jonkun on täytynyt välillä antaa robotille virtaa. Muutenhan se sammuu. Verta ei ole kuitenkaan vaihdettu aikoihin. Siksi Mimosa alitajuisesti puhkoi kehoonsa reikiä aika ajoin ja on laskenut niiden kautta ihmisverta kiertoonsa."

"Miten sellainen muka on mahdollista?" kysyin epäuskoisena. Koko juttu alkoi kuulostaa todella typerältä. Hellen näytti kuitenkin vakavalta. "Ei se sillä lailla tietenkään toimi. Huomasit varmasti ne arvet sen kehossa. Se on yrittänyt hädissään saada verta noin epätoivoisella tavalla ja on itsekin lopulta huomannut sen olevan turhaa. Oikein hämmästyin, kun huomasin robotin kykenevän viemään tätä menetelmää vielä pidemmälle. Se on ilmeisesti työntänyt jotain suuhunsa ja puhkaissut reiän keuhkojen kohdalla sijaitsevaan verivarastoon. Se on siis selvinnyt juomalla ihmisverta kuin vampyyri. Koska säiliö ei ole ollut enää tiivis, se on tarvinnut tuoretta verta useammin."
Ne oudot kuolemat tällä alueella... Täällä kuoli kaikenikäisiä ihmisiä, myös lapsia noin vain. Väkeä alkoi kaikota pois ja tätä aluetta alettiin eristää. Se ei ollutkaan kulkutauti. Hellenin kertomus sopii yhteen sen hämärän miehen juttujen kanssa. Mimosa on varmasti samaa sarjaa Axen kanssa, yksi noista harvinaisista koekappaleista. Joku piilotti ne tähän syrjäiseen pikkukaupunkiin vuosia sitten, mutta herätti kuitenkin Mimosan.

Miksi he halusivat vain Axen? Ehkä Mimosan tila oli mennyt jo niin pahaksi, ettei sitä voinut enää pelastaa. Vilkaisin taas robottia ja se sihisi minulle vieläkin uhkaavasti. "Mitä muutoksia sitten teit? Onko se nyt tosiaan vaaraton?" kysyin Helleniltä. Nainen hengähti hieman, siemaisi teetään ja tutkiskeli sitten Mimosaa katseellaan. "Koskaan ei voi olla täysin varma. Tuokin miten se nyt käyttäytyy sinua kohtaan, oli täysin odottamatonta.
Minun oli poistettava siltä ääniloottorit. Se alkoi pitää hirveää meteliä, kun toimi pelkästään androveriplasmalla, eikä saanut mistään ihmisverta. Huomasin kanavan sen kurkussa, kun veriplasmaa alkoikin valua sen suusta vaihdon jälkeen. Minun oli siis tehtävä paikkauksia ja avattava myös rintakehä korjauksen ajaksi. Odotin löytäväni samanlaisen kummallisen osan, jonka löysimme Axelta, mutta sellaista sillä ei ollut. Kehityksen ja verenjanon laukaiseva toimintokeskus on jossain muualla, mutta en ole vielä tutkinut niin pitkälle.
Olisin todella tahtonut selvittää, mikä se merkillinen osa oli, mutta sinulla ei ole enää Axea," Hellen huokaisi ja yritti rauhoittaa hermostuneen Jozefinen vaimealla hymyllä. Joze veti syvään henkeä ja nyökkäsi sitten sen merkiksi, että kaikki oli kunnossa ja Hellen saattoi taas jatkaa: "Vaihdoin tietyski kaikki loottorit uusiin, mutta minua askarruttaa se ydin, joka edelleen piilee jossain, se mikä tekee näistä roboteista erilaisia kuin muut. Mimosa on siis hyvin kiehtova tutkimuskohde."

"Uteliaisuus tappoi kissan," töksäytin hieman mauttomasti ja jatkoin: "Neuvon sinua lopettamaan hyvän sään aikaan. Minusta Mimosa on edelleen vaarallinen ja arvaamaton. Siitä pitäisi hankkiutua eroon mitä pikemmin, sen parempi. Kuinka uskallat edes nukkua samassa talossa sen kanssa?" Hellen alkoi nauraa. "Sinä et olekaan tutkija. Toisinaan me otamme riskejä ja toisinaan se kannattaa. Juuri se tekee minun elämästäni ihmeellisen, mielenkiintoisen ja mielekkään."
Hellenin luota lähtiessämme sekä minä, että sisareni tunsimme itsemme hölmistyneiksi, emmekä siksi kyenneet sanomaan toisillemme mitään kotimatkalla. Nyt tiedän, ettei juuri kukaan tämän kaupungin jäljellä olevasta väestöstä ole järjissään.
Seuraavana aamuna Jozefine pakkasi tavaransa ja saatoin hänet asemalle. Tuleva yksinäisyys hieman painosti minua, sillä Hellenkin oli nyt uppoutunut tutkimuksiinsa. Silti tunsin, että minun paikkani on tässä mätäisessä kaupungissa. "Pärjääthän sinä varmasti?" Joze huolehti ja nyökkäsin hänelle. "Ja etsit sitten laturin ja lataat kännykkäsi! Soitan sinulle heti, kun pääsen kotiin. Jos et vastaa, huolestun," hän uhkasi ja nousi junaan virnistäen. Mikä riesa. Irvistin hänelle vastaukseksi ja tyttö näytti minulle kieltään ikkunasta.

Alkaako elämäni nyt palata raiteilleen ja tuleeko minusta viimein normaali? Pitää varmasti etsiä uusi työpaikka. En varmastikaan kelpaa enää entisiin, sillä olin niin kauan poissa ilman kunnon selitystä. Eikä kukaan varmaan uskoisi tarinaani, jos yrittäisin sen jollekulle selilittää. Niin omituinen se oli. Huokasin syvään. Ei enää robotteja, vampyyreja, eikä hämäriä organisaatioita. Minun pitäisi kuitenkin myös hyväksyä, ettei Axe olisi odottamassa kotiinpaluutani enää koskaan.
Olin juuri ohittanut postilaatikot, kun huomasin jonkun odottamassa kuistilla. Se ei näyttänyt keltään tuntemaltani. Tyypillä oli pitkä, valkoinen takki ja pitkä, vaaleanruskea ja sotkuinen tukka. Minut hoksatessaan hän sai kummallisen kohtauksen ja alkoi huitoa minulle. Menin ihmeissäni tervehtimään häntä.

"Tuota... Hei. Nimeni on Bay. Saatat ehkä tuntea minut, jos olemme olleet joskus samalla luokalla, mutta minä en valitettavasti muista ketään lapsuudestani," esittelin itseni tökerösti ja pidin järkevänä selityksenä, että hän oli joku tuttu niiltä ajoilta, kun vielä asuin täällä. Se yksi poika, joka myös oli muistanut minut, oli varmasti kertonut tälle oudolle hyypiölle, että olin muuttanut takaisin.
Kummalliselta hän näyttikin. Miehen silmänympärykset olivat tummat ja silmäpusseista päätellen hän ei luultavasti nukkunut kovin paljoa. Silmissä oli kuitenkin kummallisen intiimi katse ja se sai minut hieman hermostumaan. Hänen kasvojensa piirteet olivat aika terävät, sekä leuka, että nenä. Korvatkin kuvittelin suipoiksi ja teräviksi, sillä en kyennyt näkemään niitä takkuisen tukan alta. Minun oli hankala arvioida hänen ikäänsä, mutta arvelin sen olevan lähellä omaani.
"Kutsutko minut sisään? Minulla on sinulle lahja," mies mutisi niin epäselvästi, että sain hädin tuskin selvää. Olet kyllä äärimmäisen epäilyttävä, mutta olkoon menneeksi. Minulla ei ole enää mitään menetettävää. "Käy sisään," vastasin ja avasin hänelle oven. Mies otti keskikokoisen laatikon kuistin kaiteelta. Emme edes tunteneet ja hän toi minulle lahjan. Todella epäilyttävä tyyppi. Olisi edes kertonut nimensä tai sen, mistä hän tuntee minut. Hemmetti.

"Tämä paikka tuntuu ihan erilaiselta... Uskomatonta," mies ihmetteli ja kierteli huoneistoja omin lupineen. Tunsin itseni äärimmäisen vaivautuneeksi. Minun pitäisi muistaa hänet, jos olen joskus kutsunut kyläänkin. "Tulisitko nyt pöydän ääreen. Juotko teetä vai kahvia?" tiedustelin ja halusin, että hän lopettaisi vaeltelunsa. "Otan samaa vihreää teetä kuin sinäkin. Lady Greeniä, jota on vasemman puoleisessa kaapissa. Pisara hunajaa makeutukseksi, niinhän se oli?" mies huikkasi huolettomasti ja tuli luokseni keittiöön.
Aloin suivaantua. "Olet yksi niistä tyypeistä, jotka vakoilevat minua", kuiskasin harmistuneena ja aloin jo mielessäni etsiskellä ympäriltäni esineitä, joilla voisin puolustaa itseäni. Rauhoituin kuitenkin ja pyysin häntä uudestaan käymään pöydän ääreen istumaan. Laskin kattilaan vettä ja asetin hellalle. "Mitä paketissa on?" sain kysyttyä ja kun käännyin katsomaan miestä, hän vain ojenteli laatikkoa minulle. En voi muutakaan kuin avata sen.

Otin laatikon vastaan ja yllätyin, kuinka painava se oli. Minun oli järkevintä asettaa se pöydälle ja avata sitten. Läpät olivat yksinkertaisesti suljettu teipillä, joka oli helppo repäistä irti. Laatikon sisuksen näkeminen aiheutti minussa järkytystä ja osittain jo nyt voimistuvaa pakokauhua. Minun piti kuitenkin varmistaa asia ja nostin pohjalle piilotetun esineen.
Pitelin käsissäni päätä, joka kuului robotille, jonka kanssa olin viettänyt elämää täynnä olevat kaksi vuodenaikaa. Henkilö jota rakastin niin paljon, että olin mennyt tämän kanssa kihloihin. Olin halaillut, suudellut ja syleillyt häntä lukemattomat kerrat. Polveni pettivät ja vajosin lattialle Axen pää edelleen sylissäni. Tunsin heikotusta. Näin mielessäni, kuinka hän toivotti minut tervetulleeksi kotiin, katseli vierestä, kun söin ja käpertyi yöllä viereeni. Siinä sinä taas olet. Halasin rakkauteni kohteen jäänteitä ja tunsin lämpimät kyyneleet poskillani.

"En tahtonut tehdä sinua noin surulliseksi. Älä viitsi itkeä. Toin robotin pään mukanani, koska sinä olit tehnyt sille tuon hauskan kampauksen. Ajattelin, että saattaisit haluta vielä katsella sitä. Ruumiin muut osat ovat valitettavasti tutkimuskäytössä, mutta päätä he eivät enää tarvinneet. Sen voi kuulemma korvata millä tahansa muulla robotin päällä," mies selitti. Kuinka hän voi olla noin tunteeton? Hän tiesi, kuinka tunsin Axea kohtaan, kun oli kerran vakoillut minua niin ahkerasti, että tiesi jopa, miten juon teeni. Hän toi Axen pään minulle silkkaa ilkeyttään ja sadistisuuttaan. En enää kyennyt sietämään sitä enempää vaan hyökkäsin hänen kimppuunsa.
"Senkin tunnevammainen! Olen ollut tähän asti kärsivällinen kanssanne, mutta nyt tämä menee jo yli!" julistin ja puristin tunkeilijan kauluksesta. Olin nyrkit pystyssä antamassa tälle ensimmäisen iskun, kun jokin pysäytti aikeeni. Kun mies nosti kätensä suojellakseen kasvojaan, huomasin hänen sormessaan saman sormuksen, jonka olin ostanut Axelle, kun me menimme kihloihin!

"Senkin saasta! Sinulla ei ole lupaa pitää jotain näin arvokasta!" Nyt mittani oli täysi. Seuraavan tovin ajan vain potkin, hakkasin, riuhdoin ja purin häntä. En välittänyt, vaikka hän yritti surkeana pyytää minua lopettamaan. Hänen nenästään alkoi vuotaa verta ja sitä pulppusi myös huulista. Tunsin muuttuvani villieläimeksi, enkä pystynyt hillitsemään itseäni. Nautin jokaisesta lattialle tippuneesta veripisarasta. Halusin tosiaan tappaa tuon miehen, enkä välittänyt, mitä tästä tulisi seuraamaan, kunhan vain saisin hänet hengiltä.
"Susirouva...," mies sopersi maatessaan selällään lattialla. Hän ei kyennyt liikkumaan sillä pidin häntä paikoillaan omalla painollani. Hän katsoi minua kyyneleet silmissään. "Enkelin koskettama Susirouva... Siivettömän Enkelin... Anna minulle anteeksi... Olit koko ajan niin kaukana. Halusin niin koskettaa sinua," hän kuiskasi. Läpsäisin häntä ärtyneenä. Alkoiko mies seota? Hän tarttui käteeni ja jatkoi mielettömyyksiään: "Sydämeni. Nyt kykenet tuntemaan, kuinka se hakkaa. Sehän on nyt lähempänä kuin koskaan, vai mitä?" Hän asetti käteni sydämensä päälle. Olin aivan hämmentynyt. Hän oli tottavie menettänyt järkensä.

"Saat leikata hiukseni. Sinähän tykkäät kammata niitä. Nämä ovat oikeat. Kelpaavatko ne enää? Saat vaatettaa minut ihan niin kuin haluat. Tee ihan mitä tahansa, jotta kelpaisin sinulle. Saat vaikka lyödä minua, jos se vain tekee sinut onnelliseksi," hän sai sanottua ja hänen itkunsa yltyi vuolaaksi. Pysyin silti kovana. "Kuules, hullu! Et ole vieläkään kertonut minulle, kuka helvetti sinä olet. Olette saaneet haluamanne. Jos tavoitteenne on ollut lähtökohtaisesti saada minut psykoosiin niin, siinä olette onnistuneet hyvin. Miksi tulit luokseni, jos kerta tiesit, mitä olisi vastassa. Miten sitten yritätkin kerjätä sääliäni, sinä et lähde täältä elävänä."

"Minä rakastan sinua, Susirouva, mitä sitten teetkin minulle. Olemmehan olleet yhdessä jo monta kuukautta ja menimme kihloihin...Nämä sormuksetkin... Axe on loppujen lopuksi pelkkä tyhjä kuori ihan kuin se vaarallinen tyttörobotti. Minä olin sen tahto, luonne ja tunteet. Rakastin sinua tuon koneen kautta, etkö ymmärrä?
Axen piti tuhota "Mimosa", siksi sen sisällä oli seurantalaite, josta sille annettiin käskyjä. Minun tehtäväni oli seurata robotin toimintoja, näin siis kaikein, mitä se näki. Kaikki oli laitettu valmiiksi Axen herättämistä vaille. Sitten asiat mutkistuivat, kun sinä muutit viereiseen taloon, jossa säilytimme robottia. Ja sinun sitten pitikin mennä kähveltämään ja herättämään se," mies kertoi. Hän veti hieman henkeä ja nyyhkäisi. Sitten hän sai uuden kyyneltulvan ja pyyhki hetken kasvojaan. Olin kivettynyt paikoilleni. En hievahtanutkaan.

Mies sai itsensä taas puhekuntoon ja pystyi jatkamaan: "Miksi sinun pitikin varastaa ja herättää se? Seurasin aikani touhujasi. Aluksi en laittanut tikkua ristiin, mutta sitten viihdykkeekseni aloin antaa robotille käskyjä, jotta näyttäisi siltä kuin se huolehtisi ja välittäisi sinusta. Se oli paljon viihdyttävempää kuin pelkkä passiivinen tarkkailu ja ohjasin robotia koko ajan vain enemmän. Laitoin sen lopulta puhumaankin minun sanoillani.
Aloin myös nähdä, kuinka sinä kärsit. Aloin sääliä sinua ja sitä seurasi vieläkin vaarallisempi tunne. Rakastuin sinuun täysin ja halusin, ettei sinulle tapahtuisi mitään pahaa. Koin itsekin mieletöntä tuskaa nähdessäni sinun sairastavan ja olevan niin surullinen. Iloitsin erikseen jokaisesta pienestä ilonpilkahduksesta kasvoillasi. Yhtäkkiä minusta alkoi tuntua, että olet tärkeintä, mitä minulla on, enkä voi enää elää ilman sinua. Valvoin monia öitä vain katsellen sinun nukkumistasi.

Minä aloin haluta sinua. Kutsuin sinua Susirouvaksi, koska kukaan ei tuntunut ymmärtävän sinua ja hyräilin itsekseni lauluja, joita et kuitenkaan kuullut. Halusin palavasti saada sinut tietämään, kuka minä oikeasti olen. Minä olen tässä nyt. Jos tahdot tappaa minut niin, menetämme toisemme. Se mitä rakastit Axessa on minussa. Jos ajattelet kuitenkin eri tavalla niin voit pyytää ystävätärtäsi liittämään tuon pään minkä tahansa robotin kehoon ja elää onnellisena sen kanssa."
Siinä vaiheessa olin peloissani. Vapisin pelosta. Oikea ihminen olikin kaiken takana. Se huolettomuus ja rentous, mitä tunsin robottini läsnäollessa koituikin minua vastaan. Olin tehnyt paljon typeriä asioita, joita en ilmisen ollessa läsnä koskaan tekisi. Tuo vieras ihminen oli jopa nähnyt herkän puoleni. "Sinä seurasit hiljaa vierestä, kun tyydytin itseni robotilla. Taidamme olla molemmat yhtä sairaita," mutisin hiljaa. Vihani oli muuttunut häpeäksi. Minua nolotti katsoa häntä.

Tuo olento kuitenkin koski poskeani ja vaati minua katsomaan syvälle silmiinsä. "En suinkaan. Minä elin ne hetket. Se olin minä, eikä robotti," mies kertoi, vaikka näin selvästi, että häntäkin nolotti. "Koskettelitko itseäsi silloin?" kysyin häikäilemättömästi. Olin ajanut hänet ahdistavaan tilanteeseen, jossa hän joutui kertomaan totuuden. "Koskettelin..."
Tunsin menettäväni järkeni ja kokeilin, olivatko hänen huulensa kuinka paljon erilaiset, kuin Axen. Ne olivat tosin haavoittuneet juuri nyt. Nuolin ja imeskelin niistä vuotanutta verta. Sitten hän työnsi oman kielensä ulos ja tunsin sen omallani. Erkaannuin häsestä muutaman tuuman verran ja vaihdoimme hätäiset katseet. Sitten me suutelimme.

Se oli kummallista. En olisi saanut kiihottua, kun hän makasi siinä verisenä ja ruhjottuna. Olin tehnyt sen vielä omakätisesti. Joillakin asioilla ei ole näköjään järjen kanssa mitään tekemistä. Jakaessamme toisillemme tulisia suudelmia hankasin itseäni tottumukseni mukaisesti häntä vasten ja minun yllätykseksi hän vastasi. Tunsin jotain kovaa. Tietysti, onhan hänkin mies. Hän alkoi huohottaa raskaasti ja oli ihan kiimassa.
"Bay, voin viimein tuntea sinut," mies kuiskasi ja hänen silmänsä kylpivät taas kyynelissä. "Nimeni on Alexander. Voit kutsua minua nimellä Alex, jos pidät siitä enemmän. Olen onnellinen, kun voin viimein tavata sinut... omana itsenäni!" Alex kertoi ja antoi minun nähdä hymyn, joka tuli selkeästi hänen sydämestään. "Hauska tavata, Alex. Tahdon oppia sinusta yhtä paljon kuin sinä tiedät jo minusta. Aloitetaan vaikkapa kehostasi," sanoin painostavasti ja avasin hänen takkinsa ylänapit.

Alex olikin paljon kainompi kuin olin odottanut. Hän kuitenkin totteli minua punastelustaan huolimatta, sillä oli omaksunut moisen käytösmallin, kun oli ohjannut Axea. Myöhemmin minulle alkoi selvitä myös hänen oma luonteensa ja se henkilö, kuka hän oikeasti on, alkoi hahmottua minulle. Hän oli tehnyt työnsä lopppuun pienessä, säälittävässä organisaatiossa, joka oli ajanut minut hulluuteen, oikestaan meidät molemmat. Emme kuitenkaan välittäneet siitä. Sillä nyt olimme onnellisia, eikä meidän tarvinnut enää pelätä mitään tässä mätänevässä pikkukaupungissa, joka haisi joskus kuolemalta.

Loppu.
"Jättäkää minun Slaine rauhaan!
t: ruma läski akka"

Vastaa Viestiin

Palaa sivulle “Pörröinen kirjoituskone”

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 10 vierailijaa