Veljekset

Fanficit ja muut kirjoittelut sekä niihin liittyvä aivoriihi.

Valvoja: Yaoi.fi / aktiivit

Avatar
-Rudia-
Viestit: 180
Liittynyt: Ma Tammi 16, 2006 15:40
Paikkakunta: My kingdom of yaoi

Viesti Kirjoittaja -Rudia- » Pe Heinä 14, 2006 06:57

Lisää jatkoa laitettu... nauttikaa...

EDIT// Tuntuu kuin kirjoittaisin jotain todella typerää saippuasarjaa! kyaah! miks mun tarinat lopahtaa aina?
Hate the sin -
but love the sinner

Avatar
-Rudia-
Viestit: 180
Liittynyt: Ma Tammi 16, 2006 15:40
Paikkakunta: My kingdom of yaoi

Veljekset - Jatkuu: 17. luku

Viesti Kirjoittaja -Rudia- » Ma Heinä 17, 2006 17:08


17. Paluu menneisiin

“Yuki, miksi sinä palasit tänne?” johtajatar kysyi.
Makasin sohvalla johtajattaren huoneessa. Olin liian väsynyt puhuakseni, liian turta millekään tunteelle, jota olisin voinut ilmaista. Minua ei huvittanut enää selitellä. Käperryin tiukempaan kerään ja peitin kasvoni.
“Mitä siellä tapahtui? Olit niin onnellinen siellä huvipuistossa, mitä sen jälkeen tapahtui?” johtajatar kyseli lempeällä äänellä. Hänen kätensä kosketti hiuksiani ja hän alkoi silittää niitä.
“Akito”, minä vastasin hiljaa. “Akito on…”
“Mitä tapahtui? Voi pieni kulta rakas! Kerro nyt!” johtajatar pyysi ääni särkyen huolesta. Hän otti minut syleilyynsä. “Yuki-kiltti, kertoisit nyt, mitä on tapahtunut? Mitä Akitolle on tapahtunut?”
“Akito”, minä kuiskasin. Ainoa asia mitä enää lausuin oli Akiton nimi.
“Voi sinua raasua”, johtajatar voivotteli ja silitti edelleen hiuksiani. “Ei sinun tarvitse kertoa, jos et halua. Onko mitään, mitä voisin tehdä hyväksesi? Ilmoittaa Akanemuille, että olet täällä?”
Pudistin päätäni. En tahtonut mitään muuta kuin rauhaa.
“Shinta-san”, minä aloitin. “Tahdon pysyä poissa heidän luotaan.”
“Mutta minun on pakko ilmoittaa heille, että olet turvassa”, johtajatar henkäisi.
“Selvä sitten”, minä vastasin.
“Soitan heti paikalla. Selitän, että tarvitset hiukan lomaa. Älä huoli, he varmasti ymmärtävät.” johtajatar nousi ja asteli työpöytänsä ääreen. Hän naputteli numeron ja odotti luuri korvallaan. Pian hän alkoi puhua.
Minä palasin takaisin tapahtuneisiin asioihin. Ne vaikuttivat yhdeltä ihanalta unelta. Kaukaisilta, toteenkäymättömiltä - ne olivat unelmia, joihin oli helppo turvautua, kun alkoi tuntua pahalta. Minusta tuntui pahalta.
“Kiitos. Kyllä, pidän huolta Yukista, kunnes hän on asettunut. Kiitos vielä kerran. Voikaa tekin hyvin. Näkemisiin.” johtajattaren ääni herätti minut aatoksistani. Vilkaisin häneen ja hän hymyili minulle astellessaan luokseni. Hän kyykistyi tasolleni ja asetti käden hiuksilleni, joita hän alkoi silittää.
“Aida-sama ja Helen-sama olivat hirvittävän huolissaan, kun eivät enää löytäneet sinua sairaalasta. Olet joutunut kokemaan paljon asioita. Ei ihme, että olet hiukan eksyksissä itsesi kanssa.” johtajatar kuiski lempeästi. “Jos vain voisin jotenkin auttaa sinua.”
“Ei kiitos. Olette tehneet enemmän kuin oli tarpeen”, vastasin. En voinut mitään muutakaan. Monet tunteet myllersivät sisälläni saaden minut voimaan pahemmin kuin koskaan ennen.
“Sano vain, jos haluat jotain”, johtajatar sanoi taas lempeästi.
Sen lauseen jälkeen huoneeseen laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoi vain hengityksen tuottama huokuna. Pian kuitenkin nousin istumaan ja katsoin johtajatarta.
“Tahtoisin saada uuden vihon ja kynän”, sanoin. Se ei ollut niinkään pyyntö, mutta minä halusin kirjoittaa.
Johtajatar hymyili ja nyökkäsi. Hän nousi seisomaan ja asteli kaapille, joka oli vastakkaisella seinällä sohvasta katsottuna. Hän avasi toisen puisen oven ja tutkiskeli täysinäisiä hyllyjä. Hän siirsi kädellään joitakin purkkeja edestä ja kurotti jotain kohti. Pian hänen kädessään oli pieni vihko, jonka kannessa oli hauska kuviointi - aivan kuin eläimet olisivat tanssineet piiriä ison kokon ympärillä, tai ainakin siltä se näytti. Johtajatar sulki kaapin oven ja ojensi vihon minulle. Sitten hän meni työpöytänsä ääreen ja ojensi minulle kuulakärkikynän.
“Olen pahoillani, en nyt löydä lyijykynää, mutta tuo saanee kelvata”, johtajatar hymyili pahoittelevasti.
“Kiitos paljon”, minä sanoin ja kumarsin. Samassa nosti polveni sohvalle ja nojauduin selkänojaan. Laitoin vihon reisiäni vasten ja otin ensimmäisen sivun.
“Minä menen kierrokselleni. Jos tarvitset jotain, niin tiedät, mitä tehdä.” johtajatar sanoi ja poistui ovesta.
Kirjoitin monta sivua tekstiä, lähinnä runoja. Jokainen sana viilsi ja samalla se turrutti tuskaani. Kirjoitin, kunnes pääni oli tyhjä ja kynästä alkoi loppua muste. Johtajattaren palatessa takaisin minä istuin hievahtamatta paikallani, päätäni taakse nojaten, silmät kiinni ja yritin olla miettimättä liikoja.
“Onko sinulla nälkä?” johtajatar kysyi.
“Ei ole”, vastasin. Vatsani ilmaisi muuta kurinallaan.
Johtajatar naurahti. “Et voi valehdella minulle, Yuki-chan.” Hän puhui lähes äidillisen ystävällisesti. “Minä kipaisen keittiöön ja pyydän tuomaan jotain sopivaa. Mitä sinä haluaisit syödä?”
“Jotain tavallista”, vastasin. Olin tottunut hienoihin ruokiin Akanemujen luona, joten en enää muistanut sen halvan ruuan makua, josta sai nauttia Okamin luona.
“Pyydän sitten mieliruokaasi - riisipalloja ja tulista currya.” johtajatar hymyili.
“Kiitos”, minä sanoin edelleen samassa asennossa pysytellen. Mieleni harhaili edelleen Akiton luo. Hänen hymynsä, hänen lempeät silmänsä, hänen rakkautensa, joka sai minut tuntemaan turvallisuutta, hänen äänensä ja naurunsa, jotka eivät koskaan kuolisi korvissani.
“Pikkukaveri”, kuulin hänen äänensä liian selkeästi. Näin hänen hymynsä, tunsin hänen kosketuksensa. Kaipasin häntä niin paljon. Ihan liikaa. Parahdin epätoivoisena. Olin yksin - kukaan ei ollut minua lohduttamassa. Kumarruin eteenpäin ja piilotin kasvoni kämmeniini. Nyyhkäisin. Olin niin yksin. Olin yksin ja turvaton. Miksi minut piti adoptoida juuri siihen perheeseen? Miksi juuri minut?
“Älä syytä itseäsi”, kuulin johtajattaren sanovan. Katsoin ylös hänen kasvoihinsa, jotka olivat tasollani. Hänen kätensä kohosi ja pian hän silitti hiuksiani. Hänen ilmeensä oli pahoitteleva - lähes lohduttava.
“Et sinä ole tehnyt mitään väärää, sinun on turha syyttää itseäsi.” johtajatar sanoi.
“Mutta kun”, minä aloitin ja samassa kyynelnoro vyöryi poskeani pitkin.
“Voi Yuki-pieni”, johtajatar voihkaisi surumielisesti ja hän otti minut syleilyynsä. Takerruin hänen paitaansa ja itkin hänen olkaansa vasten. Johtajatar silitti hiuksiani ja lohdutti minua parhaansa mukaan. Se ei kuitenkaan auttanut. Kaipasin Akitoa, joka makasi sairaalassa siteisiin käärittynä.
“Akito-niisan! Akito!” minä parkaisin ja takerruin entistä tiukemmin johtajattaren paitaan.
“Voi sinua rassukkaa. Olen niin pahoillani. Olen niin pahoillani, Yuki-chan. En tiedä, mitä voisin tehdä hyväksesi. En todellakaan tiedä, miten voisin auttaa sinua. Olen kuitenkin varma, että hyvin pian tuosta ovesta astuu sisään sinun isoveljesi - ei - vaan sinun rakkaasi.” johtajatar sanoi. Hämmästyin hänen sananvalintaansa. Hän tiesi! Hän tiesi, että minä ja Akito olimme enemmän kuin vain veljeksiä.
“Mistä sinä tiesit, että minä rakastan Akitoa enemmän kuin vain veljenä?” minä kysyin hämmentyneenä. Olin niin yllättynyt, että unohdin murheeni tyystin. Irrotin otteeni johtajattaresta anteeksi pyytäen.
Johtajatar istahti viereeni ja suoristi paitaansa. “Ei se mitään haittaa.” Hän käänsi hymyilevät kasvonsa minuun. “Sen näki jo sinun naamastasi heti silloin, kun tapasitte tässä huoneessa ensimmäisen kerran. Se tapa, jolla häntä katsoit, oli samanlainen kuin vastarakastuneella tytöllä. Olit niin suloinen hänen vierellään.”
Painoin pääni muistaessani sen ensimmäisen päivän Akiton kanssa. Ja sen päivän iltaa, sitä hetkeä, jolloin olin suudellut häntä ensimmäisen kerran. Minun virheeni oli tuominnut meidät tähän tilanteeseen, Akito! Olen niin pahoillani. Kiristin hampaitani ja yritin estää uusia kyyneleitä valumasta silmistäni. Olen tarpeeksi iso ja vahva olemaan yksin! Ihan tarpeeksi vahva, jotta selviän ilman kenenkään lohtua tai apua. Ihan tarpeeksi vahva kohtaamaan huomisen ja sitä seuraavat huomiset ilman Akitoa.
“Voi ei! Toinko muistoja mieleen? Voi, anna anteeksi! Lupaan olla hiljaa Akitosta tästä lähtien!” johtajatar huudahti pahoittelevasti ja pian olin taas hänen syleilyssään. “Itke vain, jos se helpottaa. Ei siinä ole mitään hävettävää. itke vain, Yuki-pieni, itke vain.” Hän silitti hiuksiani ja se toi mieleeni Akiton tavan silittää niitä yhtä lempeästi. Miksi minun piti rakastua omaan veljeeni? Miksi minun piti kärsiä tämä kamala kipu ja tuska? Miksi juuri minä, Akito-niisan? Miksi juuri minä?

18. Suvanto

Muutaman seuraavan viikon ajan pysyttelin johtajattaren luona. Nukuin hänen toimistossaan ja vietin enemmän aikaani kirjoitellen kuin puhuen. Yritin pitää ajatukseni poissa Akitosta, mutta se oli lähes mahdotonta, sillä minä kirjoitin jokaisen sanan hänestä. Joka ikinen sana kertoi hänestä. Kun vähitellen aloin kyllästyä itsesääliin, nousin seisomaan ja katsoin ikkunasta ulos maailmaa. Se oli entisensä, ehkä syksyn harmaus vain häiritsi minua.
Johtajatar antoi minulle pieniä tehtäviä. Hän tahtoi minun opiskelevan ikäisteni lailla. Hän teki tehtäviä ja antoi niitä sitä mukaa minulle. Opettelin uusia kanjeja ja laskin matemaattisia ongelmia, joissa olin haka ikäisekseni. Pian elämäni alkoi muistuttaa entistä elämääni ennen Akanemuja ja sitä painajaismaista miestä. Osallistuin oppitunneille ja autoin pienempiä ongelmissa. Kuulin taas tuttuja huudahduksia käytävillä: “Niisan! Neko-chan!” Hymy palasi pikku hiljaa kasvoilleni. Saatoin elää rauhallista elämää miettimättä sen enempää Akitoa kuin ketään muutakaan. Olin vain oma itseni niiltä ajoilta, jolloin en ollut edes tuntenut Akitoa.
“Sinä voit tänään hyvin, huomaan”, johtajatar sanoi hymyillen, kun hän toi minulle ruokaa toimistoon.
“Niin, alan pikku hiljaa rauhoittua, kiitos teidän kärsivällisyytenne”, sanoin ja otin tarjottimen eteeni.
“Hyvä juttu”, johtajatar vastasi ja istuutui sitten alas lattialle. Hän piti tarjotinta polviensa päällä ja söi hyvin hitaasti, aivain kuin hän olisi miettinyt jotain.
“Mikä hätänä?” kysyin ihan varmuuden vuoksi. Ehkä hänellä oli aikuisten ongelmia, kuten sen ikäisillä naisilla tuntui olevan.
“Tuo sinun puhetapasi vain. Puhuttelet minua liian muodollisesti. Mitä jos vain sinuttelisimme?” johtajatar kysyi hymyillen.
Hymyilin vastaukseni. “Kyllä se minulle sopii, Shinta-san.”
“Tuo on parempi”, johtajatar sanoi ja sitten hän alkoi syödä ihmisten vauhtia.
Nauroin. En muistanut milloin viimeksi olin nauranut. Siitä tuntui olevan ikuisuus, se tuntui melkein unelta. Ehken koskaan ollutkaan Akanemujen adoptiolapsi. Ehkä olin vain nukkunut pitkän ajan täällä Okami Shintan koulukodissa.
“Kunpa minulla olisi tuollainen lapsi kuin sinulla, Yuki-chan”, johtajatar sanoi surullisena. Hän laski riisikupin alas ja asetti syömäpuikot sen päälle poikittain.
“Mistä te puhutte?” kysyin, kunnes muistin, mitä olin luvannut. “Mitä sanoit? Kuinka niin minunlaiseni poika?” korjasin lauseeni.
“Katsos, Yuki-chan, minulla oli kaltaisesi poika kerran. Hän oli hyvin sievä ja ystävällinen, aivan kuten sinä.” johtajatar aloitti kertomustaan.
Punastuin johtajattaren sanoista.
“Poikani kuitenkin sairastui ja kuoli. Olin silloin vasta nuori, en edes vielä kahtakymmentäneljää vuotta vanhempi. Se oli juuri ennen kuin sinä tulit tänne. Tämä oli silloin vielä perheeni omistama koulu, joka sitten muutettiin perintövaroilla koulukodiksi. Sinä olit silloin liian pieni muistaaksesi minkälaisessa kunnossa tämä paikka oli siihen aikaan. Minusta tuli tämän paikan johtajatar ja pidin sinusta heti silloin, kun tulit tänne. Tahdoin adoptoida sinut omakseni, mutta tiesin, etten voisi täyttää kunnollisen äidin vaatimuksia. Olisin liian kiireinen hoitaakseni sinua. Tein kuitenkin kaikkeni, jotta sinulla olisi hyvä olla”, johtajatar kertoi.
Muistin hämärästi koulun remontin aikaiset ryminät ja tuoksut. En muistanut sen tarkemmin mitään muuta.
“Kunnes sitten jouduin suostumaan siihen, että sinut kasvatettaisiin siinä perheessä, jossa se mies väitti olevansa perheen pää. En olisi voinut arvata, että hän käyttäisi sinua hyväkseen. Kaduin sitä niin syvästi. Olisin voinut pelastaa sinut, jos olisin toiminut, kuten sydämeni minulle kertoi.” johtajatar päätti tarinansa ja minua nolotti. En tiennyt, että johtajatar rakasti minua niin paljon. Miten minä voin koskettaa niin paljon joitain ihmisiä ympärilläni?
“Ja nyt olet sitten Japanin rikkaimman perheen perijä”, johtajatar sanoi minua katsoen. Huomasin hänen silmissään kimmeltävät kyyneleet.
“Niin, no, en minä sitä tuolta kannalta enää ajattele. Minä rakastan Akitoa”, huomasin miten helppoa oli sanoa hänen nimensä ilman ainuttakaan kyyneltä, “ja minä pidän Helen-äidistä ja Aida-isästä. He ovat niin toistensa vastakohtia, mutta sittenhän se vain vahvistaa säännön ’vastakohdat täydentävät toisiaan‘, eikö vain? Rakastan perhettäni ja olen onnellinen.” muistin hiljalleen ikävöiväni heidän luokseen. Niin, minä todella rakastin sitä paikkaa.
“Minun pitäisi mennä kierrokselleni. Haluatko tulla mukaani?” johtajatar kysyi nousten ylös.
Nousin ylös ja otin tarjottimeni. Johtajatar laittoi kupit ja pienet lautaset päällekkäin ja hän nosti tarjottimet vielä toistensa päälle.
“Ihan ensiksi sinä saat viedä nämä keittiöön”, johtajatar sanoi hymyillen.
Otin tarjottimet käsiini ja lähdin kantamaan niitä. Vilkaisin taakseni, kun kävelin käytävää pitkin rappusille, ja näin, että tummiin pukeutunut pitkä, hoikka henkilö asteli toimistoon johtajattaren toivottaessa tämän tervetulleeksi. Olin niin kaukana, etten nähnyt tulijan kasvoja selvästi, eikä minun kai tarvinnutkaan. Lähdin rappusia pitkin alas. Pian tulin huoneeseen, joka toimi ruokalana. Puikkelehdin pöytien lomitse ja asetin tarjottimen sisältöineen keittiön puolella olevaan likaisten astioiden telineeseen. Huokaisin. Ehkä minun ei pitäisi mennä häiritsemään johtajatarta ja vierasta. Se olisi hyvin epäkohteliasta. Mutta minua alkoi vaivata kiusallinen tunne. Sydämeni hakkasi ja mieleeni tulvahti kuvia Akitosta. En tiennyt miksi.
Lähdin takaisin, enkä edes yrittänyt estää jalkojani johdattamasta minua johtajattaren toimistolle. Ovi oli avoinna, mutta koputin silti oven lasiin. “Suokaa anteeksi häiriöni”, sanoin.
Johtajatar istui työpöytänsä takana. Hän katsoi minua hymyillen. Vieras oli riisunut pitkän, tumman takkinsa ja se oli taitettu kaksinkerroin vieraan syliin. Vieraan tummat hiukset kiilsivät puhtaina ja hän oli pukeutunut tummaan pukuun. Mielestäni se ei istunut hänelle, mutta mikä minä olin arvostelemaan ihmisiä? En nähnyt vieraan kasvoja (oletin hänen olevan mies tumman puvun tähden), mutta minun sydämeni hakkasi kuin olisi tiennyt jotain sellaista, mitä minä en älynnyt. Samassa tunsin oudon energian virtaavan huoneen ilmatilassa. Se sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkääni.
“Tulehan tänne, lapsirakas!” johtajatar viittoi.
Astelin lähemmäksi ja samassa tunsin valtavan energiaryöpyn tunkeutuvan lävitseni. Haukoin henkeä. Samassa vieras nousi elegantisti seisomaan. Mieleeni tulvi Akiton tapa nousta seisomaan. Katsoin vieraan selkään ja yritin turhaan pidättää haluani huutaa kunnolla.
“Täytyy edelleen kai opettaa sinulle tapoja”, kuulin tutun äänen sanovan. Samassa vieras käänsi katseensa minuun ja joudun ottamaan tukea pöydän kulmasta, jotten olisi kaatunut maahan. Edessäni seisoi Akito - taivaallisena ilmestyksenä. Hänen hymynsä, hänen silmänsä, hänen äänensä ja hymynsä - kaikki oli siinä yhdessä hetkessä tullut eteeni.
“Luojani!” minä parahdin ja päästin irti kompuroidakseni Akiton syliin.
Akiton iloinen nauru täytti huoneen, kun hän kaappasi minut syliinsä ja pyöräytti minua kerran ympäri. Samassa tunsin hänen huuliensa kosketuksen omiani vasten. Suutelin Akitoa takaisin välittämättä johtajattaren katseesta. Mitä väliä sillä oli? Hän tiesi! Hän tiesi ja se oli vain hyvä.
“Miksi sinä karkasit?” Akito kysyi laskiessaan minut alas.
“Minä en vain kestänyt enää”, minä vastasin totuudenmukaisesti.
“Mitä sinä et kestänyt? Minua?” Akito uteli ihmeissään.
“Minä - minä vain kun - tuota - noin - niin”, minä takeltelin sanoissani ja katselin jalkateriäni. Miten minä voisin selittää pelkuruuteni? Miten selittäisin sen todellisen syyn? Olin lähtenyt, koska minua pelotti - pelkäsin omaa suruani ja yritin paeta sitä muualle. Olin niin häpeissäni, etten enää uskaltanut katoa Akitoon.
“Voi sinua, pikkukaveri, pelästytinkö minä sinut noin pahasti?” Akito kysyi kyykistyessään tasolleni. Hän yritti katsoa minua silmiin, mutta minä välttelin hänen katsettaan. Tyydyin vain pieneen nyökkäykseen.
Akito hymyili lempeästi ja sekoitti sitten hiuksiani. Hänen kosketuksensa oli edelleen samanlainen, lempeä ja rakastava. Sellainen, kuten sen pitikin olla. Huokaisin. Olin kaivannut sitä.
“Muistatko lupauksesi?” Akito kysyi suoristautuessaan.
Vilkaisin häneen hämmentyneenä. Minkä ihmeen lupauksen? Mistä hän puhui?
“Lupasit, että viet minut treffeille heti kun nousen sairaalasängystä”, Akito hymyili leveästi ja hän naurahti. Hänen naurunsa oli niin heleää ja kaunista - rehellistä.
“Niin minä taisin luvata.”, sanoin hiljaa. Hetkinen! Akito oli silloin hereillä? Katsoin häneen hiljaisuuden laskeutuessa väliimme. Akito katsoi minua hymyillen, hän tarttui minua kädestä ja laittoi sormemme lomittain. Hän vetäisi minut lähelleen ja halasi minua tiukasti. “Sinä lupasit, pikkukaveri”, hän kuiskasi ja kumartui suutelemaan kaulaani. Haukoin henkeä. Ei johtajattaren nähden! En voinut kuitenkaan työntää Akitoa pois tai torjua häntä. Rakastin tätä tunnetta - hänen energiansa virtaa.
“Akito! Akito!” minä huudahdin. Hän oli todellakin luonani. Minun kallis rakas Akitoni! Kiersin vapaan käteni hänen ympärilleen ja samassa huulemme kohtasivat syvässä suudelmassa. Tämä olisi hyvä näin. En välittäisi enää mistään muusta kuin Akitosta. Ympäröivä maailma oli minulle yhtä tyhjän kanssa. Se paikka, missä olin Akiton kanssa - oli se sitten toimistohuone tai makuuhuone tai vain kivi, jonka päältä katselisimme merelle laskeutuvaa aurinkoa - oli minulle riittämiin. Rakastaisin häntä varmasti kaikki nämä tulevat vuodet, eikä mikään voisi meitä erottaa.

Epilogi

“Akito! Älä laita sitä lakkaa noin hemmetin paljon!” valitin ja yritin hengittää, mutta sain vain kamalanhajuisia höyryjä keuhkoihini. Yskin.
“Älähän nyt, pysyhän paikallasi!” Akito komensi ja laittoi sitten harjan kahvan hampaidensa väliin. Hän sotki hiuksiani sormillaan. Olin antanut hiusteni kasvaa viimeisen vuoden ajan ja ne olivat lähes yhtä pitkät kuin Akitolla - olkapäille asti, hieman kihartuen kasvoille. Minun hiuksiani oli vaalennettu ja Akiton omia taas tummennettu. Olimme pukeutuneet molemmat samanlaisiin vaatteisiin - röyhelöpaitoihin, jotka näyttivät enemmän paljasta pintaa kuin laki salli ja meillä oli mustat nahkahousut jalassa. Akitolla oli paksupohjaiset saappaat ja minulla vain tavalliset mustat kengät. En ymmärtänyt, miten Akito pystyi liikkumaan noiden kanssa! Hän oli kymmenen senttiä pitempi kuin tavallisesti!
“No niin, valmista!” Akito sanoi viimein ja päästi minut pälkähästä.
“Hyvä juttu! Olen tukehtua tänne pukuhuoneeseen!” sanoin ja nousin seisomaan.
“Olet niin syötävän hyvännäköinen nyt, että voisin kaataa sinut tuohon pöydälle ja ottaa sinut heti paikalla”, Akito kiusoitteli.
“Lopetahan tuo, rakastajapoika, ja odota kunnes olemme saaneet tämän keikan päätökseen.” virnistin ja laitoin vielä puuteria kasvoilleni. Akito oli meikannut minut vahvasti. Rakastin tätä ihanaa goottimeikkiä.
“Viisi minuuttia alkuun!” ovelta kuului huuto.
“Selvä!” minä huudahdin. No niin, pian olisi ensimmäisen maailmankiertueemme avauskonsertin aika. Siitä oli jo vuosi kun olin aloittanut laulamisen. Pikkuklubilta isoille areenoille Akito vierelläni. Ilman häntä olisin varmasti lopettanut sen ensimmäisen illan jälkeen.
“Tulehan jo, rakas, ei anneta faniesi odottaa”, Akito asteli ovelle ja ojensi sitten kätensä minua kohti. Tartuin siihen ja Akito vetäisi minut syliinsä. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja hengitti sisäänsä hiusteni tuoksua. Olin edelleen lyhyt, mutta minä kasvoin koko ajan. Olin jo vain päätä lyhyempi kuin Akito, siis oikeasti. Akiton huijaussentit hämäsivät edelleen katsojia.
“Voi, sinä todella olet hyvännäköinen ja hyväntuoksuinen. Ah!” Akito suorastaan parkaisi ja suuteli minua pitkään ja hartaasti. En voinut muuta kuin vain vastata hänelle.
“Nyt sinun huulimeikkisi on aivan pilalla”, sanoin heti, kun olin saanut huuleni vapaaksi.
“Samoin sinun”, Akito virnisteli. Hän otti mustan huulipunan ja korjasi meikkini.
“Kolme minuuttia!” kuului oven takaa.
“Me tulemme!” Akito huudahti ja sitten hän halasi minua nopeasti. “Tämä on suuri iltamme, rakas. Kun tämä on ohitse, tarjoan jäätelöt… ja vähän muutakin”, hän kuiskasi.
“Selvä. Sinä sitten lupasit!” minä vastasin ja lähdin ovelle. Pian tunsin kosketuksen kädelläni. Sormet menivät kuin itsestään lomittain ja Akito seisahtui viereeni hymyillen.
“Odota minua”, hän sanoi miltei ääneti.
“Olemme valmiit!” sanoin ja ovella ollut mies avasi oven meille. Hän kumarsi meille, kun astuimme käytävälle ja kuljimme vierekkäin ahdasta käytävää pitkin kohti suurta lavaa. Kuulimme yleisön huudot. Sydämeni alkoi hakata yhtä nopeasti kuin rumpujen soittaja hakkasi rumpuja. Puristin kättäni Akiton kädessä. Akito vilkaisi minuun hymyillen. Hän vetäisi minut lähelleen ja hänestä lähtevä energian vyöry sai minut rauhoittumaan. Hän tiesi, millä lääkitä minut silloin, kun tunsin meneväni paniikkiin. Akiton seurassa kaikki oli täydellistä. Minun elämäni, maailma, jossa elimme - ei pientäkään muistikuvaa tapahtuneista kauheuksista. Akitolla oli edelleen arpi selässä, se näkyi harsomaisen kankaan läpi. Hänen kaunista ihoaan oli haavoitettu, mutta en enää syyttänyt siitä itseäni. Ne miehet olivat kuolleet jo aikaa sitten.
Seisoimme lavan reunalla, odotimme, että meidät kuulutettaisiin. Bändimme oli jo valmiina aloittamaan. Esirippu oli kiinni. Eräs mies nyökkäsi ja me otimme mikrofonit käsiimme. Akito katsoi minuun ja minä häneen. Hymyilimme ja astuimme merkistä lavalle. Esirippu nousi ja juoksimme lavan keskelle yleisön antaessa suosiotaan. Ensimmäinen laulu alkoi. Rakastin tätä tunnetta. Akito oli vierelläni jakamassa sen kanssani. Lauloimme yhdessä meidän elämästämme. Eturivissä, lavan edessä, seisoi johtajatar ja hänen vierellään seisoi eräs opettajani, herra Simonse. He olivat kihoissa ja johtajatar hymyili hänen kainalossaan. Kaikki oli hyvin. Minulla oli nyt perhe. Minulla oli äiti ja isä, veli, joka rakasti minua ja unelma, joka oli nyt toteutunut.



-------------------------------The end---------------------------------------
Hate the sin -
but love the sinner

Avatar
-Rudia-
Viestit: 180
Liittynyt: Ma Tammi 16, 2006 15:40
Paikkakunta: My kingdom of yaoi

Viesti Kirjoittaja -Rudia- » To Heinä 20, 2006 15:59

Veljesten tarina on viimein päätöksessään. Mutta, ei huolta, rakkaat ihmiset! Veljeksiin tulee kaksi extra-pätkää, joten pysykäähän valppaina. Kiitän sydämellisesti teitä, jotka olette pysyneet Yukin ja Akiton matkassa loppuun asti.
Hate the sin -
but love the sinner

Avatar
Yasha
Viestit: 42
Liittynyt: Su Heinä 02, 2006 13:08
Paikkakunta: himitsu desu

Viesti Kirjoittaja Yasha » To Heinä 20, 2006 19:10

Jippiii!!!

Ihana loppu ihanalle tarinalle, tosin harmi vaan, että se loppu. Ois mielellään saanu kirjottaa vähän enemmänkin. :? Odotan innolla niitä ekstroja! :lol:
All my friends just run away, when I'm having a bad day

Avatar
-Rudia-
Viestit: 180
Liittynyt: Ma Tammi 16, 2006 15:40
Paikkakunta: My kingdom of yaoi

maa

Viesti Kirjoittaja -Rudia- » Ke Heinä 26, 2006 09:46

Ensimmäinen extra-pläjäys luettavissa

täältä: http://www.deviantart.com/deviation/36921186/
Hate the sin -
but love the sinner

Avatar
-Rudia-
Viestit: 180
Liittynyt: Ma Tammi 16, 2006 15:40
Paikkakunta: My kingdom of yaoi

Veljekset - toinen extrapläjäys

Viesti Kirjoittaja -Rudia- » La Elo 05, 2006 18:29

Okei, ensinnäkin kiitän Yasha-chania siitä, että hän toivoi lisää jatkoa mahdollisimman pian, tai ainakin kannusti minua kirjoittamaan tämän pätkän loppuun... no... ei sentään ihan selvillä sanoilla, mutta rivien välistä voi lukea kaikenlaista xD Toiseksi, olen pahoillani siitä, että joillekin tämä pätkä aiheuttaa vaniljajäätelökammon (tai -himon). Kolmanneksi: Veljekset päättyy tähän pätkään. Kiitän kaikkia niitä, jotka olivat mukana kannustamassa minua jatkamaan, vaikka tiesin, että se tulisi lopahtamaan. Kiitos, kiitos, kiitos!

Epilogi 2: Jäätelöyö

Keikan jälkeen minä ja Akito painuimme suoraa päätä hotellihuoneeseemme, kunhan vain olimme ensin täyttäneet faniemme toivomuksia: nimikirjoituksia, valokuvia ja sun muuta sellaista. Tytöt suorastaan palvoivat Akitoa, mutta Akito palvoi vain minua - hän ei edes vilkaissutkaan muita kuin minua, mutta minä tiesin, että Akito teki niin saadakseen viestinsä perille: Me olimme yhdessä ja maailman olisi syytä hyväksyä se.
Akito kantoi minut huoneeseemme ja samassa sain istua isossa kylpyammeessa Akiton sylissä, valkoista vaahtoa ympärillämme, sormemme lomittain laitettuina, hieman väsyneinä, mutta onnellisina jutellen kaikesta mahdollisesta.
“Miltä sinusta tuntui tuolla lavalla?” Akito kysyi kättäni suukottaen.
“Loistavalta - olithan sinä vierelläni”, vastasin hymyillen huojentuneena siitä, että se hetkellinen jännitys ja yleisön huudot olivat lakanneet. Saimme olla taas kahdestaan, edes hetken, kunnes joutuisimme esiintymään uudelleen huomenna. Mutta siihen tulisi olemaan ikuisuus.
“Niin, kuin myös”, Akito sanoi minua hyväillen. Värähdin ja huokaisin. Niin kaunista tunnetta ei voinut edes kuvailla sanoin. Akiton lämpö ja energia virtasivat minuun saaden minut tuntemaan itseni niin onnelliseksi.
“Pitäisiköhän meidän jo poistua? Olen tilannut meille jäätelöä”, sanoin hymyillen ilkikurisesti.
“Mitä sinulla on mielessäsi?” Akito kysyi päätäni kääntäen. Katsoin hänen silmiinsä, jotka tuikkivat uteliaina.
“Minulla on vieläkin nälkä. En ole maistanut sinua vaniljajäätelön kera”, sanoin ja nousin ylös ammeesta ja menin suihkuun huuhdellakseni itseni.
“Olet mahdoton!” Akito naurahti nojautuen ammeen reunaan. Hän painoi leukansa käsivarsiaan vasten ja katseli minua lempeästi.
Naurahdin. “Puhu omasta puolestasi!”
“Niin minä puhunkin!” Akito huudahti tyrmistyneenä. Hän oli sitten niin hellyttävä, kun hänen hermonsa kiristyivät. Rakastin hänen kiusaamistaan.
“Tule tänne”, minä pyysin seisoen edelleen lämpimän suihkun alla. Akito kömpi ylös ja asteli luokseni. Hän otti minut syliinsä ja suuteli hellästi, painaen minua itseään vasten. Samassa hän nosti minua ylös ja painoi minut kylmää kaakeliseinää vasten. Värähdin, kun kylmät väreet kulkivat selkääni pitkin.
“Sinä kidutat minut mielipuoliseksi, pikkukaveri!” Akito kuiskasi ja hän näykkäisi minua korvanlehdestä. Hän hyväili hiuksiani ja minä takerruin häneen.
“Huonepalvelu!” kuului huuto toisesta huoneesta.
“Se oli minun tilaukseni!” huudahdin ja yritin rimpuilla pakoon, mutta Akito tiukensi otettaan. “Ei vielä, pikkukaveri!” hän sähähti korvaani.
Akito nosti minua vielä hiukan ylemmäksi ja kiersin jalkani hänen ympärilleen. Hän halusi minua yhtä paljon kuin minä halusin häntä. Hänen sormensa sukelsivat sisälleni ja minä voihkaisin.
“Olit niin äärettömän seksikäs siellä lavalla laulaessasi. Minua halutti niin älyttömästi, etten voi enää vastustaa tippaakaan!” Akito sanoi.
“Olisihan sieltä riittänyt fanityttöjä vaikka kenelle tahansa”, sanoin ja samassa Akito työntyi sisälleni. Parahdin lähinnä onnesta.
“Kuka heistä puhui? Minä en tahdo muita kuin sinut.”
“Ah! A-Akito! Ä-sälä! Älä! Voi! Lopeta!” huudahdin.
Akito pysähtyi ja suuteli minua hellästi. “Anteeksi, olinko liian raju? Haluatko jotain muuta?”
Akito laski minut alas ja silitti hiuksiani, jotka olivat märät ja niistä valui vettä. Akito ei ollut muuttunut paljoakaan, mitä nyt hän joskus innostui, mutta hän lopetti, jos pyysin. Hän ei koskaan satuttanut minua. Rakastin häntä. Moni ei olisi tehnyt niin.
“Mennään makuuhuoneeseen.” minä kuiskasin ja katsoin Akitoa silmiin.
Akiton ilme oli hämmentynyt, sitten hän hymyili ja pyyhkäisi poskiani. “Minä taisin olla liian raju”, hän sanoi ja laittoi sitten suihkun kiinni. Hän otti pyyhkeet telineistä ja kietoi minut jättimäiseen pyyhkeeseen. Hän kietaisi pyyhkeen ympärilleen ja kaappasi minut syliinsä. Ikuinen romantikko! minä ajattelin nojautuessani hänen rintaansa vasten. Olin ehkä vielä poika, mutta olin kasvanut pituutta ihan tarpeeksi, enkä ollut enää mikään pikkukaveri.
Akito astui makuuhuoneeseen ja vilkaisin pöydälle, jonka päällä oli suuri malja valkoista jäätelöä. Huone tuoksui vaniljalle. Hymyilin ja mietin, miten saisin Akiton tyydytetyksi ilman mitään muuta kuin…
“Mitä sinä hymyilet? Vai mietitkö jotain?” Akito kysyi.
“Ajattelin vain”, kuiskasin ja Akito laski minut sängylle. Tartuin hänen käteensä ja vetäisin hänet alas.
“Woah!” Akito huudahti mätkähtäessään upottavalle patjalle.
Akito kääntyi selälleen ja minä olin heti hänen kimpussaan. “Tällä kertaa, rakas isoveli, minä en suostu olemaan uke, ettäs tiedät! Makaa siinä paikoillasi, äläkä liiku mihinkään tai minä sidon sinut kiinni!”
Akito naurahti ja nyökkäsi. Otin jäätelömaljan pöydältä ja maistoin sitä. Se oli hyvää, sopivan makeaa ja ihanan kylmää.
“Etkö aio antaa minulle ollenkaan?” Akito kysyi ja kurkotti maljaa kohti. Minä väistin hänen kättään ja minä riuhtaisin hänen pyyhkeensä pois ja viskasin sen lattialle mytyksi. “En sillä tavalla kuin luulet”, vastasin ja otin pienen palan kädelleni. Annoin sen sulaa ja sitten hieroin sitä Akiton rintaan. Hän värähti ja voihkaisi. Hänen ihonsa nousi kananlihalle.
Laskin maljan viereeni ja kumarruin nuolemaan jäätelöä. “Voi jestas sinun kanssasi! Kidutat minut todellakin mielipuoleksi!” Akito parkaisi.
“Niin oli tarkoituskin”, vastasin. Nuolin viimeisenkin jäätelöpisaran hänen ruumiiltaan ja sitten nousin suutelemaan häntä. Akito vastasi haluavin huulin. Tunsin hänen nousseen uudestaan. Hyvä juttu.
“En halua olla ilkeä, mutta”, minä virnistin ja kaivoin sängyn alta narua. Köytin Akiton kädet yhteen ja sidoin narun pään kiinni sängynpäätyyn. Akito hymyili viattomasti, mutta hänen silmissään tuikki villi katse. “sinun tulisi olla valmis kohtaamaan pahin painajaisesi!”
Otin taas palan jäätelöä käsiini ja hieroin sitä Akiton kalulle. Akito parkaisi ja kiemurteli. “He-hei pikkukaveri”, Akito aloitti, mutta samassa hänen lauseensa päättyi voihkaisuun, kun imaisin jäätelöt suuhuni. Niin no, ehkä imaisin jotain muutakin sen mukana.
Akito hengitti kuin olisi pidätellyt henkeään veden alla kauan aikaa. Irrotin hänen kätensä ja hän kaappasi minut syliinsä sen saman tien. Hän hyväili minua, silitti ja paijasi, kuiski suloisia sanoja.
“Tiedätkö, tuota jäätelöä jäi vielä paljon jäljelle”, minä sanoin vihjailevasti.
Akito vetäisi minut ihan kiinni itseensä ja suuteli minua syvään. “En kaipaa jäätelöä, kaipaan sinua.”
Huokaisin ja painoin pääni hänen rintaansa vasten ja kuuntelin hänen sydämensä lyöntejä. Hänen energiansa virtasi minuun kosken lailla ja mieleni oli ehdottaa jotain muutakin, mutta Akito ehti ensin.
“Mitä jos me peruisimme huomisen konsertin?” Akito ehdotti ja samassa tunsin hänen työntyvän sisälleni. Voihkaisin.
“Miksi ihmeessä?” sain vastatuksi, kun Akito nousi hieman ja otti minusta kiinni saadakseen minut parempaan asentoon.
“Olet vain niin syötävän hyvää”, Akito sanoi ja hän otti jäätelömaljan viereensä ja hän laittoi sormillaan sulanutta jäätelöä huulilleni suudellakseen sen sitten pois.
“Ei se ole mikään syy!” minä voihkaisin.
“On se minulle”, Akito vastasi. Hän oli liian hellä minulle.
Kiersin käteni hänen ympärilleen tiukemmin. “Ah! Akito, rakastan sinua! Rakastan sinua!”
“Niin minäkin sinua.”
Pian nukahdimme toistemme syliin, sulanut vaniljajäätelö maljassaan odottaen, että joku pelastaisi sen. Ja kun aamulla heräsimme, olimme varmoja, että jokainen seuraava päivä tulisi olemaan yhtä rakas kuin se ihminen, jonka vierellä saimme herätä joka ikinen aamu.

Hate the sin -
but love the sinner

Avatar
Yasha
Viestit: 42
Liittynyt: Su Heinä 02, 2006 13:08
Paikkakunta: himitsu desu

Viesti Kirjoittaja Yasha » Su Elo 06, 2006 10:57

AAAAAWWWWWWWWWWWWW!!!!!!!!!
Ihana, ihana, ihana!!!!
Yasha-chan kiittää ja kumartaa ihanasta tarinasta ja odottaa innolla
seuraavia!
All my friends just run away, when I'm having a bad day

Avatar
-Rudia-
Viestit: 180
Liittynyt: Ma Tammi 16, 2006 15:40
Paikkakunta: My kingdom of yaoi

600 kertaa luettu - se on jo bonuksen paikka!

Viesti Kirjoittaja -Rudia- » Pe Syys 29, 2006 20:16

Koska tätä tarinaa on niin ahkerati käyty lukemassa - syvät kiitokseni siitä - niin päätin tehdä pienen bonustarinan kaikkien iloksi.

Hmm, en usko, että tämä on sen erityisempi jatko-osa kuin kaikki muutkaan osat.... voi sisältää seksiä.... tai ainakin vihjauksia...

Bonus: Akiton synttärit

Kun täytin kaksikymmentä vuotta, Akito järjesti minulle upeat juhlat. Koko Okamin koulu ja ne kolme pikkuista, tosin he olivat kasvaneet huomattavasti sen jälkeen, kun olin heidät nähnyt viimeksi, sekä muita ystäviäni vuosien varrelta. Tietysti, Akiton tuntien, hän otti minut hienovaraisesti ja huomaamatta pois juhlaväen joukosta ja kantoi minut sitten yhteiseen huoneeseemme. Kotona Akanemujen talossa oli tehty remonttia, jotta meille saataisiin ihan oma yhteinen huone. Se oli lähes yhtä iso kuin ruokailusali - siellä oli iso työpöytä ja kaksi tuolia vierekkäin, yhteinen tietokone, yhteinen vaatekaappi - tosin pidin omat vaatteeni erossa Akiton röyhelöpaidoista - ja suuren suuri parisänky, joissa vietimme niin paljon aikaa kuin vain ehdimme. Tietysti olimme edelleen laulubisneksessä mukana, mutta kun olin 14-vuotiaana aloittanut sen, niin viiden vuoden jälkeen minä päätin pitää taukoa ja keskittyä enemmän suhteeseemme, joka oli tietysti vain syventynyt vuosien varrella. Rakastin Akitoa niin syvästi, ettei sitä voinut sanoin kuvailla.
Elämäni Akanemujen lapsena oli ollut mukavaa, mutta tietysti tulisi sekin aika, jolloin minun ja Akiton tulisi aloittaa oma elämämme myös. Akito oli puhunut paljon asioista, jotka edelleen laittoivat mietityttämään. "Muutetaan pois tästä maasta. Olemme tarpeeksi vanhoja päättämään omistamme. Olemme toki heidän lapsiaan - perillisiään - mutta minä en aina jaksa toimia heidän apulaisenaan!" Akito sanoi eräänä iltana, kun makasimme omalla sängyllämme. Akito piteli minua lähellään, helli hiuksiani, jotka olivat taas hiukan lyhyemmät kuin aikaisemmin. Akito taas oli antanut tummien hiustensa venähtää hyvin pitkiksi. Hän oli niin komea - ei, komea on väärä sana; käyttäkäämme siis sanaa kaunis. Ja hän oli edelleen se minun Akitoni, jota rakastin ja jota vain ihailin.
"Miksi meidän pitäisi lähteä? Tämä paikka on ihan tarpeeksi hyvä meille. Ei meidän tarvitse lähteä tästä huoneesta enää minnekään, jos sinua alkaa ahdistaa. Naulataan pahvit ikkunoihin ja lukitaan ovi. Ei meidän tarvitse edes muuttaa mihinkään, kun meillä on tämä paikka", vastasin ja katsoin hänen tuikkiviin silmiinsä.
"Mitä me syömme?" Akito kysyi hymyillen.
Hymyilin takaisin ja suukotin häntä. "Tarvitseeko meidän edes syödä, kun meillä on toisemme?"
Akito hymyili ja suukotti otsaani. "Toden totta, sinäpä sen sanoit. Miten on, tehdäänkö toinen kierros?"
Naurahdin. Hän oli sitten niin ihana.

Pari kuukautta omia synttäreitäni myöhemmin Akito täytti kolmekymmentä vuotta. Olimme olleet yhdessä jo seitsemän vuotta. Ajattelin, että silloinhan minun tulisi järjestää hänelle juhlat. Helen, äitini, ehti kuitenkin ensin. Hän järjesti liian tavalliset juhlat tylsine vieraineen ja kohteliaisuuksineen. Minä istuin Akiton vieressä ja kuuntelin vieraiden keskustelua, johon Akito - luultavasti - osallistui vastahakoisesti. Vähän väliä minä vilkuilin häntä ja hän vastasi pikaisesti katseeseeni jatkaen sitten keskustelua. Jäin jotenkin yksin.
"Suonette anteeksi", sanoin ja nousin pöydästä. Akito katsoi minua ihmetellen. "Menen haukkaamaan raitista ilmaa", kuiskasin hänelle ja sitten poistuin huoneesta.
Kävelin käytävää pitkin kohti parveketta, joka kulki koko kattohuoneiston ympäri. Avasin suuret ikkunaovet ja astuin parvekkeelle ja nojasin sen kiviseen kaiteeseen. Katselin alas maailman menoa ja meteliä... kaikki oli niin kuin pitikin. Kaivoin taskustani pienen paketin. Sen minä olin ostanut Akitolle. Katselin sitä mietteliäänä - ajatukseni kääntyivät menneisiin tapahtumiin. Todellakin seitsemän vuotta olivat menneet kuin laskisi sekuntteja. Huokaisin ja painoin pääni käsivarsiani vasten. Mitä minä teen? Olin edelleen vain Yuki, olin vain tavallinen poika, joka oli löytänyt onnen - luonnonvastaisen onnen. Ehkä se ei ollutkaan rakkautta, vaan himoa. Ehkä minä ja Akito...
"Mitä sinä täällä teet? Sinähän vilustut, kun et pidä päällystakkia!" Akiton ääni herätti minut ajatuksistani. Hänen vahvat kätensä kiertyivät ympärilleni ja hän kietaisi pitkän takin ympärilleni. Hymyilin hiljaa mielessäni - ei tämä ollut mitään himoa. Tämä oli aitoa rakkautta.
"Kiitos", vastasin ja laitoin lahjani takaisin taskuun.
"Tuli mieleeni vain, etten ole saanut sinulta lahjaa - vai onko sinulla jotain minulle ollenkaan?" Akito kysyi minuun katsoen. Hän näytti surulliselta.
"Minä - tuota - minä unohdin..." sanoin ja painoin pääni alas.
Akiton nosti katseeni omaansa sormellaan ja hymyili sitten kuin ymmärtäväinen äiti hymyilee lapselleen, joka on juuri tallonut vastaleikattua ruohoa, ja kieltää tätä sitten lempeästi tekemästä sitä uudelleen.
"Aina kun teet noin, minä tiedän sinun valehtelevan. Joten, annahan kuulua se totuus, kultaseni", Akito kuiskasi ja suuteli minua pitkään.
Kun sain huuleni taas vapaaksi, kaivoin lahjan taskustani ja katsoin sitä hetken aikaa, ennen kuin nostin katseeni Akitoon. Hän hymyili lempeästi, odottaen kuin koira makupalaansa hössöttämättä. Huokaisin. Kai minun oli sitten pakko.
"Akito, siitä on jo seitsemän vuotta, kun tapasimme ensimmäisen kerran, no hiukan ylikin jo, mutta kuitenkin... Minä", huokaisin jälleen kerätäkseni rohkeutta. Tämä oli sentään ensimmäinen kerta, kun halusin tehdä asiat vakavemman kaavan kautta. "Minä halusin juhlia sitä sinun kanssasi kahdestaan, mutta koska äitisi ehti järjestää sinulle juhlat, niin minä en ehtinyt edes sanaani sanoa... Olen... olen iloinen, että sain tavata sinut ja vielä onnellisempi, että saan rakastaa sinua niin paljon." huokaisin uudelleen - tällä kertaa hämmästyksestä, sillä Akiton poskilla virtasi kyyneleitä.
"Akito-niisan?" minä kysyin varovaisesti. Käytin hänestä taas veli-sanaa, se oli iskostunut tapa.
"Voi, Yuki!" Akito parahti ja hän otti minut tiukkaan syleilyyn. "En minä tarvitse mitään muuta kuin sinut vierelleni jokaikinen hetki!"
Revin paperit pienestä paketista ja aukaisin pienen laatikon paljastaen hopeaisen kaulaketjun, johon oli pujotettu hopeasormus. Kohotin sen Akiton nähtäväksi.
"Tässä - Hyvää syntymäpäivää, rakkaani."
Akito otti laatikon ja irrotti korun varovaisesti sen sisältä. Hän hymyili pujottaessaan korua kaulaansa.
"Lue sormuksen teksti, ole niin kiltti", minä pyysin. Akito meni valoisaan kohtaan ja tarkasteli sormusta lähempää.
" Our forever lasting love will protect us for eternity"
Sen ääneen luettuaan Akito kääntyi katsomaan minua silmät kimmeltäen onnenkyyneleistä. Hän harppoi luokseni, otti minut tiukkaan, mutta hellään syleilyyn ja suuteli pitkään ja hartaasti. Minä kietaisin kädet hänen kaulaansa ja painauduin häntä vasten.
"Rakastan sinua! Rakastan sinua!" Akito kuiskasi korvaani.
"Niin minäkin sinua, rakas."
Kaivoin paitani sisuksista samanlaisen korun kuin Akitolla oli ja näytin sitä hänelle. "Tein itselleni samanlaisen. Kaiverrutin siihen sinun nimesi. Sinun omassasi on minun nimeni. Voimme sanoa, että olemme tavallaan naimisissa, kun olemme vaihtaneet sormuksiakin", sanoin ja naurahdin.
Akito katsoi minua vakavin silmin. Katsoin häntä kysyvästi. Samassa hän otti minut käsivarsilleen ja lähti kantamaan minua pois.
"Tänä yönä en salli sinun nukkuvan ollenkaan", hän sanoi vakavana ja hän otti entistä pidempiä askeleita.
"Hei! Päästä minut alas!" huudahdin. En ollut enää mikään pikkupoika.
"En päästä sinua enää minnekään muualle kuin taivaaseen... ja sinne minä vien sinut takuu varmasti tänä iltana." Akito sanoi vakavana.
Lakkasin rimpuilemasta siinä paikassa. Akiton syli oli turvallinen ja lämmin. Hänen energiansa tulvi sisälleni ja se rauhoitti minut - tuuditti suloiseen horrokseen, josta heräsin vasta sitten, kun Akito laski minut sängylle. Hän meni lukitsemaan oven. Samassa hän oli taas luonani, riisumassa minua ja suuteli minua kahta kauheammin kuin koskaan.
Kun hän oli saanut minut riisuttua ja kiedottua peittoon, hän riisuutui ja asettui pian päälleni, suudellen minua ja hyväillen. Joskus sormuksemme kilahtivat yhteen päästäen suloisen soinnun, kuin ilmoittaakseen kenelle he kuuluivat ja minkä takia.
"Miksi katsot pois? Etkö halua minua?" Akito kysyi, kun hän nousi kasvojeni kohdalle ja pyyhkäisi kämmenellään poskestaan valkoisen läikän.
"Ei, en minä siksi, minä vain... minä vain... minä rakastan sinua niin, etten uskalla edes katsoa sinua." vastasin ja nostin käteni ja upotin sormeni hänen hiuksiinsa. Ne olivat kuin silkkiä, jotka verhosivat meidät kummatkin.
"Rakastan sinua", Akito kuiskasi, kun hän työntyi sisälleni. Voihkaisin ja takerruin häneen kaksin käsin ja vedin hänen ihoonsa tummia raitoja sormillani.
Miten hellä voi joku ollakin, kun on kuitenkin niin haluavainen? Hän teki siitä liian ihanaa ja kaunista. Minun Akitoni, joka ei koskaan voinut satuttaa minua. Minun rakas, rakas Akitoni - ole aina luonani ja anna minun rakastaa sinua nyt ja aina, kunnes kuolen... ja kunnes taas tapaamme ikuisuudessa.
Akito lysähti päälleni väsyneenä ja hengästyneenä. Kiedoin käteni hänen ympärilleen tiukasi ja peittelin meidät ohuella peitolla. Hän suukotti olkapäätäni ja painoi päänsä rintaani vasten. Hän tuntui niin kevyeltä ja hauraalta maatessaan siinä - hänen energiansa virtasi voimalla, jota en ollut koskaan edes tuntenut. Se salpasi kaikki aistini ja tuuditti minut uneen, johon pian Akitokin yhtyi. Sanaakaan ei enää sanottu - sillä sanoja oli turha edes lausua. Me tiesimme kumpikin, mitä toinen toisesta ajatteli ja unessamme me kuljimme käsi kädessä avoimessa maailmassa, jossa meidän suhteemme oli kaikkien hyväksymä eikä luontokaan ollut sitä vastaan yhtään sen enempää kuin mikään muukaan.
Niin, Akito, minä tulen aina ja ikuisesti rakastamaan sinua.




Special: Yukin runo: Ikiunta (omistettu rakkaalle Akitolleni)


Todellakin sinua yli kaiken rakastan,
kaikki muu niin turhalta vaikuttaa.
Olisko vain parempi antaa maailman mennä menojaan?
Todellisuus vain on niin paljon julmempaa.

Älä anna minun enää herätä yksinäisyyteen.
Älä salli minun silmiäni enää ummistaa,
ihan hetken aikaa vain anna minun olla lähelläsi.

Ah! Ikiunta kai jo nyt nähdä saan,
kun syliisi saavun ja sinua silmiin katselen.
Hymysi loi meille paikan taivaaseen,
en enää muuta kaipaa, vain sinut mukanani sinne vien.

Kaikki muut kulkevat allapäin.
Eivät voi tietää, mitä meidän todellisuutemme on:

Sinun hymysi, sinun silmäsi,
sinun rakkautesi ja sylisi.
Kuulen naurusi ja äänesi
minne ikinä menenkään.

Ah! Kun ikiuneen jo painan pääni,
sinut jo heti silloin nähdä saan.
Luoksesi juoksen , pitkän matkan teen,
kun luoksesi saavun, saan rauhan tähän todellisuuteen.

Ah! Ikuista unta kai jo viimein nähdä saan,
kun sylissäsi uinun ja saan rakastaa sinua ainiaan.
Älä anna minun herätä yksinäisyyteen,
luoksesi juoksen, sen pitkän matkan taas teen.

Ah! Ikiunta jo nähdä saan,
sinun sylissäsi rauhan saan.
Pitkä matkamme ohitse jo on,
pääsimme perille, eikä todellisuutemme ole enää niin valoton.
Hate the sin -
but love the sinner

Avatar
-Rudia-
Viestit: 180
Liittynyt: Ma Tammi 16, 2006 15:40
Paikkakunta: My kingdom of yaoi

Uutta jatkoa kehiin

Viesti Kirjoittaja -Rudia- » Ti Loka 24, 2006 16:16

Mikäköhän siinä taas on, ettei tätä tarinaa vaan osaa lopettaa, on vaan pakko keksiä jotain uutta ja tyhmää? No joo, tämä idea tuli ihan vahingossa keskellä yötä kummallisten unien saattelemana. Jatkan tätä silloin, kun olen lisää saanut aikaiseksi taas. Pitäkää hauskaa, sillä tämä tulee olemaan vihoviimeinen jatko Veljeksille.



Veljekset: Yukin juuret


Se oli vain ihan tavallinen aamu. Minä heräsin Akiton kainalossa, hän piteli minua kaksin käsin, mutta hänen otteensa oli rento - hän vain suojeli minua kaikelta mahdolliselta pahalta, joka vaani yön pimeydessä. Hänen pitkät hiuksensa olivat kuin musta, kiiltävä sametti, joka reunusti kauniisti hänen vaaleaa ihoaan. Oli harvinaista nähdä jotain niin kaunista niin varhain aamulla.
Nousin varovaisesti ylös, varoen herättämästä Akitoa. Olimme viettäneet yömme yhdessä, kuten kaikki aikaisemmatkin yöt, omassa yhteisessä huoneessamme. Minä vilkaisin ulos ikkunasta ja näin auringon punaaman taivaan. Herranen aika! Oli tuskin edes aamu ja minä olin herännyt ja pirteä kuin peipponen.
Akiton käsi etsi omaani. Hän mumisi unissaan, kääntyi kyljelleen ja etsi epätoivoisesti minua - hänen ilmeensä oli niin suloinen: hänen suunsa oli mutrussa, otsalla häivähti huolen piirtämiä uurteita, hänen kulmansa olivat kaartuneet hiukan sisälle. Kosketin rauhoittavasti hänen kättään ja kuiskasin: “Olen tässä näin, en minä sinua jätä.”
Akito huokaisi ja hänen suunsa kaartui huolettomaan hymyyn ja hänen otsansakin suoristui. Hän oli kaunis. Huokaisin itsekin ja käperryin Akiton syliin. Oli turhan aikaista nousta ylös. Ehkä en saisi unta, mutta minun oli parempi olla Akiton lämpimässä sylissä, imeä hänen energiaansa ja tuntea hänen jokainen henkäyksensä ja sydämen lyöntinsä. Rakastin olla vain näin. Minun rakas, rakas Akitoni.
Sipaisin hellästi hiussuortuvan hänen kasvoiltaan ja suutelin hänen otsaansa. Samassa hänen silmänsä avautuivat hitaasti ja sain katsoa niihin tummiin kaivoihin, jotka kaipasivat hellyyttä.
“Huomenta”, kuiskasin ja hymyilin.
“Huomenta?” Akito vastasi väsyneenä. Ennen nukkumaanmenoa olimme lempineet niin, että Akito oli vieläkin ihan voimaton. Hihitin hiljaa mielessäni.
“No, on vielä varhainen aamu. Aurinko on vasta nousemassa”, sanoin ja kiedoin käteni hänen ympärilleen. Akito vastasi kietaisemalla kätensä ympärilleni ja hyväilemällä selkääni. Hän sulki silmänsä ja painoi päänsä rintaani vasten.
“Älä sitten herätä minua!” hän huokaisi ja tiukensi otettaan.
“En minä jätä sinua, hölmö, olen tässä näin”, sanoin. Niin, missä muuallakaan voisin olla? Vain kädenmitan päässä Aktiosta - tai niin ainakin luulin olevani.

Havahduin koputukseen ovellamme. Akito nukkui edelleen ja minä nousin varovaisesti ylös ja kiedoin aamutakin ympärilleni ja menin ovelle.
Palvelija kantoi käsissään kirjettä. Hän ojensi sen minulle ja kumarsi.
“Kiitos”, sanoin ja katsoin, kun palvelija poistui. Suljin oven hiljaa ja istahdin työpöydän ääreen. Avasin kirjeen niin hiljaa kuin pystyin ja otin ison nipun kirjepaperia käteeni sen sisuksista. Samassa huomasin valokuvan, joka oli kiinnitetty klemmarilla nipun päälle. Otin sen käteeni ja tarkastelin sitä.
Ulkomaalainen nainen, noin kaksivuotias pikkupoika ja japanilainen mies seisoivat jonkin rakennuksen edessä, hymyilivät onnellisina ja sitten kiinnitin huomioni naiseen. Hänellä oli vaaleat hiukset ja siniset silmät - aivan kuten minulla. Vilkaisin valokuvan taakse. Hiraganalla kirjoitettu lyhyt viesti kuului: “Minä, Akira ja Yuki, Kiotossa poikamme kaksivuotissynttäreillä.”
“Yuki”, Akito mumisi unisena ja kääntyi selälleen ja hän heitti käden otsalleen.
Sydämeni alkoi lyödä entistä lujempaa, kun luin ensimmäisen lauseen kirjeessä:

“Rakas poikani,

Suo anteeksi tämä vuosien hiljaisuus. Omatuntoni ei enää sallinut minun pitkittää tätä. Minun on pakko kirjoittaa sinulle. En tiedä, tavoittaako tämä kirje sinut, mutta kuukausien unettomat yöt ovat viimein tehneet tehtävänsä ja minun on pakko ottaa kynä käteen ja kirjoittaa sinulle asioista, jotka ovat vuosien ajan olleet vain sinun arvattavissasi.”


Nousin ylös ja tuoli kaatui lattialle. Akito hätkähti hereille, mutten välittänyt siitä. Kirje oli kirjoitettu täydellisellä japanin kielellä, tosin joitakin virheitä saatoin huomata, mutta ne olivat pieniä verrattuna kirjeen sisältämään asiaan.
“Yuki? Mikä sinulla on? Olet kuin aaveen nähnyt”, Akito kysyi haukotellen. Hän aneli minua luokseen.
“Ehkä en sentään”, vastasin ja jatkoin kirjeen lukemista.

“Lähetin tämän kirjeen siihen koulukotiin, johon minä ja Akira sinut jätimme kaksikymmentä vuotta sitten. Toivon, että he tietävät olinpaikastasi paremmin kuin minä nyt. Elämäsi on varmasti parempaa kuin minä olisin pystynyt sinulle silloin aiemmin tarjoamaan. Olen hyvin pahoillani. Todella, todella pahoillani.”

Mustekynällä kirjoitettu viesti oli kyyneleiden viiruttama, mutta siitä sai selvää. Tämä nainen oli selvästi oikea äitini.

“Kerron sinulle nyt syyn, miksi jätimme sinut. Emme voineet pitää huolta sinusta. Akira oli pelkkä rikollinen, johon rakastuin silmittömästi. Meillä ei ollut rahaa. Akira oli ylpeä mies, eikä sallinut almuja. Lopulta hän jäi kiinni lentokentällä. Minutkin pidätettiin, mutta myöhemmin pääsin pois ja pääsin takaisin kotimaahani Suomeen. Olen siitä asti elänyt elämääni niin tavallisesti kuin vain pystyin, mutta joka yö minä muistin sinut niillä rappusilla, joille me sinut jätimme. Joka yö sinä palasit uniini ja anelit syliini, ja joka kerta minä työnsin sinut luotani.”

“Hei, Yuki, mikä sinulla on?” Akiton ääni palautti minut takaisin todellisuuteen. Katsoin häntä, mutta samalla käänsin katseeni pois.
“Tämä kirje on… henkilökohtainen”, sanoin ja jatkoin lukemista.
Kirje jatkui tarinalla, jossa äitini kertoi Akirasta, oikeasta isästäni, miten he tapasivat ja milloin he saivat minut. He olivat olleet onnellisia pari ensimmäistä vuotta, mutta sitten ongelmia alkoi ilmetä. Akira käytti huumeita ja välitti niitä. Äitini yritti estää häntä, mutta Akira oli jääräpää ja pysyi siinä suossa, mihin oli itsensä upottanut. Unelmat karisivat äitini mielestä ja hän kertoi että jotain oli pakko tehdä. Sitten koitti se kohtalon yö. Akira oli paljastunut ja poliisi jahtasi häntä. Hän pakotti äitini jättämään minut, mutta äiti kertoi, että hän palaisi hakemaan minua, kunhan sotku olisi saatu selvitetyksi. Niin ei kuitenkaan koskaan käynyt.

“Kun ensimmäisen kerran ryhdyin etsimään sinua, sinä olit jo toisessa kasvatusperheessä”

Niin, siinä, missä minä koin elämäni painajaiset.

“Yritin myös monta kertaa myöhemminkin, mutta luovuin toivosta, kun kuulin, että sinut oli jo adoptoitu.”

Tunsin jo pelkistä sanoista oikean äitini kivun ja tuskan. Hän oli elänyt niin pitkään tuntematta omaa poikaansa. Kyynel tipahti poskelleni.
“Hei, pikkukaveri, aamiaiselle!” Akito hoputti.
“Mene sinä edeltä, minä tulen myöhemmin.” vastasin.

“Minulla on tytär, hän on kolme vuotta nuorempi kuin sinä. Hän on oikein sievä nuori nainen. Minä olen nykyään naimisissa suomalaisen miehen kanssa, me olemme onnellisia, mutta hän tietää sinusta ja toivoo tapaavansa sinut jonakin päivänä. Minäkin haluan nähdä sinut. Ja uskon, että pikkusiskosikin haluaa tavata sinut. Rakas Yuki, poikani, vaikka tiemme eivät kohtaisikaan, vaikka tämä kirje ei sinua tavoittaisikaan, toivon silti, että muistat minua, vaikka olitkin niin pieni, ettei kasvoni enää ole muistissasi. Toivon, että olet oikea herrasmies ja toivon myös, että sinun nykyinen perheesi rakastaa sinua ja pitää sinusta hyvää huolta, kun minä en siihen kyennyt.”

Kirje loppui allekirjoitukseen ja sitten minä istuin vaiti pitkän, pitkän aikaa ja sulattelin lukemaani. Äitini oli siis yrittänyt ottaa minua takaisin, mutta oli myöhästynyt. Minä olin nyt Akanemujen perijä. Huokaisin ja päästin paperinipun käsistäni. Ne putosivat lattialle, levisivät ympärilleni. Mitä minun tulisi tehdä? Mitä minun pitäisi tehdä? Kirjoittaa takaisin? Olla niin kuin en olisi koskaan saanutkaan koko kirjettä. Yhdessä hetkessä kaikki, mihin olin ikinä uskonut, pirstoutui ja ainoa asia, mikä jäi ehjäksi, oli tosiasia: minun oikea äitini oli elossa, hän kaipasi minua, tahtoi tavata minut. Minä vain en tiennyt, uskaltaisinko minä jättää Akiton tänne ja lähteä Suomeen. En osannut paikallista kieltä, mutta englanti oli hallussa, ainakin sen verran, että pystyin keskustelemaan.
Kaikessa hiljaisuudessa poimin kirjepaperit lattialta, laitoin ne järjestykseen ja laitoin sen kuorineen päivineen lukittavaan pöytälaatikkoon. Avaimen piilotin visusti. Akito ei saisi ikinä tietää. Tämä oli minun korvilleni ja silmilleni, tämä ei kuulunut kenellekään muulle. Nojauduin pöytään käsilläni ja tunsin päässäni huminan, joka voimistui sietämättömäksi. Ajatusten virta voimistui ja humina sen mukana. Mitä minun tulisi tehdä? Kaikki mihin uskoin oli nyt pirstoutunut - olinko enää Akanemu Yuki? Olinko Akiton rakastettu? Minun pitäisi ottaa asioista itse selvää, jos halusin saada itseni kasaan.
Maailma, jossa olin elänyt, tuntui nyt vieraalta. Minä kuuluin jonnekin muualle. Ehkä tämä oli kotini vain koska olin puoliksi tätä maata, mutta toinen puoli oli jotain ihan toista. Minun olisi pakko selvittää juureni, mutta minä kuuluisin silti kahteen paikkaan aina ja ikuisesti. Minä en ollut enää vain Akanemu, olin nyt myös oikean äitini sukua.
Huimaus päässäni voimistui ja tunsin jalkojeni pettävän. Ei hemmetti! Tämä oli jo ihan liikaa! Miksi juuri nyt? Miksi juuri nyt? Hämäryys täytti silmäni, sitten se hiipi hiljalleen tajuntaani ja peitti minut harsollaan, kunnes olin kokonaan tajuton.

“…i! Hei! Yuki! Mitä tapahtui? Herää!” Akiton ääni palautti minut takaisin todellisuuteen. Tunsin hänen kätensä ympärilläni, hänen energiansa virran. Kuulin hänen huolestuneen äänensä. Missä minä olin? Muisti palasi hiljalleen, kunnes lopulta tajusin, mitä oli tapahtunut. Silmäni aukenivat sillä nanosekunnilla ja henkäisin kuuluvasti happea sisälleni.
“Mitä tapahtui?” Akito kysyi huolestuneena. Hän helli kasvojani ja piteli märkää riepua otsallani.
“Minä… minä taisin pyörtyä.” vastasin nolostuneena. Naisethan sitä tekee, ei miehet!
“Hmm? Vai niin minun prinsessalleni kävi. Ehdin jo huolestua, että olit vaipunut satavuotiseen uneen.” Akito sanoi virnistellen ilkikurisesti. Tiesin kyllä hänen jokaisen taka-ajatuksensa.
“Josta sinä olisit oikein mielelläsi minut herättänyt suudelmin”, jatkoin hänen lausettaan ja yritin sitten pyristellä pois hänen sylistään. Yritys oli hyvä, mutta muuten epäonnistuin.
“Älä mene minnekään!” Akito sanoi ja tiukensi otettaan. “Sinun pitää syödä jotain, siitä se varmasti johtui. Liian alhainen verensokeri, tiedäthän.”
Kyse oli kylläkin ihan jostain muusta, niisan, ajattelin vaiti ja hymyilin sitten, kun Akito ojensi minulle omenanpalan. “Haukkaa pala ja pureskele huolella”, Akito käski lempeästi.
“Älä viitsi! En ole mikään pikkukakara!” sanoin ja otin omenanpalan omaan käteeni ja haukkasin siitä palasen. Se oli kirpeää, mutta hyvää.
Akito päästi minusta irti ja nousin sitten ylös. Kaulakoruni luiskahti paidan päälle ja hymyilin muistaessani sen illan, jolloin olin antanut Akitolle samanlaisen. Kosketin sormusta ja samassa tunsin Akiton kädet ympärilläni. “Sinähän tiedät sanomattakin, että mitä tahansa huolia sinulla onkaan, voit aina kertoa ne minulle.” hän kuiskasi lempeästi korvaani. Hänen hiuksensa valahtivat olkapäälleni, peittäen meidät kummatkin tummalla harsollaan.
“Teidänhän minä sen, rakas niisan, mutta tämä asia on… se oli tarkoitettu vain minun silmilleni.” minä sanoin totuuden mukaisesti. Elämäni olisi kai helpompaa, jos saisin kerrottua, mutta minun pitäisi olla ensin varma omista tunteistani - kunnes olisin valmis kertomaan.
“Hmm? Onko niin? No, jos haluat sen olevan niin.”
“Kyllähän minä tiedän, miten utelias sinä olet… joka paikassa ja joka asiassa!” sanoin ja irrotin hänen otteensa lempeästi. Käännyin katsomaan hänen silmiinsä ja huokaisin. “Sinä vain et koskaan osaa pitää näppejäsi erossa minusta ja minun asioistani.”
“Mitä tarkoitat?” Akito kysyi hämmentyneenä.
“Sitä että…” aloitin, mutta vaikenin äkisti. Katsoin hänen tummiin silmiinsä ja lopulta minun oli käännettävä omani pois. Joka kerta kun hän katsoi minua sillä tavalla, mieleni teki sanoa kaikki asiat yhdellä henkäyksellä. Hän osasi olla joskus niin vastustamaton.
“Unohda”, sanoin viimein ja poistuin huoneesta. En minä jaksa keskustella asioista, jotka eivät Akitolle kuulu!

Se päivä oli jotenkin kylmä - Helen ja Aida tekivät pitkiä kokouksia koko päivän, minä ja Akito emme puhuneet toisillemme paljoakaan ja me istuimme erillämme illallisella. Kun viimein nousin pöydästä, Helen pysäytti minut niille sijoilleni ja kutsui vieläpä Akiton luokseen.
“Mikä teitä kahta oikein vaivaa?” hän kysyi hyvin vakavana. Huomasin, että hän oli enemmänkin Akiton kaltainen ollessaan niin vakava, mutta Helenin vakavuus oli toisenlaista kuin Aidan. Aidan vakavuus loi arvokkuutta ympärilleen, eräänlaista valtaa, jota huokui myös Akitosta. Helenin vakavuus oli vakavuutta itseään - auktoriteettista, kuten äideillä yleensä oli lapsiaan kohtaan.
“Kysy Yukilta”, Akito sanoi viileästi.
“Yuki-chan?” Helen käänsi vakavan katseensa minuun.
“Minä sain tänään kirjeen”, sanoin.
“Niin, tiedän. Siitäkö tämä nyt johtuu?”
“Minä”, käänsin katseeni lattiaan, mutta Helenin käsi nosti sen takaisin ylös ja kohtasin äitini vakavan katseen. “Siinä kerrottiin minun oikeista vanhemmistani. He ovat etsineet minua ja toivovat tapaavansa minut.” sanoin ja kaduin samassa sanojani.
“Mitä?!” Akito karjaisi turhautuneena. “Mikset heti sitä kertonut?”
“Koska tiesin, miten reagoisit!”
“Mitä aiot tehdä?” Helen kysyi laskien kätensä alas olkapäälleni lohduttavasti. Hänen ilmeensä muuttui vakavasta hieman lempeämmäksi - ymmärtäväiseksi, tukea antavaksi.
“En tiedä”, tunnustin ja laskin katseeni jälleen lattiaan. Ajatus oli kyllä mielessäni - minä halusin lähteä tapaamaan oikeaa äitiäni, saada vastauksia kysymyksiini.
“Et tiedä?” Akito rähjäsi jälleen. “Minä tiedän kyllä, että olet jo suunnitellut jotain!”
“Etkö jo tajua!” huudahdin päin Akiton kasvoja saaden hänet vaikenemaan. “Minä olen vain puoliksi tätä maata ja puoliksi jotain ihan muuta! Minä haluan tietää, minne minä kuulun oikeasti.”
Akiton ilme kävi tuskalliseksi, kun hän katsoi minua. “Sinä kuulut tänne”, hän kuiskasi hiljaa, “sinä kuulut minulle.”
“En kuulu kenellekään!” sanoin ja marssin ulos ruokasalista. Mitä hittoa se kenellekään kuului, jos halusin tietää oman paikkani? Minä en kuulunut tänne, minä kuuluisin jonnekin muualle. Minä halusin tietää, minne minä kuulun oikeasti. Tämä paikka oli ollut minulle hyvä, mutta tiesin, että oli olemassa vielä jotain parempaa.

Makasin sängyllä selälläni ja tuijotin tyhjin silmin kattoon. Ovi kävi ja tunsin patjan heilahtavan allani, kun Akito istahti sen laidalle. Hän huokaisi syvään ja kosketti kättäni. Vetäisin käteni kuitenkin pois ja käänsin selkäni hänelle.
“Oletko vihainen minulle?” Akito kysyi.
“En”, vastasin. Ai en ollut vai? Minä tiesin, ettei Akito päästäisi minua lähtemään ihan noin vain.
“Miksi sitten käännyit pois?”
“Minua ei huvita tänä iltana.”
“No, ei sitten”, Akito nousi ja puki ylleen pyjaman ja asettui sitten makaamaan seinänviereiselle puolelle. Hän painoi päänsä tyynyyn, tuijotin hänen niskaansa ja niitä mustia, silkkisiä hiuksia, joissa varjot tanssivat niin kauniisti. Liikautin kättäni ja otin hiussuortuvan peukalon ja etusormen väliin ja pyörittelin hiussuortuvaa varovaisesti.
“Akito”, minä kuiskasin. Odotin, mutta vastausta ei kuulunut.
“Akito-niisan!” kuiskasin kovemmalla äänellä.
“Mitä nyt?”
“Anna anteeksi, en vain tiedä, mitä minun pitäisi tehdä nyt.”
“Sinun pitäisi mennä katsomaan oikeita vanhempiasi, missä he sitten ovatkaan.” Akito vastasi ja vetäisi peittoaan korviin asti päättäen lyhyen ja tylyn keskustelumme.
Huokaisin ja käännyin taas selälleni tuijottamaan kattoa. Tämä oli ehkä ensimmäinen riitamme, ihan oikea riitamme. Akito, jonka tunsin - lempeän ja huomaavaisen - oli kadonnut ja tilalla oli joku toinen. Olin loukannut rakasta ihmistä syvästi. Hän pelkäsi, että jättäisin hänet. Näitä ajatuksia päässäni pyöritellen suljin silmäni ja nukahdin.


Sisälläni myllersi, kun kuuntelin Yukin hiljaista hengitystä vierelläni. Minä tiesin, että hän aikoisi jättää minut ja etsiä oikeat vanhempansa. Minua pelotti, että hän tekisi niin ja minä jäisin yksin. En tahtonut sitä. En tahtonut Yukin menevän yksin, mutta mitä minä tekisin? Tämä oli Yukin asia, ei minun. Minua pelotti enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Olin kauhuissani pelkästä ajatuksesta.
Käännyin katsomaan Yukia, kun hän nukkui niin sikeästi, hengittäen rauhallisesti. Hämärä yö loi kauniita varjoja hänen kasvoilleen ja hänen hiuksensa näyttivät hopeisilta tummaa kangasta vasten. Hän oli kaunis - omalla tavallaan eksoottinen. Samassa minä kysyin itseltäni: Mistä hän oli saanut niin vaaleat hiukset? Ehkä hänen toinen vanhempansa oli amerikkalainen tai kenties eurooppalainen. Kukapa tietää. No, Yukihan sen tiesi, hän oli lukenut asiasta jo kirjeessä.
Kun muistin Yukin sanat, minua alkoi raivostuttaa. Miten hän kehtasikin pettää minua tällä tavalla, omaa veljeään, omaa rakastettuaan! Minun mieleni täyttyi kauhukuvista, joissa Yuki lähti, eikä palannut enää milloinkaan takaisin luokseni. Ja vaikka miten etsin häntä, en löytänyt häntä mistään. Jotain kosteaa ja lämmintä ilmestyi poskelleni.
“Älä jätä minua”, kuiskasin ja kosketin Yukin poskea sormenpäilläni. Yuki liikahti ja mumisi unissaan. Vetäisin käteni pois ja huokaisin. Ei, ei hän minua jättäisi niin vain.
Tunsin kaulakorun lämmön rintaani vasten ja otin sen esiin peiton alta. Katselin sitä hetken hämärässä - se kiilteli ja välillä sormuksen kaiverrus välkehti hempeästi, kun kääntelin sitä sormissani. Painoin huuleni sitä vasten ja suljin sen nyrkkini sisään.
“Our foreverlasting love will protect us for eternity”
Ne sanat toivat minulle muistoja mieleen. Se oli erään hittibiisimme kertosäkeen alku. Hyräilin sitä mielessäni. Yuki osasi valita juuri oikeat sanat kuvaamaan meitä kahta. Minua hävetti. Minun pitäisi tukea Yukia, eikä rähjätä hänelle pienistä asioista. Olin niin tyhmä. Vedin peiton pääni yli ja itkin sen sisällä hiljaa, kunnes en saanut enää happea ja minun oli pakko ottaa peitto pois kasvoiltani. Katsahdin viereeni ja huomasin viereisen paikan tyhjäksi. Katsoin samassa ovelle, jossa Yuki seisoi kantaen laukkua kädessään. Paniikissa sotkeuduin peittoon ja mätkähdin lattialle.
“Yuki! Odota!”
“Älä seuraa minua”, Yuki sanoi kylmästi. Sitten hän muisti jotain. Hän astui työpöydän luo, otti avaimen kynänpidikkeestä ja avasi oman puolen laatikon. Hän otti nipun kirjepaperia käteensä ja sulki laatikon hiljaa. Sitten hän katsoi minua. Hänen katseensa kylmäsi sydäntäni.
“Älä yritä etsiä minua. Et tule tietämään mitään, ennen kuin saavun takaisin tänne. Pyydän, älä siis seuraa minua.”
Sotkeuduin taas peittoon kun yritin nousta ylös.
“Älä, Yuki!” anelin, mutta hänen hahmonsa oli poissa ja ovi meni kiinni. Ojennettu käteni laskeutui hitaasti alas ja samassa parahdin niin, että puraisin kieleeni.


Se, että jättää rakkaan ihmisen niin kylmästi taakseen, sattuu niin syvälle. Se repäisee palasen sielusta irti, pureskelee sitä pitkän aikaa - tunnet jokaisen torahampaan lävistävän sen palasen. Tahdot huutaa, mutta kipu salpaa suusi. Tahdot mennä takaisin rakkaasi luo, mutta kipu estää liikkeesi. Se on pelottavaa, mutta samalla vapauttavaa. Tällä kertaa en tukeutuisi Akitoon, kun kohtaisin ongelmia. Hänenkin oli aika huomata, etten ollut enää mikään pikkupoika. Me olimme veljeksiä, ei meidän välillämme pitäisi olla mitään muuta.
Nämä ajatukset täyttivät pääni, kun istahdin viimein lentokoneen istuimelle. Minun oli pakko saada tietää omasta elämästäni - sen alun, mikä minulta jäi kokematta oikean äitini kanssa. Minua oli petetty ja käytetty hyväksi. Minua oli rakastettu ja pidetty hyvänä. Mutta mitä minä pystyin tekemään? Minä ehdin unohtaa, että minulla oli joskus ollut oikea äiti sen jälkeen, kun minusta tuli virallisesti Akanemu. Kuitenkin alitajunnassani minä tiesin, että oikea äitini oli jossain ja nyt hän oli löytänyt minut. Minä halusin löytää hänet, saada vastauksia.
Kun kone irtosi maasta, jätin hiljaiset hyvästit Akitolle koskettaen kaulassani roikkuvaa sormusta. Ehkä minä palaan takaisin, lupasin hiljaa, ja aloitan oman elämäni. En tarvitse enää Akitoa tai ketään muutakaan määräämään minua. Olin jo aikuinen!
Pienestä ikkunasta näin yöllisen taivaan, puolikkaan kuun, joka valaisi pilviä alapuolellaan, tähdet, jotka loistivat lähempänä kuin uskoinkaan. Se näkymä oli kaunis kaikin tavoin - kaunis ja haikea, melkein yhtä surullinen kuin minä olin jättäessäni Akiton sillä tavalla. Kaipasinko häntä? Ehkä niin, mutta minä en tarvinnut häntä vierelleni hössöttämään tai hellimään minua. Nojasin pääni taakse selkänojaa vasten ja suljin silmäni. Muistin samalla, että minulla oli mukana oma cd-soitin ja siihen muutama levy. Kaivoin sen esille ja laitoin levyn pyörimään. Ensimmäinen laulu toi mieleen monia muistoja vuosien takaa.
”Sorrow has a human heart”
Huokaisin uudelleen. Akito, ajattelin hiljaa itsekseni, oletko minulle vihainen? Voitko antaa anteeksi?

Kone laskeutui ja sitten meni enää hetki kun ajoin taksilla kaupungilla. Osoite oli merkitty kirjeeseen ja etsimme sitä yhdessä nuoren taksikuskin kanssa. Pian pysähdyimme omakotitalon eteen kaupungin laitamilla. Maksoin käteisillä (jota minulla oli runsaasti, kiitos Helenin, joka oli järjestänyt asioita puolestani) ja sitten menin sydän pamppaillen ovelle. Soitin ovikelloa ja odotin.
Oven takaa kuului askelia ja pian sain katsoa pienikokoisen naisen silmiin.
“Niin?” hän kysyi sujuvalla englannilla. Näytin varmasti hyvinkin ulkomaalaiselta.
“Hyvää päivää”, sanoin japaniksi. Nainen yllättyi ja aukaisi ovea vielä enemmän.
“Yuki? Sinäkö se olet?” nainen kysyi japaniksi ja nyökkäsin.
Seurasi pitkä, kiusallinen ja odottava hiljaisuus. Nainen katsoi minua päätään kallistellen puolelta toiselle ja minä katsoin hänen silmiinsä, jotka olivat yhtä siniset kuin omani.
“Hyvänen aika, sinusta on tullut mies!” äitini henkäisi rikkoen hiljaisuuden ja samassa halasi minua.
Vastasin hämmentyneenä halaukseen. Ei mitään anteeksipyyntöjä? Ei katkeruutta? Minua jotenkin ujostutti koko tilanne, mutta kun huomasin, miten äitini iloitsi näkemisestäni, hämmennys suli iloksi ja hymyilin painaen äitini itseäni vasten. “Siitä on liian pitkä aika, äiti, meillä on paljon kiinniotettavaa.”
“Niin”, äitini nyökkäsi ja nyyhkäisi, “kaksikymmentä vuotta tarkalleen.”
Vilkaisin sisälle taloon ja katseeni osui nuoreen naiseen, joka katseli minua hämmästellen.
“Kuka sinä olet?” nainen kysyi. Hänellä oli punatut hiukset, kirkkaan siniset silmät - hän oli lyhyt, mutta sopusuhtainen. Hän oli pukeutunut kauttaaltaan mustiin.
“Olen”, aloitin, mutta sitten äitini irrotti otteensa minusta ja kääntyi katsomaan naista.
“Leena, minähän kerroin sinulle jo aikaisemmin - tässä on poikani Yuki.”
“HÄN on YUKI?” nainen painotti ja naurahti. “Hän ei näytä ollenkaan japanilaiselta!”
“Suokaa anteeksi”, aloitin saadakseni huomion, “minun olisi pitänyt ilmoittaa tulostani ensin. Mutta minä halusin yllättää teidät. Suokaa anteeksi.” Kumarsin lauseeni päätteeksi.
“Se on ihan ok, Yuki-kulta”, äitini sanoi hymyillen minulle. “Leena on vähän yllättynyt saadessaan tavata isoveljensä.”
“Minun tässä tulisi pyytää anteeksi epäkohteliaisuuttani”, Leena sanoi viimein.
“Tule peremmälle ja ole kuin kotonasi!” äitini johdatti minut olohuoneeseen ja istutti pehmeälle sohvalle.
“Haluatko jotain? Matkasi oli varmasti uuvuttava.”
“En minä tarvitse mitään, kiitos vain. Minun kyllä pitäisi saada itselleni hotellihuone ja -” lauseeni katkesi lyhyeen, kun äiti oli heti laittamassa vastaan: “Ei missään tapauksessa! Sinä yövyt täällä!” Tämä taisi olla sitä suomalaista suorapuheisuutta ja rehellisyyttä, josta olin kuullut monia kertoja. Naurahdin. Hän kuulosti ihan äidiltä. “Hyvä on, jos kerran vaaditte.”
Sanelma hymyili (se oli äitini nimi) ja sitten hän istuutui viereeni ja alkoi kysellä elämästäni Japanissa. Kerroin kaiken, mitä kerrottavissa oli: Aidasta ja Helenistä, Akitosta - Okami Shintan koulukodista ja lapsuudesta, joka ei ollut ihan paras mahdollinen.
“Voi kamala!” Sanelma huudahti, kun puhuin tapahtuneesta.
“Ei se mitään”, minä sanoin ja hymyilin muistaessani Akiton tavanomaisen mantran. “Akito pelasti minut.”
“Tuo ilme on hyvin epäilyttävä. Oletteko Akiton kanssa VAIN veljeksiä?” Sanelma kysyi painottaen sanojaan.
Punastuin ja käänsin katseeni - mikä oli virhe, koska se paljasti kaiken.
“Vai niin”, Sanelma sanoi ja hymyili. “Sehän on sitten hyvä, että olet saanut hyvän elämän.”
“Niin - tuota - öh - miten sen nyt ottaa.” takeltelin, kun muistin riitamme. Minun olisi pitänyt pyytää Akitolta anteeksi.
Äiti otti minut kainaloonsa ja silitti lempeästi hiuksiani. “Sinä olet saanut kestää paljon asioita, mutta sinulla on ollut suojelusenkeli suojelemassa sinua.”
Niin, suojelusenkeli nimeltään Akito. “Tiedän” nyökkäsin.
“Ja mikä parasta, sain nähdä sinut herrasmiehenä, enkä minään typeryksenä, kuten isäsi oli.”
“Vihaatko sinä Akiraa?”
“En oikeastaan”, äiti tunnusti painaen päänsä. Siitä ajattelin, että hän edelleen rakasti oikeaa isääni, missä hän sitten lieneekään. “En vain oikein tiedä, mitä ajatella miehestä, joka pakotti minut hylkäämään lapseni. Ehkä minä vihaan häntä jossain määrin, mutta samalla rakastankin - en vain enää muista häntä niin hyvin kuin tahtoisin ja niin sen pitää ollakin.”
Samassa Leena astui huoneeseen ja hän otti naulakosta takin ja puki sen ylleen. Sitten hän tarttui käsilaukkuunsa ja avasi oven.
“Hei, hetkinen nuori neiti, minnes sitä ollaan menossa?” Sanelma huudahti nousten salamana ylös.
“Menen katsomaan ystäviäni. Tulen illalla. Nähdään!” samassa Leena oli kadonnut oven taa.
Sanelma huokaisi painautuessaan sohvalle istumaan. “Aina yhtä mahdoton. Hän tuskin koskaan kasvaa aikuiseksi.”
“Mitä hän opiskelee?” kysyin.
“Japanin kieltä ja kulttuurihistoriaa. Hän sai innostuksensa minulta.”
“Jos hän kerran opiskelee sitä, miksei hän ole puhunut sanaakaan japania kanssani?”
Sanelma katsoi minua ja hymyili. “Et näytä japanilaiselta. Ehkä siksi hän ei halua puhua sitä.”
Nyökkäsin. Sanelma nousi ylös ja asteli keittiöön. “Tahdotko jotain?”
“Ehkä minä voisin syödä jotain.”
“Tuskin olet koskaan syönyt mitään suomalaista ruokaa - se voi olla aika outoa”, Sanelma sanoi naurahtaen.
“Kerta se on ensimmäinenkin.”
Sanelma naurahti ja totesi asian todeksi. Hymyilin itsekseni, mutta samassa hymy vaihtui surumieliseksi huokaukseksi. Akito oli varmasti vihainen - hän etsi minua ja tekisi mitä vain saadakseen minut takaisin luokseen. Mutta sitten minut täytti ärtymys ja viha. Mitä se oikeastaan hänelle kuului? Tämä oli minun elämäni! Minä sain valita, mitä teen. Akitolla tai kenelläkään muulla ei ollut oikeutta määrätä minua. Hän ei ymmärtänyt, että minä kaipasin omaa rauhaani.
Sydäntäni pisti, kun ajattelin hänen ilmettään. Huokaisin. Ehkä minä vain palaisin takaisin. En minä voinut Akitoa jättää - kuka minulle voisi olla yhtä hellä? Kuka voisi rakastaa minua samalla tavalla? Ei kukaan muu kuin Akito. Vain hän, ei kukaan muu.

Päivät kuluivat lähinnä äidin kanssa keskustellen. Me kiertelimme kaupungilla, olimme yhdessä mahdollisimman paljon oppiaksemme toisistamme, mutta minä tiesin olevani vieras. Minä tulin kahden eri maailman välistä. Kumpaan minä kuuluin? Leena ja Sanelman mies olivat yhtä ystävällisiä kuin äiti. Leena hyväksyi minut isoveljekseen hyvinkin nopeasti, ja se huvitti minua, vaikkakin se oli myös uutta. Tunsin jonkinlaista vastuuta Leenasta, olihan hän sentään pikkusiskoni. Mietin samalla, mahtoiko Akito olla minusta huolissaan?
Eräänä iltana istuin tietokoneen ääressä ja kirjoitin Akitolle sähköpostia. Hän ei ollut juurikaan kirjoittanut, mutta uskoin hänen lukevan viestini. Tai sitten hänen kaikessa jääräpäisyydessään hän vain antoi niiden olla ja poisti jokaisen kirjoittamani viestin niitä edes vilkaisematta. Ajatus kalvoi sydäntäni, mutta lupasin, että heti kun menisin takaisin, antaisin Akitolle anteeksi.
Ovi kävi ja Leena astui huoneeseen, jossa olin.
“Ai, se olet sinä, luulin, että äiti oli täällä.” hän sanoi väsyneenä.
“Sanelma lähti ulos hetki sitten. Hän meni miehensä kanssa kävelylle”, vastasin.
“Ymmärrän”, Leena sanoi ja asteli väsyneen oloisena huoneeseensa. Aistin kuitenkin hänen äänessään ja olemuksessaan surun. Rohkaisin mieleni ja koputin hänen oveensa.
“Mitä nyt?” Leena avasi ovea raolleen ja katsoi minua kimmeltävin silmin.
“Se on minun lauseeni tismalleen.” sanoin. “Mikä sinulla on?”
Leena päästi minut huoneeseensa ja pyysi minua istuutumaan mihin mieleni teki. Istahdin lattialle ja katsoin kun tyttöraukka kävi sängylle istumaan. Hän huokaisi syvään ennen kuin pystyi sanomaan mitään.
“Jätin poikaystäväni.”
“Miksi ihmeessä?”
“Minä en tiedä. En vain enää jaksa mitään hemmetin suhteita, joissa ei ole mitään pohjaa!”
Samassa mieleeni tuli Akito. Oliko meidän suhteellamme pohjaa? Oli, hyvinkin vankka sellainen. Me jaoimme kaiken yhdessä. Menneisyyden, nykyisyyden, tulevaisuuden - kaiken.
“Sinä olet vain tapaillut väärää miestä”, sanoin niin ystävällisesti kuin vain pystyin. Minä en ollut mikään lohduttaja. Akito osasi sen paremmin kuin minä.
Leena hymyili vaisusti. “Kiitos. Ehkä minä harkitsen seuraavalla kerralla, mihin ryhdyn.”
“Ole hyvä”, vastasin ja nousin. Astuin ovelle ja olin juuri aukaisemassa sen, kun mieleeni tuli eräs asia. Katsoin Leenaa ja hänen murheellisia kasvojaan.
“Ainoa asia, mihin kannattaa uskoa, on toisen rakkaus. Jos hän välittää sinusta, jos hän kaipaa sinua - oli riitoja tai ei - anna hänelle mahdollisuus. Minä olen riidoissa rakkaani kanssa tällä hetkellä. Hän ei voinut hyväksyä lähtöäni, mutta tein sen silti. Olen pahoillani siitä, mutta aion kuitenkin osoittaa, että en minä häntä hylkää, vaikka maapallo halkeaisi ja puolikkaat sinkoutuisivat universumin pimeisiin syövereihin. Jos välität hänestä ja hän sinusta, niin ei se ole enää mitään muuta kuin rakkautta.”
Leena katsahti minuun hämmentyneenä. Hänen kauniit silmänsä täyttyivät kyyneleistä. Hän painoi kasvot kämmeniinsä ja parahti: “Olen hölmö!”
“Tuolta minustakin tuntui aluksi, mutta kun sain viimein selville rakkaani tunteista, mikään ei voinut enää estää meitä olemasta toistemme kanssa.” sanoin hymyillen ja kosketin tytön olkapäätä. “Anna hänelle anteeksi ja hän antaa varmasti sinulle anteeksi. Teidän elämänne ei saa mennä pieleen yhden pikkuasian takia.” Niin, minunkin tulisi noudattaa omaa neuvoani.


“Äiti!” huudahdin ja samalla paiskasin kokoushuoneen oven auki keskeyttäen törkeästi tärkeän kokouksen.
“Poika! Pientä kunnioitusta!” isä huudahti ylös nousten.
“Akito, mikä hätänä?” äiti sanoi rauhalliseen tapaansa. Hän nousi ylös tuolista ja käveli luokseni vieraiden silmät häntä seuraten.
“Minne Yuki lähti? Kerro minulle!”
“En voi”, äiti pudisti päätään pahoitellen, “lupasin, etten kerro.”
Karjaisin raivoissani ja tartuin pienellä pöydällä olevan kukkamaljakon käteeni. Uhkasin heittää sen lattiaan ja katsoin äitiäni vihaisesti. “Missä hän on?!”
“Ensin te riitelette ja seuraavaan viikkoon et puhu mitään, itket vain iltaisin itsesi uneen Yukia kutsuen ja nyt sinä raivoat kuin hullu! Laske, kultarakas, se ruukku pöydälle. Aida voi hoitaa kokouksen loppuun sillä aikaa, kun me kaksi keskustelemme.” äiti sanoi ja käänsi sitten katseensa isään. “Etkö vain voikin, rakas?”
Isä nyökkäsi vaiti ja istuutui. Hän rykäisi ja ilmoitti kokouksen jatkuvan.
Äiti ohjasi minut pois kokoushuoneistosta ja vei minut ylempään kerrokseen, jossa me sulkeuduimme huoneeseeni - minun ja Yukin yhteiseen huoneeseen. Se oli niin tyhjä ilman Yukia.
Äiti istahti sängylle ja osoitti paikkaa vierellään. Istahdin huokaisten hänen viereensä ja painoin yhteen ristityt käteni otsaani vasten ja suljin silmäni. Yritin rauhoittua, saada raivoni hallintaan, se kuitenkin määräsi koko ajan, että minun pitäisi repiä joku palasiksi. En antaisi sille valtaa. En anna sille valtaa…
“Rakas lapsi”, äiti sanoi ja kosketti olkapäätäni. Katsoin häneen ja hän hymyili ymmärtäväisesti. “Tiedän, että sinä ja Yuki olette erottamattomia, mutta ajattele tätä hetki Yukin kannalta. Miltä hänestä tuntuisi, jos yrittäisit väkisin raahata hänet pois perheensä luota?”
“ME olemme hänen perhettään! MINÄ olen hänen perhettään!” huusin niin, että ääneni oli tuskin pihinää kovempi.
“Tiedän, kultaseni, mutta ajattele nyt hetkisen, mitä olet tekemässä. Yuki haluaa tietää juuristaan”, äiti ei saanut lausettaan loppuun, kun minä jo aukaisin suuni: “Mutta minä olen niin pahoillani! Pelkäsin, että hän jättäisi minut! Minun on saatava tilaisuus pyytää häneltä anteeksi! Äiti! Kerro, minne hän meni!”
Äiti huokaisi. “Olet yhtä jääräpää kuin isäsi sinun iässäsi.” Sitten hänen vakava ilmeensä vaihtui hymyksi. “Minä kerron sinulle, missä hän on. Saat jopa käyttää yksityiskonettamme.”
Tunsin suuren helpotuksen - raivoni suli ja tilalle tuli kaipaus. Minun Yukini, minun rakas pikkukaverini…
Halasin äitiäni ja kiitin häntä monta kertaa. “Kiitos, voi kiitos, kiitos, kiitos!”
Äiti halasi minua takaisin. “Nyt, alahan pakata tavaroitasi, minä soitan muutaman puhelun ja ilmoitan Aidalle, että lähdet hakemaan poikaamme kotiin.”
Muutama tunti myöhemmin istuin mukavassa tuolissa, yli 10 000 kilometrin korkeudessa, matkalla kohti Suomea ja rakasta Yukiani. Kosketin kaulassani roikkuvaa sormusta, luin sen tekstin uudelleen ja uudelleen, sitten suutelin sitä ja painoin sen rintaani vasten. Minä haen sinut kotiin, minä lupasin hiljaa, minä haen sinut takaisin luokseni ja sitten minä… minä annan anteeksi.


Havahduin unesta ihan yhtäkkiä. Makasin kyljelläni ja huomasin sormuksen lepäävän vieressäni, aivan nenäni kohdalla. Se loisti hempeästi hämärässä huoneessa, kuin ilmoittaen jostain. “Akito”, kuiskasin ja otin sormuksen käteeni. Katsoin sitä väsyneenä. Hyväilin sen kaiverrettua pintaa. “Oletko vieläkin vihainen minulle?”
Oveen koputettiin hiljaa. “Yuki! Aamiaiselle!”
Hymyilin itsekseni. Hän kuulosti äidiltä - hän oli minun oikea äitini, mutta… minä en tuntenut minkäänlaista rakkautta häntä kohtaan. Helen oli äitini, olin ollut hänen kanssaan paljon kauemmin kuin Sanelman kanssa. Tunsin vain toveruutta. Ehkä minun pitäisi palata takaisin Kiotoon. Nousin ylös ja ilmoitin tulevani pian. Aloin pakata laukkuani. Minä lähden takaisin. Palaan Akiton luo ja sovitan tekoni.
Kun olin sulkemassa laukun vetoketjun, kuulin oven toiselta puolelta meteliä.
“Hyvänen aika! Rauhoittukaa, hyvä herra! Yuki on täällä, mutta älkää rynnätkö tänne kuin omistaisitte paikan!” Sanelma huudahti.
“Yuki!” kuulin Akiton huudon.
Kaikki pysähtyi sillä sekunnilla, kun hän riuhtaisi oven auki ja hänen katseensa osui omaani. Kaksi askelta ja olimme toistemme sylissä. Hänen kätensä ympärilläni, sanat kaikuivat korvissani, kun hän pyysi anteeksi ja toisteli koko ajan samaa lausetta: “Älä jätä minua enää!” Upotin sormeni hänen samettisiin hiuksiinsa ja suutelin hänen kaulaansa. “En enää ikinä!”
Kun Akito viimein malttoi päästää minusta irti ja katsoa silmiini, näin, että hän itki.
“Niisan…”
“Voi Yuki, et voi uskoa, miten pahalta minusta on tuntunut!” hän keskeytti lauseeni ennen kuin ehdin edes aloittaa sitä. Akito vain helli hiuksiani ja kosketteli kasvojani niin hellästi ja varovaisesti kuin olisi pelännyt minun muuttuvan pölyksi, joka lentää tuulen mukana pois.
“Syy on kokonaan minun, Akito”, vastasin hymyillen.
“Ei!” Akito parahti ja otti minut tiukkaan halaukseen. Kohtasin silloin äitini katseen, joka oli lempeä ja hän nyökytteli ymmärtäväisesti. Hän sulki oven ja jäimme Akiton kanssa kahden. “Minä se tässä syypää olen. Minun ei olisi pitänyt huutaa sinulle. Minä tiesin, että sinä halusit tietää omistasi. Olit oikeassa - minä työnnän nenäni joka asiaan ihan jääräpäisyyteni takia.”
Kiersin käteni hänen ympärilleen ja painoin pääni hänen rintaansa vasten imien hänen energiaansa itseeni. Minun rakas, rakas Akitoni!
“Sitten meitä on kaksi”, päätin keskustelumme siihen ja sen jälkeen hiljaisuus laskeutui yllemme.
Ollessani siinä, hänen syleilyssään, joka oli lämmin, kaipaava ja hellä, mutta tiukka - aivan kuin hän olisi tahtonut meidän sulautuvan yhdeksi persoonaksi - minä toivoin, ettei se ikinä loppuisi, eikä mikään ikinä tulisi erottamaan meitä, paitsi kuolema ja sekin vain hetkellisesti. Akiton energia hyökyi lävitseni kuin vuolas kevätsateiden täyttämä koski. Pelkkä hänen olemisensa oli tarpeeksi minulle, mitkään sanat tai teot eivät enää korvaisi menetettyä aikaamme yhdessä.
“Palataan takaisin”, Akito kuiskasi viimein.
“Minä…”, aloitin, mutta sitten vaikenin. Miksi minun pitäisi jäädä? Olihan ihan tarpeeksi jo sekin, että Akito oli kanssani.
“Niin?” Akito odotti vastaustani.
“Minä tulen kanssasi, mutta sillä ehdolla, että päästät minut tänne joskus toistenkin.”
Akito nyökkäsi. “Sehän on selvä, rakas pikkukaveri.”

Kun olin jättänyt väliaikaiset hyvästit äidilleni ja pikkusiskolleni, minä ja Akito kävelimme vierekkäin lentokoneeseen. Olin luvannut palata takaisin ottamaan kiinni menetetyn ajan oikein perheeni kanssa, mutta minulla oli vielä tehtävää muualla. Akito istahti viereeni ja kosketti salaa kättäni. Hän katsoi minua vakavin, haluavin silmin. Punastuin, sillä tiesin, mitä hän tarkoitti. En tulisi saamaan rauhaa moneen, moneen yöhön. Akito oli tullut Akanemujen yksityiskoneella ja sillä samalla koneella matkustimme takaisin. Pitkä lento väsytti meidät ja me nukuimme toistemme kainaloissa, turvassa painajaisilta, jotka vieläkin saattoivat vaania meitä. Läpi hauraan mutta syvän unen minä tunsin hänen energiansa virran, joka helli minua, paransi minut syyllisyydestä ja yksinäisyydestä, ja antoi minulle uutta voimaa kohdata uusi päivä.
Akiton sormet olivat kietoutuneet lempeästi omieni lomaan ja välillä havahduin siihen, kun hän kutsui hiljaa nimeäni unissaan. Hymyilin ja silitin hänen silkkisiä hiuksiaan ja suutelin hänen otsaansa, joka oli hiukan rytyssä. Valvoin hetken aikaa katsellen hänen uneksivaa ilmettään ja vaivuin sitten pian itsekin takaisin rauhalliseen uneen.
Akito herätti minut hellällä suudelmalla. Hän hymyili suukotti otsaani. “Olemme perillä”, hän ilmoitti kuiskaten.
Haukottelin ja venyttelin ja sitten olinkin matkalla kotiin Akiton vieressä istuen. Oli kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Oikean äitini tapaaminen vaikutti kaukaiselta unelta, joka häilyi epäselvänä muistona takaraivossani. Riita oli unohtunut - vai oliko sittenkään? Vilkaisin Akiton kasvoja ja yritin lukea hänen ilmeestään hänen ajatuksensa. Hänen silmänsä olivat puolittain ummessa, aivan kuin hän olisi miettinyt. Hän vain tuijotti eteensä, kuin olisi nähnyt jotain sellaista, mitä minä en pystynyt aavistamaankaan. Hänen ilmeensä oli muutenkin rauhallinen. Nostin käteni ja kosketin hänen poskeaan. Eleeni sai hänen ilmeensä valpastumaan ja hän katsoi minuun.
“Mitä nyt?” hän kysyi hellästi. Hänen sormensa kietoutuivat käteni ympärille. Hymyilin hänelle. “Ei mitään, sinun ilmeesi oli vain jotenkin niin poissaoleva, joten ajattelin herättää sinut mietteistäsi.”
Akito hymyili ja painoi huulensa hiuksiini. “Sinä et tule saamaan rauhaa vähään aikaan, pikkukaveri”, hän kuiskasi niin hiljaa, että vain minä kuulin sen.
“Ihan niin kuin en sitä tietäisi, rakas niisan”, vastasin ja Akito naurahti. “Tunnet minut jo liian hyvin!”
“Niin… onhan siitä jo kymmenen vuotta kun tapasimme.”
Akito hämmästyi. “Herran tähden! Onko siitä jo niin kauan?”
“On”, sanoin nyökäten. “Oletko unohtanut?”
“Kuinka voisin unohtaa jotain niin suloista”, Akito vastasi ja sitten hän suuteli minua niin syvään ja pitkään, että kaikki ajatukset kaikkosivat mielestäni ja vain hänen kosketuksensa oli ainoa asia, jonka saatoin aistia siinä huumaavassa hetkessä. Hänen energiansa pursui ulos ja kietoi minut suloiseen lämpöön.
“Älä”, sanoin ja pyristelin irti hänen otteestaan. Akito näytti loukkaantuneelta. “Joku voi nähdä.”
Mehän kuljimme kaupungin läpi kohti kotia.
“Kuljettaja”, Akito sanoi kovaan ääneen.
“Niin, Akito-sama, kuinka voin olla avuksi?”
“Ajakaa suoraan sukutalolle. Äiti ja isä varmasti ymmärtävät, että haluamme olla pikkukaverin kanssa kahden.”
Punastuin heti. Tiesikö kuljettaja, mistä oli kysymys? Arvasiko hän edes?
“Kyllä, heti paikalla, Akito-sama.”
“A-Akito! Mitä sinä oikein aiot?” kysyin siinä samassa. Huomasin kuljettajan virnistyksen peilistä.
“Tahdon olla kanssasi kahden, onko se väärin?”
“Ei ole, mutta mieti nyt…!” yritin, mutta Akito vaiensi minut uudella suudelmalla.
“Älä enää ikinä jätä minua yksin. Älä enää ikinä tee sellaista!” hän pyysi ja otti minut tiukkaan mutta hellään syleilyyn.
Kiedoin käteni hänen ympärilleen. “En enää ikinä.”

Päästyämme sukutalolle, Akito kiitti kuljettajaa ja ilmoitti soittavansa, kun tarvitsi tulla hakemaan. Olen varma, ettei Akito päästäisi minua lähtemään pois vähään aikaan.
Akito kaappasi minut käsivarsilleen - en tajua, miten hän jaksoi kantaa minut - ja kantoi sitten sisälle taloon. Hän kantoi minut huoneeseensa ja laski hellästi patjalle. Sitten hän sulki oven ja kääntyi katsomaan minua - hymyillen.
“Siitä on pitkä aika, kun viimeksi olimme kahden”, hän sanoi ja asteli sitten viereeni. Hänen kätensä kietoutuivat ympärilleni ja alkoivat kulkea ruumiillani edestakaisin, hellästi hyväillen. Hänen energiansa huokui ylitseni, saaden minut jotenkin lamaantuneeksi, mutta kuitenkin se oli turvallista, hän ei satuttaisi minua.
“Niin on”, vastasin ja tunsin, kun hän avasi paitani napit paljastaen yläruumiini. Hänen huulensa painautuivat iholleni, hänen kielensä vaelsi siellä täällä. Se tunne, joka kävi ylitseni, oli vastustamaton. Miksi hän sai aina minut haluamaan niin paljon? Ja miksi hän aina onnistui tyydyttämään sen halun niin pienillä teoilla? Sen oli pakko johtua hänen energiastaan ja siitä hellyydestä, jota hän jakoi kanssani aina tällaisina hetkinä.
Aivan hiljalleen omat käteni alkoivat vastata Akiton hyväilyihin. Aivan kuin niillä olisi ollut oma tahto ne sukelsivat Akiton paidan sisään ja piirsivät hänen selkäänsä viiruja. Akito hymyili minulle ja otti paitansa pois ja heitti sen nyytiksi seinän viereen. Hän vapautti hiuksensa ja ne laskeutuivat yllemme, kietoen meidän silkkiseen harsoonsa. Akito katsoi minua silmiin hetken aikaa, hymyillen ja minä vastasin samalla mitalla. Me olimme yhdessä, eikä mikään voisi meitä erottaa. Kosketin hänen poskeaan ja hyväilin sitä peukalollani. Hänen ihonsa oli niin pehmeää ja kaunista - kuin se olisi kudottu hienoimmasta silkistä. Huokaisin ja nousin antaakseni hänelle suudelman. Akito vastasi ja samassa hänen kätensä avasi housuni ja sukelsi sen sisuksiin. “Mm!” ynähdin ja Akito suuteli vieläkin syvempään.
Kun hän hetkeksi irrottautui suudelmasta, hänen katseensa oli kärsimätön. “En kestä enää! Haluan sinut nyt, heti ja hetinyt!”
Naurahdin Akiton ilmaisulle. Sitten hänen suudelmansa ja hyväilynsä kävivät vaativammiksi. Hänen kätensä riuhtoivat housujani pois jaloistani, hänen huulensa suukottelivat minua joka puolelta, valuen alemmaksi. Ja kun tunsin hänen suunsa imun, voihkaisin niin kovaan ääneen, että hän lopetti heti ja katsoi minua kysyvästi.
“Olenko liian kovakourainen?”
“Vielä kysytkin! Tuosta hyvästä voisin haastaa sinut pahoinpitelystä!” sanoin ja yritin kuulostaa vakavalta, mutta hymy karehti huulillani ja hän alkoi nauraa.
“Lupaan olla varovaisempi”, hän sanoi ja nousin istumaan. Akito katsoi minua taas kysyvästi. Painoin suudelman hänen huulilleen. “Rakastan sinua”, kuiskasin ja sitten tunsin hänen imunsa uudestaan.
Miten sietämättömän ja ihanan syntiseltä se tuntuikaan. Hän pakotti minut takaisin makuulle ja suljin siinä samassa silmäni nauttiakseni jok’ikisestä sekunnista.
Kun Akito lopetti ja pyyhki suupieliään, hän tuli päälleni ja suuteli minua pitkään ja hartaasti. Vastasin, vaikka tunsinkin oudon sivumaun, mutta se ei enää haitannut. Katseemme kohtasivat jälleen.
“Akito”, minä kuiskasin ja upotin sormeni hänen hiuksiinsa. “Voih, Akito!”
Miten jotain niin ihanaa saattoi elää tässä maailmassa?
Akito hymyili ja painautui sitten hetkeksi rintaani vasten. “Enhän minä voi sinua pakottaa. Jos et halua, niin minä lopetan tähän.”
“Teepä se, niin saat tuta minun raivoni!”
“Hui kauhistus!”
Me nauroimme taas ja sitten Akito kostutti kaksi sormeansa suussaan. Hän työnsi ne varovaisesti sisälleni ja voihkaisin. Samassa hänen toinen kätensä tarttui kaluuni ja hän alkoi hyväillä sitä sietämättömän ihanasti.
“Ah! Akito…” parahdin ja samassa hänen huulensa olivat kaulallani. Hän suuteli minua, hyväili, kunnes en enää jaksanut sitä tunteiden määrää, joka tahtoi purkautua.
“Ah!” voihkaisin. Akito katsoi minua ja hän hymyili. “Näytät niin suloiselta, kun olet saanut.”
Akito nousi ja riisui housunsa. Hänen kalunsa oli lähes yhtä valmiina kuin minun. Hän kävi viereeni makaamaan ja vetäisi minut päälleen. “Sinun vuorosi”, hän sanoi käskevästi. Hymyilin ja otin hänet suuhuni. Akito painoi käsillään minun päätäni alemmas ja piteli niitä sitten päälaellani, kun imin häntä minkä kerkesin.
“Unh! Voi Yuki, Yuki, Yuki! Juuri noin, vielä!” hän käski ja painoi taas päätäni. Tein työtä käskettyä ja imin entistä nopeammin.
Akito voihkaisi vielä kerran ja sitten hänen hengityksensä täytti huoneen. Hän vetäisi minut ylleen ja katsoi minua silmiin ja helli kasvojani hetken aikaa.
“Olet niin kaunis”, sanoin ja samassa tunsin Akiton liikahtavan niin, että tunsin hänen kalunsa etsimässä tietään sisääni. Punastuin. Tämäkin vielä, ajattelin, mutta sitten Akito nousi istuvampaan asentoon ja katsoi minua kysyvästi, kuin lupaa hakien.
Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja painauduin häneen kiinni, kun hän ohjasi itsensä sisälleni. Voihkaisin, kun tunsin hänen sykkeensä, hänen jokaisen liikkeensä. Liian ihanaa ollakseen totta, ajattelin, kun hän nopeutti tahtia. Hän laski minut makuulle ja otti kädestäni kiinni, laittoi sormemme lomittain, piteli toisella kädellä minusta kiinni, nostaen minua ylös. Kiedoin jalkani hänen ympärilleen, niin että roikuin hänessä, mutta Akito oli vahva. Kummankin voihke täytti huoneen, ellei sitten koko talon ja pian tunsimme sen täysin yhtä aikaa.
Raskas hengitys täytti huoneen ja lysähdimme patjalle uupuneina, mutta onnellisina. Minun Akitoni…
Siinä hetken aikaa levättyämme, Akito hymyili minulle ja suuteli minua. “Otetaanko toinen kierros?”
“Kyllä kiitos!”

Ja kun viimein uuvuimme, Akito lysähti päälleni hengittäen raskaasti. Hänen painonsa ja hehkuva lämpönsä ja energiansa tuudittivat minua hiljalleen uneen.
“Me emme enää koskaan eroa, emmekä riitele… tai ehkä joskus, jos sen riidan sovittaminen on näin ihanaa”, Akito viimeisteli virnistäen.
Suutelin hänen otsaansa ja silitin hänen puolimärkiä, hientuoksuisia hiuksiaan. “Minä en ainakaan jätä sinua enää milloinkaan.”
“Enkä minä sinua.” Akito vastasi ja painoi suudelman kaulalleni.
Pitelin häntä sylissäni, kumpienkin ruumiit toisiinsa kietoutuneina, tiesin, ettei mikään voisi enää meitä erottaa. Mutta, en tiennyt silloin, että Akito sairastuisi. En tiennyt, että jumalilla oli toisia suunnitelmia varallemme. Se oli heidän rangaistuksensa - me olimme luonnonvastaisessa suhteessa. Mutta tajusin sen kaiken vasta paljon, paljon myöhemmin…


Se oli vain eräs rauhallinen päivä elämässämme, kun Akito kaatui lattialle ja hänen ruumiinsa taipui kouristuksista kaksinkerroin. Hän vääntelehti kuin olisi ollut tulisilla hiilillä ja hän kiristeli hampaitaan. Apua hälytettiin heti ja Akito saatiin pian sairaalaan. Valvoin hänen vierellään koko yön, pidellen hänen kättään ja kuunnellen monitorien piippauksia. Pelkäsin pahinta ja se pahin kävi toteen.
“Aivokasvain”, lääkäri sanoi päätään pudistellen.
Shokki iski välittömästi. Minun rakas Akitoni… miksi?
“Voiko -” nielaisin palan kurkusta takaisin vatsaani, “voiko sitä leikata?”
“Olen pahoillani, mutta se vaarantaisi hänen henkeään entisestään”, lääkäri vastasi jotenkin liiankin ammattimaisen tyynesti. Minua hirvitti ajatus Akiton kuolemasta. Ei minun rakasta veljeäni saanut riistää! Ei nyt!
“Eikä!” iskin nyrkkini seinään tehden siihen lommon. “Pakkohan teidän on jotain tehtävä! Hän on vasta 37-vuotias! Kautta kamien, tehkää jotain!” huudahdin niin kovaa, että koko sairaala raikui vielä seuraavanakin päivänä.
“Voin toki antaa hänelle lääkkeitä, mutta se vain hidastaa etenemistä. Mitä tahansa teemmekin, Akanemu-samalla on vain kuukausia elinaikaa. Olen pahoillani.”
Aida ja Helen, myös näistä uutisista yhtä järkyttyneinä, astuivat vierelleni. Helenin käsivarret kiertyivät ympärilleni, antaen energiaansa, mutta mikään ei enää auttanut tähän tuskaan, jota tunsin. Se oli hirveintä tuskaa siihen mennessä. Minun rakas Akitoni.
“Voi Yuki, olen niin pahoillani. Olen todella pahoillani.” Helen sanoi itkien. Aida istahti tuoliin ja nojasi kävelykeppiinsä tutkimaton ilme kasvoillaan. Aistin kuitenkin suuren surun hänessä. Minun rakas Akitoni… minun rakas Akitoni.
Riuhtaisin itseni irti Helenin otteesta ja juoksin Akiton huoneen ovelle. Aukaisin sen ja syöksyin hänen vierelleen itkien lohduttomasti.
“Älä kuole, et saa. Minä pyydän, älä kuole.”
Otin hänen kätensä omaani ja laitoin sormemme lomittain. Katsoin hänen rauhallisia kasvojaan, kun hän nukkui tietämättä mitään tästä maailmasta. Hänen mustat hiuksensa olivat kuin puhdasta mustaa silkkiä hänen olkapäilleen laskeutuneena. Minun rakas, kallis Akitoni, kuolemako sinua nyt saisi rakastaa vuorostaan? Ei! Minä en hyväksy sitä! En anna sinua kuolemalle! En anna kamien viedä sinua minulta!
“Uhmaan teitä, jumalat!” kohotin katseeni kattoon ja ääneni kaikui ympäri huonetta peittäen kaikki muut äänet alleen. “Jos te sallitte tämän vääryyden käyvän ylitseni, niin minä en enää ikinä auta ketään luomaanne! En ikinä!” Kaikki se viha ja turhautuneisuus purkautui tuon yhden henkäyksen aikana ulos rinnastani ja jäljelle jäi vain avuttomuus ja lohduttomuus, jotka puristivat kaiken voiman irti minusta. Mitä minun pitäisi tehdä?
Puristin sormeni tiukemmin hänen kätensä ympärille ja katsoin taas hänen kasvojaan. Jos sinä kuolet, mitä minun pitäisi tehdä? Olen niin avuton ilman sinua. Kuka voi enää lohduttaa minua yhtä hyvin kuin sinä? Kuka? Painoin pääni hänen rintaansa vasten ja kuuntelin hänen sydämensä lyöntejä. Auta minua, Akito, auta minua. Älä jätä minua. Älä mene pois ja jätä minua taaksesi. Ei tällä tavalla. Ei tällä tavalla!
“EI TÄLLÄ TAVALLA!” huusin niin kovaa, kuin jaksoin ja sitten huoneeseen laskeutui hiljaisuus.

Akito pääsi sairaalasta muutaman päivän päästä. Voi luoja, miten hauraalta hän näytti istuessaan autossa, minun kainalossani leväten. Sen jälkeen päätimme mennä sukutalolle. Siellä olisi tarpeeksi rauhallista Akitolle, joka ei saisi rasittua liikaa. Missä ikinä Akito olikaan, minä olin aina hänen lähellään. Kädenmitan päässä.
Päivät kuluivat hitaasti. Oli kuin jumalat olisivat sittenkin kuulleet rukoukseni. Jok’ikinen hetki olin Akiton vierellä, sain nauttia hänen seurastaan. Hänkin jaksoi hymyillä, kun olin hänen vierellään. Mutta mitä enemmän päiviä kului, sitä hauraammalta hän näytti. Hänen hiuksensa putosivat suortuvittain, hänen kaunis vaalea ihonsa alkoi näyttää harmaalta. Minun kallis Akitoni vain kuihtuisi kuihtumistaan, kunnes -.
“Yuki”, Akito sanoi ja katsahti minuun niin äkisti, että hätkähdin ajatuksistani todellisuuteen.
“Niin, niisan, mitä tarvitset?”
“Vie minut jäätelölle”, hän pyysi hymy huulillaan. “Ole niin kiltti.”
“Se-selvä on”, nyökkäsin ja autoin hänet ylös tuolista, jolla hän oli istunut aamusta asti, tuijottaen puutarhaan, jossa kirsikkapuut kukkivat. Niiden terälehdet varisivat tuuleen ja osa niistä oli tarttunut hänen vaatteisiinsa.
Talutin Akiton autolle ja asetuin sitten ajajan paikalle. Osa palvelusväestä tuli estämään meitä.
“Yuki-sama, älkää! Rasitatte Akito-samaa ihan liikaa! Pyydän, palatkaa sisälle.”
“Ei, tämä on meidän välinen asia. Tämä ei kuulu teille.” Samassa huristelin pois Akito vieressäni naureskellen.
“Tätä voisi sanoa jonkin sorttiseksi kidnappaukseksi”, hän sanoi hymyillen. Sitten hän huokaisi syvään ja tuijotti eteensä tyhjin silmin, kuin hän olisi nähnyt ikuisuuteen.
“Minä vien sinut vaikka kuuhun ja takaisin, jos niin pyydät, Akito-niisan.” sanoin ja painoin kaasua.
Akiton käsi liikahti ja se laskeutui omani päälle. Hän katsoi minua anovasti. “Rakas, suutele minua. Suutele minua!”
“Minähän ajan autoa, hyvänen aika!” tokaisin.
“Pysäytä tien viereen ja tee se! Minä pyydän.”
Kun olin saanut auton pysäytettyä ja moottorin sammuksiin, käänsin katseeni Akitoon, joka oli vieläkin hauraampi kuin lähtiessämme talolta. Aukaisin turvavyön ja kiedoin käteni hänen ympärilleen - hitaasti ja varoen kuin olisi ottanut jättiläismäistä posliinimaljakkoa syliini. Akiton kädet kiertyivät ympärilleni. Tunsin hänen heikon energiansa virran. Silloin tajusin, mistä tässä oli kyse. Henkeni salpautui, kun tajuntaani iski totuus: tässä se oli, meidän viimeinen yhteinen hetkemme. Suljin silmät paniikissa, ja yritin vastustella. Jos tekisin tämän, niin Akito kuolisi. Akito olisi poissa.
“Voi rakas, rakas pikkukaverini”, Akito kuiskasi korvaani. Hän tiukensi otettaan heikentyneillä käsivarsillaan ja minä vastasin samalla mitalla. Tunsin kuumien kyyneleiden valuvan poskiani pitkin.
“Tässäkö se on? Tämäkö on se meidän viimeinen hetkemme?” uskalsin kysyä.
“Ei, rakas pikkukaveri”, Akito vastasi kuiskaten. Katsoin hänen silmiinsä, jotka kiilsivät kuin ne eivät koskaan voisi vaipua kuoleman varjon alle. “Tästä se vasta alkaa.”
Samassa huulemme kohtasivat. Akiton energia lehahti uuteen liekkiin, kun suudelmamme syveni niin suloiseksi mereksi, että kaikki muu unohtui ympäriltämme. Sitten, aivan hiljaa ja huomaamatta se energian palo alkoi sammua, kuin nuotion hiillos, joka jää sateeseen. En tahtonut tämän käyvän näin.
Akito painautui lopulta syliini ja minä pitelin häntä siinä. Akito katsoi ikkunasta ulos ja hymyili heikosti sanoessaan vielä viimeiset sanansa: “Tämä hetki on vasta alkua, pikkukaveri. Kuolema ei voi meitä erottaa. Minä olen aina kanssasi. Our foreverlasting love will protect us for eternity.”
Akiton kädet rentoutuivat. Sitten hänen silmäluomensa vaipuivat alas. Hän huokaisi vielä kerran. “Tässä on hyvä olla, pikkukaveri. Minä en enää pelkää mitään.”
Tunsin, kuinka hänen elämänsä sammui. Minä en voinut liikahtaakaan, etten rikkoisi sitä astiaa, jota kannattelin käsissäni. Hiljaisuus laskeutui ylleni. Vapisin, kun pidätellyt nyyhkäykset ravistelivat ruumistani. Akito lepäsi niin rauhallisesti sylissäni, näytti kuin hän vain nukkuisi kaikessa rauhassa. Parahdin kovaan ääneen ja kiedoin käsiäni vieläkin tiukemmin hänen ympärilleen. Painoin pääni hänen olkaansa vasten ja itkin.
“Akito”, minä nyyhkäisin. “Akito… Akito!” huusin hänen nimensä kuin olisin sillä saanut hänet palaamaan luokseni. Heijasin häntä sylissäni, kutsuen häntä hiljaa jokaisella nyyhkäyksellä. En tiennyt, kuinka kauan aikaa meni, ennen kuin itkuni viimein laantui ja tilalle kävi tyhjyys ja väsymys. Katsahdin vielä kerran hänen rauhallisia kasvojaan ja painoin suudelman hänen huulilleen. Minun rakas, armas Akitoni, sinun suudelmasi maistuvat aina jäätelöltä.

Viimeksi muokannut -Rudia-, To Marras 30, 2006 15:15. Yhteensä muokattu 4 kertaa.
Hate the sin -
but love the sinner

Avatar
Yatsura-sama
Viestit: 281
Liittynyt: Ma Loka 31, 2005 11:36
Paikkakunta: Vantaa
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Yatsura-sama » Ma Loka 30, 2006 16:23

Hello Rudia :3
Saat vähäsen palautetta.

Luin tarinasi. Se oli hmm.. Nojoo palaan siihen myöhemmin, olen lukenut monia kirjoittamia tarinoitasi, mikä tässä oli erikoisen positiivista, kyseessä ei ollut tarina jossa olisi semenä valkotukkainenvamppybishi.
Mutta muuten :/ Tarinasi muistuttavat paljon toisiaan kirjoitus tavalla, noh se on tietenkin korjattavissa. Ja tässä ei ollut paljoa sitä angstipaskaa joka pyörii uke pojun päässä. Mutta muuten sanoisin näin: Kun on lukenut sinulta yhden tarinan, on lukenut ne kaikki.

Tarinasta:
Alku oli erittäin lupaava, vaikka nopeasti iski silmään tuo "nii-san" "Neko-chan" juttu, mutta se oli vielä pientä. Pidin tarinastasi siihen asti kunnes the evil raiskaaja Hiro-setä saapui paikalle. Tai itseasiassa, minusta se vaikutti aika mielenkiintoiselta, että Hiro-sedällä on jotain fetissejä Akitoa kohtaan :twisted: MUTTA heti kun se kävi Yukin kimppuun melkeimpä koko lukemis innostus katosi. Aluksi se oli ihan OK että Yukia kohdeltiin kaltoin kun tämä oli pieni. Mutta liikaa on liikaa!
raiskaamista, raiskaamista, raiskaamista.. Ja ehkä väkivaltaakin ja sitten lusikallinen söpöilyä :/ Ei nyt ihan iskenyt.

Mutta mitä plussaa saat? Olen nääs nalkuttanut vain vioista tässä. 1. Vaikka ei enään kauheasti jaksa lukea samantyylistä, saat ison plussan siitä, että olet jaksanut kirjoittaa, vaikka jälleen liikaa on liikaa ja saattaa mennä miinukselle xD Mutta kuitenkin! 2. Kirjoitus virheet. Niin normaalisti nämäkin olisivat miinusta, mutta minua huvittaa, koska sinulla on aina ne samat kirjoitus virheet joka tarinassa xD
"I am great warrior! Not some variety of flower!...YAY! Its crossdressing time <3"

"..Sure"

Avatar
-Rudia-
Viestit: 180
Liittynyt: Ma Tammi 16, 2006 15:40
Paikkakunta: My kingdom of yaoi

Viesti Kirjoittaja -Rudia- » Ti Loka 31, 2006 10:38

Kiitän, Yatsura-sama, rehellisestä palautteestasi. Kerrankin joku, joka osaa antaa selvää palautetta, eikä ylistäviä sanoja. Kiitos vielä kerran ^^ Arvostan sitä suuresti
Hate the sin -
but love the sinner

Avatar
-Rudia-
Viestit: 180
Liittynyt: Ma Tammi 16, 2006 15:40
Paikkakunta: My kingdom of yaoi

Viesti Kirjoittaja -Rudia- » To Marras 30, 2006 15:18

Kas noin. Se on nyt sitten päätöksessään. Olen pahoillani, jos loppu ei ollut ihan sitä, mitä odottaa saattoi. Nyt voinkin rauhassa keskittyä siihen seuraavaan tarinaan, jota aloitin silloin joku aika sitten, mutta pyyhin sen pois, koska se alku tuntui aika tylsältä. Nyt siis keskityn kirjoittamaan sitä ja toivon, että siitä tulee vähän parempi kuin näistä muista tarinoistani. Kiitän niitä, jotka jaksoivat olla tukenani ja kannustaa minua jatkamaan tätä tarinaa. Kiitos, kiitos kiitos.
Hate the sin -
but love the sinner

Nana.O
Viestit: 115
Liittynyt: To Joulu 28, 2006 14:17

Viesti Kirjoittaja Nana.O » Ke Tammi 10, 2007 16:50

Varsinainen tuhkimotarina etten paremmin sano...
En millään tahtoisi sanoa, mutta olen samaa mieltä Yatsura-saman kanssa... Juoni alkoi toistaa itseään loppua kohden :/
Ja joka luvussa oli ilman muuta voimassa kliseys-varoitus...

Mutta mutta. Ei niin paljon pahaa, etteikö jotain hyvääkin ^^
Rakastin noita muutamia kohtauksia tuolla...En nyt rupea niitä esille kaivelemaan, koska hermot siinä vain menisivät...
Pidin Akitosta oikeastaan heti alkuun. Yukia vähän vierastin. Aida ja Helen taas...No, jäivät täysin taustahahmoiksi.
Mutta ihanaa, että jaksoit tämänkin pakertaa ^^
Romanchikku

Avatar
shounen
Viestit: 238
Liittynyt: Ti Kesä 14, 2005 17:01
Paikkakunta: Vuorela

Viesti Kirjoittaja shounen » Ke Touko 16, 2007 22:08

Olen menossa vasta luvussa 13, en kyllä ole edes katsonut kuinka monta lukua on jäljellä mutta silti *.* Ihana idea tässä tarinassa, satun itse tuntemaan pojan, joka on orpo ja on asunut tähän mennessä viidessä eri talossa. Pyysin häntä lukemaan tämän ja hän kertoi itkeneen monia kertoja tätä lukiessaan. Että teksti on koskettavaa todellakin :)
:3

Avatar
e_123
Viestit: 162
Liittynyt: Ti Touko 15, 2007 20:11
Paikkakunta: Jyväskylä

Viesti Kirjoittaja e_123 » To Touko 17, 2007 00:33

Ihanaa tekstiä! Loppu oli aika surullinen, ja myönnän silmäkulma kostui hiukan, niin liikuttava se loppu oli! :)

Vastaa Viestiin

Palaa sivulle “Pörröinen kirjoituskone”

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa