"Growing Humanity" (VALMIS!)

Fanficit ja muut kirjoittelut sekä niihin liittyvä aivoriihi.

Valvoja: Yaoi.fi / aktiivit

Avatar
Sleepy Dancer
Viestit: 579
Liittynyt: Pe Tammi 06, 2006 22:37
Paikkakunta: Imatra
Viesti:

"Growing Humanity" (VALMIS!)

Viesti Kirjoittaja Sleepy Dancer » Ke Syys 20, 2006 22:25

nimi: Growing Humanity

Tällä ei ole varsinaista tyylisuuntausta. Se voisi olla pilaversio robotti-animeista ja mangoista, tai sitten aivan jotain muuta. Tyyli voisi ehkä olla lähimpänä komediaa, ainakin mitä "mekkamaisiin tietojutskiin" tulee...
Ei ikärajoituksia!
Luvut ovat lyhyitä!
Tässä ei saata olla ehkä mitään järkeä, mutta tätä oli hauska kirjoittaa.
Tämä siis jatkuu vielä...ainakin suunnitelmissa olisi.
Kaikki muodostui mielessäni olevasta kuvasta, jossa oli nuorukainen raunioiden keskellä. Hän alkoi korjata robottia ja lopulta kuvitella sen ihmiseksi. Kun hän kulkee käsi kädessä keinotekoisen seuralaisensa kanssa, kaikki tuntuu heräävän eloon, mutta se on vain sokeutta ja pintaa... siis näin sekavista mietteistä.
Kertokaa, mitä pidätte! Ja sanokaa, jos tässä on jotain todella häiritsevää... Ja kiitos kaikille ihanille ihmisille, jotka ovat viitsineet kommeintoida Horitaunia, teidän takia uskallan laittaa juttujani tänne...

Kuva

”Tunnen, että putoan.
Katoavassa maailmassa ei ole enää mitään,
josta pitää kiinni.
Siksi olen tasapainoton.
Olen horjuvainen, olen heikko.
Minä putoan.
Virret, nuo virret, jotka kaikuvat päässäni loputtomiin.
Ontto olen minä, sillä vahvat ovat nuo parret,
jotka henkenikin lävistävät jättäen jälkeensä
vain tyhjän sydämen.
En ehkä koskaan, en milloinkaan,
Löydä itseäni niin kuin sinä päivänä,
jona sinä saavuit ja pesit kasvoni.”

1. Silmät avautuvat

Nimeni on Bay Antony Goe. Palaan takaisin Helleveriin, pieneen kotikaupunkiini. Löydän rakennukset tuusan nuuskana ja joka puolella elottomia raatoja, osa jo lahonneina luurangoiksi. Mitä täällä on tapahtunut? Kaupunki on hiljainen, lukuun ottamatta tuulen suhinaa, joka pääsee nyt esteettä joka paikkaan. Onhan se totta, että olin poissa melko kauan, noin kuusi vuotta. Mutta että tällaista tuhoa!? Aluksi nauran, sitten itken herättyäni takaisin todellisuuteen. Tajusin hitaasti, ettei tämä ollutkaan unta.
Ensimmäisenä mieleni tavoittaa vain sanan ”sota”. Ajattelen pakenevia ihmisiä, pommikoneita, itkeviä lapsia ja uhrautuvia sotilaita. Kiroan huonoja teitä ja potkin tieltäni jokaisen esteen, minä turmeltunut ja itsekäs. Niin ehkä kuvittelet, mutta en todellakaan usko, että eloton ruumis voi tuntea mitään. Sielu on jossain aivan muualla, jos sitä on olemassakaan. Siksi haudoille on turha viedä kukkia ja kynttilöitä. Siinähän kunnioittaa ainoastaan ruumista, eikä elänyttä ihmistä! Siksi kuvittelen, että ihmiset tekevät sitä vain itseään varten. Se on tapa, ei muuta. Tapa, jonka ihmiset ovat keksineet saadakseen rauhaa. Samasta syystä keksittiin myös jumalat, ymmärtämättä, että kaikkea ei ole tarkoitus käsittää tai se käsitetään vielä myöhemmin.
Perkele, miten rumannäköistä! Osa taloista on palanut poroksi. Raahaamani matkalaukku pomppii rosoisella maalla. Näen edessäni ruumiin, jota rotat järsivät. Kun varjoni lipuu niiden ylle, ne eivät pakene vaan kääntyvät katsomaan minua. Olen varovainen, sillä rotat levittävät hankalia sairauksia. Miten tässä paikassa voi selvitä? Katselen ympärilleni ja tunnistan vanhan ostoskeskuksen, jonka katto on romahtanut. Jätän laukun hetkeksi ja yritän kiivetä nähdäkseni maiseman kunnolla. Hieman kauempana näen muurin ja sen päällä piikkilankaa. Sen takaa häämöttävät korkeimmat talojen katot. Tiedän, että rakennus, jota etsin on siellä. Se on kotini. Lapsuuteni koti ja tuleva kotini. Huokaisen, kapuan alas ja otan taas laukkuni kahvasta kiinni. Tämä se on… Hellever.

Olen poika ja selailen pornolehteä. Selailen sitä, katson ikkunasta ulos, selailen ja katson naisten suita. Katson töhröisiä seiniä, taas lehteä ja paiskaan sen lopulta roskikseen. Oksettaa. Käännyn kyljelleni vanhassa sängyssä, joka haisee tunkkaiselta. Joka paikassa on pölyä, mutta olen liian laiska ja väsynyt murehtimaan sitä suuremmin tällä hetkellä. Suljen silmäni, mutta avaan ne pian. En saa millään unta, mutta kuka täällä saisikaan?
Pengon laukkuani ja löydän CD-soittimeni, yhdellä paristolla toimivan. Sain sen joskus halvalla. Painan entteriä ja laite rahisee. ”NO DISC” se sanoo. Tarkistan asian. Valehtelija. Kyllä siellä on CD sisällä. Kokeilen uudestaan. ”Reading 66%, 72%, 89%, 100%.” Kellahdan taas, mutta havahdun kun kuulenkin ankeaa viulun ääntä. Pienessä näytössä lukee: ”Il Trillo del Diavolo / Giuseppe Tartini”. Mitä helvettiä?! Olen ottanut aivan väärän levyn. Suljen silmäni ja kummastun, kun huomaan rauhoittuvani. Tämä biisihän pukee tätä paikkaa!

Herään ja katson kännykkäni kelloa: ”19:41”. Enää ei varmaan ehdi käydä kaupassa. Tullessani tänne, näin yhden ja näin ihmisiä. He katsoivat minua hiukan kummastellen ja vanhukset irvistelivät. Talon löytäessäni pysähdyin pihalle. Piha oli kasattu täyteen ruumiita. ”Helvetin ketaleet! Viekää nämä saastaiset jätteenne jonnekin muualle!” olin huutanut ja heilutellut käsiäni, mutta kukaan ei ollut huomaavinaan. Pihaani oli siis pidetty kaatopaikkana. Mitä nämä ihmiset oikein olivat?
Nyt voisin jo harkita sitä siivoamista. Joka paikka on seittien ja pölyn vallassa, eikä vessaa voi edes sen nimellä kutsua. Tunkkainen ilma käy kurkkuun, mutta ulkona haju on vielä pahempi. Mietin raaskisinko avata ikkunan. En raaskinut. Vilkaisin nuhruisen keittiön ikkunasta ulos ja kirosin vielä kerran näkemääni. Täällä on varmaan ollut rutto tai jotain. Keskiajalla mustasurma tappoi kolmasosan Euroopan väestöstä. Jos tämä on joku aivan uusi tauti, johon ei ole vielä keksitty lääkettä, minäkin kuolen pian. Siksi en avannut ikkunaa.
Aloin penkoa kaappeja, mutta huomasin, että lähes kaikkista oli viety pikkuirtaimisto. Jäljellä ei ollut astioitakaan. Onneksi huonekalut olivat sentään paikoillaan. Kaikki lamput olivat joko palaneet loppuun tai sitten joku oli vääntänyt ne irti ja vienyt mennessään. Minun oli päästävä kauppaan ostamaan ainakin lamppuja, sillä en uskalla olla täällä ilman valoa.

”Olet uusi täällä!” huudahtaa joku vieras poika innoissaan. Hän pysäyttää minut rämäyttämällä ostoskärryäni. Mikä se luulee olevansa? Joku saakelin juntti. ”Jep. Olen uusi,” totean ja yritän päästä pakoon, mutta tyyppi pitää kiinni kärrystäni typerä virne kasvoillaan. ”Minne olet menossa. Jutellaan vähän. Voisin vaikka tarjota kahvin tai jotain,” hän ehdotti niin vilpittömästi, että lähes nolostuin omaa töykeyttäni. ”Joskus toiste. Minun pitää mennä nyt,” tokaisin kömpelösti ja kiskaisin ostokseni irti.
”Olet Bay, vai mitä?” poika kysyi, kun olin lähdössä. ”Mistä sinä se tiesit?” esitin vastakysymyksen ja tutkin nyt itsekin häntä tarkemmin. Vaaleanruskeat lyhyet hiukset, ei varmalla käyttänyt edes kampaa. Hiukan urheilullinen olemus ja vaatetuskin sen mukainen. Silmät ja kulmakarvat tummat, katse silti ihmeellisen ystävällinen ja hieman naiivikin. Hän tuntui myös jotenkin tutulta. Ei ollut ehkä parhaimpia koulukavereitani, mutta jotenkin mieleeni jäänyt. ”Huomaan, että yrität kovasti muistaa minut. Nimeni on Marc.”

Kieritin lamppuja paikoilleen ja hyräilin Paholaistrilliä. En saanut sitä enää pois mielestäni, eikä olisi voinut vähempää kiinnostaa nyt mitkään mitään sanomattomat rapit ja popit. Kun olin valmis, nautin lopputuloksessa ja laiton heti kaikki valot päälle. Olin käymässä seuraavaksi hellan kimppuun, mutta en löytänyt mitään, jolla olisin voinut kaapia lian pois. Sitten minulle välähti: voisin lainata naapurista.
Ulkona oli jo pimeä ja erotin ilmassa hiljaista, piipittävää ääntä. Sytytin taskulampun, jonka olin vasta ostanut. Nousin naapurin narisevat kuistinportaat ylös ja katselin valon avulla kauan sitten kuihtuneita kukkakransseja ja likaisia ikkunoita. Näytti autiolta, mutta kokeilin silti soittaa ovikelloa. Se oli jäykkä ja lähes äänetön. Minulle nousi kumma päähänpisto kokeilla ovea ja usko tai älä, se aukesi! Kuten olin arvellutkin, tölli oli autio. Lattia oli pölyn peitossa ja huonekalut peitetty lakanoilla ja pressuilla. Voisin nopeasti ottaa haluamani lainaksi ja tuoda sen aamulla takaisin. Siinä ei olisi mitään väärää.

Taskulamppuni valokeila oli pieni. En tiedä kuvittelinko, mutta se tuntui kokoajan vain kapenevan. Käteni vapisi hiukan. Sitten ulko-ovi pamahti äänekkäästi kiinni ja minä olin saada sydänkohtauksen. Käänsin valon nopeasti ovea kohti, mutta kuulin yhtäkkiä selkäni takaa, pimeästä jotain outoa ääntä. Kuin joku olisi yrittänyt hengittää. Palasin oven luo pitkillä askeleilla, otin kahvasta kiinni ja yritin rauhoittua. Tuuli oli varmasti sulkenut oven, niin sen täytyi olla. Mutta mistä se ääni sitten oli tullut. Rakennuksessahan ei ollut minun lisäkseni ketään muuta tai ainakin minä luulen niin.
Käyn nopeasti etsimässä keittiöstä rättiä ja löydänkin sellaisen. Palaan ovelle ja katson lampulla taas olohuoneen suuntaan, josta ääni oli tullut. Valkoinen ovi. Se on keskellä seinää ja hyvin huomattavissa. Nyt olen saanut täältä jo, mitä halusin, mutta jokin vain estää minua irrottamaan katseeni tuosta ovesta. Haluan avata sen, vaikka en tiedä miksi.
Väännän kahvaa ja vedän ovea itseeni päin. Valaisen nopeasti huoneen ja huudan. Huone on pieni komero, jossa ei ole mitään muuta kuin tuoli seinää vasten, mutta sillä istuu joku. Tuoliin on sidottu joku paksulla rautalangalla. Tyyppi on jo kuivunut ja on laiha kuin luuranko. Suljen oven nopeasti, että se paukahtaa ja haukon henkeäni. Yritän tasoittaa pomppivan sydämeni rytmin. Pitelen taskulamppua molemmin käsin. Mietin hetken ja kurkistan sitten uudestaan.

Pitäisikö soittaa poliisille? Kun mietin muita epähuomioon jääneitä ruumiita, se ei tunnu tarpeelliselta. Tässä on silti kyseessä tarkoituksellinen murha ja vielä melko pitkä kestoinen sellainen. Tämä henkilö on varmasti joutunut kitumaan ja riutumaan ravinnon ja hapenpuutteessa. Tarkemmin katsottuani huomaan, että hänessä on jotain outoa. Hiukset näyttävät olevan aivan kunnossa, tilanteeseen nähden. Ne ovat vaaleat ja olkapäihin asti. Kasvojen ilme on aivan rauhallinen, aivan kuin nukkuessa. Sitten tajuan mikä on kaikista oudointa: Tyypillä ei ole minkäänlaisia sukupuolielimiä!
Yhtäkkiä en enää pelkää vaan uskallan liikuttaa tuolia, että näkisin selän. Minä aavistin oikein. Hän on robotti, sillä selässä oli avattava luukku. Muistan nähneeni dokumentteja roboteista, joille on tehty ihmisen ihoa muistuttava kudos. Jos verenplasmaa ei vaihda, iho kuivuu. Olin murehtinut ihan turhaan ja päätän palata takaisin kotiin. Suljen ovet lähtiessäni ja viheltelen pimeässä samaa melodiaa, mitä aiemmin tänä päivänä. Täällä päivät tuntuvat pitkiltä ja raskailta. En jaksa huolehtia enää likaisesta hellasta vaan käyn suoraan nukkumaan.

Kun herään aamulla, on vaikea hahmottaa aluksi, missä olen. Näen joka puolella likaa ja pölyä. Sitten nousen lopulta ylös ja pukeudun. Keitän pienen annoksen aamukahvia ja juon sen katsellen samalla ikkunasta ulos. Näky on masentava ja haluaisin päästä siitä eroon. Pelkkä ajatuskin itsestäni raahaamassa kuolleita ruumiita ympäriinsä, tuntuu vaivalloiselta ja epämiellyttävältä. Sitten muistin robotin ja kun ajattelin eteenpäin, sain aivan loistoidean. Voisin herättää sen siivoamaan puolestani.
Päivääni pahensi vielä sade. Se kasteli vaatteeni ja syyllisyydentuntoni kasvoi. Robotti oli varmasti hylätty, joten tämä ei voisi olla rikos. Lisäksi vain lainaisin sitä vähän. En ollut täysin varma toimisiko se. Voi olla, että se oli jätetty siksi, että se olisi rikki. Olin silti innokas yrittämään. Into oli samanlainen kuin eräänä lapsuuteni jouluna. Silloin sain joululahjaksi kauko-ohjattavan formula-auton ja olin niin innoissani, että hypin melkein seinille. Ensimmäinen koeajo oli kaikista jännittävin ja muutaman töytäilyn jälkeen opin hallitsemaan ohjausta mielestäni aika taitavasti. Laitoin auton jahtaamaan lihoneita kissoja, säikyttämään lintuja ja ties mitä muita pikkukepposia. Suosikkini oli tietysti mennä itse piiloon ja ohjata auto jahtaamaan satunnaisia ihmisiä. Jos autoon olisi kiinnittänyt videokameran, olisin ehkä saanut napattua kuvia tyttöjen pikkuhousuista. Harmi, että silloin olin vielä niin lapsi.

Ovi oli auki kuten eilen. Avasin taas komeron. Mieleeni tuli, että tarvitsisin koneen, jolla voisin vaihtaa plasman. Aloin etsiä sitä talosta. Sateisen päivän hämärässä valossa huomasin, että talon seinät olivat lähes täynnä tauluja. Niissä kaikissa oli yhteistä, ettei yhdestäkään pystynyt nauttimaan täysin. Jokaisessa maalauksessa oli jotain synkkää, oli se sitten taidokkaasti ja huolella tehty tai suttuinen, yksivärinen teos. Kaikissa tauluissa yleisin väri oli musta, jota saattoivat säestää tummat värit. Luulin erottavani monesta ihmisen huutavat ja kauhusta vääntyneet kasvot, mutta kun katsoin tarkemmin, niitä ei ollutkaan kuvassa.
Kirjahyllyjä oli myös yllättävän paljon, mutta en viitsinyt selailla niiden sisältöä nyt. Jos aika kävisi pitkäksi, voisin ehkä etsiä täältä jotain lukemista. Keittiöön saapuessani, kuulin jonkin hurisevan vaimeasti. Ääni tuli pakastimesta. Ihmettelin, miksi sitä pidettiin toiminnassa, vaikka talossa ei asunut ketään. Avattuani sen, ilahduin ja vihelsin. Siellä oli valtava tankki jäädytettyä verta. Pakkauksen kylkeen oli kirjoitettu paksulla, mustalla tussilla: ”andro blood plasma”. Varmasti oikeaa ainetta. Hetken etsittyäni löysin alakaapista myös plasmanvaihtajan. Nostin painavan veritankin ja lähdin raahaamaan sitä omaan asuntooni.
Kokeilin robotin nostamista tuoleineen päivineen ja hämmästyin heti sitä keveyttä. Varmistin ovella, ettei ulkona ollut ketään. Onneksi tämä kaupunki oli aika hiljainen. Kun mietin tarkemmin, kukaan ei varmaan edes kiinnittäisi huomiotaan tekemisiini. Täällä kuolleet ihmiset olivat arkipäivää.

Laskin hänet lattialle katkaistuani rautalankasiteet. Piti odottaa, että verta sulaisi riittävä määrä. Mietin, voisiko sitä sulattaa nopeammin kuumentamalla pieni määrä, mutta se ei kuulostanut ollenkaan hyvältä. Katsoessani tankkia hetken, ajatus alkoi sittenkin tuntua hyvältä. Odottamiseen menisi muuten koko päivä. Avasin sen salvat ja käänsin kannen auki. Sitten aloin kaapia verijäätä terävällä veitsellä, kun en keksinyt muuta työkalua. Kun pirstoutuneet kiteet sulivat käsiini, aine alkoi myös haista vereltä.
Missään ei ollut ohjetta, kuinka paljon adroveriplasmaa menisi yhteen käyttöön, niinpä päätin ottaa suurimman kattilan, joka talosta löytyi ja täyttää sen. Välillä alkoi tuntua, että menettäisin touhussa hermot. Pikkuhiljaa kattila oli kuitenkin täynnä ja pääsin testaamaan hellaani. Hämmensin seosta kauhalla ja pidin levyä miedolla lämmöllä. Se ei saisi missään vaiheessa kuumentua liikaa tai kiehua, muuten kaikki voisi olla pilalla.
Viimein minulla oli vajaa kattilallinen sulatettua verta. Hämmensin sitä vielä sekaisin. Yritin koko ajan vain kuvitella, että olen tekemässä mehukeittoa tai muita ällötyksiä, muuten olisin varmasti oksentanut. Osa entisistä ystävistäni ei olisi kestänyt tilannetta, sillä pienikin verimäärän näkeminen saisi heidät pyörtymään. Laskin kattilan robotin viereen ja aloin tutkia plasmanvaihtajaa. Tarvitsin sähköpistorasiaa ja sellainen osui silmääni huoneen nurkasta. Sähköjohdon lisäksi laitteessa oli kaksi säiliötä. Toisessa luki: ”PULSE” ja toisessa: ”VEIN”. Sitten oli kaksi letkua, jotka piti asentaa robottiin. Käänsin taas selkä puolen näkyviin ja löysin niille kaksi täysin sopivaa liitintä. Nyt tai ei koskaan!

Kiinnitin letkut oikeisiin paikkoihin kirjainten ”P” ja ”V” avulla. Avasin valtimosäiliön tulpan ja kaadoin sen täyteen verta. Sitten käynnistin koneen. Ensin laite rahisi merkillisesti ja siitä kuului samanlainen ääni kuin naapurin pakastimesta. Katkaisija alkoi loistaa punaisena ja valtimo alkoi kuljettaa verta robotin sisään. Nyt minua alkoi tosiaan jännittää. En uskonut että laskimosäiliö täyttyisi, sillä robotti oli aluksi kuiva, mutta ehkä pieni liikakäyttö kävisi puhdistuksesta. Tiesin, että tähän prosessiin voisi mennä vaikka muutama tunti. Mieleeni tuli heti vanhan tietokoneen eheytys.
En lopulta enää jaksanut vahtia täyttöä vaan menin valmistamaan itselleni ruokaa. Minulle oli tullut siitä mehukeittoajatuksestani nälkä, niin ihmeellistä kuin se onkin. Keitin makaroneja ja paahdoin leipää. Ruoka oli yksinkertaista, mutta niin olivat tarvikkeetkin. Soijan suolainen maku sopi hyvin sekä leivän, että makaroneiden päälle. En uskaltanut juoda keittämätöntä vettä ja päätin juoda teetä ruuan kanssa. Kaapista oli löytynyt muutama pussi Lady Greeniä. Sitä juomalla minustakin varmaan kehittyy naismaisen hienostunut, naurahdin ja sekoitin sen veteen.
Syötyäni ja juotuani, palasin takaisin robotin elvytyksen pariin. Säpsähdin, kun huomasin, että valtimo oli jo ehtinyt tyhjetä. Kaadoin nopeasti uutta verta säiliöön ja letku alkoi jatkaa sen kuljettamista. Vilkaisin robottia. Siitä tuli koko ajan vain täydempi. Pian sillä olisi täysin normaali ja uskottava, joskin hiukan ohut ihokerros. Keho näytti enemmän mieheltä kuin naiselta. Johtui ehkä suurimmaksi osaksi rintojen puuttumisesta, mutta siitä alkoi erottua muitakin miesmäisiä piirteitä. Tuskin maltan odottaa, että se herää!

Ensimmäiset pisarat alkoivat putoilla laskimosäiliöön ja veri oli tehnyt kierroksensa tekokehossa. Loistavaa! Tämähän toimi varsin näppärästi. Nyt vain odotan valtimon tyhjenemistä ja sitten voin katkaista virran. Aloin jo laskea sekunteja ja napsautin virran pois. Odotin hetken ja irrotin sitten letkut. Kone piti puhdistaa heti, ettei se menisi tukkoon. Voisin tarvita sitä ehkä jatkossakin. Kaadoin kerrankiertäneen laskimoveren ikkunasta ulos. En uskonut, että sitä voisi käyttää enää, vaikka se olikin ollut toiminnassa varsin vähän aikaa, jos sitäkään.
Säiliöitä puhdistaessani tunsin pientä ahdistusta. Nyt talossa oli joku muukin ihmishahmoinen olento minun lisäkseni. Pakottaisin sen siivoamaan pihani ja sitten se saisi palata takaisin paikalle, josta olin sen löytänyt. Kun kaikki oli puhdistettu ja kunnossa, mieleeni tulivat vaatteet. Vaikka se olikin robotti ja oikeastaan sukupuoleton, en silti tykännyt nähdä sitä koko ajan alasti. Eri asia, jos se olisi ollut naisennäköinen seksikkäällä vartalolla varustettuna, silloinhan sitä olisi katsonut ihan mielellään.

Kun palasin takaisin robotin luo, säikähdin pikkuisen. Se oli alkanut jo liikkua tai lähinnä ojenteli raajojaan erisuuntiin. Ajattelin pukea sille tummanpunaisen aamutakin, jossa oli valkoisia kukkia. Kangas muistutti lähinnä lakanaa. Äitini oli joskus ommellut sen minulle ja oli se ollut mukavakin. Vilpoisa ja sillä tavalla, mutta se päällä tuli jotenkin tyttömäinen olo ja kaverini olivat nimenneet sen ”Neiti-prinsessan mekoksi”. Lisäksi helma ylettyi vain polven yläpuolelle. Minulle se ei siis oikein käynyt, mutta robotille se olisi täydellinen, täydellinen orjapuku.
Puin hänet ja solmin vyön siististi rusetille. Jollain on ollut ihan hirveä maku, totesin, kun olento nousi istumaan. Se kurotti kaulaansa ylöspäin, vaikka silmät pysyivätkin kiinni. Hiukset olivat kerrassaan kamalat ja peittivät suurenosan kasvoista. Aloin jo suunnitella, kuinka leikkaisin ne. Nyt minulla oli viimein tilaisuus leikkiä nukella, vaikka tämä melkoisen karu Barbie onkin. Huulet olivat edelleen kuivuneet. Kosketin robotin ihoa ja yllätyin huomatessani sen olevan lämmin. Ei tosin yhtä lämmin kuin ihmisen, mutta sen verran, että se tuntui oikealta.
Oli häiritsevää, etten ollut löytänyt minkäänlaisia käyttöohjeita. Kuinka ihmeessä saisin sen puhdistamaan pihani kaikista ruumiista? Miksi juuri minun pihastani oli tehty hautausmaa?

”Nouse!” käskin ja robotti totteli. Se toteutti määräykseni kylmän konemaisesti. Seisoessaan se oli hieman minua lyhempi. ”Avaa silmäsi,” sanoin seuraavaksi. Silmät avautuivat hitaasti. Ne olivat todella erikoiset ja näyttivät katsovan koko ajan ylöspäin. Aluksi ne näyttivät kokonaan mustilta, mutta sitten erotin niistä myös tummansinisen. Kuin pimeä merenpohja. Pupillit olivat pienet ja piiloutuneet puoliksi yläluomen alle. ”Älä katso minua noin. En pidä siitä,” sanoin. Robotti räpsäytti silmiään, muttei sanonut mitään. Silmät eivät muuttuneet.

”Mitä teen käsilläni, jos en voi rakastaa?
Kauas, kauas vihan jylinä kantautuu
tämän sydämettömän maailman,
edessä olemattoman sykkeeni.
Kädet käyvät ilman rakkautta.
Maa täyttyy ruumiista.
Kukat kasvavat verestä.
Vaikka olisin toisin toivonut,
Minulle annettiin vain kädet.”

2. Minulla on kädet

Vähän ajan kuluttua, minulle selvisi, että robotti ei osannut puhua. Se oli yrittänyt avata suutaan muutaman kerran ja matkia huulteni liikkeitä. Ääntä ei ollut kuitenkaan tullut ulos. Katselin hetken ihmeissäni sen liikehdintää, mutta sitten ymmärsin, mitä se yritti kertoa. Olento piti kättään, kuin siinä olisi ollut kynä ja oli kirjoittavinaan lattiaan. Juoksin etsimään kynää ja paperia. Revin muutaman sivun ruutupaperilehtiöstä ja löysin tussinkin.
Robotti piirsi paperille kirjaimen toisensa jälkeen. Kirjoittaminen oli konemaista ja samaa aakkosta vastaavat kirjaimet olivat aivan identtisiä. ”Vaihda fonttia,” minä kuiskasin leikilläni, mutta se toimi. Olento alkoi piirtää heti koukeroisia kaunokirjaimia. Viimein teksti oli valmis ja robotti ojensi minulle paperin.
”Choose a position of this object:
Slave or Friend”
Vai, että ystävä? Ei robotti voi olla ihmisen ystävä. ”Onko päätös lopullinen?” kysyin, vaikka tiesin jo kumpaan vaihtoehtoon päätyisin. ”Yes,” robotti kirjoitti ja sen jälkeen: ”Circle your answer, please.” Minä ruksasin sanan ”Orja” ja ojensin paperin takaisin. Robotti teki pienen kumarruksen. ”Is there something you want me to do, my lord?” luki seuraavassa tekstissä. Apua! Tämä oli samalla hauskaa ja samalla jotenkin painostavaa. Nyt se alkaisi pitää minua oikeana herranaan ja voisin määrätä sen tekemään vaikka mitä.

Ennen kun määräsin sen varsinaiseen työhön, halusin opettaa sille jotain perusasioita, jotta ymmärtäisin sitä helpommin. Pään nyökytystä ja pudistelua se ei ehkä vielä osannut, koska sen piti kirjoittaa paperille ”Yes”. "Katso silmiini, kun puhun sinulle,” sanoin aluksi ja se käänsi elottoman katseensa minuun. ”Kun tarkoitat ”kyllä”, sitä ei tarvitse kirjoittaa paperille. Riittää, kun nyökytät päätäsi tällä tavalla,” komensin ja näytin esimerkkiä. ”Onko asia selvä?” kysyin ja sain vastaukseksi nyökkäyksen.
Opetin lisäksi sanomaan helpommin ”ei” ja taputtamalla käsiä yhteen, jos on jotain monimutkaisempaa asiaa. ”Me menemme nyt ulos,” sanoin. Robotti räpäytti silmiään ja tarttui kiinni käsivarrestani. Minusta se oli pelottavaa ja ravistin hänet nopeasti irti. ”Ei sillä lailla ulos. Sinun työsi ovat ulkona,” korjasin asian. Robotti läpsäytti käsiään yhteen ja minun oli annettava sille taas kynää ja paperia. Se alkoi kirjoittaa: ”I made a mistake, my lord. Punish me, please.” Tämä ei voinut olla totta! ”Millainen rangaistus?” kysyin harkitsematta. ”You can do whatever you want. Hit me, slap me or kick me, whatever. You just have to make me to pain,” oli vastaus. Läpsäisy tuntui vaihtoehdoista lievimmältä, mutta en pitänyt kivun aiheuttamisesta kellekään.
”Nosta nämä ruumiit ja heitä ne muurin yli,” käskin ja katsoin, kuinka robotti nosti maasta raatoja yksikerrallaan. Sitten se käveli muurin lähelle ja heitti ne kevyesti toiselle puolelle. Hän tosiaan toimi hyvin. Urakka valmistuisi tätä menoa muutamassa tunnissa. Huomasin maassa kaatuneen kyltin. Nostin sen ylös ja kirjoitin paksulla tussilla päälle: ”Jätteet kielletty! Täällä asutaan!” Kaikki voisi järjestyä sittenkin ihan hyvin. ”Tule takaisin sisälle, kun olet saanut työsi valmiiksi,” sanoin ja robotti nyökkäsi.

Kävin taas pitkäkseni sängylle. Olin tosiaan suunnitellut, että veisin robotin takaisin heti kun piha on siivottu. Sehän olisi tavallaan haaskausta. Voisin alkaa itse käyttää sitä, jos naapurit eivät palaa. Voin laittaa sen siivoamaan kerran, miksei kahdestikin viikossa, eikä se valita mitään. Voisin opettaa sitä käymään kaupassa. Ainoa asia, jonka uskon olevan siinä vialla on se, ettei se puhu. Voisikohan sen korjata?
Otin taas CD-soittimeni ja painoin Enteriä. Se rahisi jälleen aikansa ja näyttöön ilmestyi teksti: ”NO DISC.” Ei kai taas. Avaan kannen ja suljen. Sisällä oli sama nimetön levy kuin eilen. Soitin toimii aivan samalla tavalla ja alkaa laskea prosentteja. Sitten alkoi taas klassiselta kuulostava musiikki ja pian siihen liittyi kaunis ja korkea naisääni:

Exsultate, jubilate,
o vos animae beatae,
dulcia cantica canendo
cantui vestro respondendo
psallant aethera cum me.

Todella kaunista, vaikka en ymmärtänytkään sanoja. Näytössä komeili teksti: ”Exsultate, jubilate / Wolfgang Amadeus Mozart.” Tämä kuulosti jo hiukan tutummalta. Ummistin taas silmäni ja koin taas suurta rauhaa ja harmoniaa. Tämä kappale on älykäs ja syvällinen, vaikka ennen pidin klassisia säveltäjiä peruukkipäisiä idiootteina. Lauluääni oli kuin soitin, jota muut soittimet korostivat, mukailivat ja täydensivät.
Raotin silmiäni. Olin nukahtanut ja nyt oli aivan hiljaista. Minulle tuli silti hyvin ahdistava olo. Venytin toista kättäni ja se osui matkallaan johonkin täysin odottamattomaan. Säpsähdin heti hereille ja robotin nähdessäni säikähdin. Eikö sen ilmeelle ja kammottavalle olemukselle tosiaan voinut tehdä mitään? Pyöritin kysymystä hetken päässäni ja virnistin lopulta. Kyllä voi!

Minulla oli pesuvati, rätti, kampa, sakset ja pornolehti, jonka olin ottanut takaisin roskakorista. En ollut koskaan ennen tehnyt mitään tällaista, mutta tuskin se kovin vaikeaa olisi. Koska talossa ei ollut muita meidän lisäksemme, voisin vähän hullutellakin. Asetin tuolin huoneen keskelle ja sanoin robotille: ”Istuutukaa tähän, hyvä neiti.” Se tuntui hassulta. Eihän se edes näyttänyt olevan naismallia. Silti fantasiani, että pääsisin hoitamaan naista ja kaunistamaan häntä, oli koko ajan esillä. En saanut sitä mielestäni. ”Riisu vaatteesi,” käskin ja orjani tietysti totteli minua. Iho oli aivan likainen, enkä ollut pessyt sitä aiemmin. Kastelin rätin pesuvadissa ja väänsin. Kävin läpi kehon joka kohdan ja lopuksi tahrautuneet kasvot.
Otan kamman ja alan selvittää hiuksia. Sitten otan käteeni myös sakset. Emmin hetken ja leikkaan. Vaaleita hiuksia putoaa lattialle. Nostan kammalla suortuvien summaa ylös ja sprayaan. Sitten tuumin hetken. ”En tahdo sinusta piikkipäätä, niin kuin hulluissa musiikkivideoissa. Voisit näyttää vaaralliselta,” Sanon ja kastelen hiukset uudestaan. Lennokas kampaus olisi hauska, mutta rajansa kaikella. Selaan lehteä ja löydän lyhythiuksinen tyttösen. Nätti blondi, seksikkäästi maskuliininen. Tuo kampaus! Alan taas muokata hiuksia ja päädyn lopulta upeaan lopputulokseen, vaikka itse sanonkin.
Robotti alkaa liikkua ja kosketella hiuksiaan, jotka ovat vielä märät. Käyn hakemassa hiusföönin ja tuuletan ne kuiviksi. Hitto, että siitä tuli seksikäs! Käyn hakemassa myös kamerani ja alan räpsiä olennosta kuvia. Se näyttää aluksi hämmästyneeltä ja hämmästynyt olen minäkin, koska se on aivan ihmisennäköinen. Menisi varmasti täydestä vaikka…
”Käy makaamaan lattialle,” minä käsken ja robotti tottelee tietenkin. Avaan aamutakkia ja teen kaula-aukon kokoajan vain paljastavammaksi. Näyttää tosiaan aidolta. Otan kuvan hänen yläpuolellaan. Jokin siinä kuitenkin mättää. Näytän robotille lehtikuvia ja käsken: ”Yritä näyttää tältä. Tee tällainen ilme. Näyttele kuin sinua haluttaisi.” Tämä on hauskaa. Olento kääntää päätään pikkuisen, avaa suutaan hiukan ja siristää silmiään. Täydellistä! Otan vielä hiukan kuvia ja lavastan niistä osan. Voisin lähettää ne johonkin homolehteen ja ansaita siten rahaa. Kukaan ei pystyisi arvaamaan, että marionettini ei olekaan ihminen.

”Tiedätkö mitä? Olet onnekas. Minä aion tosiaan pitää sinut. Olin suunnitellut aiemmin, että veisin sinut takaisin sinne mistä löysin sinut. Sinä pysyt nyt täällä ja palvelet minua. Saat olla kiitollinen minun valinnastani, mutta jos et käyttäydy hyvin, minä nukutan sinut taas. Sitten saat nukkua ikuisuuden,” selostin ja robotti nyökkäsi konemaisesti. Aloin tosiaan toivoa, että se osaisi puhua. Mainoksissa olin nähnyt kauniita naismallisia androideja. He olivat tervehtineet kameraa ja puhuneet suloisella äänellä. Osa osasi myös laulaa.
Oli tylsää ja huomasin kaipaavani jotain lukemista. Muistin aution naapurini valtavan kirjamäärän ja päätin lähteä pienelle tutkimusretkelle. ”Sinä tulet mukaan!” minä käskin orjaani ja se alkoi seurata minua uskollisesti kuin koira. Ilahduin kun huomasin pihan olevan siisti, mutta kestäisi vielä aikansa kun haju lähtisi. ”Teit hyvää työtä,” kehuin sitä, mutta en saanut minkäänlaista vastausta. Hän ei osannut edes hymyillä.
Miksi ovi oli lukossa? Ei siinä vielä aamulla mitään ollut. Lukko näytti uudelta ja kiiltävältä rakennuksen ruostuneisiin metallipintoihin verrattuna. Katsoin robottia, joka tuijotti myös lukkoa. ”Avaa tämä ovi,” käskin. Olento astui lähemmäs ja alkoi riuhtoa ovea sen kahvasta. En ollut koskaan nähnyt mitään sen kaltaista. Kasvot olivat ilmeettömät, mutta silti voimaa oli niin paljon, että kuistin lattiakin tuntui tärisevän. Lopulta oven salpa katkesi, johon lukko oli kiinnitetty. Se oli nyt auki. Hetkinen… Eikö tämä ollutkin murto?
Astuimme sisään. Siellä mikään ei ollut muuttunut. Avasin ikkunan verhot, jotta valo olisi päässyt sisään. ”Osaatko sinä lukea?” kysyin. Robotti nyökkäsi. ”Etsi itsellesi jotain hyödyllistä luettavaa ja ala opiskella. Vaikka ruuanlaittoa.” Minulle tuli heti mielikuva keinotekoisesta valmisruuasta, mutta söinhän sitä muutenkin, joten tämä ei haittaisi. Aloitin itsekin etsinnät ja silmiini osui Adolf Hitlerin ”Meine Kampf”. Naurahdin tietenkin.
Robotti taputti käsiään. Minä vilkaisin sitä ja se piteli kirjaa. ”Rakkautta ja ruuanlaittoa: Yli sata romanttista reseptiä.” Hymähdin: ”Ei tarvitse olla tuollaista. Minulla ei ole tyttöystävää, jonka voisin kutsua syömään.” Robotti laittoi kirjan takaisin hyllyyn, mutta teki sen niin kömpelösti, että pudotti lattialle viisi muuta kirjaa. ”Siivoa!” minä käskin ja osoitin kirjoja.

”Exultate, jubilate…” hyräilin ja huomasin ihmisten katsovan minua ja palvelijaani oudosti. Olimme poikenneet pieneen lähikauppaan. En olisi halunnut, että muut näkevät minut robotin kanssa. Oikeastaan se oli niin aidonnäköinen, että harva arvasi sen olevan keinotekoinen. Vaatetus oli kuitenkin häiritsevä. ”Älä näytä noin seksikkäältä. Moni pervo haluaa raiskata sinut,” kielsin, mutta ei se tietenkään ymmärtänyt. Kaupasta tullessamme päätin, että lahjottaisin sille paremmat vaatteet.
Voi hitto. Täällä ei ole edes söpöjä tyttöjä. Tästä voi tulla tylsää. Pian apurahatkin loppuisivat ja minun pitäisi alkaa vakavissani etsiä työtä, tai ainakin opiskelupaikka. Vanhemmilta voi enää tuskin kiristää rahaa. Ainoa ”ystäväni” on robotti, hyvin menee. Heilautin kädessäni olevaa kauppakassia ja mieleeni juolahti ristiriita: miksi minä kannoin sitä? Ojensin sen orjalleni ja se otti kassin kuin automaattisesti. Olin ostanut sille piirustuslehtiön. Halvempikin paperi olisi kelvannut, mutta se päästää tussin helposti läpi. Lisäksi olin ostanut jauhoja, kananmunia, maitoa ja muuta elintärkeää. ”Mitä sinä osaat leipoa?” kysyin. Robotti räpäytti silmiään ilmeettömästi ja osoitti kolkosti laukkuani.
Avasin sen ja pengoin esiin keittokirjan. Kirjasta löytyi vaikka mitä. ”Tahdotko, että minä valitsen ruuan, minkä saat laittaa?” kysyin ja olento nyökkäsi vastaukseksi. ”Sinulle pitäisi keksiä joku nimi…” aloitin ja aloin pohtia oikeasti. Mikä olisi hyvä nimi hänenlaiselleen? Hän nykäisi hihaani ja kaivoi piirroslehtiön ja kynän esiin. ”AXE3? Onko se muka nimesi?” kysyin ihmeissäni ja hämmästyin sanaa, joka oli kirjoitettu sutaisemalla. Se näytti liian inhimillisesti tehdyltä robotille. Kaiken muun se oli kirjoittanut aiemmin niin siististi.
”Se saa sitten kelvata. Tästä lähtien olet Axe,” julistin. Tyypillä oli viimein nimi ja se tarkoitti, että todella pitäisin sen. Minulla oli tosiaan tuuria, meillä molemmilla oli, kun löysimme toisemme. Ehkä Axen saisi vielä korjattua niin, että hän osaisi puhua. ”Pystytkö sinä syömään mitään?” kysyin. En ollut miettinyt koko asiaa aiemmin. Axe alkoi taas raapustaa jotain paperille. ”Give me some blood.” Niinhän se oli. Hän eli pelkällä verellä. En ollut tosin vieläkään ymmärtänyt, kuinka koneisto pystyi toimimaan siten, mutta mahdollista se näköjään oli. Ei ollut hätäpäivää, sillä verta minulla oli vielä paljon, androveriplasman muodossa.

Selailin Axen valitsemaa keittokirjaa ja menin jostain syystä suoraan herkkujen kohdalle. ”Chocolate crepes!” Voi, voi, voi! Miksi siinä piti olla niin suuri ja herkullisen näköinen kuva? En saisi lihottaakaan itseäni, muuten en saisi koskaan tyttöystävää, mutta kun tekee mieli syödä jotain makeaa. Kävin suuren taistelun itseäni vastaan, siitä käskisinkö Axen paistaa minulle lettuja suklaakuorrutteella vaiko valmistaa jotain ravitsevampaa ja terveysintoisempaa ruokaa. ”Pupun ruoka maistuu puulta, elämästä pitää nauttia. Olkoon kaloreita tai ei! Minä en ole mikään teinityttö ja kyllä ne läskimakkarat sitten ruumiista irtoavat, kun vähän lenkkeilee. Valmista minulle tätä!” käskin lopulta ja tökin kirjan kuvaa verenhimoisena. Axe nyökkäsi yhtä ilmeettömästi kuin aina ja alkoi etsiä tarvikkeita. Hänelle oli ihan sama, millainen minä olisin.
”Nämä ovat taivaallisia! Voisin syödä näitä vaikka kuinka paljon! Vaikket olekaan ihminen, osaat maustaa ruuan aika aistillisesti,” kehaisin. Miten hän olikin saanut lettuihin makean lisäksi niin kirpeän ja persoonallisen maun? Syödessäni mieleeni tuli, että Axelle pitäisi ehkä vaihtaa veri. Mutta miten usein se pitäisi? ”Tarvitsetko verta juuri nyt?” kysyin ja ryystin kastiketta letun päältä. Axe alkoi kirjoittaa: ”No thank you, master. Looks like you like it as well.” Mitä hittoa tuo tarkoitti? Aloin tutkia kastiketta tarkemmin ja sitten nousin nopeasti pöydästä.
Viimein minulle selvisi, mistä se hassunmakuinen kuorrutus oli loihdittu: maidosta, kaakaosta ja androveriplasmasta. Ällöttävää! ”Axe! Nyt sinä olit tuhma! Hyvin, hyvin tuhma ja saat rangaistuksen!” Axe nousi myös pöydästä ja piteli sylissään piirroslehtiötään. ”Thank you so much, my lord! Punish me the way like you want,” paperissa luki. En keksinyt mitään. ”Unohda se,” sanoin topakasti, mutta katseeni osui väkisin hänen takanaan olevaan lautaseeni. Nyt ruuan maku alkoi tuntua vastenmieliseltä ja syöksyin heti vessaan oksentamaan. Kun palasin, Axe oli kirjoittanut uuden tekstin: ”I am sorry, my master!” Yksinkertaista, mutta liikuttavaa. Axe oli tosiaan monimutkaisempi kone kuin aavistinkaan. En ollut koskaan ennen nähnyt konetta, joka katuisi tekoaan sillä tavalla. Taputin hänen päätään kuin koiran ja naurahdin. Vetäisin käteni kuitenkin nopeasti pois. Mitä olinkaan tekemässä? Axella ei ollut tunteita, vaikka hän onnistuisikin antamaan itsestään inhimillisen kuvan. Sama kuin taputtaisi tietokonetta tai jotain muuta sähköhärveliä.
”Mene nurkkaan ja sammuta itsesi. Herää aamulla kello 9.00,” käskin. Axe nyökkäsi ja luhistui lähimpään nurkkaan. Hän sulki silmänsä, kuin alkaisi nukkua. Axe sammui ja avautuisi vasta aamulla. Minäkin ajattelin mennä nukkumaan. sitten huomenna jaksaisi taas tutkia robottia enemmän ja tutustua uudelleen Helleveriin. Kuka sitä tietää, jos tästäkin hautausmaasta löytäisi mukavan tytön…
Viimeksi muokannut Sleepy Dancer, La Maalis 02, 2013 07:39. Yhteensä muokattu 3 kertaa.

Avatar
Sleepy Dancer
Viestit: 579
Liittynyt: Pe Tammi 06, 2006 22:37
Paikkakunta: Imatra
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Sleepy Dancer » Ti Marras 07, 2006 12:55

Jatkan sitä nyt yhdellä luvulla. Löysin kaapistani jotain hauskaa ja sitä oli tietysti pakko päästä käyttämään jossakin. Huomaatko, mikä esine on kyseessä? Yritän jatkaa tätä lisää, sillä eihän tämä tähän voi loppua...

3. Ensimmäiset sanani

Axe riuhtoo kättäni rajusti. Me juoksemme. ”Hidasta vähän! En ole juossut aikoihin tällä tavalla!” huohotan, mutta Axe ei kuule sitä. Tulee taas uusi valon välähdys, sitten valtava jyrinä ja maa tärähtää. Ilma tuntuu myös kuumalta ja ahdistavalta. Ihmiset juoksevat jonnekin ja Axe seuraa heitä. Menemme suureen taloon ja sen ahtaaseen kellariin. Silmäilen siellä olevaa porukkaa. ”Ei enää lisää väkeä. Täältä loppuu happi ja on niin kuumakin,” jotkut tytöt valittavat. Kaupungintalon pommisuoja ei ole tarpeeksi suuri kaikille ja myöhässä tulevia viitotaan lähtemään ja etsimään itselleen toinen turvapaikka. Minä olen onnekas. Axe pelasti minut. Seisomme molemmat melko lähellä ovea, mutta sisällä me kuitenkin olemme.
Rakennus tuntuu tärähtävän ja ihmiset hätääntyvät. Eräs nuori mies yrittää väkisin rynnätä sisälle ja tönii muita tieltään. Axe ei osaa väistää miestä ja he molemmat ovat vähällä kaatua. ”Täällä on jo nyt liikaa väkeä! Poistukaa ja siirtykää ostosliikkeiden suojiin,” miehelle kehotetaan, mutta hän ei tottele. ”Kauppojen väestösuojat ovat jo täynnä,” hän toteaa. Mies on tarttunut tiukasti ilmeettömästä kumppanistani ja ravistelee häntä hermostuneena. Axen ilme ei muutu. ”Ei voi olla totta! Tämä… Tämä ei ole ihminen!” hän raivoaa. Yllättäen ihmisten keskuudessa syntyy painostava väittelyn kuohu ja osa heistä alkaa katsoa meitä vihaisena. ”Heittäkää tämä pois ja minä tulen sen tilalle! Kyllä nyt ihmishenki on aina tärkeämpi säilyttää kun jonkun mokoman peltipurkin!” mies raivoaa ja töytäisee Axen minua vasten.
Peltipurkin? Eihän Axe edes ole mitään peltiä. Se on koneistoa ja verta. ”Viekää se pois täältä ja kaikki muutkin koneet!” huudetaan ja Axe riistetään pois otteestani. Minne se oikein viedään? Olen kahden vaiheilla: joko jään tähän ja en riskeeraa omaa henkeäni tietämättä Axen kohtaloa, tai sitten juoksen sen mukaan ja menetän paikkani. Samalla me molemmat joutuisimme vaaraan. Mitä minä teen?

Axe nykii minua hereille häiritsevän konemaisesti ja hetkessähän minä olen jalkeilla. ”Huomenta,” toivotin tavanomaisesti, muttei Axe tietenkään vastannut siihen. Kun nousin sängystä, se alkoi ihmeekseni pedata sänkyäni. Miten se osasi tehdä senkin? Taputin Axen päätä kevyesti, kun askare oli tehty ja sanoin: ”Se oli hyvin tehty. Mennään ulos kävelemään. Sillä on hyvä aloittaa päivä.” Axe ravisti päätään hiukan. ”Mitä nyt?” kysyin ja se veti minut keittiöön. ”Valmistit aamiaista? Ei kai siinä ole tällä kertaa adroveriplasmaa?" Axe pudisteli.
Ruoka oli normaalia aamiaista; paistettuja kananmunia ja helppovalmisteista teeleipää. Söin kaiken ja kiitin. Axe nyökkäsi. Olin luvannut viedä sen ulos. Vaikkei se ollutkaan ihminen, oli mukavampaa kävellä sen kanssa kuin aivan yksinään. Lisäksi pelkäsin ehkä vähän tämän kylän turvenuijia vai mitä juntteja ne olivatkaan. Ilma oli viileä ja kostea. Oli vielä hiukan hämärää. Katselin hetken ympärilleni. Vaikka lähtisin minne suuntaan tahansa, en voisi eksyä. Kotini vieressä kohosi korkea masto. Maisemaa rumentava metallihökkeli, mutta toimisi hyvin maastomerkkinä. ”Mennään tuonne,” sanoin Axelle ja se lähti seuraamaan minua.
Kuljimme vanhan, ränsistyneen koulurakennuksen ohi. Sieltä kantautui lapsikuoron ääni ja jäin hetkeksi kuuntelemaan. Vakoilin heitä ikkunasta. Luokkahuonetta oli yksinkertaistettu huomattavasti siitä ajasta, kun minä kävin koulua. Seinistä oli irronnut maali ja ne olivat kauttaaltaan lasten töherrysten peitossa. Pulpetit olivat niin täyteen kaiverrettuja, ettei niiden päällä voisi kirjoittaa paperille. Puolet liitutaulusta oli revitty pois, eikä luokassa ollut edes radiota, saati sitten televisiota. Opettaja näytti ankaralta. Hän napsutteli karttakepillään vanhaa pöytäänsä vasten ja seurasi tarkoin, että kaikki lapset laulaisivat. En tiennyt mikä laulu se oli.
Kun se loppui, opettaja määräsi oppilaita ottamaan esiin Siionin Virret –kirjan. ”Peter, lue sivun 128 virren Ansaitsemattomasta armosta ensimmäinen säkeistö.” Pieni poika alkoi käännellä sivuja ja selvitti hiukan ääntään, ennen kuin alkoi lukea:

”Ristin päälle itseäns armo perustaapi täällä.
Se kuin, tuntein syntiäns, uskoo Vapahtajan päälle,
Sen joht’ herra hädäst’ auttaa
Sulan suuren armons kautta.”

”Hyvä. Mary, jatka sinä siinä,” opettaja käski ja osoitti kiharahiuksista tyttöä luokan keskellä.

”Monta kirjaa lukee yks. Taitaa miel’ mont’ kirjaa tehdä;
Kaularautaan kytketyks tulee toinen töidens tähden;
Kuitenk’ näiltä yhdell’ tavall’
Armo ompi rukoiltava.”

”Kukas olisikaan seuraava? Luepa sinä vuorostasi, Jonny.”

”Se kuin vuosii kymmenii, Kost on Mooses suorittanu,
Moni karvait’ kyynelii poskillens on vuodattanut:
Jos ei usko, jälkeen jääpi;
Ryövär’ uskoin armon viepi.”

Höristin korviani. Miksi he lukivat vanhalla kielellä. Kakarat eivät varmaan edes ymmärtäneet lukemaansa. Ei minunkaan aikoihin ollut tuollaista. ”Tule, Axe. Mennään jonnekin muualle,” ehdotin ja nykäisin sitä kädestä. Seuraavasta ikkunasta avautui vielä ahdistavampi näky. Koko huone oli täynnä ristejä ja ikonikuvia. Kaikki oppilaat olivat pukeutuneet mustiin ja muodostaneet ympyrän. He lauloivat hiljaa:

”O Kuolo, kun mull’ helpon tuot,
Mua lepoon vieden hautaan!
Mink’ palveluksen minull’ suot,
Kosk’ vapaasti mun autat
Kaikesta minun kuormastan’?
Ett’ vaivoist’ väsynynä saan
Nukkua makiasti.
Äitinsä helmaan lapsi tääl’
Ja työmies lepoon halaa,
Satamaan merimiehet jäll’,
Pesällens linnut alat’
Voittaja vihdoin korkiaa
Halajaa voitto-kunniaa,
Näit’ kuolo mull’ suo kaikkii.”

Oliko joku luokasta juuri kuollut? Se voisi olla tällaisessa paikassa hyvin mahdollista. ”Mitä ihmettä sinä siinä kyykit?” joku kysyi takaani. Se oli naisen ääni ja säpsähdin hiukan. Käännyin ja näin nuoren neidin, joka katseli minua arvioivasti. ”Tuota… Muistoja vaan. Tämäkin rakennus koki aikamoisen muutoksen niiltä ajoilta,” selvitin nopeasti. ”Miltä ajolta?” nainen kysäisi. Tunsin pientä hermostuneisuutta ja osittain välttelin katsomasta suoraan hänen metsän vihreisiin silmiinsä, joissa oli hiukan vihainen katse. Hän piti ohutsankaisia silmälaseja ja ne saivat hänet näyttämään viisaalta. Vaalean punertavat hiukset oli vedetty siististi tiukalle letille. Kun käänsin katseeni pois kasvoista, vilkaisin sattumalta rintoja, reilun kokoiset. Erottuivat selvästi, vaikka neiti olikin pukeutunut melko epänaisellisesti.
”Kävin täällä koulua pitkä aika sitten,” selvitin. ”Jaahas. Ja sinulle jäi täältä hyviä muistoja? Harvinaista, että jollain on tästä paikasta vielä positiivinen mielikuva,” hän ihmetteli ja käänsi päänsä Axea päin. ”Onpa hiljainen tyyppi,” nainen huomautti. Axe katsoi edelleen lapsia. Olin pukenut sille omia vaatteitani, että kehtasin liikkua sen kanssa. Axe näytti ainakin takaa päin ihan ihmiseltä. ”Me tapasimme ihan vasta. Hänkin on tavallaan uusi tässä kaupungissa,” kerroin. Nainen hymähti ja siirtyi lähemmäs robottia. ”Sanoitko ”hän”? Tarkoitat varmaan ”se”. Näen tiedätkös heti noiden vaatteiden läpi, ettei tuo mikään ihminen ole,” neiti kertoi kyynisen voitonriemuisesti. ”Katsopa tänne,” hän kuiskasi Axelle ja se kääntyi häntä kohti.
”On kyllä aika ihmeellinen. Selvästi vanhaa mallia. Ei kyllä nyt tule mieleen mitä se olisi,” nainen mutisi ja tutki Axea aidosti kiinnostuneena. ”Se kirjoitti nimekseen AXE3,” sanoin. ”Kirjoitti?” nainen tivasi ja minun piti selittää: ”Axe ei osaa puhua, niinpä käskin sitä kirjoittamaan kaikki sanomisensa.” Neiti naurahti ilkeästi. ”Vai ei osaa puhua? Nyt sinä narraat,” hän hyräili ja kääntyi Axen puoleen. ”Noniin. Eiköhän näytetä tuolle, että sinäkin puhut?” hän sanoi, mutta Axe ei reagoinut siihen mitenkään. Ainoastaan katsoi naista. ”Aika karsea ilme oikeastaan, mutta eiköhän sille voi jatkossa jotain tehdä. Aloitetaanpa: Kerro, mikä päivä tänään on?” Axe alkoi viittoa käsillään numeroita, sillä kirjoituslehtiö ja kynä oli minulla. Nainen katsoi sitä loukkaantuneena ja tokaisi: ”Ei! Sano se ääneen!”
Axe alkoi liikuttaa suutaan, mutta minkäänlaista ääntä ei tullut ulos. Neiti hymähti: ”Näethän. Se osaa puhua. Sen ääni-androproloottiri ei vain näytä toimivan.” Katsoin heitä molempia ihmeissäni. ”Kuka sinä olet?” sain kysyttyä ensimmäiseksi. Nainen katsoi minua hymyillen ja kertoi: ”Nimeni on Hellen Gran. Harjoittelen alalla, joka ohjelmoi robotteja ja valmistaa niiden osia. Minulla on siis varma työpaikka. Perheeni omistaa konepajoja. Myös tässä kaupungissa on yksi. Isoisäni ja minä johdamme sitä tällä hetkellä.” Olin entistä hämmästyneempi. ”Isoisäsi?” ihmettelin. Hellen naurahti. ”Mikä siinä muka on niin outoa? Hän on tosi hyväkuntoinen ja pystyy työskentelemään varmasti vielä kymmeniä vuosia.”
Minä nyökkäilin. ”Tuota… Puhuit joistain ploottoreista?” huomautin ja Hellen näytti äimistyneeltä. ”Mitä? Etkö muka ole kuullutkaan niistä. Nehän nyt ovat perusasia nykyroboteista. Mistä oikein hankit AXE3:n?” hän kysyi. Pohdin hetken, kannattaisiko paljastaa, että olin oikeastaan varastanut sen, mutta sitten sanoin, että löysin sen. ”Melkoisen löydön teit siinä tapauksessa ja päätit sitten noin vain ja itsenäisesti alkaa käyttämään,” Hellen mutisi ja pudisteli päätään. Minä nyökkäsin. Hellen huokaisin ja tutkiskeli vuoroin minua, vuoroin Axea. Viimein hän sanoi: ”Olkoon menneeksi. Nyt me menemme tästä korjaamolle ja korjaamme Axen ääni-adroproloottorin.

Kävellessä Hellen kysyi nimeäni ja ikääni. Hämmästyin huomatessani, että olimme lähes samanikäisiä. Sitten hän alkoi pommittaa minua kysymyksillä Axesta ja yritti puristaa minusta kaiken mahdollisen tiedon ulos. ”Toisin sanoen siis varastit sen?” hän sanoi. ”Mutta se talo oli varmasti hylätty ja halusin vain lainata häntä,” olin sanomassa, mutta Hellen korjasi nopeasti: ”Siis ”sitä”. Mihin sitten tarvitsit sitä?” Pieni kiukku kävi mielessäni, kun muistelinkin tapausta. ”Pihani oli kasattu täyteen ruumiita. Tarvitsin Axea kuljettamaan ne pois,” selitin. ”Tuo on kyllä aika ymmärrettävää. Kaikkea ihmiset tekevätkin. Väitetään, että tämä kaupunki on tekemässä loppuaan, mutta minä en ainakaan aio luovuttaa. Aion taistella,” Hellen julisti ja oli hieman kiihtynyt.
Saavuimme viimein paikalle. Hellen otti avaimen, joka riippui hänen kaulanauhassaan ja avasi oven. Eteinen näytti vielä aivan tavalliselta, mutta sitten avautui näkymä koneista ja pöydistä, jotka olivat täynnä keskeneräisiä töitä. Hellen opasti minut huoneen läpi ja tulimme lopulta pienempään tilaan. Hellen sytytti lampun ja käski minua nostamaan Axe tutkimuspöydälle. ”Odota siinä. Käyn hakemassa isoisän,” nainen kehotti ja kipitti toiseen huoneeseen. Minä jäin hetkeksi kahden Axen kanssa. Se katsoi minua rauhallisesti. ”Sinä tulet saamaan pian oman äänen. Eikös ole hienoa? Sitten voimme puhua toistemme kanssa,” kuiskasin, mutta olin asiasta itse enemmän innostuneempi.
”Androproloottori on pieni osa, joka kiinnitetään robottiin, yleensä selkään. Sen sisältämän tiedon avulla robotti saa ominaisuutensa. Koska androproloottoreita on tuhansia erilaisia, robotin ”identiteetti” ja ”persoonallisuus” ovat kokonaan omistajan muokattavissa,” Hellen selosti. Asia selvisi heti ja minä nyökkäilin. ”Tämäpä mukava yllätys. Hellen ei olekaan aikoihin tuonut kylään poikia,” Hellenin isoisä iloitsi. ”Hän on vain asiakas kuten muutkin,” Hellen selvitti mauttomasti. Hänen isoisänsä alkoi nauraa ja virnistellä lapsenlapselleen. ”Äläs nyt! Noin komean pojan kun vielä löysit. On sinunkin jo korkea aika alkaa etsiä sitä avioparia itsellesi,” hän kehotti ja mittaili minua katseellaan. Myös Hellen vilkaisi minua. Hän näytti ensimmäistä kertaa heikolta. Ei tietenkään säälittävältä, mutta apua tarvitsevalta ja söpöltä. Ainakin hänen aiempaan karskiuteensa verrattuna. Hämmennyn tietysti vähän, mutta ymmärsin hänen viestinsä: ”Puolusta minua.”
”Me olemme vain kavereita. Robotistani eräs tärkeä osa on rikki ja Hellen neuvoi tuoda sen tänne korjattavaksi,” kerroin. Isoisä vilkaisi Axea ensimmäistä kertaa. ”Varsin erikoinen robotti sinulla,” hän mutisi ja käski sitten: ”Riisu se. Androproloottorit pitää asentaa selkään ja androveriplasma voi valua ja sotkea vaatteet. Se ei lähde kovin helpolla pois vaatteista.” Hellen nyökkäsi.
Aloin riisua Axelta paitaa. ”Nosta kätesi,” käskin ja sain vedettyä paidan pään yli. Hiukset menivät kyllä aika sotkuun, mutta ne voisi siistiä sitten myöhemmin. Katsoin häntä. Vau! Asento ja olemus oli kuin suoraan jostain seksikkäiden mieskuvien gallerioista. Avasin housuista vetoketjun ja kokonaisuus oli täydellinen. Jos vain olisi ollut kamera mukana. Minua jännitti ajatus, että kun pääsisimme kotiin, voisin ottaa hänestä tällaisia kuvia. ”Voisitko kiirehtiä siinä? Vai etkö uskalla riisua siltä housuja? Se on kuitenkin vain robotti, eikä edes ruumiinmalliltaan tyttö, joten mitä pelkäät?” Hellen hoputti. Tyttö keskeytti haaveiluni.

Axe oli riisuttu alastomaksi ja se kyyhötti tutkimuspöydällä kuin mitään ei olisi tapahtunut. ”Nyt varsinainen työ voi alkaa. Katsotaanpa ensiksi, kuinka olet huoltanut sen,” Hellen sanoi ja työnsi pienen pyöräpöydän Axen viereen. Pöydällä oli ruuvimeisseleitä, johtoja, saksia ja muita työkaluja. Hellen avasi luukun, joka oli Axen selässä ja androveriplasmaa tirskahti sihisten hänen kasvoilleen. Tyttö perääntyi nopeasti. ”Hyi hitto! Voi helvetin helvetti!” hän kirosi ja otti kärryn alaosasta pyyhkeen. Hän hieroi kasvojaan ja meni nopeasti pesemään silmälasejansa.
Hän palasi luokseni ja alkoi huutaa: ”Mikä ihmeen typerys sinä olet?! Valtimo- ja laskimosuiden tulpat pitää kiristää kunnolla kiinni, ennen kuin kannen voi sulkea! Voisin vaatia sinua maksamaan tärveltyneen paitani, mutta kun nyt olet tuollainen hölmö juntti, se voisi olla ehkä liikaa.” En sanonut mitään. Hellen palasi takaisin työnsä pariin. Hän ei enää näyttänyt yhtään söpöltä. Seuraavaksi Hellen alkoi valittaa androveriplasman huonolaatuisuudesta. Se muka tulisi tukkimaan kaiken ja Axe pitäisi pestä läpikotaisin. ”Oletko edes vaihtanut tätä?! Tämä mössö vaikuttaa ainakin kymmenen vuotta vanhalta!” hän moitti.
”Vaihdoin kyllä pasmat… ei kun siis plasmat…” olin sanomassa , mutta Hellen loi minuun synkimmän katseen, jonka olin koskaan tytöllä nähnyt. ”Painu ulos tästä huoneesta,” hän sanoi jääkylmästi. Olin heti väittämässä vastaan, mutta silloin Hellen vasta raivostuikin: ”Painu ulos! En voi keskittyä, kun tuollainen tumpelo siinä vain tuijottaa! Pojat ovat idiootteja. En kestä teitä!” Hellenin isoisä yritti hillitä häntä, mutta tuloksetta. Menin suosiolla oven taakse odottamaan. Minua hieman kismitti. Mistä minä olisin voinut tietää kaiken maailman härveleistä?! Olin pärjännyt omasta mielestäni erittäin hyvin ellen jopa täydellisesti. Olinhan sentään saanut Axen liikkeelle. Olin herättänyt hänet eloon. Ei sillä noidalla ollut mitään oikeutta kutsua minua idiootiksi.
Hetken päästä minut huudettiin takaisin. ”Mitä tämä tarkoittaa?! Eihän tämä laitteisto ole androproloottoria nähnytkään!” Hellen valitti ja osoitti minulle lukuisia pikku osia, jotka oli tökätty jonkinlaiseen kiintolevyyn, jos sitä nimitystä voi käyttää. ”Nehän ovat kuin tietokoneen muistitikkuja!” huomautin. ”Mitä? No olkoon. Katsohan vähän tarkemmin, poitsu. Ensinnäkin, ääniploottorit puuttuvat kokonaan. Toiseksi, visuaalisella ja auditiivisilla puolilla näkyy vain sojottavan androplusploottoreita. Motorinen puoli on jo vähän parempi: androXploottoreita. Koko konehan on ihan museotavaraa,” Hellen selosti.
”Tarkoitat siis, kuulo ja näkö alueita? Motorinen alue vastaa sitten liikkeitä?” varmistin. Hellen nyökytteli päätään ja sanoi ilkikurisesti: ”Aplodit sulle, poitsu. Alat ymmärtää puhettani.” Sitten hän kääntyi taas Axeen päin ja osoitti sormellaan yhtä aluetta, jonka peitti vain yksi suuri osa. ”Mikä se on?” kysyin. ”Se ihmetyttää minuakin tässä laitteessa eniten. En usko minkään firman valmistavan yhteen pakattuja ploottoreita. Näetkö miten siististi se silti peittää joka pistokkeen?” Hellen huomautti. ”Mikä aistinalue tuo on?” kysyin. Tämä vastaa ”tunteita”. Ne eivät silti ole oikeita vaan keinotekoisia. Tunneploottereissa on kaikista eniten vaihtoehtoja. Niiden määrällä ja laadulla voi määrätä, minkälaisen luonteen haluaa robotilleen. Siksi mietinkin, mitä tuo osa pitää sisällään ja kuka sen on valmistanut. Tekisi kovasti mieli purkaa se, mutta en voi ilman lupaasi,” Hellen sanoi.
Katsoin häntä kysyvästi ja hän vastasi: ”Sinähän olet se, joka päättä tästä objektista. Se on kokonaan vain sinun vastuullasi ja vain sinä voit muokata sen sellaiseksi kuin tahdot. Mitä siis tehdään?” tyttö kysyi. Mietin hetken. ”Liike-, näkö ja kuuloploottorit vaihdetaan uudempiin. Ääniplootori asennetaan ja tunneploottori jätetään ennalleen,” vastasin. Hellenin suu loksahti auki ja hän kurtisti kulmiaan epäuskoisena. ”Siis mitä?! Tuosta osasta ei voi sanoa edes mikä se on. Se ei edes ole ploottori! Sehän voi olla vaikka pommi..” Hellen oli väittämässä vastaan, mutta minä keskeytin hänet: ”Silloin se olisi jo räjähtänyt. Uskon, että ne ovat hänen tunteensa ja niiden kopeloiminen vastaisi aivopesua.”
Hellen käänsi minulle synkästi selkänsä ja naurahti: ”Se on vain kone. Puhut siitä jatkuvasti kuin se olisi ihminen. Se on kone, eikä vastaa edes lemmikkiä.” Sitten hän huokaisi: ”Mutta asiakkaan toive on minun lakini. Tuo androproloottorit, isoisä. Vaihdetaan ensin kaikki automaattitoiminnot ja mietitään sitten sopivaa ääntä.” Innostuin heti hänen sanoistaan: ”Voinko valita sille itse äänenkin?” kysyin. Hellen irvisti: ”Mikset?”

Hellen sai isoisä apunaan irrotettua ploottorit ja puhdistettua niiden paikat melko nopeasti. ”Tahdotko sille normaalin ihmisen kuulon vai niin sanotun epäinhimillisen?” Hellen kysyi. ”Hieman normaalia paremman,” vastasin. ”Okei,” Hellen äännähti ja kysyi hetken päästä: ”Entäs näön suhteen? Röntgennäkökin on mahdollinen lisä.” Hetken mietittyäni vastasin: ”Tahdon, että hän näkee maailman väreissä ja samalla tavalla kuin ihmiset.” Hellen huokaisi turhautuneena. ”Hyvä on. Yritetään, vaikka määritteesi olikin aika epämääräinen. Jokainen ihminen näkee maailman omalla tavallaan. Mutta tosiaan Etäisyyden arviointi, hahmolait, illuusiot ja näköharhat ovat kaikkien havaittavissa,” hän mutisi.
Viimein pääsimme valitsemaan ääntä. Ensin Axe kuitenkin testattiin. Hänet laitettiin kävelemään ympäri huonetta ja kuuntelemaan hiljaisia ääniä nauhalta. Kaikki onnistui täydellisesti. Hellen ja hänen isoisänsä katsoivat tyytyväisinä työnsä tulosta. ”Tiedänpä jo, mikä ääni voisi pukea tuota täydellisesti,” isoisä kehaisi ja avasi laatikon, joka oli täynnä tarkoin järjesteltyjä ääni-androproloottoreita. Halusin tietysti valita äänen aivan itse, mutta päätin katsoa, mielenkiinnolla, mitä vanhus ehdottaisi. ”Hellen, avaisitko luukun?” hän pyysi ja Hellen totteli. Isoisä asensi ploottorin paikalleen. Hellen sulki luukun, muttei ruuvannut sitä kiinni, siltä varalta, että ääni olisi vääränlainen. Odotimme hetken. ”Käske sen sanoa jotain,” Hellen kehotti.
Menin aivan Axen viereen ja se alkoi katsoa minua. ”Kerro minulle jotain itsestäsi,” käskin empimättä. Hellen naurahti hiukan. Kului hetki, ehdin jo pelätä, ettei Axe pystyisikään puhumaan, mutta sitten se avasi suunsa:
”Minun nimeni on AXE3.
Olen Bay Antony Coe’n omistuksessa.
Hän kohtelee minua hyvin.
Hänen nykyinen sijaintinsa on tällä
hetkellä Helleverissä.”
Ääni yllätti minut todella. Se kuulosti lähinnä joltain koulutytöltä. Olin vaatimassa äänen vaihtoa, kun huomasin hänen sanoissaan jotain muutakin outoa. ”Käskin sen kertoa jotain itsestään, mutta se kertoikin minusta. Miksi se teki niin?” kysyin Helleniltä. Nainen kohautti olkapäitään. ”Roboteilla ei ole omaa itsetietoisuutta, eikä omia mielipiteitä. Ne sivuavat aina jonkun muun ajatuksia. Axe kertoi itsestään vain oleellisen. Oli siinä kuitenkin myös jotain outoa. Yleensä robotti paljastaa myös sen hetkisen lämpötilansa, valmistajansa ja valmistuspäivänsä, jos siltä kysyy jotain tuollaista. Mitä tuumit tuosta, ukki?” Hellen kysi.
Hänen isoisänsä yskäisi ja selvitti sitten kurkkuaan. ”Näyttää siltä, ettet oikein pitänyt tuosta äänestä?” hän arvuutteli minulta epähuomioiden Hellenin kysymyksen. ”Ei tuo tosiaan sopinut. Axelle sopii paremmin miehen ääni,” vastasin. Hellenin isoisä näytti hämmästyneeltä. ”Piditkö sinä häntä miespuolisena? Anteeksi vain. Minusta hänessä on selvää naisellisuutta,” vanhus oli sanomassa, mutta Hellen keskeytti hänet: ”No, nyt sinä tartutit tuon myös ukkiin!” Höristin korviani. Olinko taas tietämättäni suututtanut tytön. Täytyi olla melkoinen tulisielu koko nainen. ”Ne ovat robotteja eli koneita! Eivät mitään ihmisiä! Kun niistä puhuu, pitää käyttää pronominia ”se”, eikä hän!” Hellen raivosi.
Unelmani tavallaan toteutui. Minä löysin tänään tytön, tosin en aivan sellaista, kuin olin toivonut…
"Jättäkää minun Slaine rauhaan!
t: ruma läski akka"

Avatar
Paniikkihäiriö
Viestit: 72
Liittynyt: To Marras 02, 2006 21:32
Paikkakunta: Jyväskylä

Viesti Kirjoittaja Paniikkihäiriö » Ke Heinä 04, 2007 21:06

Kiva.. Jatka vaan ;3

Avatar
Sleepy Dancer
Viestit: 579
Liittynyt: Pe Tammi 06, 2006 22:37
Paikkakunta: Imatra
Viesti:

maaa!

Viesti Kirjoittaja Sleepy Dancer » Pe Elo 10, 2007 23:40

Kiitos Kishh-! nyt minä jatkan tätä. Anteeksi pitkä viive. Olin varmaan tällä ajalla kuollut tai jotain. ...ei tämä vielä tähänkään lopu. Kirjoitusvirheitä saattaa olla...ehkä joskus jaksan korjata... :twisted:

4. Nukke-tyttö

Kokeilimme monta erilaista ääniandroproloottoria, mutta jostain syystä mikään ei oikein tuntunut siltä oikealta. ”Yritä nyt päättää,” Hellen hoputti ja penkoi laatikkoa. ”Mikä tuo oikein on?” kysyin ja osoitin ääniandroproloottoria, joka oli teipattu laatikon reunaan. ”Tuo ploottori on täysin uniikki. Eräs asiakas halusi kerran, että tekisin äänen, joka vastaisi täydellisesti hänen kuolleen veljensä ääntä. Toista samanlaista ei siis ole olemassakaan,” Hellenin isoisä selitti. ”Miksi se sitten on tuossa?” kysäisin. ”Asiakas kuoli juuri kun ploottori valmistui. Se oli hyvin sääli ja jätimme sen tuohon odottamaan, jos joku asiakkaan sukulainen tulisi hakemaan sitä. Mitään ei ole kuitenkaan kuulunut yli puoleen vuoteen,” Hellen kertoi ja minä olin hiljentynyt kuuntelemaan.
”Tahtoisitko kokeilla sitä?” nainen kysyi yllättäen ja minä säpsähdin hiukan. ”Voisinko tosiaan?” ihmettelin. Hellen nyökkäsi ja selitti: ”Jokaisen unelmahan on saada robotilleen joku sellainen piirre, millaista ei ole kellään muulla. Ääni olisi oikein hyvä ja voithan aina vaihtaa sen, jos et pidä siitä.” Katsoin miten nainen oli jo irrottamassa ploottoria. ”Mutta eikö se ole todella kallis, jos se kerran on uniikkituote? Ei minulla ole sellaisia rahoja!” vastustelin. Hellen naurahti. ”Älä huoli, poju. Sehän on jo maksettu.”
Katsoin ihmeissäni, miten Hellen hääri innoissaan Axen kimpussa. Hellenin isoisä tuli luokseni ja kuiskasi korvaani: ”Ei hän yleensä ole noin ystävällinen vieraille. Hellen on antamassa sinulle osat ja työn ilmaiseksi.” Räpäytin silmiäni hämmästyksestä. ”Kyllä minä voin maksaa,” olin sanomassa, mutta isoisä ehdotti: ”Näyttää siltä, että Hellen on todella kiintynyt sinuun. Tämä on todella harvinaista häneltä. Luonnollisesti sinun on sitten vietävä lapsenlapseni ulos.” Hellen kääntyi. ”Mitäs te kuiskitte?” hän tivasi. ”En minä pysty keskittymään, jos selkäni tapana supistaan!”
Tulin lähemmäs Helleniä. Katseeni siirtyi hänestä Axeen. Se näytti nyt aivan elottomalta ja kosketin sen ihoa. ”Miten on mahdollista, että näiden iho tuntuu niin ihmismäiseltä? Kuinka se on oikein tehty?” ihmettelin. Hellen näytti rauhoittuvan ja alkoi selittää: ”Se on tavallaan oikeaa, elävää ihoa. Robotit toimivat androeriplasmalla. Se on keinoverta ja jos sitä ei vaihda ja jättää robotin ihan yksikseen, se kuihtuu lopulta ja siitä tulee hyvin ankean näköinen.” Mieleeni palasi kuva hylätystä Axesta. Miksi se oli sidottu ja hylätty? ”Tuota… Mistä voin hankkia uutta androveriplasmaa? Omistan vain sitä, mitä haukuit hetki sitten.” kysäisin. Hellen hymähti: ”Vaikka meiltä. Kuten ploottoreita myös androveriplamaa on paljon erilaista. On kehitelty jopa eri verityyppejä vastaavia lajikkeita.” Hölmistyin. ”Miksi ihmeessä?” kysyin. Hellen pyöräytti silmiään ja huokaisi: ”Jotkut uskovat adroveriplasman tyypin ja laadun vaikuttavan robotin kehitykseen. Uskotko taruihin, poju? On olemassa huhu, että jos antaa robotille jatkuvasti vain oikeaa ihmisen verta keinotekoisen siasta, robotti alkaa kehittyä koko ajan vain ihmismäisemmäksi.”
En tiennyt, mitä olisin sanonut ja katsoin vain Helleniä kysyvästi. Lopulta nainen alkoi nauraa: ”Minähän sanoin, että se on vain tarua. Ei siihen kannata uskoa, jos ei halua.” ”Uskotko siihen sitten itse?” kysyin. Hellenin ilme muuttui vakavaksi. ”Uskon,” hän vastasi. Tuli hetkeksi aivan hiljaista, kun hän alkoi nauraa taas: ”No en tietenkään! Ei mokomiin huhuihin kannata uskoa!” Minäkin yritin hymyillä.
Olin innoissani. Axe istui pöydällä ja katseli minua rauhallisena. Se ilmeisesti odotti, että antaisin sille jonkin käskyn. Huomasin siinä paljon muutoksia. Se ei enää kyyhöttänyt kammottavan näköisenä tekemättä mitään vaan räpsäytti välillä silmiään ja liikahteli silloin tällöin. Se ei enää katsonut pelkästään ylös vaan silmistä huomasi katsoiko se minua vai näkymää takanani. ”Sanohan minulle jotain. Pidätkö tästä äänestä?” kysyin. Hellen vain pudisteli päätään, mutta teki sen hymyillen. Tämä oli varmaan taas mauton kysymys hänen mielestään. Axe vilkaisi myös naista. Upeaa: se osasi seurata myös minun katsettani. ”Bay, minä pidän tästä äänestä,” Axe vastasi lopulta. Haukkasin henkeäni hämmästyksestä. ”Pitää ja pitää. Mikä tahansa varmaan kelpaa sille, kunhan se osoittautuu sinulle edulliseksi,” Hellen sanoi virnistäen happamasti. ”Mutta se sanoi pitävänsä siitä. Mitäpä minä voisin tehdä? Ihan kelpaava ääni vieläpä, suunnilleen tuollaista kuvittelin sille,” suostuttelin ja pidin huolen, että käyttämäni pronominit eivät ärsyttäneet naista. Hellen nousi ja taputti olkapäätäni. ”Se on sitten päätetty! Sitten vaan luukku kiinni. Bay, Axe on valmis!” hän ilmoitti ja siirtyi ruuvaamaan luukkua kiinni.
”En tiedä oikein, miten kiittää. Kyllä minä varmasti maksan tämän vielä. Tarkoitan, teitte Axesta hienon robotin. Se osaa tehdä nyt vaikka mitä! Olen niin innoissani!” yritin sopertaa jotain ja tottahan se oli. Minä olin iloinen. Hellen oli saattanut minut ulko-ovelle ja seisoi nyt kuistilla. ”Ei sinun tarvitse huolehtia turhia. Säästä vain rahaa elämiseen. Täällä sitä toisiaan saattaa tarvita, eikä voi olla koskaan varma mistään,” neiti kertoi hymyillen. Sydämeni… Kun hän sanoi nuo sanat, minusta tuntui yllättäen todella hyvältä. Aivan kuin tyttö haluaisi huolehtia minusta. Hän halusi, että minä elän.
”Tapaammeko huomenna?” kysyin, vaikkei minun pitänyt sanoa sitä. ”Mikä ettei! Voisimme tavata vaikka muistomerkkien puistossa. Se on harvoja kauniita paikkoja, mitä täältä löytyy,” Hellen ehdotti. Muistin puistosta hämärästi jotain. Se oli siis edelleen kunnossa. Olin jo kuvittelemassa tapaamisemme treffeiksi, kun hän mainitsi kauniin paikan. Toisaalta tytöt pitävät kauniista paikoista, olipa tilanne mikä tahansa. ”Tehdään sitten niin. Nähdään huomenna!” huikkasin ja olin kääntymässä lähteäkseni, kun nainen huudahti vielä: ”Ota Axe mukaasi niin minä otan oman robottini. Toivotaan, että ne ystävystyvät!”

Avasin silmäni ja venyttelin. Väsytti ja aurinko häikäisi. Mielessäni pyöri hetken Hellen ja hänen sanansa. Hetken kuluttua upotin pääni tyynyyn. Jos hän olisi kiltimpi. Olin lupautunut menemään tänään ulos Hellenin kanssa. Eivät ne mitkään treffit olleet. Hellen oli lupautunut ottamaan oman robottinsa mukaan ja minä ottaisin Axen. Nousin viimein ylös ja petasin sängyn itse. En jaksanut avata hullua cd-soitintani ja kuunnella päivän sanomaa.
Kävelin hetken talossa etsien robottiani. Aurinko paistoi suoraan suuresta ikkunasta. Siitä robottini katsoi ulos. Piti siristää silmiään, oli niin kirkasta. ”Tule tänne,” sanoin pehmeästi. Ojensin käteni sitä kohti. Kun se tuli luokseni, otin sen syliini. Koska kukaan ei ollut katsomassa, minun ei tarvitsisi pahemmin miettiä tekemisiäni. Olin pukenut Axelle vain suuren t-paidan. Ei se kotioloissa ihmeempiä vaatteita tarvinnut. Annoin käsieni valua alemmas ja silitin sen selkää. ”Kun tarkemmin ajattelen… Ei olisi ollenkaan hassua pukea sinua mekkoon. Näin kaunis vartalo,” hymisin tyytyväisenä ja halasin robottia lujemmin. Axe katsoi minua. ”Kiitos”, se sanoi vaimeasti. ”Sinä osaat jo puhua. Sinulla on kaunis ääni, jollaista kellään muulla ei enää ole,” kehuin sitä. ”Kiitos,” se vastasi.
”Tänään tapaamme taas Hellenin ja hän ottaa mukaan oman robottinsa,” sanoin puoliääneen samalla kun tein itselleni aamiaisleipiä. ”En pidä Hellenistä,” kuulin Axen sanovan. Olin leikata sormeni. ”Mitä oikein sanoit?” selvitin. ”En pidä Hellenistä”, Axe toisti. Miten se voi olla mahdollista? Eihän sillä pitäisi olla itsetietoisuutta tai omia mielipiteitä. Kohautin olkapäitäni. ”Miten vaan. En minäkään oikein pidä hänestä. En kestäisi varmaan tuntiakaan hänen kanssaan samassa huoneessa. Axe oli vaiti, mutta minusta hän näytti jotenkin epäuskoiselta. Aivan kuin hän näkisi lävitseni. Kyllä minä Hellenistä pidän, ainakin pikkuisen.
Mietin mitkä vaatteet pukisin päälleni. En halunnut näyttää siltä, että vähät välitin minkä näköisenä liikuin, mutten myöskään liian hienostelevalta. ”Pue tämä yllesi,” Axe opasti hymyillen ja piteli tummansinistä kauluspaitaa. Tykkäsin siitä, koska kangas tuntui mukavalta ihoa vasten, eikä siinä tullut kuuma. ”Miksi ei! Osaatko myös valita housut, mitkä sopivat tämän paidan kanssa?” naurahdin. Axe katsoi ympärilleen vaatteita, jotka mitä olin heitellyt huolettomasti ympäri huonetta. Viimein se nosti lattialta mustat housut, joissa oli paljon taskuja. ”Ihan hyvä valinta. Puen sitten nämä,” ilmoitin ja taputin robotin päätä.
Seuraavaksi valitsin Axelle vaatteita. Kaikki paidat näyttivät olevan hieman liian suuria. Se oli niin laiha. Minun pitäisi ostaa sille ihan omia vaatteita. Viimein löysin vanhan ruutupaitani, joka oli käynyt itselleni hieman ahtaaksi, mutta sopi Axelle melko hyvin. Housut sain pysymään sillä kiristämällä vyötä pikkuisen enemmän, mitä itselleni. Siistin vielä hiuksiani ja Axe yritti matkia minua. ”Sinä näytät ihan hyvältä noin,” ilmoitin sille ja tartuin sen kädestä. ”Eiköhän sitten lähdetä!”

Kävelin suoraan puistolle ulkomuistista. Kaikki oli muuttunut oudoksi siltä ajalta kun olin pikkupoika ja kävelin tätä reittiä pitkin kouluun. Puisto näytti silti aivan samalta mitä vuosia sitten. Tumma, koristeellinen aita ympäröi sitä. Kasvit olivat kietoutuneet kaltereiden ympärille ja kavunneet ylös asti. Ruusupensaatkin oli jätetty kasvamaan. Menimme portista sisään. Yllätyin huomattuani, että puistoa oli edelleen hoidettu. Nurmikkoa oli leikattu säännöllisesti, suihkulähteen vesi oli kirkasta, pensaat olivat leikattu kauniisti ja tuolit olivat hyvässä kunnossa. Istuimme odottamaan Helleniä penkille, joka oli suihkulähteen luona.
”Ei mennyt montakaan minuuttia, kun näin kahden naisen kipittävän luoksemme. Koska Hellen oli kertonut tuovansa robottinsa mukanaan, tiesin, ettei hänen seuralainen ollut ihminen. Tervehdimme toisiamme tuttavallisesti, aivan kuin olisimme tunteneet jo kauankin. ”Tässä on White Dahlia,” Hellen esitteli ja hänen robottinsa niiasi sirosti. Katselin naispuolista robottia. Hellen oli pukenut sen valkoiseen kesämekkoon, mikä sopi ironisesti robotin nimeen. Sillä oli myös pitkät valkoiset sukat ja valkoinen rusetti mustissa hiuksissaan. Kengät olivat mustat ja kiiltävät soljilla kiinnitettävät. Hiukset olivat puolipitkät ja Dahlialle oli leikattu tasianen otsatukka. Sen kasvot olivat liian täydelliset tavalliselle tytölle vailla ainoatakaan virhettä. Samoin pitkät, hoikat sääret ja käsivarret. White Dahlia räpäytti mustia silmiään ja katsoi minua kysyvästi.
”Se on todella kaunis!” sain sanottua. Samalla mietin, kuinka pitkäksi ajaksi olin pysähtynyt vain ihailemaan kokonaisuutta. ”Kumma poikahan sinä olet, jos tyydyt vain katselemaan. Saat myös koskettaa sitä?” Hellen lupasi. Säpsähdin pikkuisen. Miten minusta oli yhtäkkiä tullut näin ujo. Kyllähän minä halusin tietää, miltä tuon robotin iho tuntui. Tuntuikohan se samalta mitä Axen? Kyllä niissä oli eroja. Vilkaisin White Dahliaa vaivihkaa. Miltähän sen rinnat tuntuisivat ja mitähän niissä oli sisällä? Kyllähän sillä nekin oli, mutteivät aivan yhtä isot mitä Hellenillä. Hellen naurahti kyvyttömyydelleni. Hän näytti ihan söpöltä ruutumekossaan. En halunnut, että nainen saisi minusta kuvan, että ajattelen perverssejä asioita. Hellen vain nauroi ja tarttui käteeni. ”Rohkeasti vaan! Muista, että Dahlia on vain robotti!” neiti kannusti minua ja veti käteni koskettamaan Dahlian poskea. Aloin silittää sitä. ”Pehmeä,” sain vain sanottua.
Hetken juteltuamme ja käveltyämme ympäriinsä keskustelumme siirtyi lähes väkisin robottien vaatettamiseen ja Hellen vei minut kirpputorille. Sieltä voisin ostaa Axelle vaatteita halvalla. Rakennus oli suuri ja ihmisiäkin oli liikenteessä. Aloin penkoa vaatteita. Pysähdyin hetkeksi ihastelemaan mustaa nahkatakkia, mutta sitten laitoin sen takaisin hyllyyn. Olin etsimässä vaatteita Axelle, enkä itselleni. Käteeni osui miellyttävän tuntuinen kangas, se oli jonkinlainen mekko. Kaikki vaatteet olivat siinä kohdalla naisten ja jotenkin omituisia. Hintalapuissakin oli sama numero. Mietin, millainen henkilö mahtoi omistaa ne aiemmin.
”Mitäs pidät tästä?” Hellen kysyi ja tuli esittelemään minulle löytämäänsä paitaa. Olin aika huono makutuomari vaatteiden suhteen ja sanoin vain: ”Kyllä se sopii Dahlialle varmaan hyvin…” Nainen tuhahti. ”Tarkoitin tätä itselleni. Oletkos sinä löytänyt mitään?” hän kysäisi. ”En oikeastaan,” vastasin ja vilkaisin Axea, ettei se menisi liian kauas ja katoaisi näkyvistä. Huomasin, että se piteli sylissään muutamaa vaatetta. ”Robottikin tekee tämän paremmin kuin minä,” tunnustin. Sekä Hellen, että White Dahlia nauroivat. Katsoin sitä silmät pyöreinä ja mieleeni tuli tosi asia, ettei Axe ollut vielä nauranut minun kuullen.
Odotin kärsivällisesti, että robottini palaisi sovituskopista. Vaikkei se ollutkaan ihminen, en pitänyt sopivana, että se riisuutuisi julkisilla paikoilla. Viimein se palasi ja en voinut kuin ihastua. Paita oli musta ja ohutta kangasta. Se oli myös pitkähihainen kauluspaita ja napeilla suljettava, sen ihon myötäisyys teki siitä ihmeen seksikkään. Nyt Axen ruumiin kapeus todella näkyi, toisin kuin minun väljissä paidoissani. Housut kertoivat myös saman viestin. Tuohon vielä kaulapanta ja paitaa vähän auki niin… olin suunnittelemassa, mutta Hellen keskeytti sen taputtamalla käsiään. ”Onpas se sievä! Ihan erilainen kuin sinun vaatteissasi,” Hellenkin kehui sitä, mutta samalla tuntui kuin hän olisi survaissut minua veitsellä. Hän ei siis pitänyt vaatteistani.
Koska Axen vaatteet olivat naurettavan halvat, etsimme vielä lisää. En voinut vastustaa kiusausta vaan lähetin sen lopulta sovittamaan lyhythelmaista, mustaa röyhelömekkoa. Siihen vielä valkoinen esiliina ja minulla on oma maid,… unelmoin, mutta tällä kertaa tytön kikatus sotki sen. ”Robottisi on miespuoleinen, mutta silti sinä puet sen tuollaisiin. Etkö käsitä, tuo oli naisten alusvaate,” Hellen käkätti. ”Eikä ollut! Se oli mekko,” sanoin hätäisesti, mutta jouduin itsekin miettimään, mitä juuri pitelin käsissäni. Aika hätäisesti olin ottanut vaatteen hyllystä ja ojentanut Axelle. ”Oli se alusvaate! Sukkanauhat ja kaikki! Taisi olla pelkkä korsetti!” Hellen vaan jatkoi ja nauroi mitä makeimmin punastuneille kasvoilleni.
Syöksyin sovituskopille ja odotin tarkasti, milloin ovi avautuisi. Hellen ja Dahliakin tulivat viereeni odottamaan. Olin nolona hätistelemässä heitä pois, kun ovi avautui. ”Ensin Hellen päästi jonkinlaisen kiljaisun, en tiedä oliko se ihastuksesta vai kauhistuksesta. Sitten Dahlia alkoi taputtaa käsiään. Minä vain katsoin eteeni monttu auki. Vaate sopi täydellisesti. Se oli kuin suoraan lehdistäni! ”Mitä pidät tästä?” Axe kysyi ja kallisti päätään sivulle. En pystynyt sanomaan muuta kuin: ”Vaihda vaatteesi ja tuo se puku tänne. Minä ostan sen…”
”Miksi ihmeessä ostit sen?!” Hellen ihmetteli ja yritti parhaansa mukaan olla nauramatta. ”Näithän itsekin, kuinka hyvin se puki sitä,” puolustelin. Mielessäni vain pyöri suunnitelmia, mitä tekisin kun pääsisin kotiin. ”Oikeastaan sinulle kävi tuuri. Tuollaiset maksavat älyttömästi, jos etsit sellaisia kaupoista. Luulenpa, että vaatteen pitäjä kuoli ja hänen miehensä myi sen tietämättä mitään naistenvaatteiden hinnoista,” Hellen arveli naurahtaen. ”Olisitko sittenkin halunnut naispuolisen robotin, jota pukea ja koristella?” hän jatkoi. Mietin hetken ja pudistin sitten päätäni. ”Axe on ihan hyvä tuollaisena. Hellen huokaisi ja mutisi jotain: ”Jotkut pojat eivät vain ole saaneet leikkiä tarpeeksi nukeilla…”

5. Teen tuttavuutta

Avasin oven. Sydämeni jyskytti. Hellen tuli kylään luokseni! Oikeastaan hän oli vain seurannut minua ja Axea kotiini asti ja oli varmasti utelias näkemään, millaisissa oloissa asuimme. En minä kehdannut estääkään. ”Täällähän on siistiä!” Hellen huomautti heti sisään astuttuaan. ”Tietysti! Axe on siivonnut täällä,” Kerroin ja käskin sitten robottini valmistamaan teetä. Hellen kulki huoneesta huoneeseen huolettomasti kuin kissa. Olin hiukan huolissani, kun hän meni valtaamaani huoneeseen. ”Vai tällaista sinä luet? Sitä arvelinkin,” Hellen sanoi puoli ääneen ja katseli pornolehtiä, jotka Axe oli asetellut siististi kirjoituspöydälle. Nyt tuo nainen vain siinä selaili niitä ja kurtisti välillä kulmiaan. Silloin tällöin näytti kuin häntä olisi naurattanut. ”On sinullakin maku. Kumpi näistä miellyttää sinua enemmän?”
Iik! Tyttö, tyttö! Tuo on jo seksuaalista ahdistelua! Hetkinen. Minähän olen mies ja minunhan pitäisi ahdistella tuota… Tai ei sittenkään. Istuin sängylleni ja Hellen tuli viereeni edelleen lehteäni selaten. ”Ihmeellistä miten te jotkut voitte katsoa tällaista. Eikä teitä okseta,” hän sanoi puoliääneen. ”Toisinaan oksettaakin. Silloin kun ei tunnu ”siltä”…,” kuiskasin ja se sai tytön nauramaan. ”Tee on valmis,” Axe tuli ilmoittamaan. Lähes pomppasin ylös ja kiirehdin huoneesta. Samalla silitin Axen selkää. Sehän oli juuri pelastanut minut tukalasta tilanteesta. Hellen oli minulle liikaa, aivan liian rohkea ja kaiken lisäksi pelottava vihaisena. Olisin halunnut ujon tytön, että minä voisin johtaa toimia ja keskusteluja. Onhan tämä noloa, mutta tuo nainen päihittää minut täysin.
Hetken me katsoimme toisiamme, minä ja robottini. Sitten epäpukevat vaatteet alkoivat pistää silmiini ja käskin sen mennä vaihtamaan uudet, mitkä olimme juuri ostaneet. ”Pue se alusvaate,” Hellen hirnahti. ”Etkä pue! Vaan sen mustan asun, jonka valitsit itse. Se näyttää hyvältä,” korjasin. Axe nyökkäsi ja meni toiseen huoneeseen vaatteiden kanssa. White Dahlia katsoi sitä ihmeissään ja seurasi sitä. ”Mikä sitä vaivaa?” kysäisin. Nainen hymähti. ”Ehkä se on kiinnostunut robotistasi. Tarkoitan, että Axe on aika erikoinen yksilö. En minäkään ole aiemmin tuollaista nähnyt. Mitä teetä tämä muuten on?” ”Lady Greeniä, ” vastasin nopeasti ja jatkoin: ”Sitä sattui vain olemaan kaapissa, kun tulimme tänne.” Hellenin ilme näytti hassulta. ”Tämä on siis vanhaa teetä. Ei se oikein miltään maistunutkaan.”
”Vau! Katso nyt mikä pari!” nainen iloitsi ja taputti käsiään riemullisesti. Axe ja Dahlia seisoivat vierekkäin ja näyttivät katsovan toisiaan. ”Mustaa ja valkoista,” sanoin heidän vaatteiden mukaan. ”Onko sinulla videokameraa?” Hellen kysyi. ”On digi-kamera. Sillä saa ihan hyvää videokuvaa,” vastasin. ”Entäs jotain soitinta? radiota, cd-soitinta? Haluan laittaa heidät tanssimaan ja kuvata sen!” Katsoin naista epäluuloisena. ”Miten ne muka osaisivat. Axe ei ole koskaan tanssinut,” torjuin. Minua ei yhtään kiinnostanut tällaiset nukkeleikit. Eikö Hellen voinut itse hankkia robotilleen paria, jos se viihdyttäisi häntä noin? ”Äläs nyt siitä tulee hienoa ja White Dahlia opettaa sen. Eikös niin, Dahlia?” Hellen kysyi robotiltaan. ”Mielelläni!” Dahdia vastasi pirteästi.

Tämä päivä oli pitkä. Tuntui kestävän ikuisuuden, kunnes Hellen ja Dahlia lähtivät. Makasin nyt sängylläni ja hengähdin. Ummistin silmäni. En ehtinyt saada unta kiinni, koska tunsin jonkun koskettavan minua. Axe tuli viereeni makaamaan. Mieleeni tuli heti seurakoirat. Tätini koira teki joskus aivan samalla tavalla, mutta sitten se jäi auton alle. ”Sinä olet niin lämmin,” Axe huokaisi. Ääni kuulosti suloiselta. Se oli vain liian aito ääni robotille. ”Onko sinulla kylmä?” kysyin ja vedin Axen itseäni vasten. Silitin sen hiuksia ja se katsoi minua syvillä silmillään.
Hellen oli sanonut eilen, ettei robotti vastaa edes lemmikkieläintä. Silti niiden välille voi syntyä kiintymys. ”Olet hyvin kiltti,” Axe sanoi.
”Kuules nyt. Sanoi Hellen mitä tahansa, sinä olet minulle tärkeä. Muista se,” käskin Axea. Se nyökkäsi. ”Tanssisitko kanssani?” Axe kysyi yllättäen ja nousi sängyltä. Olin aluksi nauraa, mutta jäin sitten vain tuijottamaan sen pyytävää katsetta. ”Sinähän tanssit jo White Dahlian kanssa. Silloin kun minä ja Hellen katsoimme,” sain sanottua. Axe pudisteli päätään. ”Dahlian kanssa se ei ole sama kuin sinun kanssasi,” se huomautti. En tiedä miksi, mutta nuo sanat saivat minut hyvin iloiseksi. ”Hyvä on sitten,” lupasin.
Laitoin musiikin soimaan. Se oli taas jotain klassista. Tätä menoa oppisin varmaan pitämään sellaisesta. Tanssimme ensin sitä, minkä Dahlia oli opettanut Axelle. Muistin askeleet jotenkuten, mutta robottini sai olla tällä kertaa tytön roolissa. Pitelimme myös toisistamme kiinni samalla tavalla kuin valssissa. Se oli hassua. Aloin miettiä, osasivatko robotit pitää hauskaa, vai tekikö Axe tämän vain viihdyttääkseen minua. ”Tykkäätkö tästä?” kysyin ja nostin Axen ilmaan ja pyöräytin häntä pikkuisen. Olin nähnyt sellaisen tanssiliikkeen joskus TV-mainoksessa tai sitten se oli elokuvassa. ”Sinun kanssasi on hyvä tanssia. Pidän siitä,” robotti vastasi. Tunsin taas iloa. Kappale loppui ja uusi alkoi soida.
Hetken päästä loikoilimme taas sängyllä. Siinä oli hyvä olla. Tuntui hyvältä kun vieressä oli joku, jonka kanssa pystyi olemaan oma itsensä. Hellen oli vihjannut jotain, että tapaisimme taas huomenna. En minä jaksa sitä naista joka päivä ja eikö hänellä ollut tarpeeksi töitä muutenkin? Halusin viettää hieman lisää aikaa pelkästään Axen kanssa, päivästä toiseen tekemättä ihmeempiä. Kohta minun pitäisi vakavissani etsiä täältä se työpaikka. Voisi kysellä kaikki kaupat, baarit ja kirjastot läpi. Siivoojan työ ei oikein kiinnosta, koska tiedän sen olevan raskasta. Joka tapauksessa Axe olisi täällä odottamassa minua ja valmistaisi hyvää ruokaa. Silloin olisi mukava palata kotiin. Huokaisin. Tuskin Hellen ymmärtäisi tällaisia suunnitelmia, jos kertoisin.
Hipaisin Axen kättä. ”Tuota, mitä mieltä sinä olet Hellenistä?” kysyin tarkoituksetta. ”Hänellä on kovaääni, hän on äkkipikainen ja suuttuu helposti,” Axe kuvaili. Siinäkö kaikki? Sehän sanoi pelkästään negatiivisia puolia. Axe ei selvästikään pidä Hellenistä. ”Entä, mitä mieltä olet minusta?” oli pakko kysyä seuraavaksi. ”Sinä olet minulle kiltti ja ajattelevainen. Pidän sinusta,” se sanoi. Vai, että roboteilla ei ole tunteita? Tällä ainakin on. Havahduin muistaessani jotain. Käännyin katsomaan Axea silmiin ja kysyin suoraan: ”Kun avasimme sinut, isältäsi löytyi tunnistamaton osa. Tiedätkö siitä mitään?” En odottanut selkeää vastausta, mutta se tuli silti: ”Ne ovat minun tunteeni. Sanoin, että pidän sinusta, jos otatte tunteeni pois, en varmaan edes muista sinua enää.”
Kiinnostuin robotistani vain lisää. ”Millaisia tunteita pystyt tuntemaan. Jos minä suutelisin sinua, olisitko nolostunut?” kiusasin sitä. ”Olisin hyvin iloinen, sillä silloin tietäisin, että sinä pitäisit minusta myös,” Axe sanoi vilpittömästi. Nolostuinkin itse. Tuo äskeinen kuulosti niin suloiselta, vaikka se onkin vain robotti. Nyt tekisi oikeasti mieli suudella sitä. Koskettelin sormenpäilläni sen pehmeitä huulia. Ne tuntuivat kylmiltä ja jännittäviltä. Halusin lämmittää ne. Olin juuri kurkottamassa kaulaani, kun havahduin. Mitä olinkaan tekemässä? Olin suutelemassa robottia. Vetäydyin kauemmas.
”Sanoit siis, että olisit iloinen?” kuiskasin. ”Niin,” Axe myönsi. ”Pue sitten yllesi ne toiset vaatteet, mitkä ostin. Sitten saat suukon,” ilmoitin ja hymyilin laiskasti. Axe nyökkäsi ja meni vaihtamaan vaatteita. Olenko turhan ilkeä? Voiko robotille olla ilkeä? Osaakohan Axe itkeä? Se olisi kyllä kiva nähdä. Aloin muistella läpi kaikkia tapauksia, milloin olin saanut jonkun itkemään. Voi että niitä oli sattunut paljon elämäni aikana! Kaikki tuntui lopulta vyöryvän päälle: itkevät pikkutytöt ja pikkupojat, äiti, sisko ja entinen epävirallinen tyttöystävä. Ei se ollut tekstiviestien ja sähköpostien vaihtoa kummempi suhde. Se ei ehtinyt sisältää minkäänlaista fyysistä kontaktia ja yhtäkkiä se oli ohi. En edes älynnyt ottaa koko touhua vakavasti, mutta se tyttö otti sen raskaasti ja itki. Sain siskoni itkemään kun revin sen vaivalla piirtämät sarjakuvat kostoksi. Hän oli sitä ennen nauhoittanut elokuvieni päälle roskasarjoja. Nyt kadun sitä, koska olin tuhonnut jotain ainutlaatuista. Muistaisikohan sisko koko asiaa, jos soittaisin hänelle ja pyytäisin anteeksi?
Aloin ihmetellä, miten Axella kesti niin kauan. Nousin ylös ja päätin mennä katsomaan. Robottini seisoi käytävällä ja teki minulle pienen kumarruksen. Naurahdin. ”Jos käytät tuollaista pukua, sinun pitää niiata,” käskin ja näytin sille malliksi millainen on niiaus. ”Eikö tämä näytä hassulta?” se kysyi ja matki liikettäni. ”Ei ollenkaan. Se näyttää söpöltä,” kerroin ja niin se näyttikin. ”Kiitos, isäntä!” Axe huudahti ja niiasi taas. Hienoa, hienoa. Tuntui upealta, että joku kohtelee minua näin kunnioittavasti. Kotona kaikki vaan haukkuivat toisiaan ja huusivat. Minä tein olevinaan kaiken aina väärin. Koskaan ei saanut olla omassa rauhassaan ja tekemiseni oli hyvin rajoitettua. Täällä taas on hiljaista ja rauhallista. Aluksi tuntui hieman arveluttavalta elinympäristöltä, mutta kun ruumiit kuljetettiin pois lähistöltä, täällä on ihan viihtyisää. Minulla on jopa oma palvelija, joka tekee kaiken mitä haluan. Olen onnekas. Monella pojalla on asiat huonommin.
”Bay?” Axe sanoi. Se kuulosti ihmeen tuttavalliselta. ”Niin, sen suudelmanhan sinä halusit? Tulehan tänne niin saat sen,” ilmoitin ja vedin robotin aivan lähelleni. Axe sulki silmänsä ja raotti huuliaan pikkuisen. Olin kietonut käteni sen ympärille. Tästä ei voisi enää paeta. Nyt minä teen sen, pussaan robottia! Kaunista robottia, joka on pukeutunut seksikkääseen alusvaatteeseen. Nyt Hellen ei näe tätä, eikä voi valittaa, ei edes suurisilmäinen White Dahlia. Sille ei voi tulla keinotekoista mustasukkaisuuden tunnetta.
Huulemme koskettivat toisiaan. Axen iho tuntui niin kylmältä, että irrottauduin. Mietin hetken. Uudelleen! Enhän ehtinyt vielä edes maistaa häntä. Tällä kertaa olin utelias. Kosketin hänen huuliaan kielelläni. Axe alkoi liikkua oudosti ja otin hänestä lujemmin kiinni. Työnsin kieleni hänen suuhunsa. Tuntui jännältä kosketella jonkun muun suuta sillä tavalla. Koska en ollut koskaan suudellut ketään sillä tavalla, en tiennyt tuntuiko se erilaiselta kuin ihmisen. Vastaa nyt suudelmiin. Tee samalla tavalla, toivoin ja sitten se oppi sen. Isoäitini joskus sanoi suutelua ”imeskelyksi”, jos näki sellaista tv:ssä. Nyt hiukan nauratti: imeskelyähän tämä melko pitkälti on. Minusta alkoi tuntua lämpimältä ja jotenkin hassulta.
”Bay, onko sinulla paha olla?” Axe kysyi. ”Miten niin?” ihmettelin, mistä se oli saanut sellaista päähänsä. ”Eivätkö ihmiset tee noin, jos heitä pelottaa tai jos he ovat surullisia?” se kyseli. Mietin asiaa hetken. Onhan se totta, että pariskunta tukee toisiaan vaikeissa tilanteissa. Toinen tarjoaa lohtua ja turvaa. Lämmin sänky ja sitten kaikki näyttää taas selvemmältä… Ei kun hei! Tuskin se tuota tarkoitti. ”Minulla on kaikki ihan hyvin. Ihmiset tekevät tuollaisia asioita myös rakkaudesta. He haluavat näyttää, kuinka paljon pitävät jostakin. Itse tein tuon kokeilun halusta,” sain sanottua. ”Kokeilun? Sinä olet siis yksinäinen. Et uskalla lähestyä Helleniäkään. Kokeilet minulla, miltä se tuntuisi,” Axe sanoi tasaisesti. Kuulosti siltä, että olisin tehnyt taas jotain väärää. Ei se ihan noin ollut. Ei tämä liittynyt mitenkään siihen naiseen. Tein sen, koska,,, Miksi muuten tein sen? Hassua, en tiedä oikein itsekään. Jotain minun on kuitenkin sanottava.
”Tein sen, koska olet kiinnostava!” tokaisin. ”Kiitos, isäntä!” Axe vastasi ja niiasi kauniisti.
Viimeksi muokannut Sleepy Dancer, Ma Elo 20, 2007 19:38. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
"Jättäkää minun Slaine rauhaan!
t: ruma läski akka"

Avatar
Fuyuki
Viestit: 165
Liittynyt: To Heinä 26, 2007 18:59

Viesti Kirjoittaja Fuyuki » La Elo 18, 2007 16:02

Tykkäsin tästä kovasti ^^ jatkoa kaipaillaan!
Welcome to life. Everything is a useless struggle until you die.

Avatar
e_123
Viestit: 162
Liittynyt: Ti Touko 15, 2007 20:11
Paikkakunta: Jyväskylä

Viesti Kirjoittaja e_123 » Ma Syys 03, 2007 21:48

Minäkin pidin, ja jatkoa pyytelisin myös :D
Se oli vihreä omena : D

Avatar
Sleepy Dancer
Viestit: 579
Liittynyt: Pe Tammi 06, 2006 22:37
Paikkakunta: Imatra
Viesti:

sitä on lisää....

Viesti Kirjoittaja Sleepy Dancer » Su Syys 16, 2007 19:12

Tervehdys taas ja kiitos Fuyukille ja e_123:lle! Tämä taas jatkuu..enpä tiedä miten pitkä tästä tulee. Melko epämääräisiltä pohdinnoilta nämä luvut saattavat välillä tuntua, mutta yrittäkää kestää. (Tämä ei ole politiikkaa missään muodossa!) Jospa tarinan jaksaisi viimein laittaa kehittymään johonkin suuntaan. Kehikkoa on jo, tekemään siis lisää täytettä. Jatkuu sitten kun, innostun taas kirjoittamaan! :P

Yllätyin vähän viestistäsi.
Miten edes jaksat muistella
vuosien takaisia asioita?
Älä vaivaa niillä päätäsi!
Kiitos kuitenkin. Saat anteeksi.
Aivan kuin olisit muuttumassa
paremmaksi ihmiseksi.
Lähettäjä:
Jozefine
---
Lähetetty:
23:18:49
---

6. Minä odotan

”Sinun pitäisi nousta ja lähteä töihin,” Axe kehotti. Sitä se oli hokenut jo ainakin kymmenen minuuttia ja nyt sain jo tarpeekseni. Avasin silmäni, näkyi pelkkä sumea katto, vailla halkeamia, mitkä yleensä pistivät silmään. Suljin silmät taas hetkeksi, avasin ja käänsin viimein pääni. Siinä hän odotti ja katsoi minua niin kuin koira katsoo isäntäänsä halutessaan ulos kävelylle.
”Unohdit sanoa jotain”, hymyilin sille. ”Mitä pitää sanoa aamulla?” kysäisin ja jäin tutkimaan robotin jokaista elettä. Axe räpsäytti silmiään ja teki nopean kumarruksen. ”Hyvää huomenta, isäntä! Harmikseni joudun kertomaan, ettei ilma ole tänä aamuna kovin kaunis. Siellä sataa. Toin sinulle valmiiksi jo sateenvarjon,” se ilmoitti ja kiikutti sysimustaa sateenvarjoa kapealla käsivarrellaan. ”Hyvä, hyvä. Minä nousen,” antauduin ja viskasin peiton syrjään. Axe oli liian huomaavainen ja älykäs. Se oli näin lyhyessä ajassa oppinut tekemään lähes kaiken valmiiksi. Vaatteetkin se oli taitellut siististi tuolille ihan minua varten. Muut pitäisivät sitä varmaan itsestään selvänä käytöksenä robotille, mutta minä todella arvostin sitä. Halasin Axea lämpimästi. Tuntuipa sen keho kylmältä.

Tänään siitä on tasan viikko, kun saavuin tänne ja tuntuu kuin tällä ajalla olisi tapahtunut todella paljon. Olen tavannut Axen, Hellenin ja hänen robottinsa. Kyselin töitä monista eri paikoista ja sain kirjastosta maanantaiksi ja tiistaiksi, keskiviikoksi ja torstaiksi urheiluvarustemyymälästä ja perjantaisin teen erilaisia pihatöitä. Joudun ilmeisesti siivoamaan puistoa ja hautausmaata. Silloin voisin ottaa Axen mukaan ja laittaisin sen auttamaan lehtien haravoinnissa. Muina arkipäivinä se vain odottaa kotona ja on valmistanut minulle aterian, kun tulen kotiin. Se aina hymyilee avatessaan minulle oven ja minä hymyilen sille takaisin. Sitten me vietämme yhdessä täysin hiljaisia hetkiä. Saatamme tuijottaa toisiamme välittämättä ajan kulusta. Televisiota ei ole. Eräänä iltana Axe vain otti kirjan ja alkoi lukea minulle sen kansien salaamaa tarinaa. Painoin pääni sen syliin ja suljin silmäni. Niin hyvältä se tuntui. Annoin mielikuvitukseni vaeltaa rauhassa ja muodostaa kuvia tarinalle. Ne olivat kauniita satuja. Sellaisia joihin voi upota ikään katsomatta, fantasioiden syviin syleilyihin.
Joskus makailimme sängyllä ja kuuntelimme musiikkia. Päässäni pyöri monet asiat, mutta katsoin vain hiljaa kattoa aivan liikkumatta. Axe teki aivan samoin, mutta en millään voinut tietää, mitä se ajatteli. Olin kytkenyt Cd-soittimeni kaiuttimiin. Se oli seonnut ja soitti milloin mitäkin, joka päivä eri kappaleen, eikä koskaan samoja. Musiikki vaihteli rauhallisista kappaleista voimakkaisiin tunteidenpurkauksiin. Mietin joskus, mitä niiden säveltäjät olivat miettineet ja miltä heistä oli tuntunut. Olivatko he säveltäneet sielustaan, vaiko ainoastaan elannon toivossa? Ehkä molempia. Pikkusiskoni ei pystynyt piirtämään ilman musiikkia. Hän sanoi, että kuvat saavat musiikista sielun ja niin hahmot tulevat vähitellen rakkaiksi piirtäjälle. Hahmon piirtäminen on keskustelua sen kanssa. Samalla se on itsensä tutkiskelua. Mitä sallii ja mitä ei?
”Hyvää työpäivää!” Axe toivotti vilpittömästi. ”Tulen tänään kahdelta. Mukavan lyhyt päivä, vai mitä? Tahdon, että keität tänään riisiä ja etsit kirjasta jonkun hyvän kastikkeen. Muista pienentää annoksia, sillä vain minä meistä syön,” muistutin. Axe nyökkäsi. ”Eikö Hellen tule tänään käymään?” se ihmetteli. Naurahdin ja pudistelin päätäni. Olimme olleet sen naisen kanssa tekemisissä lähes joka päivä siitä asti kun tapasimme hänet. Aluksi tyttö oli vaikuttanut kiireiseltä ja helposti ärtyvältä, mutta oli sitten avautunut ihan mukavaksi ihmiseksi. Täytyy kyllä sanoa, että konepajallaan hän oli täysivaltias. Olin yrittänyt kerran tarjota apua, mutta minusta oli enemmän haittaa kuin hyötyä ja tietämättömyyteni robottien suhteen sai Hellenin helposti suuttumaan. Tunsin kuitenkin olevani velkaa hänelle, sillä hän oli kunnostanut Axen ilmaiseksi.
Sade ropisee sateenvarjoa vasten. Kengät ja lahkeet kastuvat väkisin. Koska tänään on keskiviikko, menen suoraan urheiluvarustemyymälään. Ihmettelen, miten tällaisesta paikasta löytyy sellainen. Kuljin pienen päiväkodin ohi ja katsoin punaisen aidan takaa, kuinka lapset hyppivät lammikoissa värikkäissä sadetakeissa, kurahousuissa, rukkasissa ja kumisaappaissa. Osa kauhoi sadevettä pienillä lapiolla muovi ämpäreihin. Kaksi lastenvahtia kävivät keskustelua katoksessa ja tupakoivat luoden silloin tällöin syrjäkatseen lapsikatraaseen. ”Ja tuosta heille maksetaan,” naurahdin ja muistelin, mitä olin itse tehnyt päiväkodissa. Silloin söin hiekkaa ja muurahaisia. Lunta ei saanut syödä, vaikka se olisi ollut puhtaan näköistä.
Kännykkäni soitti yksinkertaisen tekstiviestin hälytysäänen. Taas Joze. Mitähän asiaa sillä nyt oli?
Katsoin kuvia Helleveristä.
Ihan hirveän näköinen
paikka. Tuollaisiin ihmiset
menevät vain tekemään
itsemurhia. Aiotko tosiaan
asua siellä?
Lähettäjä:
Jozefine
---
Lähetetty:
08:42:13
---

Lähetin vastaviestin:
Mitä tämä sinulle kuuluu?
Minä pärjään ihan hyvin.
Keskity sinä vain lukioosi.

Hetken kävelin miettien pikkusiskoni viestiä. Olihan se ymmärrettävää, sillä olin itsekin aluksi epäluuloinen tämän paikan suhteen. Hassua, lähetin Jozelle yhden anteeksi pyyntöviestin ja nyt se on jo huolissaan minusta. Taas kännykkä hälytti. ”Tapaamme syyslomalla.”

Työ oli yksinkertaista. Sain hinnoitella tuotteita. Sain hinnoitella tuotteita ja minulle neuvottiin miten kassalla oltiin ja kassakonetta käytettiin. Asiakkaita oli aika harvassa mutta sentään jokunen. Tähän aikaan lapset ja nuoret olivat koulussa ja asiakkaat olivat aikuisia ja muutama aika vanhakin. Minulla oli kahvia pienessä termoksessa. Jäin kauppaan kun pari muuta työn tekijää lähti läheiseen kahvilaan ruoka tauolle.
Hitto, kaadoin kahvit urheilupaitojen päälle! Ja minä luulin, että muki pysyisi pystyssä tällä alustalla. Keräsin kaikki likaantuneet paidat syliini ja mietin, mitä tehdä. Ei kovin ruusuista, kun tämä on ensimmäinen päiväni täällä. Melkoinen luottamuksen osoitus jättää koko paikka minulle. Siinä kävi pari asiakasta. He ostivat rullaluistimet ja suojat. Mitä järkeä? Kohta tulee kuitenkin talvi. Odottelin hetken, eikä liikettä näkynyt. Napsautin oven lukkoon ja otin tahraamani paidat. Nyt tilaisuuteni tuli. Odotin pyykkituvan ovella. Sieltä ei kuulunut muuta kuin pesukoneen hurinaa. Raotin ovea ja astuin sisään, kun siellä ei ollut ketään. Mietin, mihin voisin laittaa vaatteet. Pesutilat näyttivät alkeellisilta. Lattialaatat olivat kuluneet ja tuntuivat karheilta, seinät olivat likaiset. Siellä täällä oli pyykkinaruja, jotka kuivattivat pestyjä vaatteita.
Siellä oli myös valtava metallinen astia, missä ilmeisesti liotettiin likaisia vaatteita. Ihmettelin, miten se oli saatu huoneeseen, sillä se ei olisi mahtunut ovesta. Sinnehän minä ne paidat heitän, eikä kukaan osaa epäillä mitään. Kun kurkotin katsomaan sameaa vettä, säikähdin. Vedessä likosi monen värisiä vaatteita ja kankaita, ne olivat värjänneet veden tummaksi ja saivat vaalean ihon loistamaan valkeana. Vedessä makasi ruumis. Se oli levittänyt kaksi laihaa käsivarttaan sivuilleen ja kasvot kelluivat pinnalla kuin lumpeenkukka. Vesi oli levittänyt vaaleat hiukset kauniisti ja olento näytti vedenneidolta. Lähes epäinhimilliseltä.
Tartuin sen käsistä ja nostin varovasti altaasta. Todella kevytrakenteinen nainen se oli, eikä painanut paljoa, kapeat hartiat ja kylkiluut. Katselin hänen alastonta kehoaan, joka oli täynnä pieniä arpia ja naarmuja. Hetken olin varma, että olento olisi robotti, mutten löytänytkään luukkua sen selästä. Käärin hänet kuiviin kankaisiin, mitkä löysin huoneesta. Tyttö ei ollut kuollut sillä tunsin hänen heikon hengityksensä. Painoin käteni hänen kylmää kaulaansa vasten ja tunsin hennon pulssin. Irrotin narulta kuivia vaatteita ja puin ne tytölle. Sitten asetin hänet lämpöpatteria vasten. Lopulta rauhoituin. Tuntui, että tietäisin täysin, mitä teen.
Menin avaamaan kaupan oven, koska siellä koputettiin. Työntekijät olivat palanneet ja ihmettelivät, miksi olin lukinnut oven ja miksen ollut kassalla. Keksin tekosyyksi, että olin hinnoittelemassa tuotteita. Se sai kaupanpitäjän olemaan hiljaa, vaikkei hän näyttänyt oikein vakuuttuvan. En maininnut tytöstä mitään. Tunnin kuluttua menin katsomaan häntä ja hän oli avannut silmänsä ja katseli pelokkaana ympärilleen.
”Aioitko kenties kylmettää itsesi kuoliaaksi?” kysyin tylysti. Tyttö vain katsoi minua silmät pyöreinä ja aukoi pientä suutaan kuin yrittäisi puolustautua jotenkin. ”Missä minä olen?” hän kysyi rahisevalla, heikolla äänellä. Pudistelin päätäni. ”Älä viitsi. Seuraavaksi varmaan väität, ettet muista mitään ja olet unohtanut jopa, kuka itse olet,” naurahdin ja toivoin, ettei se olisi totuus. Tyttö katsoi minua pelokkaasti tummilla silmillään. Ja kietoi käsivartensa sääriensä ympärille. ”Miksi olet noin ilkeä? Mitä minä olen tehnyt?” hän parahti. Huokaisin syvään. ”Kunpa tietäisinkin. Löysin sinut tuosta altaasta. Et ollut ainakaan valvetilassa. Yritä nyt muistaa jotain. Kai sinulla on kukkaro tai jotain? Korteista näemme kaiken,” yritin selvitellä asiaa. Tyttö pysyi vain hiljaa ja jäi tuijottamaan huoneen nurkkaa. Otin pitkävartisen lattiaharjan ja aloin nostaa vaatteita liotusaltaasta. ”Näyttääkö näistä mikään tutulta?”
Tyttö siirtyi lähemmäs allasta, muttei näyttänyt tunnistavan yhtään vaatetta omakseen. ”Pidä sitten niitä, mitkä sinulla on nyt päälläsi. Voimme palauttaa ne huomenna. Nyt me lähdemme täältä,” ilmoitin kylmästi ja vetäisin tytön mukaani. ”Minne me menemme?” hän kysyi arkaillen. ”Minun luokseni. Ehkä pääsi selviää kunhan nukut yön yli,” vastasin. Ihmettelin omaa käytöstäni. Helleniä en voisi mitenkään kohdella tällä tavalla. Tämä tyttö on outo, heikko ja epäilyttävä. Hän saattoi vaikka käyttää huumeita. En halunnut antaa itsestäni turhan ystävällistä kuvaa, ennen kuin olen ottanut tytöstä selvää. Tunsin kaiken tapahtuvan mekaanisesti. Minun on vain autettava, vaikka tämä ei edes kosketa minua mitenkään. Miksi turhaan tunteilla asiasta, mikä ei kuulu minulle?
”Ai, ai! Tuossa se syysi olikin. Sinulla oli tyttö, vai niin…” kauppias virnuili. Minä irvistin takaisin. Nyt hölmö sai minusta ihan väärän kuvan, mutta en jaksa mennä jaarittelemaan sille, kuinka ihmisiä löytyy pyykkien liotusaltaista sen omalta työpaikalta. Kunhan vain ei näkyisi palkassa. Toivotin tavanomaisesti hyvää päivän jatkoa ja poistuimme liikkeestä.

”Taisin aiheuttaa sotkua…,” tyttö oli aloittamassa käveltyämme hetken. ”Ihan hyvä, kun pidit turpasi kiinni,” töksäytin. Silloin tyttö riuhtaisi kätensä irti otteestani. ”Nyt riittää! Minulle et puhu tuolla tavalla. En tunne sinua, en tunne tätä kaupunkia, en itseäni, enkä oikeastaan ketään. Olen hämmentynyt ja peloissani. Päässä pauhaa ja ohimoilla jyskyttää. Voisitko edes esitellä itsesi?" tyttö pyysi ja haroi vaaleita hiuksiaan toivoen sen helpottavan oloa. ”Anteeksi. Nimeni on Bay. Muutin tänne viikko sitten. Täällä pitää olla varautunut vieraiden suhteen. Tiedäthän paikalliset ihmisetkin? He vain nyrpistävät nenäänsä. Minä sentään autan,” olin puolustamassa itseäni, mutta sitten tuli ajatuskatko. ”Äh, antaa olla,” korjasin ja käänsin katseeni muualle. ”Olen siis outo ja herätän epäilyksiä. Et siis ole epäkohtelias vaan varovainen. En kyllä itsekään tiedä mitä olen tehnyt. Onko se normien vastaista vai laillista, minä en tiedä, joten en voi vannoa olevani viaton,” tyttö selvitti. Nyökkäilin. Niinhän se oli. Käännyin taas häntä kohti. ”Sopiiko, että kutsun sinua Mimosaksi?”

Soitan ovikelloa. ”Asutko jonkun kanssa?” Mimosa kysyi. ”Kohta näet,” vastasin. Axe avasi oven. Sekä tyttö että robotti yllättyivät. ”Sanoit, että tulet kotiin yksin ja minä valmistin ruokaa vain yhdelle,” Axe selvitti ensin. ”Suunnitelmat muuttuivat,” vastasin ja astelin keittiöön. ”No kyllähän tuosta riittää,” huomautin. Axe laittoi toisen lautasen pöydälle. ”Sinun pitäisi syödä kunnolla, kun käyt nyt töissäkin,” se sanoi vielä. ”Tänään oli lyhyt päivä. Kiitos kuitenkin,” kiitin ja istuin pöytään. Viitoin Mimosaa istumaan toiselle puolelle. Axe lähti huoneesta.
”Eikö hän syö?” tyttö ihmetteli ja hämmensi riisin ja kastikkeen sekaisin. ”Ai niin. Et varmaan huomannut, että se on robotti. Axe on sen nimi. Löysin sen viikko sitten vähän niin kuin sinutkin ja aloin käyttää,” kerroin. Tyttö näytti samaan aikaan hämmästyneeltä ja pahastuneelta. Hän varmaan kuvitteli mielessään: ”Aiotko käyttää minuakin? Minä en ainakaan ala palvelijaksesi, sillä olen ihminen.” Hän kuitenkin vain sanoi: ”Hyvää on. Ei uskoisi, että tämä on robotin valmistamaa.” Nyökkäsin ja otin kulauksen maitoa. ”Muuten. Miksi juuri Mimosa? Mistä sinä sen keksit?” tyttö kysyi ja joi myös. Mietin hetken mitä vastaisin. Liittyikö se mimoosa-kasviin vai johonkin muuhun? Vilkaisin tytön silmiä ja keksin sen: ”Tädilläni oli koira nimeltä Mimosa. Sinulla on ihan sen silmät. Koko ajan tulee koira mieleen, kun tuijotat tuolla tavalla,” vastasin. Mimosa katsoi nyt vain lautastaan. ”Minä en kysy sinulta enää mitään,” hän varmasti ajatteli.

Iltaan mennessä olimme sopineet tietyistä asioista: tytön pitäisi ilmoittaa, jos lähtisi jonnekin, sisällä ei saa tupakoida, hänen pitäisi selvittää tiedot itsestään mahdollisimman nopeasti… Olin ehdottanut, että jos hän ei muistaisi itsestään mitään vielä huomennakaan, voisimme mennä poliisiasemalle ja yrittää ottaa siellä selvää asiasta. Tyttö oli kuitenkin sitä vastaan. Jos hän oli tehnyt rikoksia, hän jäisi heti kiinni. En uskonut, että hän olisi vaarallinen, kun niin hentoinenkin oli. Silti mietitytti, miten hän oli saanut arpensa. Hän ei tiennyt niistä itsekään, ennen kuin palasi suihkusta. Tyttö oli pakosti huomannut ne, hiljaisuus kertoi sen. Lisäksi hän ihmetteli käsi varsiaan. Ranteessa oli pari näkyvämpää arpea. ”Olenko minä tosiaan sellainen ihminen, joka satuttaa itseään? Tietäisinpä miksi.” Mimosa pohdiskeli ja oli käpertynyt nojatuoliin. Olin lainannut hänelle Axea varten ostamaani pyjamaa. Viime päivinä robotille oli tullut ostettua vaikka minkälaisia vaatteita vain, koska ne näyttivät söpöiltä sen päällä, en sen takia että Axe olisi tarvinnut niitä. ”Ehkä on vain parempi, ettet tiedä. Se asia ei ainakaan paina sinua samalla tavalla. Nyt voit aloittaa alusta puhtaana tyttösenä,” kehittelin lohdutussanoja Mimosalle. Ilmeisesti se tehosi, sillä hän hymyili.
Axe petasi Mimosalle vuoteen olohuoneen sohvalle. ”Kiitos. Minusta tuntuu, että tahdon elää,” tyttö kuiskasi ja peitteli itsensä. ”Se on mukava kuulla. Joskus tulee parempia aikoja ja joskus vähän kurjempia, mutta etköhän sinä selviä,” kannustin ja sammuttelin lamppuja. Tyttö painoi päänsä tyynyyn ja näytti samalla huojentuneelta sekä mietteliäältä. Toivotimme toisillemme hyvät yöt. Minä vetäydyin Axen kanssa huoneeseeni. Olin suunnitellut, että laittaisin sen vahtimaan tyttöä, ettei hän tekisi mitään epäilyttävää. Halusin kuitenkin vielä jutella sen kanssa kahden. Me tarvitsimme yhteistä aikaa ainakin muutaman tunnin päivässä. Olimme tottuneet siihen ja ilman sitä päivät tuntuisivat tuntuivat tyhjiltä, lähes merkityksettömiltä. Joskus koulussa oli opetettu varomaan tietokoneriippuvuutta. Olisikohan mahdollista, että tulisin samalla tavalla riippuvaiseksi robotistani? Se ei silti haitannut minua, sillä koin tämän hyödyllisenä riippuvuutena. Joskus ihmiset väittävät olevansa rakastuneita, vaikka kyse on vain riippuvuudesta.
Makasimme taas sängylläni. ”Mitä mieltä olet tuosta tytöstä?” kysyin hiljaa. ”Hän on vaarallinen, jos saa muistinsa takaisin,” Axe vastasi. ”Millä tavalla vaarallinen?” ihmettelin, mutta Axe ei vastannut enää mitään. Arvelin, että se oli lainannut tuon lauseen jostain kirjasta ja sovelsi sitä tähän tilanteeseen. ”Odotin sinua tänään,” se sanoi yllättäen. ”Niinhän sinä olet tehnyt joka päivä. Odotat minua kiltisti,” kehuin. Axe nousi istumaan ja katsoi minua. ”Tänään odotin vain sinua,” se sanoi. En ollut varma kuvittelinko vain, mutta sen ääni kuulosti surulliselta ja pettyneeltä. Ei se varmaan olisi ihme, sillähän oli tunteet.
”Minäkin odotin, että pääsisin kotiin ja sitten olisimme voineet viettää koko pitkän päivän kaksistaan. En kuitenkaan voinut jättää sitä tyttöä kylmettymään minnekään pyykkitupaan,” selvitin ja Axe nyökkäsi myöntyvästi. Nousin sen viereen istumaan. ”Kello on vasta puoli kymmenen. Mitä haluaisit tehdä?” kysyin ja silitin sen käsivarsia. Käyttäydyin hassusti. En edes tiennyt kunnolla, mitä halusin siltä. Jospa olikin niin, että minä kaipasin jonkun toisen läheisyyttä ja koskettelua ja Axe oli ainoa, jolta uskalsin pyytää sitä. Ehkä myös jotain sellaista, mitä en ollut koskaan vielä saanut. Se tuntui uudelta ja oudolta. Ympärilläni oli ilkeitä ihmisiä, jotka eivät hyväksyneet minua sellaisena kuin olin. He pyrkivät komentelemaan, ohjailemaan ja muokkaamaan minut haluamansalaisekseen. He täyttivät pääni omilla ajatuksillaan ja lopulta en enää tiennyt, mitä mieltä itse olin. Halusinko vai enkö? Oli turvallisempi pysyä rajalla ja odottaa. Odotin, mutta mitään ei tapahtunut, koska en ollut kiinnostava, enkä tehnyt aloitteita.
Odottelin taas rajalla. Minä ja Axe vain tuijotimme toisiamme. Olimme aivan lähekkäin ja kumpikin oli hiljaa. Olin varma, että nyt kävisi samalla tavalla kuin aina ennenkin, eikä tapahtuisi mitään. Sitten Axe ojensi kätensä ja yllätyin. Se silitti poskeani hellästi. ”Ihminen on niin monimutkainen. Minulle riittää, että saan olla kanssasi ja olet onnellinen. Kaikkein parasta on, kun saan sinut hyvälle mielelle. Muista, että teen mitä tahansa sinun eteesi,” Axe sanoi lempeästi. Halasin sitä. Minun oli hyvä olla ja olisin halunnut nukkua sen kanssa, ellei sen olisi pitänyt mennä vahtimaan Minosaa. Axe oli jo nousemassa ylös. Kun tartuin sen käsivarresta. ”Haluaisitko vielä jotain?” se kysyi ja jäi odottamaan. ”Hyvänyönsuukko,” kuiskasin, mutten kehdannut katsoa sitä silmiin, oli se sen verran noloa. Axe hymyili ja tuli aivan lähelleni. Suljin silmäni ja tunsin taas viileiden huulien kosketuksen. Se oli lyhyt suudelma ja tunsin vain pienen lämpötilaeron, en niinkään kosteutta. Aivan kuin hän olisi vain hipaissut huuliani omillaan. Mutta niinhän sen pitikin olla vai pitikö? Tämä ei ollut Axea varten vaan itseäni, enkä ollut tyytyväinen.
”Hyvää yötä. Odotan sinua huomiseen,” Axe toivotti ja sulki oven. Jäin miettimään itseäni ja robottiani pimeyteen. Robotti on keinotekoinen. Se on apuväline tai korvike, muttei missään tapauksessa vastaa elävää olentoa. Niin olin saanut kuulla monesta suunnasta. Kun Axe liikkui ja puhui ja teki ystävällisiä eleitä, lähes inhimillisiä, oli vaikeaa kuvitella hänet pelkäksi esineeksi. Hän merkitsee minulle jotain muuta, mutta en uskalla myöntää sitä. En ollut valinnut häntä ystäväkseni vaan orjakseni. Hän oli käskenyt ympyröimään oikean vaihtoehdon ja minä… rastitin sen! Olin itse tehnyt virheen. Se ei siis ole orjani, eikä ystäväni. Mikä se sitten on?

7. Pelko

Mitä sinä pelkäät?
- En pelkää mitään.
Haluatko oppia pelkäämään?
- Mikäs siinä.
Osta ihmisen kokoinen ja näköinen kalpea nukke ja aseta se huoneeseesi niin, että se tuijottaa sinua öisin. Kun näet unta, että se liikkuu itsestään ja lähestyy sinua, olet oppinut pelkäämään sitä. Sitten aseta se niin, että se on selin sinuun. Kun pelkäät sen kääntyvän itsestään sinua kohti, mitä teet?
- Hankkiudun siitä eroon.

Mimosa oli ollut luonani jo yhdeksän päivää. Ei hänestä varsinaisesti ole ollut vaivaa, mutta ei tunnu niin vapaalta, kun talossa nukkuu joku toinenkin ihminen. En voi jutella Axen kanssa milloin ja miten haluan, vaan joudun esittämään jotain roolia. Tyttö pitäisi minua varmasti hulluna, jos näkisi minun tanssivan ja suutelevan robottini kanssa. Tein näitä asioita silti edelleen, mutta se tapahtui tytöltä salassa. Juttelin Axen kanssa iltaisin ja toisinaan se luki minulle herttaisesti iltasatuja. Joskus alkoi tuntua hassulta kun makasimme aivan vierekkäin. Kenties kaipasin jotain. Yritin etsiä sitä naisten kuvista lehdistä, mutta sitä löytyi aina vain harvemmin. Voi tosin olla niinkin, että se johtui siitä, että lehdet olivat jo aika vanhoja, uusin ostettu varmaan puoli vuotta sitten! Ne oli selattu moneen kertaan läpi, eivätkä niiden kuvat enää sykähdyttäneet samalla tavalla kuin ennen. Paitsi ehkä yksi kuva, jota jäin usein ihailemaan.
Vaalea nainen katsoo kameraan. Kädessään pistooli, kylmästi osoittaen sillä itseään. Huulillaan häijy virne ja jäätävät silmät sitä säestävät. Katse porautuu suoraan kameran linssiin ja siten hän katsoo jokaista, joka tämän sivun kääntää. Hiukset ovat vaaleat, lähes valkeat, hyvin lyhyet, mutta villillä tavalla osa pystyssä. Kasvot ovat kapeat. Huulet vaaleat, vasemmasta pielestä revenneet ja vasemmalle poskelle hän on pyyhkäissyt veren. Käsissä mustat hanskat, mutta käsivarret paljaat, samoin kaula, luonnolliset rinnat, läpikuultavat kylkiluut. Mustat ohutkankaiset housut, eivät tiukat tai ihonmyötäiset, vaan leveät ja kangas poimuttunut muodostaen varjoja. Tyttö istui mustalla, kiiltävällä tuolilla, jonka selkämys oli kuin kalterit. Hän oli levittänyt jalkansa ja vasen käsi roikkui samalla nojaten reiteen, oikea piteli asetta kevyellä otteella kuin haurasta esinettä. Asennossa ja olemuksessa oli samalla maskuliinisia ja feminiinisiä piirteitä. Sellaista, minkä ymmärtää vasta kun sen itse näkee. Salaperäistä kauneutta. ”Oletko sinä edes ihminen?”

Mimosa oli ystävystynyt Hellenin kanssa ja vietti naisen kanssa enemmän aikaa kuin minun. Lisäksi hänkin oli ottanut töitä ja osti itse ruokansa. Joskus hän saapui kotiini vasta kymmenen, yhdentoista aikaan ja retkahti sohvalleen väsyneenä. Axe peitteli hänet ja minä tutkin tytön laukun. Baarissa se oli taas käynyt ja oli ostanut oluttakin. Savukkeita se poltti pihalla ja tumppasi kukkaruukkuihin. Minä en oikein välittänyt polttamisesta. Se oli kerrassaan turhaa ja siihen meni rahaa.
Alkoholiakaan en liioin käyttänyt täällä oli tottunut teehen. Olin ollut vain muutaman kerran kännissä, mutta ne ovat todella ikäviä muistoja, enkä mielelläni kertoisi niitä. Silloin piti olla porukassa mukana ja tehdä samalla tavalla kuin muut. Kun viina nousi päähän, kaikki oli olevinaan hauskaa. Ei tuntenut kipua, ei häpeää. Ensimmäisellä kerralla riisuuduin kaverini tyttöystävän katsoessa. Siitä sain kuulla vielä vuosien jälkeen. Toisella kerralla… hakkasin pikkusiskoni. Kolmatta kertaa en muista.

Kello oli neljä ja kaikki istuivat olohuoneessa. Axe luki taas satukirjaa. Minä vilkaisin sitä välillä ja yllätyin kirjan verisestä kuvituksesta. Yhdessäkin kuvassa ritari oli katkomassa lohikäärmeeltä päitä ja maa tulvi verestä. Maa oli täynnä rikkinäisiä pääkalloja ja peto oli vanginnut prinsessan pitkällä hännällään. Mietin, mikä satu se oli, muttei tullut mieleen. Mimosa neuloi kaulaliinaa pehmeästä, harmaasta langasta. Se oli jo ainakin puolen metrin pituinen. Minä tutkin uutisia hirmumyrskyistä ja valokuvia tuhoutuneista kaupungeista. Aivan kuin niitä sattuisi koko ajan vain enemmän ja ne olisivat aina vain rajumpia. ”Se johtuu kasvihuoneilmiöstä. Kohta jäätikötkin sulavat ja merenpinta nousee peittäen alleen monia rannikkoalueita. Sitten miljoonat joutuvat jättämään entiset asuin alueensa ja heistä tulee pakolaisia. Sateet keskittyvät epätasaisesti, niin että toisilla paikoilla vallitsee kuivuus ja toisilla tulvii. Pidätkö mahdollisena, että tulevaisuudessa soditaan puhtaasta juomavedestä?” Minosa kysyi, muttei irrottanut katsetta käsityöstään.
Minä vain tuhahdin: ”Jos olet noin huolissasi noista asioista, ryhdy poliitikoksi ja yritä tehdä asialle jotain.” Tyttö naurahti: ”Jos presidentti ei voi asialle mitään niin tuskin yksinäinen naispoliitikkokaan. Sitä paitsi jotkin maat eivät ota työelämässä naisia vieläkään vakavasti.” Olin närkästynyt, enkä jaksanut puhua tästä asiasta. Sarjakuvatkaan eivät näyttäneet mielenkiintoisilta ja suljin lehden. Kävin makuulleni ja laskin pääni Axen syliin. ”Väsyttääkö sinua?” se kysyi. ”Eikös se ole normaalia, kun on haravoinut monta tuntia?” virnistin. Halusin, että robotti tekisi minulle jotain hellää, koskettaisi minua. ”Hah, hah. Huono kunto,” Mimosa pilkkasi. Tänään hän oli ärsyttävä, mutta mistä se johtui? No tietenkin siitä, että hän istui siinä. ”Miksi pysyt tänään kotosalla? Yleensä viiletät jossain kaupungilla, mitä nyt kaljaa juomassa ja naisten juttuja ostelemassa,” yritin ärsyttää takaisin.
Mimosa meni hiljaiseksi. Kuuntelin hiljaisuutta ja puikkojen pientä helinää, kunnes sekin lakkasi. Tyttö nosti lattialta pyörineen lankakerän. ”Joku on seurannut minua viime päivinä ja se pelottaa,” hän tunnusti hiljaa. ”Kuvittelet vain,” torjuin. Tyttö pyyhkäisi kasvojaan. ”Niin aluksi luulin itsekin ja toivoin, että vain kuvittelisin. Mutta se toistui joka kerta. En nähnyt sitä, sillä yleensä oli pimeä, kun havaitsin sen. Kuulin joskus sen askeleet ja tuntui kuin jokin väijyisi minua. Kun aloin juosta, sekin juoksi, mutten nähnyt sitä,” Mimosa kertoi. Minä huokaisin. Ei mikään ihme. Kun noin nätti tyttö kulkee yöllä vähissä vaatteissa, kyllä siinä saattaa ympärillä ahdistelijaa jos toistakin olla. En silti sanonut sitä vaan olin hiljaa.
Ovikello soi ja arvasin, että se oli Hellen. Axe avasi hänelle oven. ”No hei!” nainen tervehti sitä ja kätteli kuin koiraa. ”Onko sinun höpsö isäntäsi ollut kiltisti. Ei kai hän ole taas tehnyt tyhmyyksiä ja höpö-höpö-juttuja?” Hellen lässytti sille ja he tulivat olohuoneeseen. Mimosa oli noussut ylös tuolistaan ja syöksyi halaamaan Helleniä. Tapahtumaa seurasi varsinainen tunnepurkaus niin että tyttö lopulta puhui vollottaen. En saanut siitä lopulta muuta tolkkua, kuin että hän haukkui minua ilkeäksi ja että en ymmärrä. Hellen oli jotenkin isosiskomainen tyttöä kohtaan ja supisi Mimosan korvaan jotain yrittäessään rauhoittaa tätä.
”Me lähdemme nyt meille,” Hellen ilmoitti suorasti. ”Hauskaa iltaa,” toivotin ironisesti, mutta nainen mulkaisi minua häijysti. ”Sinä ja Axe tulette myös. Tänään on AVPVP: Androveriplasman vaihtopäivä! Sitten me pidämme hauskaa ja katsomme kauhuelokuvia. Mielekkäämpää kuin hapantua täällä!” Hellen tokaisi ja kiskaisi meidät mukaansa. Ei minua saa pakottaa tällaiseen! Minä olen asosiaalinen ihminen. Porukassa ei ole hyvä olla ja nuo ovat vieläpä tyttöjä. No en minä pelkää, istun sitten vaikka tuppisuuna ja tuijotan sitä elokuvaa. Antaa noiden kahden kikatella joutavanpäiväisiä juttujaan ja vaikka suunnitella ansoja Mimosan kuvitellulle ahdistelijalle. Siinä niille tekemistä.

Hellenin luona oli tehokkaampi plasmanvaihtaja kuin minulla. Katsoin kuinka laskimo toi käyneen veren pois ja valtimo vei uuden Axen sisään. Verenvaihto tällä laitteella myös kävi paljon nopeammin. ”Noin. Nyt sinä olet valmis,” Hellen ilmoitti, irrotti letkun, kiristi tulpat ja sulki kannen. Axe alkoi liikkua aluksi hitaasti, mutta tottui sitten uuteen vereensä. White Dahlia kipitti sen luo, mutta Axe vain kulki sen ohi. Dahlia katsoi sitä ihmeissään ja alkoi sitten seurata sitä.
Hellenin huone oli viihtyisä. Se oli tilava ja lattialla oli pehmeitä säkkituoleja joihin upota. Tytöt alkoivat valikoida elokuvia. En ollut oikeastaan katsonut kauhuelokuvia pitkiin aikoihin. Suurin osa oli tuottanut pettymyksen ja kaikki alkoivat lopulta tuntua samanlaisilta. Axe istui lattialle viereeni. Silitin sen hiuksia. ”Miltä uusi veri tuntuu?” kysyin. ”Se on hyvin kylmää,” robotti kuvaili. Minä hymyilin. ”Tule sitten syliini niin minä lämmitän sinut,” lupasin ja vedin Axen syliini. Hellen kääntyi katsomaan meitä ivallisella ilmeellä. ”Tuota en suosittele, Bay. Se tosiaan on kylmää. Anna sen vain lämmetä itsestään huoneenlämmössä,” nainen kehotti, mutta minä pudistin päätäni ja halasin Axea lujempaa. ”Taas sinä olet outo,” Hellen kommentoi ja kääntyi taas videokokoelmansa puoleen.
Viimein elokuva alkoi pyöriä. Uppouduin syvemmälle säkkituoliin ja tunsin Axen kylmän kehon päälläni. Minuakin kylmäsi, mutta halusin että hän on siinä. Jaan lämpöni hänen kanssaan, ajattelin ja se tuntui oikein hyvältä. Huone oli tunnelmallisesti pimeä. Nyt huomasin seinillä ja katossa pienet, pimeässä hohtavat tarrat. Keskityin katsomaan tv-ruutua. Omituinen musiikkivalinta, mietin. En saanut oikein tolkkua mistä elokuva kertoi, mutta siinä liikuttiin paljon pimeissä paikoissa. Välillä pimeydestä tuli esiin täysin valkoisia ja kolhittuja ihmisiä, joiden silmät olivat kuin kaksi mustaa aukkoa. Vettä. Hukkumiskohtaus, ei sittenkään, päähenkilö pelastui täpärällä. Mimosa säpsähti äänekkäästi kun vedestä nousi raadeltu lapsen ruumis, joka avasi mustan suunsa yrittäen huutaa tukahtuneella äänellään. Erikoistehosteita oli käytetty hyvin vähän, mutta se teki tästä jotenkin tunnelmallisen katsomiskokemuksen. Välillä oli aivan pimeää ja välillä näyttö säikäytti valkoisella valolla ja yllättävillä, kovilla äänillä.
Huone oli taas aivan pimeä. Tunsin Axen liikahtavan, aiemmin se oli istunut lähes hievahtamatta. Se kosketti minua kylmillä huulillaan ja minä vastasin suudelmaan. Se oli nopea toiminto, eivätkä tytöt huomanneet tietenkään mitään. Axe käpertyi syliini kuin kissa ja minä silittelin sitä. Se oli alkanut lämmetä. Kun seuraavan kerran valo taas välähti, minä säikähdin. En elokuvaa vaan White Dahliaa. Toivon, että vain kuvittelin näkemäni. Dahlia oli selkä minuun päin, mutta pää oli kääntynyt 180º. Se katsoi minua silmät levinneinä suuriksi ja paljastaen hampaansa, aivan kuin se olisi raivoissaan. Tuli taas pimeää. Seuraavassa valoisassa kohtauksessa se taas katsoi elokuvaa. En ollut varma, oliko näky todellinen vai kuviteltu.
Mimosa jäi mielellään Hellenin luo yöksi. Minä ja Axe suuntasimme kotiin. Ulkona oli myös hyvin pimeää ja ilma viileää. Nyt Axe taas kylmettyisi. Sen vaatteet olivat niin ohuet. Hetken käveltyämme katulamppujen kelmeässä valossa pyysin robottia tulemaan aivan lähelleni. Otin aluksi vain sen kädestä kiinni, mutta lopulta kiedoin kasivarteni sen ympärille. ”Bay, sinä olet niin kiltti,” Axe kiitti ja hymyili kauniisti. Minuakin hymyilytti. Jos olisi nyt yksin, varmasti pelkäisin. Kauhuelokuvan jälkeen tuntuu hassulta kävellä yön pimennossa. Aivan kuin samat asiat olisivat mahdollisia, mitkä elokuvamaailmassa. Jokaisen nurkan takaa olisi mahdollista löytää jotain kamalaa.
Pysähdyimme portille. Näin pihassani jonkin tummanhahmon. Tuntui kuin olisin jähmettynyt paikoilleni enkä kyennyt liikkumaan. Olento näkyi tummana taloni vaaleita seiniä vasten. Se kurkisteli ikkunoista sisään ja minulle tuli hyvin epämiellyttävä olo. ”Axe,” kuiskasin niin hiljaa kuin pystyin. Robotti kuuli sen silti ja katsoi minua odottaen käskyä. ”Aja se pois. Ole kiltti, aja se pois,” vaikersin avuttomana. Axe nyökkäsi. Se veti minut mukaansa talon luo. ”Mitä asiaa sinulla on tänne?!” Se säikäytti hiipparin. Tyyppi ei edes katsonut meihin päin vaan alkoi suoraan juosta takapihalle ja sitä kautta meille näkymättömiin. Hän oli pukeutunut kengistä pipoon pelkästään mustiin. Hänestä ei saanut muuta selville kuin, että hän oli nopea juoksija.
”Nyt se on poissa. Voit olla ihan rauhassa. En anna sen tehdä sinulle mitään,” Axe ilmoitti. ”Kiitos,” vastasin ja halasin sitä syvään. Menimme sisälle. Yritin rauhoittua, mutta se ei ollut helppoa. Mitä jos Mimosa olikin ollut oikeassa ja häntä oli väijynyt joku? Nyt se oli tullut etsimään tyttöä täältä. Tuntui inhottavalta ajatella, että joku kurkisteli yöllä ikkunoistani. ”Axe… Voitko tulla viereeni nukkumaan?” pyysin. Tuntui turvallisemmalta, kun huoneessa oli joku toinen, siinä ihan lähellä. Kaiken lisäksi Axe ei tuntunut pelkäävän mitään ja minä uskalsin luottaa siihen.
Pyysin Axea olemaan hereillä tämän yön. Jos se olisi sammuttanut itsensä, minusta tuntuisi turvattomalta. Makasimme niin lähekkäin, että kehomme koskivat toisiaan. Olimme saman peiton alla. ”Miltä sinusta tuntuu?” Axe kysyi. Mietin hetken ja vastasin: ”Ihan hyvältä nyt kun sinä olet siinä.” Silitin Axen kättä. ”Mimosa ei ole turvassa täällä. Se mies tietää, että tyttö on ollut täällä,” se sanoi. ”Mistä sinä tiedät?” kysyin, mutta Axe ei vastannut kysymykseeni. ”Sinun täytyy varoa sitä tyttöä. Se outo mies ei vahingoita sinua, mutta Mimosa on vaarassa. Mimosa ei halua satuttaa Helleniä, eikä mies tiedä, että hän on siellä. Eikö tytön pitäisi pysyä Hellenin luona?” robotti kysyi. Oli pikkuisen ymmälläni. Mistä se olisi voinut tietää mitä tuntemattomat ihmiset halusivat, kun minäkään en tiennyt?

Kuinka pitkään vielä menee,
että huomaan ikävöiväni?
Jos se on tämä hetki,
Niin hapuilen ilman syytä
ja epätoivoisesti.
Ketä minä oikein kaipaan?
Kuka se on?
Näytä hänet minulle, ole kiltti.
Anna minulle jonkin merkki,
että tunnistan hänet,
kaikkien näiden ihmisten joukosta,
jokaisella oma ongelmansa…
Anteeksi, että en ymmärrä…
"Jättäkää minun Slaine rauhaan!
t: ruma läski akka"

Avatar
Fuyuki
Viestit: 165
Liittynyt: To Heinä 26, 2007 18:59

Viesti Kirjoittaja Fuyuki » Ti Syys 18, 2007 19:40

Jännäksi menee, lisää lisää ^^
Welcome to life. Everything is a useless struggle until you die.

Avatar
Sleepy Dancer
Viestit: 579
Liittynyt: Pe Tammi 06, 2006 22:37
Paikkakunta: Imatra
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Sleepy Dancer » Ma Marras 05, 2007 10:45

kiitos Fuyuki! minulla oli erittäin hyvä syysloma ja hyvin vampyyrimainen Halloween. nyt lisään tänne taas kaksi lukua. meneehän se suhde taas pikkuisen ettenpäin ja muitakin ongelmia ratkotaan. mutta entäs sitten se loppu. joo-o. saa nähdä tapahtuuko sittenkään mitään. Ainakin pojalla on jo aika vaikeaa. heh heh...pikku hiljaa, pikku hiljaa... :P

8. Kun Jozefine Adalmina Coe tuli taloon

Odotimme asemalla. Viimein linja-auto saapui. Muistan, että olin itse tehnyt virheen, kun olin noussut autosta liian aikaisin. Sitten olin joutunut kulkemaan Helleverin ränsistyneet puolen läpi. Nyt siellä oli jo rakennuskoneita töissään. Kaikki entinen varmaan purettaisiin maan tasalle. Toivon, että maaperä myllätään ja lannoitetaan ja aletaan viljellä puita ja pensaita, jotka toisivat väriä ja viihtyisyyttä kaupunkiin. Niin ei varmaan tehdä. Alueelle rakennetaan ehkä jotain. Kukahan sen oli ostanut?
Luoksemme saapui pienikokoinen tyttö, joka veti pyörällistä matkalaukkua. Se tarkoitti, että hän viipyisi useita päiviä. ”Hei,” tyttö sanoi ja katsoi vuoroin minua ja Axea. Hän vierasti meitä, mikä oli hiukan huvittavaa. ”Tervetuloa Helleveriin,” Axe toivotti. ”Olet leikannut hiuksesi,” huomautin. Jozefinellä oli ollut vielä pitkät hiukset kun lähdin kotoa. Nyt ne ovat aivan lyhyet, mutta edelleen pikimustat. Hän näytti hassulta, sillä silmät olivat aivan vaaleanruskeat, tietynlaisessa valossa jopa keltaiset. Joze oli pukeutunut hassusti suureen vaaleanharmaaseen paitaan, jossa oli pitkät hihat, lyhyihin, tummiin shortseihin, mustiin polvisukkiin ja mustiin lenkkareihin. ”Mitä sinä nyt esität? Taasko jotain sarjakuvahahmoa?” kysäisin. ”Olen vain oma itseni,” Joze väitti ja pyörähti ympäri ketterästi. Paidan selkämyksessä luki ”YAOI LOVER”. Mitäköhän se tarkoitti? Liittyi varmaan sarjakuviin.

”Tämä on ihan outo paikka. En muista tästä talosta oikein mitään. Missä minun huoneeni oli?” Joze kyseli ja kulki talossa edestakaisin. ”Me nukuimme silloin samassa huoneessa,” vastasin. ”Niinkö? Ällöttävää!” tyttö sanoi suoraan ja meni tutkimaan huonettani. ”Jaaha. Pornoa sinä luet… siis katsot vieläkin. Täällä on hirveää, laita edes kunnon tapetit. Verhot ovat ihan koin syömät. Tässäkö sinä nukut? Missä Axe nukkuu?” pikkusisko kyseli ja availi kaappeja. ”Nukumme samassa sängyssä,” vastasin tyynesti. Joze päästi jonkinlaisen vinkaisun. Sitten hän alkoi nauraa käkättää. Outo tyttö.
Jozefine purki tavaransa toiseen makuuhuoneeseen. Vaatteita, kamera, cd-soitin, piirustusvälineitä, kansio, sarjakuvia. Otin yhden kirjan ja aloin selata sitä. Jozen naama oli virneessä. ”Miksi näillä on niin isot silmät, terävät nenät ja pitkät jalat? Kaikki näyttävät myös ihmeen laihoilta,” tuli aluksi mieleen kysyä. ”Se on piirtäjän tyyli kuvata ihmisiä,” sisko vastasi ja alkoi asetella vaatteita kaappiin. Otin toisen kirjan. ”Tässäkin on sama juttu. Mistä nämä oikein kertovat? Ei näissä ainakaan toimintaa tai vitsejä näytä olevan,” ihmettelin. Jose naurahti. ”On niissä, mutta ei sitä välttämättä huomaa pelkällä nopealla selailulla. Pitää lukea tarina alusta loppuun. Se on tavallaan kuin katsoisi elokuvaa. Siinä on yhtenäinen, kehittyvä juoni, toisin kuin useimmissa strippi-sarjakuvissa,” tyttö selitti. ”Jaahas,” vastasin ja jäin katsomaan kuvaa, jossa hahmot suutelivat. Aloin käännellä sivuja hitaammin. Tämä on siis jonkinlainen rakkaustarina. Sellaisethan ovat kiinnostaneet tyttöjä läpi vuosien. Silti tässä oli jotain pielessä. Katsoin uudestaan kirjan kansikuvaa ja luin sitten jopa takakannen kuvauksen.
”Ovatko nämä kummatkin poikia?” ihmettelin. ”Etkö sinä näe sitä?” Joze kysyi. ”Aika androgyynejä nämä kyllä ovat… kampauksesta nämä vielä saattaa erottaa. Tytöille on piirretty pitkät hiukset ja pojille lyhyet,” tuumin. Joze näytti voitonriemuiselta ja näytti minulle kuvan, jossa oli pitkähiuksinen poika: ”Ei aina!” Hahmon erotti pojaksi koska, sillä ei ollut paitaa… eikä oikeastaan muitakaan vaatteita. ”Androgyynejä nuo silti ovat. Hyvin olennainen elin on jätetty pois,” laitoin vastaan. ”Ei aina!” Joze vastasi suu entistä leveämmässä hymyssä ja näytti kuvaa toisesta kirjasta. Vai, että tällaista pikkusiskoni lukee. Hän selitti jotain, että toinen kirja oli julkaistu ensin lehdessä ja koottu sitten albumiksi ja toinen oli omakustanne, sitten jotain niiden välisistä eroista. Axe tuli ilmoittamaan, että tee oli valmista.
”Millainen suhde sinulla on Axeen” Joze kysyi ja hörppäsi teetän. ”Ei varmaan sellaista, mikä saisi sinut riemastumaan,” vastasin ja punnitsin sitä mielessäni. Sehän riippui siitä, pitikö Joze suutelemista jo jonain vai pitäisikö suhteen olla sänkytasolla asti. Mietin, alkaisiko tyttö pitää minua outona tai hulluna, jos suutelisin robottia hänen silmiensä edessä. Siitä oli tullut minulle tapa, enkä jaksanut luopua siitä vain siksi, että pikkusiskoni oli kylässä. Painukoot sitten takaisin kotiin, jos ei kestä totuutta, että isoveli hellii robottia.
”Axe, tulisitko tähän viereeni istumaan?” pyysin sitä. ”Kyllä, isäntä,” Axe vastasi ja istahti viereiselleni tuolille. ”Haluatko nähdä, kun suutelen sitä?” kysyin Jozelta. Tytön reaktio oli yllättävä. Hän pomppasi heti ylös. ”Odota! Minun pitää hakea kamera!” hän huudahti ja säntäsi huoneeseensa. ”Se innostuu jo näin pienestä. Onkohan se lukenut liikaa niitä sarjakuviaan?” ihmettelin ja Axe vain hymyili tyynesti. Se nousi tuolilta, ojensi kätensä ja kietoi ne ympärilleni. ”Mikäs sinun nyt on? Oletko noin innoissasi?” ihmettelin nauraen. Axen huulet koskettelivat leukaani, poskiani, otsaani… Ne vaeltelivat kasvoillani ja kaulallani villisti. Niin monta pientä suudelmaa. Se kutitti ja minun piti tarttua siitä kiinni, jotta se lopettaisi. ”Sinusta on tullut aika söpö, tiesitkös? Alussa et ollut ollenkaan tuollainen. Olet vieläkin aika hiljainen, mutta eleesi puhuvat paljon. Silloin ensimmäisenä käyttöpäivänä vain kyyhötit aavemaisesti ja ilmeettömänä. Minä pidin sitäkin hienona ja otin sinusta paljon valokuvia. En halua nähdä niitä kuvia enää, sillä olet muuttunut täysin.”
Joze kiitti meitä onnellisena ja tutki kamerallaan räpsittyjä kuvia. Kun pääsimme viimein pöydästä, hän alkoi vaatia lisää: ”Voisinko ottaa teistä vielä kuvia? Olisitte niin hyviä malleja sarjakuvaani varten.” ”Millainen sarjakuva on kyseessä? Joku homoeroottinenko?” kysyin ja yritin pitää ääneni ja ilmeeni tuimana, vaikka minua oikeasti nauratti. ”Se on yaoita ja se on oma maailmansa, taidetta, tyylilaji, päiväunia… Ymmärrät varmasti, jos tutustut teoksiin syvemmin,” pikkusisko selvensi. Huokaisin. ”Sinun on luvattava, ettet julkaise niitä missään, varsinkin, jos minut tunnistaa siitä? Jos piirrät samanlaisia androgyynejä hahmoja, kuten niissä kirjoissa, se ei haittaa,” ehdotin. ”Se on siis sovittu. Selvä! Mennään vaikka olohuoneeseen,” Joze ilmoitti.
Tyttö yritti käskeä Axea makaamaan sohvalle, mutta robotti kieltäytyi. ”Mimosa nukkuu siinä,” Axe huomautti. ”Kuka on Mimosa? Asuuko täällä teidän lisäksenne vielä joku muu?” Jozefine ihmetteli. Olin muistaakseni kertonut hänelle tytöstä, jonka löysin. Ehkä sisko oli unohtanut. ”Mimosa muutti jonkin aikaa sitten Hellenin luo pysyvästi. Katsoimme, että se oli turvallisempaa hänen kannaltaan. Tyttö uskoi, että häntä seuraili joku outo mies. Minäkin taisin nähdä sen kerran. On pitänyt rajoittaa tapaamisia Hellenin kanssa, ettei se ahdistelija pääsisi Mimosan jäljille,” kerroin. Niin se oli. Siitä tytöstä oli ollut oikeastaan pelkkää harmia. Tuntui kuin hän vetäisi Helleniä kauemmas minusta ja Hellenin seurassa oli vielä ihan mukavaa, vaikken sitä silloin huomioinut erityisemmin. Sellaisiakin asioita oppii näköjään arvostamaan, kun niistä on joutunut luopumaan.
”Mennään sitten vaikka sinun huoneeseesi. Se sänky saa kelvata,” Joze päätti talutti Axen mukanaan. Mitähän tästäkin tulee? Axe istuu vuoteeni reunalla kiltisti ja katsoo minua kysyvästi. Jozefine alkaa selostaa ohjetta: ”Teen kohtauksen, jossa poika tunnustaa rakkautensa ystäväänsä kohtaan. Siitä pitää tulla dramaattinen, ehkä hiukan väkivaltainenkin.” Purskahdin nauruun: ”Pyh, et sinä saa sellaista tehtyä!” Joze sihisi varoittavasti ja minun oli pakko kuunnella. ”Tartu Axen ranteista kiinni ja paina se makaamaan sängylle. Axen pitää näyttää yllättyneeltä ja säikähtäneeltä,” tyttö neuvoi.
Jozefine räpsi kuvia eri kuvakulmista. Välillä hän yritti painostaa minua ottamaan roolini vakavammin. Kuvittelin, millainen tilanne voisi olla luonnossa. Varmasti erilainen! Kyllä se toinen poika poukkoilisi vastaan. Niin minä ainakin tekisin sellaisessa tilanteessa. Toisaalta sehän riippui, millainen ystävä oli kyseessä. Minulla ei ole ehkä koskaan ollut hyviä ystäviä. Perheemme muutti lukuisia kertoja. Ihmiset tuntuivat milloin missäkin väliaikaisilta, heihin ei jaksanut tai ehtinyt kiintyä ja heidät unohti helposti. Kun sitten asetuimme aloillemme pidemmäksi aikaa, sinne missä vanhempani vieläkin asuvat, minun oli pakko lähteä mukaan porukoihin. Näyttelin joka päivä roolia, jossa en ollut oma itseni.
Kotona olin aivan erilainen. Minä ja Joze vain tappelimme. Tilanne rauhoittui oikeastaan vasta, kun pikkusisko aloitti lukion. Yläasteiässään hän oli aivan kamala! Hän huusi jokaisesta pikku asiasta ja mikään ei ollut olevinaan hänen syytään. Joze puolustautui usein lausahduksella: ”Mitäs olet siinä?” Kai minä nyt sain kotona olla ja nyt en enää olekaan, olinhan tullut tänne. Ehkä pikku Jozefinelle oli tullut yksinäistä ja hänen oli pakko tulla luokseni. Hän sai tavata minut ja Axen. Vaikka Axe on vain robotti, jaan sen kanssa läheisimmän suhteen, joka minulla on koskaan ollut. Elämme symbioosissa: minä tarvitsen sitä ja se tarvitsee minua.
Axe liikahti allani. Joze oli käskenyt minua riisumaan sen vaatteet. Olin vasta ottanut sen paidan pois. Axe varmasti ihmetteli, mitä oikein on meneillään. Miksi minä edes tein tätä? ”Tämä alkaa mennä aika intiimiksi. Eiköhän jo riittäisi tältä päivältä,” sanoin ja nousin istumaan. ”Mitä sinä pelkäät? Sehän on vain robotti. Ei se tunne häpeää,” tyttö maanitteli. ”Mutta minä tunnen,” tokaisin. Sekös tyttöä nauratti. Se ärsytti minua, koska hän nauroi lähes kaikelle. ”Tämä on hyeena-teatteri! Täällä saat kuulla vain naurua! Esiintyjät nauravat sinulle, he nauravat toisilleen, hehän nauravat aivan kaikelle!” kaikui mielessäni. Sellaiseen Joze voisi mennä töihin. Täysin sopiva paikka tuollaiselle. Ei tule miestä tyhjännaurajasta. Tuleeko siitä sitten nainen? Vai kenties sarjakuvapiirtäjä?

Axe yritti selvästi vältellä pikkusiskoani, mutta tyttö seurasi sitä itsepäisesti. Hän halusi pukea sille omia vaatteitaan ja saada se poseeraamaan typerästi. Tällaistako tämä sitten olisi? Soitin Hellenille ja pyysin tulemaan tänne. Nainen ei päässyt, sillä hänellä ei ollut aikaa, mutta Mimosa lupautui tulemaan. Hellen oli korjannut yhtä robottia jo kolme päivää. Millainenhan vika siinä oli? Hellen kertoi myös, että se outo Mimosaa jahtaava mies oli nyt käynyt sielläkin. Yöllä ikkunaan oli yllättäen ilmestynyt vieraan kasvot. Kuka tahansa säikähtäisi sellaista. Pitäisi oikeasti alkaa miettiä sitä ansaa. Vaikka ihan yksinkertainen ansakuoppa, kunhan se hidastaisi tunkeilijaa niin että saisimme hänet kiinni. Tavallinen ahdistelija se voinut olla, koska se oli sellaiseksi aivan liian sinnikäs. Mimosassa oli jotain sellaista, mitä se havitteli. Jos saisimme tytön henkilöllisyyden selville, arvoitus voisi ratketa.
”Voi, että tämä on suloinen! Etkö voisi antaa sitä minulle?” Joze pyysi ja kiehnäsi Axen luisevia käsivarsia vasten. Axe näytti kärsivältä. Se ei päässyt enää lipumaan pakoon, koska tyttö oli tarrautunut siihen niin lujasti. Ei se mitenkään kestäisi tuollaista rääkkäystä. Minä sentään annan sen olla rauhassa, enkä ole koko ajan näpeltämässä. Vai annanko? Onhan tämä sentään Jozefinen ensimmäinen päivä pitkään aikaan tässä hullussa talossa ja kaupungissa ja ennen kaikkea ensimmäinen päivä Axen seurassa. Itse käyttäydyin lähes samalla tavalla, kun löysin robotin. Mutta Axe oli minun. Se pitää minusta, eikä Jozefinestä.
”Mikset hanki omaa robottia? Sitä paitsi, mitä edes tekisit sillä? Axesta on paljon enemmän hyötyä minulle. Se laittaa ruokaa, siivoaa ja pitää minulle seuraa. Sinä taas asut vieläkin kotona ja näet kavereitasi joka päivä siellä lukiossa, eikös niin?” sovittelin. Jozefine tuhahti ja kävi istumaan sohvalle. ”Minkä hintaisia ne ovat?” hän kysyi hetken kuluttua. ”Mistä minä tietäisin. Kerroinhan jo, että Axe on löytölapsi?” vastasin suoraan. ”Siis varastettu lapsi,” Joze virnisti. Mitähän, jos sen omistajat tulevat joskus takaisin?
Selasin taas sanomalehteä. Taas onnettomuuksia. Sää alkaa kylmetä. Vilkaisin Axea. Se istui yhä Jozen vieressä. Tyttö selaili ottamiaan kuvia ja hymähteli välillä. ”No, mitä?” kysäisin ja hiivin lähemmäs. ”Nämä vain ovat niin söpöjä. Otamme vielä paljon kuvia. Miten olisi huomenna ulkona, romanttisessa syysilmassa,” Joze ehdotti ja näytti minulle kuvaa, missä minä ja Axe makasimme päällekkäin. ”Noita kuvia et sitten ala levittää missään,” muistutin ja menin takaisin paikalleni.
Ulkokuistilta kuului tuttua kolinaa. Sellainen ääni kuului vain Mimosan saappaista, joissa oli sellaiset kopisevat korot. Sellaiset kengät olivat jotenkin hassuja ja epäkäytännöllisiäkin. Eihän niillä voi juostakaan kunnolla. Axe avasi oven ennen kuin tyttö ehti edes koskettaa ovikellon nappia. Hän näytti ensin yllättyneeltä, mutta tervehti sitten robottia vaatimattomasti kuten aina. Vaikka Mimosa ei tiennyt entisestä itsestään oikein mitään, hän asetti silti itsensä selkeästi robotin yläpuolelle. Axe nyökkäsi sille samaan sävyyn ja kääntyi taas minuun päin. Ehkä se vain ei pidä tytöistä. Se ei välittänyt Hellenin, White Dahlian, Mimosan eikä varsinkaan Jozen seurasta. Ehkä se oli ohjelmoitu niin, että se välittää vain omistajastaan.
Ilta kuluu ja tyttöset viettävät iltaa keskustellen tyttöjen juttuja, joita minä en oikein ymmärrä. Hassua, Mimosa sanoo ensin, ettei muista itsestään mitään, mutta juttelee silti ihan luontevasti vanhoista tv-sarjoista. Sitten pelataan korteilla ja Mimosa kittaa samalla jotain kirkasta nestettä. Hän tarjoaa sitä Jozellekin. ”Ei se juo, kun se on alaikäinen,” naurahdan. Jonkin ajan kuluttua Mimosa näkee Jozen ottamia kuvia ja repeää räväkkään nauruun. ”Miten hitossa sait tuon suostumaan tällaiseen?! Paljon sille piti maksaa?” Mimosa hekotti ja jatkoi kuvien selailua. Hän pysähtyi suutelukuvan kohdalle ja jäi tuijottamaan sitä hiljaa.
”Aika tautista muuten… Mitähän Hellenkin sanoisi tästä? Et varmaan näe sitä, mutta se on tosi lämmennyt sinulle. Ihan oikeasti. Se vaan odottaa, että sinäkin ilmaisisit jotain samansuuntaista. Sitten se uskaltaisi myöntää..” Mimosa sanoi epäselvästi ja makasi kyljellään lattialla. ”Tuohan on juoponpuhetta,” sanoin vastaan. ”Masentavaa. Voisit sinä joskus Helleniäkin suudella. Hän on sentään ihminen, ja suudelma merkitsisi jotain. Axe on robotti. Sille hellät eleesi ja tekosi eivät merkitse mitään. Ne ovat hyödyttömiä ja täysin turhia. Ymmärrä se,” Minosa mumisi ja asetti lattialta löytämänsä tyynyn pehmusteeksi päänsä alle. En ollut ajatellut suhdettani Axeen vielä tuolla tavalla. Menikö se kaikki muka hukkaan? Axe on tosiaan kone, jonka pitkäkestoinen akku on ladattava säännöllisesti. Lisäksi sen verimäinen neste pitää vaihtaa silloin tällöin, jotta se säilyttäisi ihmismäisen ihonsa ja olemuksensa. Mutta mitäpä se tuolle tytölle kuului? Ei sitten minkään vertaa.
”Mitä? Onko Bay ihan oikeasti ollut jonkun tytön kanssa? Vaikea uskoa, kun hän on tuollainen arka nössö, joka ei uskalla lähestyä ketään,” Joze kikatti. Mulkaisin häntä pahasti, mutta hän ei lopettanut. ”Eihän sinullakaan ole poikaystävää,” puolustauduin. ”Olen niin omistautunut harrastuksiini, että siinä poikaystävä olisi vain tiellä. Tosin mallina sellainen voisi toimia hyvin,” Joze tuumaili ja minua puistatti. Hän voisi saman tien hankkia kaksi poikaystävää, jos aikoi sitä ”yaoita” piirtää. Mutta kuka olisi niin hullu, että suostuisi hänen koirakseen? Minä ja Axe. Olimme jo lupautuneet kuvattaviksi huomennakin.

9. ’Modeling learning’

Viimeinkin on kaunis syyspäivä. Ei sada eikä tuule. Pikkuisen viileää on, mutta aurinkokin näkyy. Puut ovat jo karistaneet suurimman osan lehdistään. ”Puut strippaavat,” sanoi Joze pienenä. Nyt tyttö ihastelee lehtimattoa, joka peittää koko pihan. Täällä on aika paljon lehtipuita. Jozefine juoksentelee ympäriinsä ja hihkuu riemusta, kuinka pehmeältä maa tuntuu. Hullulla on halvat huvit, mutta ymmärtäähän tuon, kun hän on asunut suurimman osan elämästään kerrostalon seinien sisällä. Siellä oli pienet pihat, jotka eivät kuuluneet meille. Puistoja oli, mutta lehdet haravoitiin ahkerasti sitä mukaa kun ne putoilivat. Enkä usko, että hän olisi uskaltanut juoksennella tuolla lailla ympäriinsä kymmenien silmäparien tiiraillessa. Täällä ei ole ketään, joka pitäisi hänen lapsellista käytöstään merkillisenä.
”Onko sinulla haravaa? Olen halunnut haravoida jo monta vuotta. Ihan joka syksy,” hän tuli pyytelemään minulta. ”Ei se ole niin ihmeellistä. Olen haravoinut Axen kanssa hautausmaalla jo jonkin aikaa. Tätä pihaa ei ole haravoitu vuosiin ja maa on kuin komposti. Haravaa en ole täällä nähnyt, mutta voithan tarkistaa naapurista,” neuvoin. Joze kipitti tutkimaan naapurin talon pihaa. Ihan samanlainen kuin minä. Piti lainaamista ilman lupaa täysin sallittuna.

Mimosakin saapui kuistille. Hän oli vielä yöpuvussaan ja hiukset sekaisin. ”Kyllä tuolla tytöllä energiaa riittää. Moneltako hän heräsi?” tyttö naurahti. ”Joskus ennen minua. Hän oli herättänyt Axenkin,” olin sanomassa, mutta Mimosa keskeytti: ”Alat aina vaan puhua siitä robotista. Olet varmaan tosi kiintynyt siihen. Ja sitten tuo äänen sävysi… Aivan kuin olisit mustasukkainen. Verrataanpa robottia vaikka tietokonepeliin. Se on uusi ja olet hyvin kiinnostunut siitä. Pelaat ja pelaat, etkä halua muiden pelaavan peliäsi, sillä se vähentäisi sinun peliaikaasi. Sitten se on ollut sinulla jo jonkin aikaa, ehkä muutaman viikon. Peli on menty läpi ja alat kyllästyä siihen. Se on kulunut käytössä ja nyt sallit myös muiden käyttää sitä. Eikö Axe ole ollut sinulla jo niin kauan, että annat muidenkin jo kokeilla ja tutkia sitä?” Mimosa kysyi. Kuinka naurettava vertaus, mutta olihan minulla siihen yhtä naurettava vastaus: ”Jos Axe olisi peli, en olisi edennyt siinä vielä neljännesosaakaan ja salaisuuksia olisin saanut selville vielä vähemmän.”
”Ei sinua voi ymmärtää,” Mimosa tokaisi hetken mietittyään ja katsoi Jozefinen haravointia. ”Todella herttainen pikkusisko sinulla. Ei uskoisi, että olette lähtöisin samasta perheestä,” Mimosa tuumi ja istahti kuistin tuolille nostaen paljaat jalkansa ilmaan. Kuistin kivilattia oli kylmä. Jozen tavoitteena näytti olevan koota lehdet yhteen suureen kasaan. Mitähän hän sitten tekisi? Ehkä hän hyppäisi siihen. ”On hänelläkin pimeät puolensa ja sinulla varmasti myös. Se ettet muista mitään, ei tee sinusta mitään pyhimystä. Turha sinun on koko ajan kritisoida minua, kun ei oma käytöksesikään ole ollut kovin kaksista,” huomautin ja menin takaisin sisälle. ”Axe on varmaan valmistanut jo aamiaista,” ilmoitin ja viitoin Jozeakin tulemaan. ”Saamarin nukennussija,” kuulin Mimosan mutisevan takanani. Toivoin, että kuulin väärin.
Mimosa kieltäytyi syömästä edes hedelmäsalaattia. Ehkä nirsoutensa vuoksi hänestä oli tullut laiha kuin tikku. En tykännyt oikein sellaisista tytöistä. He eivät näyttäneet terveiltä. Joze oli luonnostaan laihanpuoleinen, muttei kuitenkaan luiseva. Parin vuoden aikana hänen rintansakin olivat kasvaneet mukavasti, jos saan isoveljenä niin sanoa. Ne olivat isommat mitä Mimosalla. Hellen oli taas aivan toista luokkaa kuin nämä kaksi. Hänellä oli oikea naisen vartalo. Vyötärö ei ollut tietenkään mikään tiimalasi, kuten elokuvissa, mutta sellaiset saadaan aikaan vaan jollain hemmetin korseteilla, joilla puristetaan keuhkot ja sisäelimet kasaan. Täysin turhaa.
”Mitä sinä nyt mietit?” Joze kysyi ja ihmetteli varmasti hiljaisuuttani. ”Sitä tyyppiä, joka jahtaa Mimosaa. Mitä jos yritetään ottaa se kiinni?” keksin. ”Siinä on vain se ongelma, ettei koskaan tiedä, milloin se ilmestyy. Entäs jos se kantaa mukanaan asetta?” Mimosa päivitteli. ”Miten uskalsit tulla tänne eilen ja vieläpä yksin? Se olisi voinut hyökätä kimppuusi matkalla,” Joze ihmetteli. ”Hellen saattoi minut puoleen väliin ja sitten juoksin tänne koko matkan,” tyttö selvitti. Miten se pystyi juoksemaan niillä kengillä? Taitolajinsa sekin.

Aamiaisen jälkeen Joze kiitti Axea pienellä pusulla ja syöksyi sitten takaisin ulos. Axe alkoi kerätä astioita pöydältä ja minä halusin auttaa sitä. Mimosa jäi katsomaan epäluuloisesti tapaamme hoitaa pikku kotiaskareemme. Katsokoot sitten. Ei minua haittaa. Halasin Axea takaapäin, kun se tiskasi astioita. Käteni liukui sen sileää käsivartta pitkin suoraan kuumaan veteen ja koskettelin sen pehmeitä sormia omillani. Täydellinen iho. Ei arpia, haavoja tai ihottuman karheuttamia alueita. ”Bay,” se kuiskasi. Se oli suloista. Silitin sen kaulaa toisella kädelläni. Tunnustelin sen siroja solisluita ja mietin millainen kehikko sillä oli sisällä. Olikohan luuranko tehty täysin samanlaiseksi kuin ihmisen?
”Sinä olet sairas,” Mimosa kuiskasi ja siirtyi uhkaavasti muutaman askeleen lähemmäs meitä. ”Eikö sinun käy yhtään Helleniä sääliksi? Herätät hänessä vain turhia toiveita. Voisit edes kertoa hänelle suhteestasi robottiisi,” tyttö sanoi kolkosti. ”Meidän suhteemme ei kuulu sinulle,” vastasin välinpitämättömästi ja jatkoin Axen syleilyä. Mimosa tuhahti ja sitten alkoi tapansa mukaisesti tiuskia minulle: ”Kyllä kuuluu! Hellen on hyvä ihminen ja minä todella välitän hänestä. En kestä katsoa, kuinka lopulta satutat häntä ja vielä pahasti. Kerro hänelle!” Vilkaisin tyttöä. En olisi halunnut, että hän olisi kiihtynyt asiasta tuolla tavalla. Toisaalta, oliko suhteeni Axeen sittenkään aivan viaton? Mitä minä oikeastaan haluan? Miksi kaikki odottivat, että aloittaisin suhteen Hellenin kanssa? Vihasin sitä, kun sivulliset yrittivät puuttua omiin valintoihini ja päämääriini. Ne ovat minun valintojani, eikä kukaan muu saa tehdä niitä.
Päästin Axesta irti ja se alkoi kuivata astioita ja asetella niitä kaappiin. Se selvästi aisti kireän ilmapiirin ja oli aivan hiljaa. Minä en irrottanut katsettani Mimosasta ja tytölle tuli hieman vaivautunut olo, sen huomasi hänen turhasta liikehdinnästään. ”Kun menet takaisin Hellenin luo, voit sanoa hänelle, että hän on hyvä ystäväni, muttei enempää. Pyydän anteeksi, jos hän on käsittänyt suhteemme väärin,” muotoilin viestin. Mimosa vain virnisti kierosti. ”Mikset kerro sitä hänelle aivan itse? Puhelimet on toki keksitty, jos et vaivaudu tulemaan paikalle,” tyttö esitti. Naurahdin: ”Luuletko, etten uskalla sanoa sitä? Hyvä on sitten. Lähdetään tänä iltana Hellenin luo kylään. Teen asian selväksi, enkä pahoita hänen mieltään. Siitä voit olla huoletta.”

Tietysti Jozekin lähti mukaan. Hän päivitteli, kuinka vähän olimme tänään saaneet valokuvattua. Oikeanlainen valo oli jo loppunut. Tyttö tarttui kiinni Axen kädestä ja juoksutti tätä siksakkia tien laidasta laitaan. Täällä kulki vain vähän autoja ja se teki Jozen olosta vapautuneen. Hän kikatti juostessaan ja selvästi nautti siitä. ”Energiaa tuolla kyllä riittää. Ihan aamusta iltaan,” Mimosa myönsi. ”Mutta hän käy nukkumaan aikaisin. Olen aina pikkuisen kadehtinut hänen unenlahjojaan. Kuinka helppoa olisikaan, jos ei tarvitsisi pyöriä sängyssä odottaen unta, vaan uni tulisi heti kun painaisi päänsä tyynyyn,” mietin. Mimosa oli hiljaa. Ehkä toiveeni oli hänestä sen verran typerä, ettei hän halunnut ottaa keskusteluun osaa eikä arpaa. ”Jos kärsit unettomuudesta, niin unilääkkeet on olemassa,” hän lopulta huomautti. Aloin tietysti väittää vastaan: ”Niin mutta ne ovat keinotekoisia.” Mimosa käännähti ympäri. ”Eikö tuo sitten ole keinotekoinen?” hän kysyi ja osoitti Axea.

Hellen ilahtui suunnattomasti, kun me kaikki tulimme vierailulle. Hän odotti vain Mimosan saapuvan ja ihmetteli Jozea eniten. Esittelin heidät toisilleen. Joze oli tietysti hieman ujo tavatessaan aivan vieraan ihmisen, mutta hänen hymynsä oli hurmaava, jos saan isoveljenä niin sanoa. Sitten Hellen kääntyi Axen puoleen: ”No hei! Mitäs sinulle kuuluu? Onko Bay ollut kiltisti? Onko hän ollut tuhma poika ja lukenut taas tuhmia lehtiä? Niin, niin. Voi, että sinä olet suloinen. Ihan hukkaanhan sinä olisit mennyt, jos olisit lojunut toimettomana siellä naapuritalossa. Saat kiittää onneasi, että tuo poika on tuollainen varas.” No nyt se taas alkoi…
Jozefine tutki White Dahliaa. ”Miksi halusit naispuolisen robotin? Minusta miespuoliset ovat kiinnostavampia,” Joze kysi Helleniltä. ”No ehkä juuri sen takia. Minusta Dahlia on käytännöllinen. Voin pukea sen omiin vanhoihin vaatteisiini ja kadulla liikkuminen saman sukupuolen yksilön kanssa herättää vähemmän huomiota. Mihin sinä sitä miespuolista robottia tarvitsisit?” Hellen esitti vastakysymyksen hieman naurahtaen. Vastaus oli minulle jo selvä: Joze tekisi siitä mallin kieroja sarjakuviaan varten.
Me olimme taas Hellenin kotoisassa huoneessa. Joze ihastui heti säkkituoleihin ja mankui, että halusi sellaisia kotiinkin. Olihan meillä kerran yksi, mutta sitten siihen tuli reikä ja jyvät karisivat lattialle. Tuoli piti heittää pois. White Dahlia kantoi huoneeseen tarjottimen ja asetti sen pienelle pöydälle. Siitä me otimme vadelmateetä ja kanelikeksejä. Ne maistuivat hyviltä. Harmi kun Axe ei pystynyt syömään. Istuuduin samalle säkkituolille, jota yleensä käytän. Axe laskeutui polvilleen viereeni ja minä silitin sen silkkisiä hiuksia. Dahlia ei selvästikään pitänyt siitä ja katsoi minua silloin tällöin happamasti.
Katsoimme tv:stä jonkinlaista muotinäytöstä tai sitten se oli sellainen typerä ohjelma, jossa mallit kilpailevat toisiaan vastaan. Ihmeellinen juttu sinänsä, että tuollaista vieläkin näytetään. Ovatko nuo muka malleja eli esimerkkejä meille muille ihmisille. Nuo eivät ole muuta kuin sairaalloisen laihoja pyykkilautoja. Pitävätkö jotkut sellaisia tyttöjä kauniina? Eivät kaikki ihmiset näytä tuolta, joten miksi kaikkien mallien pitäisi olla niin laihoja? Yksi voisi olla laiha, yksi normaali ja yksi tukeva.
Vartalon muotoon vaikuttaa myös aineenvaihdunta ja luuston rakenne. Julkkisten laihduttaminen on myös ihan typerää. Luulevat kaunistuvansa, vaikka he oikeasti vain rumentuvat. Lisäksi he kuolevat ennen aikaisesti. Jokaisella ihmisellä on luonnollinen painonsa, joka on määräytynyt itsestään. Vaikka paino vaihtelisi, se pyrkii aina kuitenkin palaamaan luonnolliseen arvoonsa. Ihminen voi laihtua dieetin avulla, mutta jonkin ajan kuluttua paino nousee takaisin. Joillakin ihmisillä aineenvaihdunta on nopeampi kuin toisilla, eikä energia varastoidu elimistöön rasvoiksi yhtä helposti kuin niillä joilla aineenvaihdunta on hitaampi. Pitäisi hyväksy itsensä sellaisena kuin on. Joskus se on vaikeaa, koska media tyrkyttää meille jatkuvasti malleja, jotka ovat vääristyneitä, eivätkä edes vastaa keskiarvoa. ”Vain laiha ihminen on kaunis,” on usein tv-sarjojen ja elokuvien piiloviestinä, jota emme aina tiedosta.
”Olet ollut koko ajan hiljaa. Jutellaan nyt jotain, kun kerta tulit tänne,” Hellen rohkaisi ja veti tuolinsa lähemmäs minua. ”Mitä sinä oikein mietit?” hän kysyi, kun huomasi, millaisella ilmeellä katsoin ohjelmaa. ”Mietin vain sitä, että nuo eivät ole normaaleja. Ei oikein minkäänlaisia muotojakaan,” vastasin. ”Mutta mallien pitää mahtua vaatteisiin, joita he esittelevät,” Hellen puolusteli. Ihan järjetöntä! ”Miksi vaatteista sitten tehdään niin pieniä, etteivät ne mahdu tavallisille ihmisille?”

Myöhemmin illalla sain kerrottua asiani Hellenille. Juuri sen asian, mitä olin tullut selvittämäänkin. Nainen otti sen aika hyvin. En ainakaan huomannut hänen pahoittavan mieltään. ”Tärkeintä, että olemme ystäviä,” hän oli sanonut ja vain hymyillyt. Niinhän se oli. Mitä sitä turhaan sotkemaan asiaa, joka on jo hyvin. ”Tiedätkö mitä? Sinä näyttäisit paljon paremmalta siinä muotinäytöksessä, mitä ne luisevat tytöt,” olin myös sanonut hänelle ja se oli minusta aivan totta. Silloin kun Hellen oli iloinen, hänen aurinkoinen hymynsä piristi kaikkia. Kun hän avasi pitkän palmikkonsa, hiukset olivat hyvin tuuheat ja lainehtivat. Niissä oli harvinaista luonnonpunaa. Nainen näytti kaikin puolin terveeltä ja hänellä oli kauniisti muotoutunut vartalo. Se minulle tulee useaan kertaan mieleen, mutta niin se vain on. Kuinka ollakaan Jozekin oli tykästynyt Helleniin ja jäi tämän luokse yöksi. Minä ja Axe suuntasimme takaisin kotiin.
Hämmästyin, kun Axe tarttui aivan itse käteeni. Se tuijotti minua hetken ja painautui sitten kehoani vasten. ”Mikäs sinulla nyt on?” kysyin, vaikka olin sen käytöksestä äärimmäisen ilahtunut. ”Minun on vain niin hyvä olla. Se on täysin sinun ansiotasi. Kertoisitko, mitä minä merkitsen sinulle. Ethän luopunut sitä Hellenistä minun takiani?” Axe kysyi ja kietoi kätensä lujemmin ympärilleni. Miten se pystyi ajattelemaan noin syvällisiä asioita? Sehän on robotti. Jospa se on sittenkin paljon enemmän. Olenko minä tehnyt siitä tuollaisen? ”Kuten jo sanoin, haluan, että Hellen on ainoastaan ystäväni. Sinä taas merkitset minulle…”, jäin miettimään. En oikeastaan tiennyt, mitä sanoisin. ”Ei se mitään. Kunhan vain saan olla kanssasi,” Axe kuiskasi ja halasi minua.
Kotiin tultuamme en jaksanut syödä mitään. Join ainoastaan puolitoista lasillista kylmää vettä ja menin sitten suihkuun. Huomenna olisi taas töitä kirjastossa. Jozella oli syysloma ja hän saisi keksiä itse viihdykkeensä. Luultavasti hän on silloin Hellenin ja Mimosan luona tai sitten leikkii täällä Axen kanssa. Oikeastaan minua hiukan huolestuttaa se tyttö. Kuivasin itseni ja puin kylpytakin päälleni. Menin Jozen huoneeseen. Hän oli jättänyt piirrustus välineensä ja kansionsa vanhalle kirjoituspöydälle. Nyt kun hän ei ole täällä, voisin hiukan vilkaista, millaisia kuvia hän piirtelee. Avasin kansion ja otin pienen pinon papereita ja selasin niitä. Osa kuvista oli toteutettu hyvin sarjakuvamaisesti ja osa jäljitteli realistista tyyliä. Hieman anatomiaharjoituksia. Ilmeisesti hahmosuunnittelua. Luonnoksia. Pikaisia jäljitelmiä rakennuksista. Luonnoksia junasta sisältä päin. Mustavalkoisia sarjakuvasivuja. Minun oli pakko myöntää, että Jozefine oli kehittynyt. Hän oli aina ollut innoissaan piirtämisestä. Pienenä hän piirteli vain eläimiä, mutta sitten myöhemmin hän alkoi piirtää myös ihmisiä.
”Mitä sinä etsit?” Axe kysyi ja minä säpsähdin vähän. Laitoin piirrokset nopeasti takaisin kansioon. ”En mitään. Katselin vähän näitä piirroksia,” vastasin. ”Haluatko, että luen sinulle iltasadun?” Axe ehdotti. Minä hymähdin, sen vilpittömälle söpöydelle. ”Kuulostaa hyvältä. Mitä kirjaa lukisit?” kysäisin. ”Noita kirjoja,” Axe vastasi ja osoitti sarjakuvakokoelmaa, jonka Jozefine oli raahannut mukanaan tänne. ”Ne ovat sarjakuvia. Niitä ei voi lukea samalla tavalla kuin kirjoja. Jotta ymmärtäisi jotain, pitää katsoa myöskin kuvat. Lisäksi ne ovat aika omituisia,” kerroin ja avasin yhden kirjan. Selasin sitä hetken. Mitä?! Tämähän on aika raju. Tämän voisi laskea jo pornoksi, vaikka se onkin piirrettyä. ”Olet oikeassa. Noissahan on hyvin vähän tekstiä,” Axe myönsi ja tuijotti aika arveluttavaa aukeamaa. Pamautin kirjan kiinni ja aloin selata toista.

Kävimme viimein nukkumaan. Axe sai olla taas vieressäni. Aamulla se ravistelisi minut ylös. Suudelma olisi myös hauska tapa herätä seuraavaan päivään. En vain ollut viitsinyt pyytää sitä vielä tekemään niin. Olemme oikeastaan hyvin läheisiä. Mehän nukumme vierekkäin, suutelemme ja halailemme toisiamme silloin tällöin ja Axe lohduttaa minua. Siitä päivästä lähtien kun herätin sen, en ole enää ollut tässä talossa yksin. Aivan kuin täällä olisi jatkuvasti toinen ihminen minun lisäkseni. Sellainen ihminen, joka pitää minusta huolta ja… rakastaa minua.
Silitin Axen käsivartta ja se liikahti. Nousin kyljelleni ja laitoin valot taas päällä. ”Etkö saa unta?” Axe kysyi. En todellakaan. Tekee mieli kosketella Axea lisää. Huomenna olemme taas pitkän päivän erossa toisistamme. Olemme nyt kerrankin kahden ja olemme varmoja siitä, ettei kukaan tule häiritsemään meitä. Kömmin varovasti sen päälle. Olimme olleet näin vain kerran aiemmin: silloin kun Joze otti kuvia. Painoin pääni sen rintakehää vasten kuunnellakseni, mutta en kuullut mitään. Sen sijaan tunsin, kuinka oma sydämeni jyskytti hurjasti. Hengityksenikään ei ollut enää tasaista.
Luulin, että jos pakenisin tarpeeksi, tämä tunne olisi lopulta haihtunut pois, mutta olin väärässä. Se on vain voimistunut. ”Axe, minua pelottaa, että teen sinulle jotain pahaa,” kuiskasin huohottaen. Minut täytti himo. Hankasin lantiotani Axen viileää ruumista vasten. Tuntisipa hän tämän saman niin ehkä hän ymmärtäisi. ”Onko sinulla paha olla juuri nyt?” hän kysyi ja räpäytti silmiään viattomasti. ”On. Auta minua,” pyysin siltä. Olin ehkä tullut hulluksi. Olin yrittänyt välttää juuri tällaista tilannetta mahdollisimman kauan. Nyt olin sitten jo rajoillani, enkä enää pystynyt estämään itseäni tekemästä tätä. Olin täynnä.
Axe alkoi kosketella minua. Hän silitteli kasvojani ja minä suutelin niitä käsiä moneen kertaan. Hän hiveli selkärankaani ja kylkiluitani. ”Ei sinun tarvitse pelätä. Siihen ei ole mitään syytä” Axe kuiskasi ja lipaisi suupieltäni viettelevästi. Riisuin hänen yöpaitansa ja painoin käteni sen viileää rintaa vasten. ”Tunnetko sinä jotain?” kysyin ja painoin huuleni sen iholle. ”Tunnen. Kätesi ja huulesi ovat hyvin lämpimät. Ne tuntuvat oikein hyviltä,” Axe vastasi hymyillen lempeästi. Tietenkään se ei asettaisi, minkäänlaisia estoja, mutta halusin sen tahtovan tätä myös. Suutelin sitä kovempaa. ”Pystytkö tuntemaan kipua?” varmistin. ”Kyllä, mutta sinä, et ole koskaan aiheuttanut sitä minulle,” se vastasi.
"Jättäkää minun Slaine rauhaan!
t: ruma läski akka"

Avatar
Fuyuki
Viestit: 165
Liittynyt: To Heinä 26, 2007 18:59

Viesti Kirjoittaja Fuyuki » Pe Marras 09, 2007 12:03

Ach, jäipäs makoisaan kohtaan. Lisää lisää lisäääääää!
Welcome to life. Everything is a useless struggle until you die.

Avatar
e_123
Viestit: 162
Liittynyt: Ti Touko 15, 2007 20:11
Paikkakunta: Jyväskylä

Viesti Kirjoittaja e_123 » Su Marras 25, 2007 22:57

Awww... Jäi ihanaan kohtaan! Nopsaan lisää! :D
Se oli vihreä omena : D

Manalatar
Viestit: 9
Liittynyt: Ke Joulu 12, 2007 18:33
Viesti:

Hei!

Viesti Kirjoittaja Manalatar » Ke Joulu 12, 2007 19:14

Tämä on upea. Jäin kiinni ensimmäiseen lukuun, ja minun oli luettava loppuun saakka siltä istumalta. Tämä on ehkä upeinta mitään ikinä, mitä olen lukenut, äh, siis ehkä paras koskaan lukemani kertomus, tarina, mikään. Tshi, olen liian innoissani osaakseni kuvailla tunteitani.

Ah, ahmin tätä, elin tarinaa, nautin siitä... ja sitten se loppui... Koska jatkoa? Tuleeko sitä? On tultava. *hytisee vierotusoireissa* Pakko saada lisää, enemmän! :lol:

Olen aivan sanaton. Ihanaa kieltä, ihanaa kuvailua, ihana tarina. Kerrot ihanasti Bayn ja Axen suhteen kehittymisestä. Se tapahtuu juuri tarpeeksi hitaasti ja tarinassa on paljon muuta mielenkiintoista, ettei huomio missään vaiheessa päässyt herpaantumaan. Kuivailemasi maailma, Hellever, ympäristö, kaiken olet saanut maalattua niin selkeäksi kuvaksi, ainakin minun mieleeni.

Käsittelet ihanasti tärkeitä kysymyksiä, kuten kasvihuoneilmiötä. Kaikki on ihanaa, täydellistä. Vihaan yliselitettyjä tarinoita ja tämä on kaikkea muuta. Muutamassa kohdassa, kuten siinä tositeeveemalliselityskohdassa, tuli hieman kärsimätön olo. Että asia oli turhan laveasti selitetty niin itsestäänselväksi jutuksi. Ja joitakin hieman naiveja lausahduksia löysin, mutta ne ovat niin pieniä virheitä tämän kauneuden keskellä.

Olen lukenut/luen/tulen lukemaan paljon. Mutta voin laskea kahden käden sormin ne tarinat, jotka ovat saaneet minut näin tolaltani.

Näkisit minut nyt, hengitän pinnallisesti, en pysy hetkeäkään aloillani, kasvojani kuumottaa. Jos seisoisit nyt edessäni, varmasti palluttaisin sinut onneissani soikeaksi :oops: :lol: Kiitos että olet kirjoittanut tämän ja kiitos, että olet laittanut tämän muiden luettavaksi.

Luen tämän varmasti pian uudestaan, sen jälkeen osaan antaa ehkä vähän järkevämpää palautetta :)

Mutta pyydän, anon sinulta: Jatka tarinaa, anna minun lukea se loppuun. Yksi inhottavimpia asioita, jotka tiedän, on joutua jättämään hyvä tarina kesken. Tarvitsen himooni tyydytyksen :lol:

(Saatan vaikuttaa ehkä hieman pimahtaneelta, mutta olen melko normaali :wink: ...ainakin omasta mielestäni :roll: )
Vanha sananlasku kertoo seuraavaa:

Ensimmäinen vahingossa
Toinen uteliaisuudesta
Kolmas tottumuksesta

Se kuvastaa ketjua, joka synnyttää intohimoja.

Avatar
Sleepy Dancer
Viestit: 579
Liittynyt: Pe Tammi 06, 2006 22:37
Paikkakunta: Imatra
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Sleepy Dancer » Pe Joulu 14, 2007 15:56

Kiitos taas tosi paljon kannustuksesta Fuyuki ja e_123 ja Manalatar, annoit ihan mahtavaa kommenttia ja kritiikkiä. Kiitos! niistä muutamasta kohdasta, jotka häiritsivät minua voin sanoa, että ne ovat Bayn ajatuksia. Kuten jo on varmaan huomattu hän elää aika omalla tavalla, eikä anna muiden korjata omia harhaluulojakaan. Siinä mielessä itsepäinen ihminen. Eikä tietenkään kaikkea mitä hän tekee ja ajattelee tarvitse pitää oikeana. Se tulee selville näistäkin kahdesta luvusta ja selkeästi. En tiedä pidättekö näistä nämä voivat poiketa jonkin verran siitä mitä aiemmin on tapahtunut. Monessakin mielessä. Tämä ei silti lopu vielä tähän. Vain minä tiedän miten tämä kaikki tulee lopulta päättymään. heeh. ^___^ kirjoitusvirheitä korjailen sitten joskus kun jaksan. ties mitä sieltä vielä löytyy...

10. Likaisia ajatuksia

Heräsin voimistuvaan ravisteluun. Se lakkasi, kun avasin silmäni. Näin Axen ja se toivotti ”Huomenta.” Se oli alasti, minähän sen olin viime yönä riisunut. Ei minullakaan ollut mitään vaatteita. Kosketin Axea ja hämmästyin. Sen keho tuntuikin lämpimältä. Olimme maanneet koko yön toisiamme vasten. Halasin sitä ja suljin silmäni hetkeksi. Mitä tästä sekavasta tunteesta vielä seuraisi? Yritin olla ajattelematta sitä. Nyt olen tehnyt sen, mitä pelkäsin aiemmin. Elämä ei pääty siihen vaan tästä pitää jatkaa eteenpäin. Kukaan ei tule tietämään yöllisistä romansseistamme, niitä tulee vielä lisää. Olen siitä lähes varma. Viime yö oli omituinen. Kun alan ajatella sitä, muistan sen kirkkaasti.

…Tuskin unohdan Axen ilmettä, jonka näin silloin ensikertaa. Hän katsoi minua rakastavasti. Sitä on hyvin hankala kuvailla sanoin, eikä se toimi jäljitelmänä. Ilme oli aito ja minä liikutuin. Aloin suudella häntä sieltä täältä. Riisuin häneltä loputkin vaatteet. Axe nyki paitaani ja annoin hänen vetää sen yltäni kosketellakseen minua lisää. ”Oih!” Tuntui niin oudolta, kun joku tunnusteli minua sillä tavalla. Vetäydyin taaksepäin, mutta Axe seurasi ja nuolaisi lopulta ihoani. Hänen kielensä tuntui kosteammalta mitä yleensä. Olin suudellut sitä niin paljon.
Käteni alkoivat itsestään silittää sen reisiä ja sitten vetivät ne auki. Axella ei ollut sukupuolielimiä. Ne eivät olleet robotin toiminnalle oleellisia ja ne pitäisi teetättää erikseen. Mielikuvitukseni kuitenkin antoi minulle mahdollisuuden nauttia tästä tilanteesta. Tämä on fantasiaa ja Axe on elävä olento. Hän on kohottanut toisen jalkansa. Käteni silittävät sitä ja samalla laskeutuvat hitaasti. Suutelen reittä. Huuleni ottavat tasaisella iholla pieniä askelia alaspäin. Lasken päätäni sitä mukaa. Silmäni ovat kiinni. Axen lantio alkaa väristä, kun laskeudun alemmas. Hän yrittää nostaa toista jalkaansa suojakseen, mutta minä työnnän sen sivuun. Huuleni koskettavat aluetta hänen jalkojensa välissä.
”Aah!” Axe äännähtää. ”Mitä nyt?” ihmettelen ja avaan viimein silmäni. Axe näyttää tuskastuneelta. ”Siinä on herkkä kohta. Kun kosket sitä, alan käyttäytyä oudosti ja hallitsemattomasti. En voi tälle mitään,” hän kuiskaa. ”Tämäpä mielenkiintoista. Onko sinut ohjelmoitu näin? Onko kaikilla roboteilla tämä sama ominaisuus?” kysyin ja painoin kohtaa sormillani. Ensin kevyesti ja sitten lujempaa. ”En tiedä! Lopeta!” Axe voihkaisi ja yritti poukkoilla itsensä vapaaksi. ”Pysy paikoillasi. Sinunhan piti totella minua,” käskin sitä. ”En pysty! Aaah!” Axe kieltäytyi. Tämä oli tavallaan julmaa, mutta myös hyvin kiihottavaa.
”Nyt ehkä tiedät, miltä minusta tuntuu. Tuntuuko tämä sinusta pahalta? Sattuuko tämä?” kysyin. ”Se tuntuu oudolta, mutta ei oikeastaan satu,” Axe yritti kuvailla. Sitten hänkin nousi istumaan, kun lopetin ahdistelun. Axe näytti mietteliäältä. Sitten hän ojensi kätensä koskettaakseen minua samasta paikasta. Axe laski housujani alemmas. Riisuin ne sitten kokonaan pois. ”Sinä olet hyvin erilainein kuin minä,” Axe huomautti ja kumartui tutkimaan minua huulillaan. ”Mhh… Lopeta. Jos teet noin…,” olin sanomassa, mutta säpsähdin, kun kylmä kieli kosketti elintäni. ”Tämä on siis sinullekin herkkä kohta,” Axe huomautti. Hän oli varmasti saanut minut punastumaan. ”Se on yleensä kaikilla ihmisillä, ” vastasin ja Axe tietysti kysyi: ”Miksi? Miksi pitää olla paikka, jonka koskeminen aiheuttaa omituisia tuntemuksia?”
Työnsin hänet makuulle. Aloin haluta jotain aivan mahdotonta ja sanoin sen jopa ääneen: ”Haluaisin päästä sisällesi…mutta en tiedä, miten se onnistuisi…” ”Minun sisälleni?” Axe ihmetteli. Se ei selvästikään ymmärtänyt. ”Tiedätkö, mitä ”yhdyntä” tarkoittaa?” kysyin. Axe pudisti päätään. Tämä on vaikeaa. En osannut enkä pystynyt enää selittämään sitä. Olin itsekin alkanut väristä ja laskin lantioni Axen ’herkkää aluetta’ vasten. ”Se tuntuu kovalta. Sattuuko siihen?” Axe kysyi. ”Ei. Voit saada sen sittenkin tuntumaan hyvältä,” kuiskasin ja aloin hangata sitä Axea vasten. Axe alkoi taas kiemurrella, mutta minä tartuin sen ranteisiin ja painoin ne sänkyä vasten. Nojasin niihin ja pakotin hänet pysymään paikoillaan. Aloin liikkua ja Axe alkoi taas voihkia.
Ummistin silmäni. Mielessäni vilahti kuva kesäisestä kukkakedosta. Miksi? Kehoni tärisi. Axe kietoi kätensä ympärilleni ja suuteli minua. Se sai minut taas avaamaan silmäni. ”Onko nyt parempi olo?” se kysyi ja hymyili miedosti. ”On. Se tuntui todella hyvältä. Kiitos,” kiitin ja vastasin sen suudelmiin. ”Nyt sinut pitää pestä. Mennään nyt niin päästään sitten nukkumaan,” kehotin ja nousin viimein Axen päältä. Halusin tehdä jotain romanttista, vaikkei se ymmärtäisikään sitä. Nostin hänet käsivarsilleni ja aloin kantaa kylpyhuoneeseen. Keho ei tietenkään ollut yhtä kevyt kuin päivänä, jona löysin hänet, mutta jaksoin kuitenkin kantaa ja se oli hyvä.
Kylpyhuoneen seinät ovat valkoiset, lattia on turkoosi. Värit aiheuttavat joskus pienen viluntunteen, varsinkin näinä kylminä vuodenaikoina. Toinen seinusta on kasattu täyteen sankoja ja pesuvateja. Tiedän, että niiden alla on kylpyamme. Sitä ei melkein koskaan käytetty, koska se vei niin paljon vettä. Ainakin vanhemmat olivat sanoneet niin. Silti äiti oli liottanut siinä joskus pyykkiä ja mattoja. Joze oli joskus hyvin pienenä meinannut hukkua siihen. Se kuulostaa mahdottomalta, mutta hän oli vain humpsahtanut ammeeseen, kun siellä oli ollut lattiamattoja ja jäänyt jotenkin niiden vangiksi. Sen jälkeen kylpyhuoneen oveen piti asentaa lukko.
”Saatko sinä kastua? Ethän mene rikki tai mitään?” kysyin. ”Vesi ei tee minulle pahaa. Onhan verikin nestettä,” Axe muistutti. Avasin hanan ja aloin kastella Axen ihoa. Säädin veden lämpimäksi. ”Tämä tuntuu todella hyvältä,” hän huokaisi. Otin pehmeän harjan ja aloin pestä häntä. Axe rakasti lämpöä. Se nojaili usein nautiskellen lämpöpatteriin silloin, kun minulla ei ollut aikaa sille. Myös kehoni veti sitä puoleensa ja se halaili minua usein. Kiinnitin suihkunhanan taas ylös ja sitten me molemmat olimme suihkun alla. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun teimme tällä tavalla. Minun oli hyvä olla, eikä robotin läheisyys enää pelottanut.
Olin käynyt tänään jo suihkussa, mutta tämä ei silti haitannut. Tämä oli aivan erilaista. Pesin Axen hiukset taas pitkästä aikaa. Joze oli tuonut mukanaan omenantuoksuista shampoota ja käytin sitä. Kylpymme jälkeen kuivasin hänet huolella suureen pyyhkeeseen ja annoin hänelle suuren t-paidan yöpaidaksi. Mimosa oli vienyt pyjaman mennessään, ennen kuin Axe ehti käyttää sitä. Harmitti hieman, kun se olisi ollut niin hieno ja kangas oli ihanan pehmeä. Axea olisi ollut ihana halailla se päällä. Pitää pyytä se takaisin, kun se on kuitenkin minun ostama. Asetuimme uudestaan sänkyyn ja nyt uskoin jo saavani unta, kun väsytti jo pikkuisen. Silti teki mieli painautua Axea vasten. Se tuoksui nyt niin hyvältä. Nukun varmaan todella makeasti…

”Tarvitsetko eväitä mukaasi? Työpäiväsi kestää ainakin viiteen,” Axe kysyi. ”Tietysti. Eihän sitä nyt syömättä jaksa,” ilmoitin. Axe nyökkäsi ja alkoi pakata paistettuja makupaloja pieneen rasiaan. Ne olivat pieniä taikinanyyttejä, joiden sisältö oli yllätys. Joskus oli lihaa, kalaa, kasviksia, kanaa, rapua tai suussa sulava täytekuorrutus. Minulla ei ole minkäänlaisia allergioita ja pystyn nauttimaan aivan kaikenlaisesta ruuasta… kunhan se on hyvin valmistettu. ”Miltä syöminen tuntuu?” Axe kysyi.
Jaaha. Taas näitä kysymyksiä. Ihminen ei toimi ilman ravintoa, mutta miltä syöminen oikeastaan tuntuu ja miten sen voi selittää henkilölle, joka ei pysty syömään? ”Silloin kun on nälkä, syöminen tuntuu todella hyvältä. Se vie näläntunteen pois. Ei voi kuitenkaan syödä loputtomiin. Normaaliin ihmiseen ei mahdu ruokaa kovin paljoa kerralla. Jos syömistä silti jatkaa tulee lopulta pahaolo ja saattaa oksentaa. Väitetään, että on terveellistä syödä vain sen verran mitä tarvitsee ja kuluttaa. Jotkut eivät taas osaa lopettaa syömistä, saatuaan tyydytettyä nälän ja syövät yltäkylläisesti. Toiset taas napsivat pieniä annoksia aterioiden välillä, vaikkei olisikaan nälkä. Pitäisi kuitenkin antaa vatsan levätä seuraavaan ateriaan asti. Sitten tulee uusi nälkä ja pitää syödä taas,” selostin ja pysähdyin hetkeksi miettimään, mitä oikein olin sanonut. No, ei sillä väliä. Axe näytti tyytyvän vastaukseeni.

Kirjastossa oli tänään tavallista rauhallisempi työilmapiiri. Tunnelma oli rento, eikä ollut kiire. Asiakkaitakin kävi harvakseen, Olin aluksi inhonnut kirjojen päällystämistä kontaktimuovilla, mutta nyt olen jo tottunut siihen ja työ sujuu jo melko sutjakasti. Olen nuorin työntekijä. Täällä on muutama keski-ikäinen nainen minun lisäkseni, mutta silti tuntuu kuin olisin yksin. Nuo naiset eivät puhu lähes ollenkaan. Tunti tai pari saattaa vierähtää täydessä hiljaisuudessa. Silloin tällöin ovi kolahtaa, kun asiakas tulee sisään. Lainauksetkin tapahtuvat hiljaa. Kirjastotäti vain ojentaa kättään kirjastokorttia varten, eikä yleensä edes katso asiakasta silmiin. Kun joku asiakas sitten kysyy neuvoa, nainen näyttää kansioita, joihin on merkitty kirjaston kirjat. Kaikista pahinta on silloin, kun kirjaston hoitajat vain mulkoilevat vihaisesti. Mikä ihmisiin oikein menee täällä? Minne tahansa tässä kaupungissa menee, törmää samaan ilmiöön. Onneksi nuorissa on enemmän elinvoimaa. Myös Hellenin isoisä vaikutti ikäisekseen terveeltä, mutta kaikki muut tapaamani vanhemmat ihmiset ovat olleet tällä tavalla omituisia.
Ruokatauolla otin innolla Axen valmistaman ruuan esiin. Naiset katsoivat nyyttejä hetken epäluuloisena, mutta keskittyivät sitten omiin aterioihinsa. Ruokailimme samassa huoneessa, jopa saman pöydän ääressä. Siltikään puhetta ei syntynyt. ”Satutteko tietämään, mitä purkualueelle rakennetaan?” yritin avata keskustelua, ettei olisi niin ankeaa. Odotin hetken, mutta en saanut minkäänlaista vastausta. Kysymykseni ei näyttänyt saavan osakseen minkään laista huomiota ja se tuntui hukkuvan tyhjyyteen.
Ruuan jälkeen huomasin, että Marc, entinen koulukaverini oli tullut odottamaan minua lehtien luo. Hän oli ottanut tavaksi tulla juttelemaan kanssani tänne kirjastoon. Joka kerta hän oli yrittänyt pyytää minua kahville ihan kuin hänellä ei olisi muuta seuraa. ”Voisinko minä joskus nähdä sen robottisi?” hän kysyi tänään. Olin kertonut hänelle Axesta kaikenlaista. En tietenkään hellistä hetkistämme vaan siitä kuinka hyvin se siivosi ja laittoi ruokaa. Axe oli ollut ainoastaan minun, tyttöjen ja Hellenin konepajan väen seurassa. En ollut erityisemmin testannut, miten se suhtautuisi, jos meille tulisi kylään joku vieras poika. Käyttäytyisiköhän se kohteliaasti vai töykeästi? Vielä enemmän minua oikeastaan huoletti, kuinka Marcin kaltainen poika kohtelisi Axea. Ei hän ainakaan osaisi arvostaa robottini hienoutta, siitä olen varma. Annoin siis vain epämääräisen ja täysin merkityksettömän vastauksen: ”Katsotaan nyt…”

Viimeinkin pääsin lähtemään kotiin. Oli jo iltahämärä ja katulamput olivat syttyneet. Minulla oli tietenkin taas nälkä ja mietin vesi kielellä, mitä herkkuja Axe oli valmistanut kotona. Kiihdytin askeliani vähän. Viime öinen tapahtuma oli enää omituinen muisto. Se oli oikeastaan vain kokeilu ja varsinaisessa merkityksessään vain ”tyhjennys”. Axe ei ollutkaan pelkkä nukke. Sillä oli myös ikään kuin tunteva elin. Se reagoi kosketukseeni aika kiihottavalla tavalla. En silti tiedä, nauttiko se siitä. Tänä yönä voisimme taas tehdä jotain kivaa. Ei kuitenkaan saisi meluta, kun Joze tulee varmaan yöksi kotiin. Axe huutaa kyllä aika kovaa, kun kopeloin sitä, eikä se voi sille mitään. Hankala tilanne sinänsä. Sitten kun Joze lähtee, voimme alkaa leikkiä vaikka roolileikkejä. Siitä tulee hauskaa.
Kun soitin ovikelloa, Jozefine kipitti avaamaan. ”Hei!” hän hihkaisi. Tulin epäluuloiseksi siitä virneestä. Se oli hänen tuhmailmeensä. ”Milloin tulit takaisin?” halusin tietää ja riisuin takkini naulakkoon. Joze pyöritteli päätään: ”Joskus kahden, kolmen aikaan.” Hän käveli takaperin ja johdatti minut keittiöön. Axen nähdessäni pysähdyin heti ja jäin vain tuijottamaan sitä. ”Tervetuloa takaisin kotiin, isäntä! Oliko sinulla hyvä työpäivä?” se toivotti, tiedusteli ja teki pienen niiauksen. Joze oli pukenut sen siihen mustaan, röyhelöiseen alusvaatteeseen, jonka olin löytänyt kirpputorilta ja valkoiseen esiliinaan. Sitten sillä oli vielä sellaiset pitkät, mustat sukat ja päässään kissankorvapanta. Sillähän oli vielä meikkiäkin! Jozefine tietysti tirskui. ”No, mitä pidät? Eikös olekin ihana?” tyttö kysyi ja silitti Axen päätä.
Minulta paloi pinna ja tunsin räjähtäväni. Syöksyin Jozen kimppuun ja hän pinkaisi pakoon. Keittiö on rakennettu sillä tavalla hassusti, että sisäseinää voi kiertää ympäri. Sain hänet kiinni kolmannella kierroksella. Joze kirkui, kun kellistin hänet lattialle. ”Hullu tyttö! Olisi pitänyt sanoa, ettet enää koske siihen! Sinä pilasit sen!” vauhkoin ja yritin vetää pikkusiskoa tapani mukaisesti hiuksista. Mutta koska hän oli leikannut ne lyhyiksi, niistä ei saanut kunnolla otetta. Joze vain kikatti ja sätki lattialla. ”En voinut vastustaa ja oli pakko kajota siihen,” hän käkätti. Kävin häneen käsiksi. ”Ja sinä puit sen naiseksi?! Tarkoitan huoraksi! Taidat kovasti haluta olla mies. Voin auttaa sinua repimällä nämä pienet rintasi irti!” uhkasin. Joze alkoi taas kiljua ja potkia, kun purin häntä kevyesti. ”Apua! Pervo! Insesti!” hän huusi, muttei päässyt vapaaksi. Axe kuitenkin hätääntyi ja tuli aivan lähellemme. ”Voisitteko rauhoittua?” se pyysi. Rauhoituimmehan me. ”Anteeksi. Huolestuitko?” Kysyin ja nousin Jozen päältä. Jozekin nousi selvitellen hiuksiaan ja pyyhkien märkää länttiä paidastaan. Axe näytti edelleen huolestuneelta, mutta se yritti parhaansa mukaan esittää iloista ja pirteää tarjoilijaa.
Ei se mitään vakavaa ollut. Sehän oli vain leikkiä. En minä ollut oikeasti raivoissani, eikä Joze oikeasti pelännyt. Hän oli lähes innoissaan tästä ja nauroi vieläkin. Minulla on isoveljenä oikeus osoittaa, että se mikä on minun, on myöskin minun. Jos se ei mene Jozefinelle muuten perille, teen hänelle jotain alistavaa osoittaakseni sen. Ei se oikeastaan ole ahdistelua, vaikka moni ulkopuolinen voisi pitää sitä sellaisena. Sitä vain on hankala selittää. Näin on käynyt lukuisia kertoja aiemminkin. Tämähän on täysin normaalia, vai mitä?

11. Uhrilahja

Olen viettänyt muutaman päivän Jozen kanssa ja minusta tuntuu, että olen sekoamassa. Onneksi Axe on myös täällä, muuten en kestäisi. Suutun Jozelle joskus hyvin pienistäkin asioista ja silloin kun suutun, alan käsitellä häntä väkivaltaisesti, jotkut väittävät että jopa seksuaalisesti. Ei se sitä ole, koska minä osaan lopettaa ajoissa. Yleensä hänelle jää vain muutama mustelma ja hän nauraa ja kirkuu yhtä aikaa, kun rankaisen häntä. Paitsi kerran kun olin humalassa, se oli täysin hallitsematonta ja Joze kärsi siitä niin, ettei pystynyt menemään parina seuraavana päivänä kouluun. Olen pyytänyt sitä häneltä anteeksi useita kertoja ja sen tapauksen vuoksi aloin todella inhota alkoholia ja tuntea pientä vastenmielisyyttä humalaisia ihmisiä kohtaan.
Mimosa oli taas täällä sättimässä minua. Hän oli saanut Jozen kertomuksesta täysin väärän kuvan. Siis siitä, mitä maanantai-iltana oli tapahtunut. Eihän se edes ollut mitään niin mitä se sitä meni kertomaan? Joze yritti rauhoitella Mimosaa ja yritti korjata käsitystä asiasta, mutta turhaan. ”Sinä olet ollut siitä asti outo, kun olen tavannut sinut ja oudommaksi koko ajan menet! Olet sairas ja väität olevasi normaali! Sinulla on perverssi suhde robotin kanssa, olet kamalan ilkeä, satutat Hellenin tunteita ja yrität vielä raiskata pikkusiskosi!” Mimosa lateli ja seurasi minua painotetuin askelin. Minä olin tukkinut korvani ja yritin päästä karkuun. Miksi noiden tyttöjen pitää tulla tänne? Jättäisivät minut ja Axen vain rauhaan. Olin jo monesti mielessäni katunut sitä, että olin pelastanut Mimosan ja ottanut mukaani. Joku muu olisi ihan hyvin voinut löytää hänet.
Piilouduin Axen selän taakse ja kuiskasin sille: ”Auta minua. Aja tuo pois täältä.” Mimosa pysähtyi sen eteen. ”Lisäksi olet vielä pelkuri. Häviät minunlaisellenikin tytölle. Sinusta ei ole mihinkään!” tyttö haukkui. Axe otti kaksi askelta häntä kohti. ”En anna sinun haukkua isäntääni. Bay on hyvä ihminen. Hän ei ole tehnyt mitään pahaa. On parempi, että lähdet nyt pois,” Axe sanoi tasaisen rauhallisesti. Mimosa mutristi suutaan ja lampsi sitten ovelle. ”Niin lähdenkin! Kuka tänne haluaisi jäädäkään?! Jozefine, tule sinäkin mukaan!” tyttö kehotti. Joze kuitenkin kieltäytyi ja Mimosa näytti särkyvän pettymyksestä ja läimäytti oven kiinni.
”Taisit todella suututtaa hänet,” Joze totesi. ”Mitäs tulee tänne uhittelemaan, kun ei tiedä asioista mitään ja on tämä osittain sinunkin syytäsi, kun menet latelemaan hänelle päättömiä juttuja,” syytin pikkusiskoani. Joze vain huokaisi ja oli vetäytymässä taas omiin oloihinsa. ”Menen piirtämään,” tyttö ilmoitti. Miksi tämä ei vain toimi? Loppujen lopuksi kukaan ei ole onnellinen. Olinko itsekään? En tietenkään tahallani halua pahoittaa muiden mieltä. Tämä vaan on niin pahuksen hankalaa, kun en ole tottunut hoitamaan ihmissuhteita. Axe ilmeisesti huomasi ahdinkoni ja se halasi minua lohduttavasti. ”Kaikki menee vielä ihan hyvin. Ei mitään hätää,” se kuiskasi ja hyväili minua hellästi.

”Sinun pitäisi hankkia tv. Minulta jäivät ”Gay Talk”, ”Wedding Love” ja ”Once in a Blue Moon” näkemättä! Sinun vikasi!” Jozefine valitti ja osoitti tyhjää tv-pöytää. ”Mutta nehän ovat vain roskasarjoja. Mitä väliä niillä on?” väheksyin ja katsoin itsekin sanomalehdestä, mitä ohjelmia tv:stä nyt pitäisi tulla. ”Mutta kun minä seuraan niitä sarjoja ja olen jäänyt koukkuun,” Joze parahti. ”Nyt ymmärrän, miksi te tytöt viihdytte niin paljon siellä Hellenin luona. Katsotte luultavasti tv:tä siellä koko ajan,” arvelin. Joze avasi piirustuskansionsa. ”No ei nyt ihan koko aikaa. Kyllä Hellenin seurassa viihtyy. Täällä taas ei ole oikein mitään tekemistä. Mitä sitten itse teet, kun jaksat vain olla täällä sisällä?” hän uteli. ”Minähän käyn päivisin töissä. Iltaisin sitten haluan vain rauhoittua ja viettää aikaa Axen kanssa,” vastasin ja pitelin robotti kädestä. Se istui vieressäni ja hymyili minulle.
Joze tuijotti meitä ihmetellen. ”Aluksi pidin käytöstänne tosi söpönä, mutta kuten Mimosa sanoi, tuo ei ole aivan normaalia. Taidat kuvitella, että Axe on oikea ihminen. Siltä tuo vaikuttaa. Ei minulla siis ole mitään sitä vastaan! Saat ihan vapaasti tehdä, mitä haluat. Ulkoa päin katsottuna tuo näyttää oikein söpöltä, mutta…” Joze yritti selvittää, mutta hän jätti asian kesken, eikä varmaankaan tiennyt, mitä sanoa. ”Tiedän, mitä yrität sanoa. Sitähän mieltä kaikki ovat suhteestamme. Se ei ole aivan normaali. Voin sanoa myös sanoa, että vika ei ole pelkästään minussa. Axe on hyvin epätavallinen robotti. Se on aivan erilainen, mitä Hellen White Dahlia ja kaikki ne robotit tv-mainoksissa. Axella on tunteet,” kerroin. Axe painoi päänsä rintaani vasten ja minä otin sen varovasti syliini.
”En tiedä enää miten suhtautua tuohon. En ainakaan haluaisi ajatella, että olet outo tai mitään. Kuinka kauan aiot jatkaa tuota? Axe ei ole kuitenkaan sinun ja saatat joutua vielä luopumaan siitä. Jos kiinnyt siihen liikaa, sinuun tulee sattumaan,” Jozefine varoitti. Tällä kertaa hänen ilmeessään tai äänessään ei ollut ivan häivääkään ja tiesin, että hän sanoi nuo sanat tosissaan. Minun oli vaikea piilotella liikutustani. Pikkusiskoni oli ollut tuollainen minulle vain harvoin. Se oli niin harvinaista, että sydämeni oli pakahtumaisillaan ilosta ja liikutuksesta. Halusin halata häntä, mutten tietenkään pystynyt. Sehän ei ollut minulle sopivaa. En pystynyt myöskään vastaamaan hänen kysymykseensä.
Puhelimen ääni rikkoi lopulta tunnelman, jota oli varjellut hiljaisuus. Vastasin.
”Hellen tässä. Onko Mimosa siellä?”
”Ei ole. Luulin, että hän meni sinne.”
”Mitä? Nyt alkaa olla niin myöhäkin… Oletteko taas riidelleet?”
”Ei varsinaisesti. Hän tuli tänne huutamaan minulle ja Axe sanoi, että hänen olisi parempi lähteä.”
”Voi teidän kanssanne. Ette tosiaankaan tule juttuun keskenänne. Minnehän se tyttö on voinut mennä?”
”Luultavasti jonnekin baarin. Jos niin on, hän tulee vasta myöhään takaisin. Huolettaa vain se…”
”Se tyyppi, joka vaanii häntä. Niin minuakin. Mitä se oikein siitä tytöstä haluaa?”
”Sen kun vaan tietäisin. Emmekö me voisi…?”
”Niin mitä?”
”Lähteä etsimään häntä. Ei häntä voi jättää noin vain yksin. Mitä tahansa voi tapahtua.”
”Olet oikeassa. Tule tänne nyt heti. Odotan sinua täällä.”
”Selvä. Tulen ihan heti.”
”Hei.”
”Hei.”

Yllätyin, kun Jozefine puki ulkotakkia päälleen. Yritin tietenkin estää häntä, mutta se ei auttanut. Olihan hänkin huolissaan Mimosasta niin mitä vastaan sanomista minulla oli? Axe lähti tietysti myös mukaan. Se oli saanut karkotettua sen hiipparin viime kerralla taitavasti. Tuntui turvalliselta, kun se oli kanssani. Juoksimme pimeässä. Jozellakin oli ihmeen hyvä kunto tytöksi. Pysyi täysin vauhdissani, eikä huohottanut niin hirveästi.
”Mistä lähtisimme etsimään ensimmäiseksi?” Hellen kysyi. ”Käydään nyt aluksi läpi baarit ja ravintolat. Onneksi niitä on täällä vain muutama,” ehdotin. ”Miten Mimosa edes pääsee baariin? Minusta hän ei näytä täysikäiseltä,” Joze ihmetteli. Minä ja Hellen vähän hymähdimme. ”Täällä ei välitetä. Sinäkin varmasti pääset sisään,” ilmoitin. ”Tiedätkö yhtään, missä Mimosa yleensä käy tai mikä olisi hänen suosikkipaikkansa?” Hellen tiedusteli. Mietin hetken ja pudistelin sitten päätäni. ”Luulin, että sinä tietäisit tuollaisesta asiasta paremmin. Olisinpa edes tutkinut kuitit, niistä olisi selvinnyt, missä hän käy,” pahoittelin. ”Mitä jos emme löydä häntä?” Axe kysyi. Se ei tullut aluksi mieleenikään. Pidin päivänselvänä, että me löytäisimme tytön, jos vain lähtisimme etsimään. ”Sitten voimme vain odottaa, että hän tulee takaisin.”
Kuljimme tätä pientä kaupunkia ristiin rastiin. Kyselimme jopa vastaan tulijoilta, ovatko he nähneet laihaa ja vaaleaa tyttöä. Emme löytäneet jälkeäkään. Mimosaa ei ollut näkynyt tänään baarissakaan. ”Tämä on sinun syytäsi, koska suututit hänet,” Joze parahti lopulta. Hän oli uupunut edestakaisin kävelystä ja istahti baarituolille. ”Eikä ollut! Hän tuli itse syyttelemään minua. Hänhän sen aloitti,” puolustauduin. ”Aivan. Tyttö aiheutti sen itse,” Axekin puolusti minua. Silitin sen kättä osoittaakseni kiitokseni niin, etteivät tytöt huomanneet sitä. ”Oli miten oli. Syyttely on tässä vaiheessa turhaa, eikä se johda mihinkään. Nyt voimme vain odottaa, että tyttö tulee takaisin,” Hellen selvitteli.
”Mitä jos hän ei tule takaisin? On saanut meistä tarpeekseen ja vain lähtenyt,” Joze ehdotti. Tuumin asiaa itsekin hetken. Hellen pudisteli kuitenkin päätään. ”Kyllä hän olisi hyvästellyt, jos olisi päättänyt sillä tavalla,” nainen huomautti. ”Sitten vielä…” aloitin, mutta minun oli mietittävä sanojani hetken. Hellen katsoi minua kysyvästi. ”Hellen, oletko sinäkin huomannut ne arvet, joita Mimosalla on ympäri kehoa?” kysyin varovasti. Hellen joutui vain nyökkäämään. ”Tietysti.”
”Oletko kysynyt häneltä, mistä ne arvet ovat tulleet?” jatkoin. Nainen näytti pahastuneelta ja käänsi katseensa poispäin minusta. ”Mitä se minulle kuuluu? Kun hän ei halunnut sitä itse kertoa niin sitten ei,” Hellen sanoi. ”Mitä jos hän on niitä ihmisiä, jotka satuttavat itseään hyvin vaikean paikan tullen? He eivät vain kestä painetta ja saattavat vaikka leikata ranteensa auki. Se on aika yleistä. Pahimmassa tapauksessa itsetuhoiset teot voivat johtaa jopa itsemurhaan. Minunkin koulussani yksi tyyppi hirtti itsensä ja toinen pudottautui pää edellä portaista ja…” olin kertomassa, mutta Hellen keskeytti minut: ”Nyt lopetat! Mimosa ei ole tuollainen! Hän ei koskaan tekisi itselleen sellaista. Ja kauhistuttavaa, miten voit olla noin pinnallinen! ”Yksi tyyppi teki sitä, toinen tätä.” Sanot tuon niin kevyesti. Kai sinulla on heitä kohtaan jotain kunnioitusta?” Huokaisin. ”Ei oikeastaan. He olivat täysiä idiootteja ja kiusasivat minua sika usein. Ja mitä sitä enää suremaan kuolleita ja kuopattuja,” ilmoitin. Hellen katsoi minua hiukan paheksuvasti. Joze katsoi meitä hätääntyneenä odottaen, että alkaisimme pian riidellä. Axe vain istui hiljaa paikallaan.

”Luulin, että olisit muuttunut,” Jozefine huokaisi, kun olimme kävelemässä tuttua hiekkatietä takaisin kotiin. ”Muuttunut millä tavalla?” ihmettelin. ”Ehdin jo kuvitella, että sisusta olisi tullut avoimempi ja sinulla olisi myötätuntoa ja kiinnostusta muita ihmisiä kohtaan,” Joze sanoi. ”Onhan minulla,” vastasin nopeasti. Joze vain pudisteli päätään. ”Olet edelleen sisäänpäin suuntautunut eli introvertti. Käytöksesi on myös luotaan työntävää. Ajatusmaailmasi ja asenteesi ovat kummallisia. Teet itsepäisiä päätelmiä asioista, joista et tiedä mitään, ” Joze alkoi luetella, mutta minä keskeytin hänet: ”Lopeta jo. Alat kuulostaa ihan Mimosalta. Et sinäkään tunne minua niin hyvin, että voisit väittää minua tuollaiseksi.”
Tyttö alkoi potkia kiveä, joka oli joutunut tielle. ”Nytkin sinä aloitit tuon,” hän huomautti. Närkästyin hiukan: ”Itsehän aloitit. Sitä paitsi käytökseni on kasvatukseni tulos. Kaveripiirillä oli myös suuri vaikutus…” Tällä kertaa Joze keskeytti sanani. ”Ja sinullako ei ollut mitään tekemistä asian kanssa? Olet itse tehnyt valintasi ja valinnut kaveripiirisi. Olet ollut jo lapsesta asti yksinäinen ja syrjäytynyt, etkä ole päässyt siitä vieläkään eroon. Voit parantua vain muuttumalla itse. Sinulla on ympärilläsi paljon hyviä ihmisiä, jotka voivat auttaa sinua. Näiden ihmisten hylkiminen vain hidastaa kehitystäsi ja saat taas uusia säröjä, eikö niin?” tyttö tulkitsi. Olin alkanut ärtyä. En vain kestänyt tällaista. En minä ole mikään sairas, hitto vie! Olen vain erilainen ja teen asiat omalla tavallani. Enkä ole yksin, enkä surullinen. Minullahan on Axe. ”Sinä et edelleenkään tiedä minusta mitään,” väitin vastaan. Joze silmäili hetken katulamppuja, jotka valaisivat ajotietä hieman kauempana. Sitten hän pysähtyi. ”Hyvä on sitten. Taidan mennä Hellenin luo yöksi. Sain sinusta ihan tarpeeksi yhdelle päivälle,” hän huikkasi ja teki täyskäännöksen. Katsoin hetken, kuinka tyttö juoksi, kunnes katosi pimeään.
”Tiedätkö mitä, Axe?” huomautin ja Axe äännähti kysyvästi. ”Tytöt eivät taida pitää minusta,” sanoin vaimeasti. Axe painautui minua vasten ja halasi hellästi. ”Teen kaiken, mitä ikinä vain tahdot. Älä ole surullinen,” Axe pyysi ja silitti poskeani. ”Minä en tarvitse ketään muuta. Kunhan sinä vain olet lähelläni, niin kaikki on hyvin. Olin kanssasi niin onnellinen, ennen kun nuo tytöt alkoivat sotkea elämääni,” huokaisin ja aloin taas kävellä. Pitelin Axea tiukasti rintaani vasten. Hän on tärkein, joka minulla on koskaan ollut. En saa menettää häntä. En halua päästää hänestä irti. ”Mitä aiot tehdä asialle?” Axe kysyi. ”Hankkiudun niistä tytöistä eroon.”

Olimme viimein kotona. Axe olisi taas minun tämän yön. Olin jo täysin vaipunut tuohon ajatukseen, kun säpsähdin. Ovellamme seisoi joku. Koska eli niin pimeää hän näkyi pelkkänä hahmona. ”Kuka sinä olet?!” kysyin. Ääneni värisi, mutta en voinut sille mitään. Tyyppi otti muutaman askeleen lähemmäs ja tuli valoon. Mimosahan se oli! Hän oli pukeutunut hassusti tummaan huppariin ja oli vetänyt hupun päänsä päälle niin etten nähnyt kasvoja. Vaaleat, lainehtivat hiukset paljastivat hänet. Ne tulivat esiin kaula-aukosta. Tyttö ei edes katsonut minuun ja piti katseensa maassa.
”No. Aiotko sinä avata oven vai et? Ei minulla ole avainta,” hän sanoi lopulta. Ääni oli häiritsevä siten, että se ei tuntunut Minosalle luonnolliselta. Täysin väritön ja tympeä. ”Mitä on tapahtunut? Missä oikein olit?” kysyin, kun tyttö livahti ovesta sisään. ”Saat kuulla. Te molemmat saatte. Hellen ja pikkusiskosi ei tule koskaan kuulemaan sitä. Saat tietää, ennen kuin katoan. Sinä saat kadottaa minut,” Mimosa mutisi ja laahusti keittiöön. Hän ei ollut vieläkään vetänyt huppua pois silmiltään. En tietänyt mitä tehdä. Seisoin vain paikallani ja odotin jotain. En tosiaankaan tiennyt, mitä oli tapahtumassa. Pian Mimosa palasi keittiöstä ja pysähtyi eteeni. Hän piteli kädessään veistä ja ojensi sen sitten minulle.
”Tapa minut,” tyttö sanoi ja avasi paitansa vetoketjun. Käänsin vaistomaisesti pääni, mutta olin huomannut jotain outoa. Minun piti kääntyä katsomaan. Mimosan rintakehään oli kirjoitettu suurilla tikkukirjaimilla ”hylätty”. Mustalla tussilla, joka oli niin vahva, että rintakehä punoitti. ”Kuka tuon teki?” kysyin heti. Mimosa puri huuliaan. Hänen kasvonsa ilmaisivat tuskaa. ”Sattuu...sattuu niin vietävästi. Luulen, että minä kuolen,” hän hoki. Sitten hän katsoi ensimmäistä kertaa minua. ”Nopeasti. Ota vereni, ennen kuin se myrkyttyy,” hän käski. Otin askeleita kauemmas. ”Mitä? Miksi? Miksi minä?” pyörittelin kysymyksiä. En pystynyt ollenkaan ajattelemaan. Viimein seinä tuli vastaan, enkä pystynyt enää perääntymään.

”Minulla oli poikaystävä, ihan oikeasti oli. Nimeni ei ole Mimosa vain Katie. Hän kertoi sen. Kohtasin hänet tänään. Olisin kohdannut jo aiemmin, mutta minä pakenin. Ehkä minulla oli aavistus siitä, mikä oli totuus ja välttelin kuulemasta sitä. Se mies joka on seurannut minua, oli poikaystäväni. Hän yritti tappaa minut. Hän laittoi minut pyykkivatiin ja painoi minut pinnan alle. En kuitenkaan kuollut vaan sinä löysit minut. Hän sai tietää, että elän ja alkoi vainota minua. Ymmärrätkö? Oma poikaystäväni halusi niin kovasti kuolemaani! Tämän minä sain tietää itsestäni!” tyttö parahti. Hän nyyhkäisi ja jatkoi: ”Tänään siis hän kertoi tuon kaiken. Lisäksi hän halusi osoittaa, että oli todella hylännyt minut. Katso nyt tätä viestiä! Mitä se tarkoittaa? Minua ei haluta. Minun halutaan katoavan pois. Silloin mieleeni tuli, etten anna hänelle sitä kunniaa riistää henkeäni. Annan sen sinulle, koska vihaan sinua ja Axea myös. Vihaan teitä molempia, mutta annan teidän hyötyä kuolemastani. Eikös ole aika hassua?”
”Miten me muka hyötyisimme tästä?” kysyin epäuskoisena. Yritin näytellä tyyntä ja tasapainoista, mutta käteni vapisivat. ”Vai et muka tiedä? Etkö haluakin, että Axe kehittyisi lisää? Se tarvitsee siihen ihmisverta, vai mitä? Sinä olet selvästi rakastunut siihen. Rakastathan sitä enemmän kuin mitään muuta tässä maailmassa. Sitä paitsi olet vastuussa. Sinä pelastit minut ja annoit minulle elämäni takaisin. Annoit minulle vain lisää aikaa kärsiä. Nyt saat luvan korjata virheesi ja ottaa elämäni pois,” tyttö sanoi kolkosti. Mitä minä teen? Hän ei ole enää Mimosa vaan Katie. Hän ei näe enää muuta kuin kuoleman. Enkä minä osaa pelastaa häntä. ”Hyvä on sitten,” kuiskasin.

Minulla on veitsi, androveriplasmanvaihtaja, sanko ja verenluovuttaja. Viillän sen kaulan auki ja veri valuu sankoon. Axe katsoo toimitusta aivan hiljaa ja rauhallisena. ”Vaihdat siis tänään vereni? Ei se vielä ole tarpeen,” hän sanoo. ”Tämä on parempaa verta,” vastaan. Axe vain nyökkää ja käy istumaan viereeni. Kun sangossa on tarpeeksi verta ja vuotaminen on hidastunut, kaadan veren plasmanvaihtajan valtimosäiliöön, avaan luukun Axen selästä ja asetan letkut paikoilleen. Sitten kytken koneen päälle. Kaikki etenee samalla tavalla kuin ennenkin. Menee hetki ja sitten Axe on valmis. Hän avaa silmänsä ja hymyilee minulle. Minä hymyilen takaisin.
Hautaamme tytön yhdessä takapihallemme. Pyydän Axea kaivamaan tarpeeksi syvän kuopan, niin että kukaan ei löydä ruumista. Sitten pudotamme ruumiin hautaansa ja alamme peittää kuoppaa. Lopuksi asetan ruohon takaisin paikoilleen. Ensi keväänä se on ehkä juurtunut maahan taas kiinni ja silloin kukaan ei huomaa mitään. ”Miltä sinusta tuntuu, Axe?” kysyn. ”Minusta tuntuu oikein hyvältä,” hän vastaa ja hymyilee kuin enkeli.
"Jättäkää minun Slaine rauhaan!
t: ruma läski akka"

Manalatar
Viestit: 9
Liittynyt: Ke Joulu 12, 2007 18:33
Viesti:

Ah...

Viesti Kirjoittaja Manalatar » Pe Joulu 14, 2007 17:51

Ihanaa, jatkoa...

Tuo viimeisen luvun loppu on värissyt ilmassa jo tarinan alusta asti, mutta jotenkin toivoin, että kaikki kävisi vielä hyvin. Mutta toisaalta, se olisi samanlaista kuin saisi vain suudelman, kun oikeasti tahtoisi kaiken. Onhan sekin kiva, mutta jäisi himoitsemaan enemmän :twisted:
”Mitä aiot tehdä asialle?” Axe kysyi. ”Hankkiudun niistä tytöistä eroon.”
Tuossa kohdassa pelkäsin, että Axe päättäisi puuttua itsenäisesti asiaan, mutta se olisi ollut liian ennalta-arvattavaa...

Rakastan tätä tarinaa, rakastan Bayta. Olet kirjoittanut hänet upeasti, niin tarkasti, että hänet on helppo ajatella todelliseksi henkilöksi, tavallaan tunnen hänet, vaikket hänestä liikoja ole kertonutkaan.

Kerrot hienosti erilaisuudesta, massasta poikkeamisesta ja sen vaikeuksista. Syrjäytymisestä ja fetisseistä. Siitä miten yksin voi olla, vaikka olisikin muiden ympäröimä.

Kiitos, nautin tästä. Jään odottamaan, kasvaako Bayn ja Axen nälkä "syödessä" :wink:

Toivottavasti saan pian jatkoa![/quote]
Vanha sananlasku kertoo seuraavaa:

Ensimmäinen vahingossa
Toinen uteliaisuudesta
Kolmas tottumuksesta

Se kuvastaa ketjua, joka synnyttää intohimoja.

Avatar
Fuyuki
Viestit: 165
Liittynyt: To Heinä 26, 2007 18:59

Viesti Kirjoittaja Fuyuki » Ma Joulu 17, 2007 13:15

Whii, jatkoa!

Minäkin ajattelin, että Axe puuttuisi peliin hankkiutumalla tytöistä eroon. Mutta parempi näin.

Tykkään tästä tarinasta ehkä siksikin, että se on niin erilaista kuin ne tarinat mitä itse kirjoitan. Teksti ei ole ennalta-arvattavaa. Kaikkea jännää tapahtuu.
On myös mielenkiintoista nähdä miten Bay vastaa Axen esittämiin kysymyksiin. On kuin selittäisi lapselle mistä lapset tulee :D

Jatkoa jäämme odottelemaan ^^
Welcome to life. Everything is a useless struggle until you die.

Vastaa Viestiin

Palaa sivulle “Pörröinen kirjoituskone”

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailija