Veljekset

Fanficit ja muut kirjoittelut sekä niihin liittyvä aivoriihi.

Valvoja: Yaoi.fi / aktiivit

Avatar
-Rudia-
Viestit: 180
Liittynyt: Ma Tammi 16, 2006 15:40
Paikkakunta: My kingdom of yaoi

Veljekset

Viesti Kirjoittaja -Rudia- » Ma Touko 08, 2006 12:07

Jotta täällä olisi edes jotain uutta luettavaa, niin päätin aloittaa uuden tarinan... ja yritän tehdä tästä hiukan pidemmän kuin kaksi ensimmäistä tarinaani. Pitäähän täällä olla kesälomalaisilla jotain viihdykettä ankeaan tylsyyteen, joka valitettavasti saattaa iskeä. ^^

Tämä alku on kaikkien luettavissa; kun tarina etenee, lisään varoituksia sitä mukaa. Kiltit, kertokaa, mitä mieltä olette... vaikka tässä onkin vain alkua... kiitos ^^

Varoitukset: Sisältää lasten hyväksikäyttöä, shotaa (mies+poika) ja luultavasti väkivaltaa. Suositeltava ikäraja: +15. Nuoremmat lukekoon, mikäli uskaltavat. Sisältää jonkin verran angstia


Veljekset

1. Orvot sydämet

Se, että joutuu ravaamaan koulukodin ja jonkun mahdollisesti hyvän kasvatusperheen välillä, on kyllästyttävää. “Meitä on moneksi“, kuten koulukodin johtajatar sanoi minulle eräänä aamuna, “he valehtelevat saadakseen jotain, jolla leikkiä likaisia leikkejä. Tällä kertaa olen varmistanut heidän taustansa oikein poliisin ja asianajajien kanssa. He ovat kunnollista väkeä. Tällä kertaa saat hyvän kodin.”
En vastannut. En vain jaksanut enää välittää. Olin pettynyt jo tarpeeksi monta kertaa. Nousin mukavasta nojatuolista ja kättelin johtajatarta vaitonaisena. Hän kiitti minua ajastani. Sitähän minulta olisi riittänyt vaikka jumalalle, jos sellaista sattui edes olemaan.
Käännyin ovea kohti. Johtajatar kehotti odottamaan. “Heidän perheensä vanhin lapsi, Akito, tulee hakemaan sinua huomenaamuna. Pidä kamppeesi järjestyksessä, pakkaa vain se, mitä todella tarvitset, he hoitavat muut asiat puolestasi, Yuki.”
“Selvä on, johtajatar.”
Astuin käytävälle ja lähdin kävelemään kohti asuntolaa. Ohitin luokkahuoneeni, jossa oli käynnissä englannintunti. Minut oli kutsuttu johtajattaren puheille kesken tunnin. Minun ei tarvinnut enää palata siihen paikkaan. Minulla ei ollut ystäviä, joita kaivata. Jos kaipaisin jota kuta, se olisi varmasti johtajatar. Hän oli kuin äiti minulle - meille kaikille orvoille sydämille, jotka kaipasivat johdatusta. Rakastin häntä ja hänen lempeyttään. Enhän mitään muuta kaivannutkaan kuin rakkautta ja hellyyttä, joita kukaan muu ei minulle suostunut antamaan. Tai jos suostui, se oli kieroa, hirveää. Minä kannoin haavoja, niin ulkoisia kuin sisäisiäkin. En tahtonut muistella niitä paskiaisia, jotka käyttivät minua hyväkseen. Toivoin todella, että johtajatar teki oikean valinnan tällä kertaa. En halunnut enää pettyä yhtäkään kertaa enempää.

Sallikaa minun esittäytyä: Olen Yuki Shiroi, 13-vuotias orpo. Asun Okami Shintan koulukodissa lähellä Kiotoa. Olen lyhyt ikäisekseni, samoin hoikka. Minua sanottiin Nekoksi, koska liikuin yhtä sulavasti kuin kissat. Minulla oli hyvin vaalea iho, kullankeltaiset hiukset ja siniset silmät - tämän takia minut oli jätetty Okamin portaille joskus kolmen vanhana - vain sen takia, että satuin olemaan erilainen kuin tavallisesti. No, en minä välittänyt - en edes muistanut vanhempiani sen enempää, ja vaikka olisinkin muistanut, olisiko siitä ollut mitään hyötyä? He vihasivat minua! Vihasivat, koska olin erilainen kuin muut. Olin säälittävä - kaikkien hyväksikäyttämä. Ja nyt - ihan yhtäkkiä - minulla oli mahdollisuus kunnon elämään.

Nukuin kolmen muun kanssa samassa huoneessa. Me emme keskustelleen keskenämme paljoakaan. Sinä iltana he kuitenkin juttelivat kanssani samalla kun pakkasin reppuuni kaikkein välttämättömimmän. Tavaraa ei tullut paljoa, mutta se oli kaikki, mitä omistin - korvalappustereot, muutaman cd:n, pari vihkoa, joissa oli jotain runojen tapaista sepustusta. Johtajatar oli pyytänyt minua purkamaan ajatuksiani kirjoittamalla sen sijaan, että hakkaisin joka päivä jonkun viattoman sivullisen. Se oli ollutkin paljon parempi vaihtoehto ja olin onnistunut hillitsemään aggressioitani kirjoittamisen kautta. Runoni olivat vain hirvittävän raakoja, enkä siksi halunnut muiden lukevan niitä, joten olin vain kirjoittanut kansiin: Englannin harjoituksia.
“Yuki-chan, minne sinä lähdet?” kysyi nuori tyttö, joka nukkui samassa huoneessa kanssani. Hänen nimensä oli muistaakseni Yui.
“Pois”, vastasin. “En tiedä, tulenko enää takaisin.”
“Lupaathan tulla käymään joskus, Neko-chan?” minua nuorempi pikkupoika kysyi koiranpentukatseellaan.
“Varmasti”, sanoin ja vilkaisin ruskeasilmäistä poikaa. Hän oli niin suloinen tuhertaessaan itkua. Nostin käteni ja taputin häntä päälaelle. “Ehkä karkaan sieltä ja tulen katsomaan teidän peräänne, kuten aina.”
Hymyilin, vaikka se olikin vaikeaa. Minun todella tulisi ikävä tätä paikkaa. Ehkä minä sittenkin ikävöisin muitakin kuin vain johtajatarta. Kumarruin reppuni puoleen ja suljin vetoketjun. “Kas noin, tässä taitaakin olla kaikki.” huokaisin ja laitoin repun sänkyni päätyyn odottamaan huomista.
“Nii-chan”, kolmas, nuorin meistä, sanoi itkua tuhertaen. Katsoin häneen ja hymyilin rohkaisevasti. “Kyllä me tapaamme vielä joskus, uskokaa pois vain. En minä teitä pikkuisia yksin jätä.”
Se oli totta. Minä välitin heistä, tunsin olevani vastuussa heistä, sillä heitäkin oli kohdeltu kaltoin - yhtä pahoin kuin minuakin oli kohdeltu. Halusin suojella niitä kolmea pikkuista lasta, jotka olivat kärsineet hirvittävästi. Halasin heitä pitkään ja hartaasti. Ilta tulisi olemaan pitkä niin minulle kuin heillekin. Samalla mietin, tulisikohan johtajatar saattamaan minua? Saisin mahdollisuuden antaa hänelle kiitoslahjani, ehkä viimeiseni tällä kertaa.
“No niin, pikkukaverit”, sanoin halaukseni päätteeksi. “Se on pikkuisten nukkumaanmenoaika.” taputin jokaista vuorollani päälaelle lempeästi ja hyvin isovelismäisesti. Katsoin, kun heistä jokainen kömpi sänkyynsä. Minä sammutin valot ja kävin sängylleni makaamaan. Puoliavoimesta ikkunasta tulvahti vähän väliä lempeä tuulenvire, joka kantoi tuttuja hajuja kaukaa. Kuuntelin autojen kaukaisia ääniä - jossain täytyi olla minun uusi elämäni. Jossain oli pakko olla joku, joka todella rakastaisi minua ihmisenä, eikä minään leikkikaluna. Jossain on pakko olla -
Tunsin silmäluomieni muuttuvan raskaiksi. Suljin silmäni hetkeksi.


2. Ensikohtaaminen

“-ki Shiroi heti johtajattaren toimistoon. Toistan: Yuki Shiroi heti johtajattaren toimistoon. Kiitos.” kuulutus herätti minut.
Ponkaisin heti ylös. Vilkaisin kelloa. Voi luoja! Puoli yhdeksän! Olin nukkunut pommiin! Otin reppuni sängynpäädystä olalleni ja juoksin käytävälle. Mikseivät ne pikku ipanat olleet herättäneet minua? Vaatteeni olivat epäsiististi ryppyiset, hiukseni olivat sekaisin, hampaani olivat pesemättä - olin kuin vanha variksenpelätin riisipellolla. Mutta minulla ei ollut enää aikaa korjata asiaa. Juoksin johtajattaren toimiston ovelle ja koputin. Yritin saada hengitystäni tasaantumaan.
Ovi aukeni ja astuin sisään. Johtajatar ei sanonut mitään. Hänen edessään tuolissa istui mustahiuksinen hahmo.
“Suokaa anteeksi, johtajatar. Nukuin pommiin”, aloitin selitykseni, mutta johtajatar vaiensi minut katseellaan. Sitten hän hymyili vieraalle. “Akito-san, saanko esitellä uuden perheenjäsenenne: Yuki Shiroi.”
Hahmo nousi elegantisti seisomaan ja hän kääntyi katsomaan minua. Hänen hämmästyttävän komea olemuksensa sai sydämeni jättämään pari lyöntiä väliin. Mies oli hyvin pitkä, hyvin komea ja hyvin hoikka, mutta jotenkin hänen ruumiistaan huokui outoa voimaa. Hänen ystävälliset kasvonsa ja silmänsä katsoivat minua - ei arvioiden, mutta paheksuvasti.
“Täytynee kertoa isälle, että sinulle tulee opettaa tapoja.” mies sanoi miellyttävällä äänellä. Hän väläytti ystävällisen hymyn ja poimi sitten pitkän takin käsivarrelleen.
“Kiitos, että sallitte meidän ottaa hänet luoksemme, Shinta-san.” mies sanoi johtajattarelle.
“Ilo on puolellani. Pyydän, pitäkää hyvää huolta hänestä. En tahtoisi hänen pettyvän uudelleen.” johtajatar sanoi nousten seisomaan. Hän käveli luokseni ja kietaisi käden ympärilleni. Hän polvistui tasolleni ja hymyili surullisesti. “Olet nyt Akanemun perheenjäsen, Yuki, sinä kuulut nyt heidän luokseen. En voi tehdä tämän enempää hyväksesi ja olen siitä kovin pahoillani. Voi hyvin”, johtajatar sanoi ja halasi minua pitkään. “Voi hyvin, Yuki.”
“Kyllä, johtajatar. Yritän parhaani. Sanokaa huonetovereilleni, että minä tulen katsomaan heitä niin pian kuin mahdollista. Ja tämä on teille”, sanoin ja kaivoin repustani pienen paperinpalan. “En oikein keksinyt mitään kiitoslahjaa teille, johtajatar, joten tein tämän teille.” Ojensin paperin hänelle ja astuin askeleen taakse. Johtajatar avasi paperinpalan ja luki sen sisällön. Hän katsoi minua ja huomasin hänen kyynelehtivän.
Samassa kumarsin syvään. “Kiitos kaikesta. Voikaa hyvin, johtajatar.”
Akito, se tumma mies, tarttui olkapäähäni lempeästi. “On aika lähteä. Isä ja äiti eivät malta odottaa sinun tapaamistasi.”
“Selvä on”, sanoin ja kävelin Akiton kanssa ulos rakennuksesta, jota joskus olisin voinut kutsua kodikseni. Taakseni jäivät niin vanhat kipeät muistot, kuin myös ne hyvät, jotka olin saanut koulukodissa - johtajattaren lempeys, ne kolme pientä ihmistä, jotka kutsuivat minua isoveljekseen - kaikki hyvät ajat, joissa saatoin nauttia turvallisuudesta kaiken kärsimyksen jälkeen.
Akito ojensi minulle nenäliinan. “Pyyhihän kasvosi, pikkukaveri.”
Otin nenäliinan vastaan ja pyyhkäisin silmiäni. En ollut edes huomannut kyyneliä.
“Akito-san”, aloitin kysymykseni, mutta vaikenin sitten. Mitä minä kysyisin?
“Niin, Yuki-chan?” Akito vastasi. “Mitä asiaa, pikkukaveri?”
Pikkukaveri? Mulkaisin häntä ohimennen. Niin no, hän oli minua paljon pidempi ja hän oli minua ainakin kymmenisen vuotta vanhempi, joten pakko se oli hyväksyä hänen antamansa uusi lempinimi. Kävelimme alas parkkipaikalle, jossa oli muutama auto pysäköitynä. Yritin arvata, mikä niistä olisi Akiton auto.
“Kappas, kyytimme ei ole vielä saapunut.” Akito sanoi naurahtaen. Sitten hän katsoi minua. “Miten on, pikkukaveri, mennäänkö vaikka jäätelöbaariin? Tiedän hyvän paikan tässä lähellä.” Akito hymyili ja tuuli liehutti hänen tummia, säteileviä hiuksiaan hänen kasvoilleen. Hetkinen! En kai vai ajatellut jotain kummallista, enhän vain? En ajatellut, että hän oli komea, enhän? Ei, en tietenkään! Ajattelin ihan jotain muuta. Totta kai minä ajattelin ihan jotain muuta! Tunsin punan nousevan poskilleni ja käänsin kasvoni nopeasti pois.
“No, mitä sanot? Mennäänkö?”
“Joo - tuota - mennään vaan”, sanoin ääni väristen. Hän ei huomannut punastustani, eihän vain?
Akito johdatti minut pieneen kuppilaan. Hän varasi meille hyvän pöydän, josta näkyi selkeästi parkkipaikalle. Hän istuutui ikkunan puolelle ja hän pakotti minut viereensä, vaikka olisin mieluummin mennyt toiselle puolelle. Ehkä hän vain halusi osoittaa, etten ollut enää yksin, tai hän halusi vain lohduttaa minua antamalla läheisyyttään. En tiennyt, mitä se oli, mutta se alkoi tuntua mukavalta hänen kanssaan.
Teimme tilauksemme ja Akito lupasi maksaa. “Mutta--” minä aloitin, mutta Akito heristi sormeaan minulle. “Kuulehan, pikkumies, olen aina haaveillut pikkuveljestä, ja tämä on yksi niistä asioista, joita haluaisin tehdä hänen kanssaan. Joten, istu siinä ja kerro minulle jotain mukavaa itsestäsi. Kuulin suurimman osan johtajatar Shintalta, joten tiedän menneisyydestäsi - niin surullinen kuin se onkin - mutta haluaisin kuulla sinusta sinun omin sanoin. Joten, jos vain viitsisit, olisin todella iloinen. Ei meidän tarvitse olla vieraita toisillemme.” Akito päätti puheenvuoronsa lempeään hymyyn.
Mietin hetken aikaa, miten aloittaisin kertomuksen itsestäni. Pitkä hiljaisuus täytti välimme.
“Kerro, miten jouduit Okamin koulukotiin?” Akito rikkoi hiljaisuuden.
“En muista tarkalleen niitä tapahtumia. Muistan sen, mitä johtajatar kertoi: hän löysi minut eräänä aamuna ulko-oveltaan. Minä olin silloin tuskin edes kolmea vuotta vanha. Kädessäni oli vain paperilappu, jossa luki minun nimeni ja että minusta tulisi pitää hyvää huolta. Johtajatar otti minut hoiviinsa. Siitä asti olen sitten ravannut koulukodin ja aina uuden kasvattiperheen väliä.” kerroin. Akito otti vastaan annoksemme. Hän laittoi omani eteeni ja tartuin lusikkaan.
“Niin, johtajatar kertoi, että sinulla oli ongelmia aiemmissa kodeissa.”
“Eivät ne olleet ongelmia, ne olivat painajaisia”, sanoin hampaitani kiristellen.
“Syöhän nyt annoksesi”, Akito sanoi hymyillen. Hän ollut edes koskenutkaan omaansa, miksi minun täytyi syödä omani?
“Mitä tuolla repussasi on?” Akito kysyi ottaen ensimmäisen lusikallisen suuhunsa.
“Jotain pientä vain. Jotain sellaista, mitä saattaisin tarvita. Tehän huolehditte kaikesta muusta, joten otin vain tärkeimmän omaisuuteni.” vastasin ja otin suklaatikun jäätelöpallosta ja laitoin sen suuhuni. Pureskelin sitä hajamielisenä ja vilkuilin ulos ja samalla vilkaisin Akitoa, joka katsoi minua hymyillen ymmärtäväisesti.
“Todellakin niin, Yuki-chan. me huolehdimme nyt sinusta”, Akito sanoi ja laittoi kätensä päälaelleni ja sekoitti hiuksiani lempeällä kosketuksella. Punastuin ja käänsin pääni nopeasti pois.
“Mikä tuli? Säikähditkö tuota? Voi, anteeksi! Koitan olla varovaisempi!” Akito laski kätensä ja jatkoi annoksensa syöntiä. Yritin rauhoittaa hyppivää sydäntäni.
“E-ei se ollut sinun vikasi, Akito-san.” sanoin ja kauhaisin lusikalla jäätelöä suuhuni. Hemmetti, mikä minua oikein vaivasi? Mielessäni pyöri vain hyvin kiusallisia ajatuksia. Hyvä on, myönnetään: Akito on hyvin komea, hyvin kiltti ja ystävällinen ja hän yrittää parhaansa, ettei minulla olisi paineita kohdata uusi perheeni. Miksi siis asia vaivasi minua edelleen? Tämä oli niin tuskallista ja kiusallista, enkä osannut sanoa Akitolle asiasta sanaakaan.
Söimme jäätelöt kaikessa rauhassa. Akito maksoi ja sitten me menimme ulos. Akito kaivoi takin taskustaan simpukkakännykkänsä ja hän valitsi parilla napin painalluksella jonkun numeron. Hän laittoi hiuksensa korvan taa ja laittoi luurin korvalleen. Hetken päästä hän alkoi valittaa siitä, kuinka joku saattoi odotuttaa meitä. Hetken aikaa vuodateltuaan Akito painoi läpän kiinni ja sitten hän laittoi kännykkänsä taskuun. Hän hymyili minulle.
“Pyydän sinua odottamaan vielä hetken kyytiä kotiin.”
Kohautin olkapäitäni. Itse asiassa tämä alkoi olla mukavaa. Tunsin, ettei minulla ole mitään hätää Akiton seurassa. Hän oli ystävällinen - lähes kuin isoveli. Hei, mitä minä puhun! Hän ON minun isoveljeni. Minun ihka oikea isoveljeni, joka ei sallisi sitä, että minä kärsisin. “Selvä sitten”, minä sanoin ja sallin itselleni pienen hymyn. Mitä sitten tulisikaan tapahtumaan, kaikki olisi varmasti hyvin. Niin minä uskoin.
Samassa pitkä, valkoinen auto kaartoi luoksemme. Akito sanoi kyytimme saapuneen. Hetkinen! Matkustaisin limusiinissa? Vilkaisin Akitoa, joka katsahti minuun hymyillen. Kuka tämä mies oikein oli? Jonkun rokki-idolin poika? Ajaja nousi ulos autosta ja avasi meille oven. “Herrat tehköön hyvin.” ajaja sanoi. Akito meni ensin sisään ja minä seurasin vaiti perässä. Ajaja sulki oven ja astui sitten paikalleen.
Vilkaisin nopeasti autoon. Se oli ihan tavallinen sisältä, mutta siellä oli pieni televisio ja jääkaappi ja jopa stereot kaukosäätimellä. Olinko päässyt paratiisiin?
“Mahtavaa!” huudahdin. Akito nauroi ja hänen naurunsa oli niin vilpitöntä ja rehellistä - onnellista. “Tiesin, että pitäisit tästä!” hän sanoi nauraen sydämensä kyllyydestä.
“Mutta”, minä aloitin surullisena. “Tämän täytyy maksaa maltaita!”
Akiton nauru lakkasi ja hän laittoi kätensä pääni päälle. “Äiti ja isä ovat tunnettuja liikemiehiä - meillä on rahaa tuhlattavaksi.”
“Ai, senkö takia te halusitte uuden pojan?”
Akito katsoi minua hämmentyneenä ensin, sitten hänen suunsa levisi virneeseen: “Ei, halusin itselleni vain leikkitoverin.” hän sekoitti tukkaani taas.
“Tämä ei ole leikin asia!” karjaisin ja tartuin hänen käteensä. Tunsin äkkiä itseni uhatuksi. Leikkitoveri-sana toi mieleeni jotain ihan muuta kuin piti. Oliko minut petetty taas?
Akito hymyili minulle rauhoittavasti. Hän odotti, että rauhoittuisin hiukan, ja sitten hän syleili minua. “Pyydän anteeksi, pikkukaveri, ei minulla ollut tarkoitus loukata sinua. Lupaan olla ihmisiksi tästä lähtien. En tee mitään sellaista, mitä sinä et halua minun tekevän. Olen kunnolla, enkä sano mitään kaksimielistä sinun kuultesi. Anna anteeksi, Yuki-chan, pyydän, annan minulle hölmölle anteeksi.”
Hänen äänensä oli niin surullinen, anteeksipyytävä ja vilpitön. Hän piti minua lähellään, hänen ruumiinsa oli niin lämmin ja hyvä. Huomasin, että vastasin hänen halaukseensa. Se riitti hänelle.


3. Uusi koti

Kun viimein pääsimme perille, seisoimme Akiton kanssa suuren rakennuksen juurella. Katsoin ylös ja näin vain vilaukselta kattohuoneiston suuret ikkunat. Löin vetoa, että siellä minun uusi perheeni varmasti astui.
“Kiitos”, Akito sanoi ajajalle, joka kumarsi ja ajoi auton parkkihalliin, joka sijaitsi talon alla.
Akito astui viereeni ja vilkaisi minua hymyillen. “Mitä mietit, pikkukaveri?”
“Älä vain sano, että me asumme kattohuoneistossa?” kysyin ja vilkaisin Akitoa, jonka ilme muuttui huvittuneeksi. Hän alkoi nauraa taas sitä ihanaa nauruaan. Hänen silmänsä loistivat kirkkaasti, kun hän nauroi sillä tavalla. Hän oli todellakin, no, komea, noin niin kuin isoveljeksi.
“Koko rakennus on meidän kotimme, rakas pikkuveli!” Akito ilmoitti huvittuneena edelleen kommentistani. Minua nolotti. Olin päästänyt suustani typeryyksiä.
“Alahan tulla jo, pikkukaveri, äiti ja isä eivät jaksa odottaa enää kauempaa.” Akito sanoi vakavana.
Hän ojensi minulle kätensä. Minä katsoin sitä ja rypistin otsaani. “Hei, minä en ole mikään viisivuotias ipana!” sanoin ja astuin hänen edelleen ovia kohti.
Akito naurahti ja harppoi sitten viereeni. “Ehkä taisin ylireagoida. Anteeksi, tämä on uutta minulle, en tiedä miten kanssasi tulisi käyttäytyä.”
“Ihan tavallisesti”, sanoin ja lasiset ovet aukenivat automaattisesti edessäni.
“Hisseille”, Akito sanoi opastavalla äänellä.
“Ihan kuin en sitä tietäisi”, sanoin. Kuulostin kai liian kylmältä, sillä sain Akiton pyytämään anteeksi jälleen kerran. Hän oli toivoton! Se jollakin tavalla huvitti minua - hänen tapansa reagoida niin rehellisesti. Hän pelkäsi tekevänsä virheitä kanssani. Tämä oli hänelle jotain täysin uutta ja hän yritti parhaansa. Hänen luonteensa oli kaiketi sellainen - suojelevainen ja nöyrä. Aloin pitää Akitosta entistä enemmän.
“Kuudestoista kerros” Akito ilmoitti hissipojalle, joka kumarsi ja painoi nappia. Akito alkoi selostaa perheen taustasta enemmän. Hän kertoi kaiken maailman turhuuksista, jotka perhe omisti: noin puolet kaupungin ostoskeskuksista, heillä oli oma sukutalo jossain kauempana - ja niin edelleen.
“Kerro jotain itsestäsi”, minä pyysin lopulta. Hissi pysähtyi ja sisään astui pari hienosti pukeutunutta herraa. He tervehtivät Akitoa ja kyselivät tämän vointia. Akito vain hymyili ja kertoi saaneensa pikkuveljen. Hän taputti minua lempeästi päälaelle. “Myöhemmin, pikkukaveri”, hän sanoi ja puheli hetken niiden kahden miehen kanssa, kunnes he poistuivat.
Pian hissi pysähtyi kerrokseemme. Akito kiitti hissipoikaa ja johdatti minut kahta suurta ovea kohti, jotka oli koristeltu lohikäärmekuvioin. Akito aukaisi toisen niistä ja pyysi anteeksi häiriötä. Se oli suuri kokoushuone. Astuin Akiton vierelle ja hän laittoi käden olkapäälleni. Katsoin huonetta tarkemmin - keskellä oli pitkä pöytä, jonka päällä oli läppätietokoneita, vesilaseja ja -kannuja ja paperisalkkuja. Pöydän ympärillä istui kymmenen henkilöä, jotka olivat pukeutuneet hienosti tummiin pukuihin, mutta kaksi henkilöä pisti silmääni. He istuivat pöydän päässä. Toinen heistä - mies - oli kuin suoraan jostain Hollywoodin filmistä, jossa näytteli hyvin treenattu samurai. Hän oli varsin komea ja mieleeni tuli heti Akito. Sitten katsoin naista, joka oli kaunein koskaan näkemäni. Hänessä oli aasialaista verta, näin sen hänen silmistään, mutta hänellä oli luonnonvalkea iho, hyvin kauniit tummat hiukset, jotka olivat vapaina. Hän oli pukeutunut tummansiniseen jakkupukuun ja hän piteli oikeaa kättään miehen olalla. Nainen kuiskasi jotain miehelle ja tämä nyökkäsi.
“Jos sallitte, arvon herrat, niin jatkamme tätä kokousta myöhemmin. Meillä on paljon keskusteltavaa poikamme kanssa.” mies puhui hyvin kuuluvalla ja miellyttävän ystävällisellä äänellä. Hänen katseessaan oli tietynlaista arvokkuutta, kun hän vilkaisi herroja ympärillään.
Kaikki muut paitsi nainen ja se mies nousivat, kumarsivat ja poistuivat. Osa kumarsi Akitolle, joka vastasi pään nyökäytyksellä. Yhtäkkiä minun pulssini kohosi taivaisiin.
“Tulkaa toki peremmälle!” nainen ilmoitti iloisella äänellä noustessaan ylös. Hän käveli arvokkaan elegantisti luoksemme ja hän kiitti Akitoa ja sitten hän kiinnitti katseensa minuun. “Sinä taidat olla Yuki, etkö vain?” nainen kysyi hymyillen lempeästi. Mieleeni tulvahti heti Akito, kun katsoin häntä. Punastuin.
“Kyllä, rouva. Nimeni on Yuki, hauska tutustua.” sanoin ja kumarsin.
“Voi, ei sinun tarvitse tehdä tuota!” nainen naurahti ystävällisesti. Hänen naurunsa muistutti Akiton omaa. Aloin epäillä Akiton saaneen liikaa vaikutteita äidiltään.
“Tulehan lähemmäksi, poika”, mies ilmoitti pöydän päästä. Hän viittoi minulle. Hänen silmissään paistoi arvioiva katse. Yhtäkkiä minua alkoi pelottaa. Akito laittoi kätensä lapaluilleni. “Hän on ehkä pelottava, mutta hyvin kiltti. Mene vain, minä olen ihan takanasi. En anna hänen satuttaa sinua.”
Astuin lähemmäs miestä, joka olisi siitä hetkestä asti minun isäni. Astelin hänen luokseen ja tunsin Akiton jäävän taakseni. Vilkaisin olkani yli. Hän jutteli äitinsä kanssa, välillä nauraen ja välillä selostaen vakavana jotain minusta. Astelin varovaisesti miehen luo ja kumarsin hänelle.
“Sinulla on hyvät tavat, pidän siitä. Annahan kun katson sinua oikein kunnolla.” mies sanoi ja nousin ylös. Hän laittoi suuret kätensä hoikille olkapäilleni ja hän tutkiskeli minua pitkään katseellaan. Sitten hänen katseensa muuttui ystävälliseksi. Hänen ohuet huulensa kaartuivat ystävälliseen hymyyn. “Tervetuloa, Yuki.”
“Kiitos”, vastasin. Mitä muuta minun olisi pitänyt sanoa? Kukaan muu ei koskaan ollut minulle näin ystävällinen ja se minua pelotti. Jos kaikki tämä ystävällisyys muuttuisikin joksikin hirvittäväksi asiaksi, minä varmasti murtuisin. Pirstoutuisin pieniin palasiin, enkä olisi enää yhtään sen parempi ihminen kuin koira, jota on hakattu pennusta asti.
“Yuki-chan!” Akito huudahti. Katsoin häneen. “Me lähdemme kotiin.”
Kotiin? Mutta tämä rakennushan oli heidän kotinsa. Vai tarkoittiko hän jotain muuta? Hän huomasi kysyvän ilmeeni ja hän naurahti. “Tuskin olet nähnyt mitään muuta kuin tätä harmaata kaupunkia ikkunastasi! On aika viedä sinut sukutaloomme. Voimme palata tänne myöhemmin.”
“Onkohan hänellä mitään päälle pantavaa?” uusi äitini kysyi huolestuneena.
“Hänellä ei kuulemma ole mitään muuta mukanaan kuin tärkeimmät tavaransa.” Akito vastasi puolestani.
“No hyvänen aika sentään! Olisitte menneet ostoksille ensin!” nainen kuulosti ihan oikealta äidiltä. Minua alkoi naurattaa. En koskaan ollut nauranut sillä tavalla. Minulla oli hyvä olla. Tunsin olevani turvassa. En pelännyt enää. He olivat, johtajattaren sanoin, kunnollista väkeä.

Akito vei minut erääseen ostoskeskukseen, jonka hänen isänsä omisti. Myyjät olivat ystävällisiä (ja he kuolasivat Akiton perään kuin raatokärpäset lihaista possunkyljystä). Akito valitsi ison kasan vaatteita, niin länsimaisia kuin myös perinteisiä japanilaisia. Hän osti minulle vaalean yukatan. Hän osti minulle niin paljon tavaraa, että luulin tämän olevan ihan jotain muuta.
“Akito-san! En minä tarvitse noita kaikkia!” yritin estellä häntä, kun hän yhtäkkiä huomasi taas uuden hienon vaatekappaleen.
“No mutta, pikkuveli rakas, äiti pyysi minua ostamaan sinulle jotain päälle pantavaa. Onko tästä pienempää kokoa?” Akito kysyi myyjältä osoittaessaan erästä röyhelöpaitaa.
“On, Akito-sama. Käyn katsomassa varastossa. Odottakaa hetki, olkaa hyvä.” myyjä, nuori ja hyvin sievä nainen, sanoi ja poistui hetkeksi.
“Minä en ole mikään nukke! En suostu pitämään tuollaista!” sanoin.
“Kuka sanoi, että sinä pitäisit sitä?” Akito kysyi minulta ja virnisti.
“Älä vain sano että sinä aiot pitää sitä?” tokaisin. Mikä hemmetin kaunispoika Akito luuli oikein olevansa? Siis, hänhän oli komea ihan ilman mitään - öh - röyhelöitä. Siitä tulikin mieleeni, että sattuiko hänellä olemaan tyttöystävää. Kaikki naiset näyttivät olevan aivan lääpällään häneen, eikä hän ollut edes huomaavinaan. Joko hän ei välittänyt, tai hänellä oli jo joku tai sitten - katkaisin ajatukseni, ennen kuin se ehti tulla mieleeni. Minua alkoi pelottaa. Jos Akito todellakin oli sellainen, kuin luulin, saatoin olla pulassa. Kaikki ystävällisyys oli ollut niin hellyttävää, se kaatoi muurini alas heti ensimmäisellä kerralla. Tai sitten minä olin - ei! Ei se niin ollut! Vihasin sitä!
“Yuki”, Akito herätti minut ajatuksistani. Hän kantoi kolmea kassia käsissään. “Tässä taitaakin olla kaikki. Jos sinusta tuntuu, että olet vailla jotain, niin ilmoita siitä nyt, niin ei tarvitse tulla uudestaan tänne.”
“Eh - tuota - niin, kyllä minustakin tuntuu siltä, että meillä on kaikki tarpeellinen.” vakuutin itselleni, ettei minulla olisi mitään hätää, jostain syystä se ei tuntunut auttavan. Akito oli kiltti - liiankin kiltti. Hänen ulospäinsuuntautunut persoonallisuutensa oli liiankin pelottavaa. Hän kiitti myyjiä avusta, neidit vain huokailivat olkaa hyvät ja tulkaa toki uudelleen - lauseet. Akito vain väläytti ystävällisen hymynsä ja johdatti minut sitten takaisin autolle.
“Akito-san”, aloitin.
“Niin, pikkukaveri? Unohditko jotain?”
“Onko sinulla tyttöystävää? Eikö sinulla pitäisi olla jotain muutakin tekemistä kuin olla kanssani?” kysyin hyvin suoran kysymyksen ja odotin siihen suoraa vastausta.
Akito katsoi minua ja hymyili. En osannut lukea hänen ilmettään kovinkaan hyvin, mutta minusta tuntui, että hänellä ei ollut tyttöystävää, mutta hän halusi rakastaa.
“Ei minulla ole tyttöystävää. Minulla ei ole aikaa sellaisille.”
Ei ole aikaa sellaisille? Mistä hän puhui?
“Katsohan, pikkukaveri, äiti ja isä ovat kiireisiä, ja olen aina yksin. He toivoivat minulle seuraa, ja koska aina haaveilin pikkuveljestä, jonka kanssa tehdä kaikenlaista mukavaa, päädyimme adoptioon. Pidin sinusta heti, kun vain näin kuvasi ja taustakertomuksesi. Johtajatar Shinta oli hyvin onnellinen saadessaan selville, että meillä on hyvä paikka sinulle.” Akito kertoi. Nyökkäsin vaiti. Jos hän oli niin yksin, niin miksei hänellä ollut tyttöystävää? Koko kaupunkihan häneen oli lääpällään! Tai ainakin niiden ostoskeskusten myyjättäret, jotka tekivät töitä Akanemuille.
“Sinua vaivaa vielä jokin. Kerro vain, jos sinulla on jotain toiveita.” Akito hymyili.
Pudistin päätäni. “Ei minulla mitään sen ihmeellisempää. Lähdetään jo!”
Akito naurahti ja sotki hiuksiani. Hän oli lempeä ja kiltti. Se oli hänen luonteensa. Todellakin, jos hänellä olisi ollut tyttöystävä, tämä tyttö olisi ollut varmasti yhtä onnellinen (ja rakastanut) kuin minä olin Akiton seurassa. Tosin rakastin häntä vain niin kuin sisarukset toisiaan rakastavat, vai oliko se sellaista rakkautta ollenkaan?



4. Painajaisia

Akanemun sukutalo sijaitsi lähellä Kiotoa. Se oli hyvin suuri ja hyvin kaunis paikka puutarhoineen päivineen. En ollut koskaan nähnyt mitään sellaista eläissäni.
“Kaunista, eikö vain?” Akito kuiskasi ohimennen, kun jäin ihmettelemään paikan kauneutta autosta ulos tullessani.
Muutama palvelija saapui Akiton kutsusta kantamaan tavaroita. He tervehtivät minua ylettömän kohteliaasti, puhuttelivat minua Yuki-samaksi, ja tunsin itseni jotenkin tärkeäksi. Se oli kummallista. Olin tottunut siihen, että minua käytettiin juoksupoikana, ja nyt minun takiani ravattiin edestakaisin.
“Minä voin kantaa oman reppuni, kiitoksia vain”, sanoin eräälle miespalvelijalle, joka olisi mielellään kantanut reppuni. Hän näytti pettyneeltä, mutta kumarsi kuitenkin ja toivotti minut tervetulleeksi.
Akito johdatti minut taloon. Hän esitteli paikat minulle suurin piirtein niin, että muistaisin missä oli mitäkin. Sitten hän pysähtyi erään oven eteen. “Tässä on huoneesi. Se ei ole vielä valmis, mutta siellä voi nukkua nyt tämän yön.” hän selitti ja hymyili minulle ystävällisesti.
Nyökkäsin. Vilkaisin Akitoa, joka avasi minulle oven. Vilkaisin sisään ja huomasin, että huonetta oli remontoitu jo jonkin aikaa. “Tuota”, minä aloitin ja Akiton ilme vakavoitui. “Minä en ole tottunut nukkumaan yksin.” sanoin ja painoin pääni nolostuneena.
Akito naurahti ja sekoitti hiuksiani. “Minä voin tulla yöleluksesi, jos niin tahdot.”
Yöleluksi? Hetkinen! Enhän minä voinut pakottaa Akitoa. Nostin tuiman katseeni Akitoon, jonka lempeä hymy sulatti vihaisen katseeni siihen paikkaan. En vain voinut olla vihainen hänen kommentilleen. Hän oli niin ystävällinen. Totta kai! Tämä oli ensimmäinen yöni vieraassa paikassa, ehkä hän oli suunnitellut sitä jo vähän aikaa. Ja minä todellakin halusin jonkun viereeni yöksi. Jonkun, joka voisi suojella minua, kun -.
“Mitä sanot? Haluatko minun tulevan nukkumaan kanssasi? Et olisi ainakaan yksinäinen, enkä minäkään tuntisi tyhjyyttä.” Akito kysyi kuin varmistuakseen siitä, että todella halusin jonkun huoneeseeni nukkumaan kanssani.
“Kyllä”, vastasin, “kyllä minä haluan.”
Akito hymyili kahta leveämmin. Hänen silmänsä loistivat - hän oli oikeasti onnellinen tuosta.
“Sinulla on varmasti nälkä. Pyydän, että saamme lounasta. Odota hetkinen”, Akito sanoi ja käveli sitten vastakkaiseen suuntaan, josta olimme tulleet. Vilkaisin samalla ympärilleni. Suurin osa ovista johdatti suureen huoneeseen, jossa oli miekkoja ja tauluja. Se taisi olla niin kutsuttu esi-isien huone. Käyskentelin siellä täällä, kunnes tulin terassille. Puutarha oli avara ja kaunis. Tekolammissa uiskenteli kultakaloja ja rauhoittava kolke toistui vähän väliä. Istahdin alas. Katselin kirsikankukkapuita, joiden kukinta-aika oli mennyt jo aikapäiviä sitten. Nyt niiden lehdet varisivat tuuleen.
Sitten huomasin hämärän hahmon kävelevän pensaiden luona. Nousin ylös. Hän muistutti erästä, joka oli tehnyt minulle hirveyksiä. Pelästyin ja juoksin sisälle. Samassa törmäsin Akitoon, joka oli etsimässä minua.
“No, mikä sinulle tuli?” Akito kysyi huolestuneena. “Onko jokin hätänä?”
Katsoin Akitoa ja hänen huolestuneita kasvoja. Hänen ruumiinsa huokui turvallista tunnetta, voimaa, joka sai minun ajatukseni selkeiksi. Ehkä se oli ollut vain palvelija. Ei minulla olisi hätää. Akito oli kanssani. Minulla ei olisi mitään hätää.
“A-”, sain suustani ulos. Akito käänsi päätään sivuun ja hän näytti ihan kysyvältä koiranpennulta. “Anteeksi, että törmäsin sinuun. Minä luulin nähneeni jotain”, vilkaisin taakseni puutarhaan, joka oli nyt niin rauhallinen - ei merkkiäkään hämäräheikistä. “outoa.” viimeistelin lauseeni ja katseeni palasi Akitoon, joka naurahti.
“Älä huoli, pikkumies, meillä on henkivartijoita omasta takaa. Sinulla ei ole mitään hätää täällä, lupaan sen!”
Hänen itseluottamuksensa oli huipussaan. Koskaan ei voinut olla niin varma asioista. Koskaan ei voinut tietää, milloin petos antaisi itsensä ilmi. Olitko todellakin noin naiivi, Akito? Ja minä kun luulin sinua aikuiseksi. Kylmä katseeni suli pian, kun Akito ilmoitti lempeällä hymyllään ruuan olevan valmiina piakkoin. Nyökkäsin vain.
“Laskehan se reppusi jo alas. Olet kantanut sitä olallasi koko tämän ajan!”
Jos laskisin sen alas, joku voisi katsoa sen sisään. Tiukensin otettani sen hihnasta. “Ei”, minä sanoin. “Täällä on jotain tärkeää, enkä halua, että se joutuu vääriin käsiin.” Niin, siellä oli jotain todella tärkeää - minun ajatukseni, minun kaipuuni, minun jokainen tunteeni, jonka olin vuodattanut karmeiden sanojen kautta paperille.
“Vai niin”, Akito päätti asian käsittelyn siihen. “Voit viedä sen huoneeseeni. Lupaan olla katsomatta sinne missään vaiheessa!”
Minä pidän sitä mukanani, kiitos vain, Akito, minä ajattelin hiljaisuuden vallitessa välillämme.
“Mikset menisi vaihtamaan jotain mukavaa yllesi? Ota vaikka kylpy ja rentoudu”, Akito ehdotti.
Nyökkäsin. Kuulosti hyvältä, kieltämättä. Akito ohjasi minut kylpyhuoneeseen. Hän poimi ostoskassista yukatan ja ojensi sen sitten minulle. “Kas tässä, laita tämä yllesi, kun olet valmis. Minäkin taidan vaihtaa jotain mukavaa ylleni.” Akito sanoi ja hän hymyili taas sitä suloista hymyään, joka sulattaisi vaikka etelämantereenkin.
Katselin Akitoa, kun hän poistui omaa huonettaan kohti. Suljin oven ja riisuuduin.

Kylvyn jälkeen kuivattelin itseäni ja sen jälkeen puin yukatan ylleni. Katsoin itseäni peilistä ja huomasin, että yukata sopi minulle. Se korosti silmiäni ja kasvojani. Akitolla oli näköjään silmää vaatteille. Akito osasi pukeutua muodikkaasti, vaikka en ensin ollut älynnyt sitä. Hän todella osasi valita oikeat värit ja oikeanlaiset vaatteet.
Koputus herätti minut ajatuksistani. “Hei, pikkukaveri! Oletko jo valmis? Ruoka odottaa syöjäänsä.” Akiton ääni kuului oven takaa.
“Olen tulossa!” sanoin ja harjasin vielä hiukseni. Ne olivat vielä märät, mutta ne kuivuisivat pian.
Akito odotti käytävällä. Hän oli pukeutunut tummanharmaaseen yukataan ja hän kulki paljasjaloin. Väri sopi hänelle. Se toi hänen kauniita piirteitään enemmän esiin. Ihailin hänen kauneuttaan. Hänen hymynsä oli kirkkaampi kuin aurinko, joka paistoi ulkosalla.
“Se sopii sinulle sittenkin!” hän riemuitsi ja sekoitti tukkaani kädellään. “Alahan tulla. Pyysin sushia täksi illaksi”, Akito otti minua kädestä ja olin kompastua kun hän veti minut mukanaan ruokailusaliin. Matala pöytä oli katettu nätisti. Vastapuolen ovi oli avattu ja näky antoi puutarhaan. Huoneessa oli muutama palvelija ja he toivottivat hyvää ruokahalua. Tunsin itseni jotenkin mitättömäksi. Tämä kaikki oli minua varten. En ollut tottunut sellaiseen. Mutta kun sitä ajatteli tarkemmin, se alkoi tuntua paljon mukavammalta. Akito osoitti paikkaa vierellään. “Istu alas ja syö hyvin.”
Nyökkäsin ja istuuduin alas. Koko ruokailun ajan Akito kertoi itsestään kaikkea hauskaa ja noloja juttuja, mitä hän oli joskus minun ikäisenäni tehnyt. Naureskelin vähän väliä. Hän oli ollut hyvin vallaton. Lounas kesti pitkään, niin pitkään, että huomasimme illan saapuneen. Naurahdimme ja pyysimme vielä lisää syötävää. Meillä oli todella hauskaa yhdessä.
Yö laskeutui ja meidän juttutuokiomme alkoi käydä laiskaksi. Haukottelin. En edes tiennyt, mitä kello oli.
Akitokin haukotteli minun jälkeeni. Haukotus todellakin tarttuu. “Tämä päivä taisi olla todella pitkä meille kahdelle. Mitä jos menisimme nukkumaan? Huomenna äiti ja isä ovat tulossa käymään täällä ja he varmasti haluavat jutella kanssasi joitain asioita selväksi. Haluat hyvät yöunet ennen sitä, etkö niin?” Akito kysyi ja sekoitti taas hiuksiani lempeästi. Hän hymyili ystävällisesti.
Hieraisin silmiäni. haukottelin taas. Ajatukset eivät ottaneet selkoa toisistaan. Olin todella väsynyt. “Niin kai”, sain vastatuksi. Minua väsytti todella.
Akito nousi ylös. Hän katsoi kompurointiani ja auttoi minut ylös yhdellä kädellä. Akito ei näyttänyt siltä, mutta hän oli yllättävän vahva. “Alahan tulla, pikkukaveri. Mennään nukkumaan.” hän sanoi hymyillen ottaessaan minut käsivarsilleen. Hämmennyin, koska kukaan ei koskaan osoittanut minulle sellaista lempeyttä. Sain aina itse tehdä kaiken muiden puolesta. Olin kuin noutajakoira - tee sitä! Tee tätä! Tuo se ja tuo tämä! Akiton syli oli lämmin. Hänestä huokui merkillistä voimaa. Se rauhoitti minun ajatuksiani, jotka olivat sekoittuneet yhdeksi mytyksi päässäni. Nojauduin hänen rintaansa vasten ja kuuntelin hänen sydämensä lyöntejä. Tum, tum, tum, tum - lyönnit olivat rauhallisia.
“Pikkuraukka nukahti istualleen. Voisitteko ystävällisesti laittaa patjan huoneeseeni. En halua pikkukaverin olevan yksin näin ensimmäisenä yönään vieraassa paikassa.” Akito puhui jollekin palvelijalle.
“Heti paikalla, Akito-sama. Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen.”
Akito kantoi minut huoneensa ovelle. En viitsinyt pilata tätä ihanaa hetkeä, jossa tunsin olevani turvassa pitkästä aikaa. Akiton lämpö toi minulle turvallisuuden tunnetta. Rakastin sitä, imin sitä itseeni, jotta pystyisin nukkumaan rauhallisesti yöni. Yö Akiton vierellä, ajattelin kaikessa hiljaisuudessa, olisi varmasti kaikkein rauhallisin yöni ikinä.
Akito laski minut patjalle ja peitteli minut hyvin. Hän silitti hiuksiani hetken aikaa, kunnes toivotti hyvää yötä. Hän hymyili ja sammutti valot.
“Minne sinä menet?” kysyin unisena.
Akito katsoi minua oven suusta. “Minun on hoidettava pari asiaa. Älä pelkää, olen aivan lähellä, jos sinua alkaa pelottaa. Nukuhan nyt, niin jaksat huomenna kuunnella isän ja äidin selostusta.”
Nyökkäsin ja katsoin, kun Akito hävisi oven taa. Hänen varjonsa loittoni ja suljin silmäni hetkeksi.
En koskaan aikaisemmin ollut uneksinut siitä päivästä, jolloin minut oli hylätty. Muistan hämärästi naisen itkuiset kasvot, miehen, joka pakotti naisen lähtemään luotani. Kaulassani oli naruun kiinnitetty lappu, jossa luki hätäisesti kirjoitettu viesti. En osannut lukea. Minä vain katsoin sitä.
“Äiti tulee takaisin ihan pian. Odota siinä. Odota ihan vähän aikaa vain.” nainen sanoi. Hän itki.
“Ala tulla jo! Koko talo alkaa herätä!” mies komensi ja vetäisi naisen mukaansa.
Auto huristeli pois, eikä se koskaan palannut hakemaan minua.
Muistan, kun istuuduin kylmille rappusille. Taivas oli pilvessä, mutta auringonsäteitä paistoi pilvien läpi. Minua paleli. Minua pelotti. Missä äiti ja isä olivat? Minua paleli. Paleli niin kovin. Aloin itkeä. Huusin äitiä. Sitten ovi avautui takanani ja eteeni asteli hyvin nätti, nuori nainen. Hänen ilmeensä oli huolestunut, mutta lempeä. Hän silitti hiuksiani ja puheli rauhoittavasti, kunnes huomasi lapun kaulassani. Hän luki sen hiljaa ääneen. Nainen katsoi minua ja kysyi: “Oletko sinä Yuki?”
Nyökkäsin.
Nainen otti minut syliinsä. “Älä pelkää, sinä olet turvassa nyt.”
“Missä isi ja äiti? Milloin he tulevat hakemaan Yukia?”
“He tulevat hakemaan sinut kyllä. Odotahan vain.”
Valetta! Minulle syötettiin valheita alusta asti. Minua alkoi pelottaa. Tämä yö ei suonut minulle hetkeäkään rauhaa.
Uni vaihtui. Olin pimeässä huoneessa. Minua paleli ja minun oli nälkä ja jano. Minua sattui. Kiedoin peittoa ympärilleni tiukemmin. Paljas sementtilattia imi kylmyyttä itseensä. Se sai kipuni pahenemaan. Huusin apua heikolla lapsen äänelläni. Huusin yhä uudestaan. Ovi aukeni uhkaavasti seinään pamahtaen.
“Mitä sinä siellä nurkassa kyyristelet? Tule tänne ja äkkiä sittenkin!” humalaisen miehen ääni käski.
Kyyristyin entistä pienemmäksi ja odotin. Kauhu sekoittui kipuun. Minua pelotti. Miehen katse ei luvannut hyvää. Mies harppoi luokseni ja hän nosti minut ylös kovakouraisesti. “Senkin pikkuinen rotta! Olit sitten käynyt ottamassa ilman lupaa ruokaa, niinkö?” mies sanoi ilkeällä äänellä.
En voinut vastata. Minä vain nyyhkytin hänen armoillaan.
“Vastaa!” mies karjaisi ja ravisteli minua kovakouraisesti.
En vastannut.
“Senkin typerä rotta!” mies viskasi minut päin seinää. Lyyhistyin kasaan. Kipu lävisti jokaisen ruumiini osan lamauttaen minut tyystin. En voinut edes huutaa.
“Sinusta pitää ottaa kai hyöty irti nyt, ennen kuin kuolet siihen.” mies sanoi ja riisui sitten housunsa. Hän hyväili itseään, kunnes sai kalunsa seisomaan. “No niin”, mies sanoi viimein omahyväisellä äänellä. “Aika nauttia viimeinen ateria. Itadakimasu”
Huusin, kun mies työntyi sisälleni. Huusin ja itkin. Huusin ja huusin, kunnes en enää voinut huutaa. Mies vain ähki ja tarttui minuun kovakouraisesti siinä pelossa, että yrittäisin karata. “Vielä hetki”, hän voihkaisi ja työntyi niin syvälle kuin pystyi.
Akito! Minä huusin. Akito! Minä itkin ja huusin. Akito!
Pimeä huone vaihtui valoisaan huoneeseen. Miehen omahyväinen ilme vaihtui Akiton lempeisiin kasvoihin. Kovakourainen ote katosi ja tunsin Akiton hellivän kasvojani. “Ei ole mitään hätää enää, pikkukaveri. Kaikki on hyvin. Älä itke. Älä pelkää. Olet turvassa. Hei! Pikkukaveri. Herää!”
Olin äkkiä todella hereillä. Hengitin kuin maratonin juossut. Olin kylmän hien peittämä ja silmistäni valui valtoimenaan kyyneliä. Minua pelotti. Akiton lempeä katse sai minut rauhoittumaan.
“Akito-niisan”, sain sanottua. Nousin istumaan ja kietaisin käteni hänen ympärilleen. “Auta minua! Hän satutti minua. Hän satutti minua. Auta minua! Minua pelottaa. Auta minua, Akito-niisan. Auta minua!”
Akito rauhoitteli minua ja halasi minua tiukasti. Hänen ruumiistaan huokui turvallista voimaa. Se rauhoitti minua. Olin väsynyt, mutten voinut päästää irti. Akiton turvallinen syli oli minun ainoa lohtuni nyt. Hänen voimansa imi minusta kaiken pelon pois ja täytti minut rauhallisuudentunteella. Painauduin häntä vasten ja päästin viimeisen nyyhkäykseni. Tunsin olevani turvassa. Oloni oli rauhallinen, mutten voinut päästää irti. Akitokaan ei halunnut päästää irti, ehkä siksi, koska minä en voinut vielä päästää irti. Hän halusi varmistaa sen, ettei minulla olisi enää mitään syytä pitää hänestä kiinni. Hän halusi, että olisi tarpeeksi rauhallinen, tarpeeksi vakuuttunut siitä, että olen nyt turvassa.
“Hei, pikkukaveri”, Akito kuiskasi. “Onhan kaikki nyt hyvin?”
Nyökkäsin. Hän silitti hiuksiani. “Näitkö painajaisia?”
Nyökkäsin.
“Tahdotko kertoa niistä?”
Pudistin päätäni.
“Ei sinun tarvitse, jos et halua, mutta se voisi helpottaa oloasi”, Akito sanoi ja hän hyväili rauhoittavasti selkääni. Kuulin hänen äänessään hymyn. Katsoin hänen kasvojaan. Toden totta, hän hymyili lempeästi, rauhoittavasti.
“Pitäisiköhän sinun mennä pesemään kasvosi?” Akito kysyi. Hän pyyhkäisi poskiani. “Olet suorastaan uinut kyyneleissä.”
Äkkiä kietaisin käteni hänen ympärilleen uudestaan. Akito ei torjunut minua. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja kuiski rauhoittavasti korvaani. “Kaikki on ihan hyvin, pikkukaveri. Ei sinulla ole mitään hätää. Rauhoituhan nyt. Älä pelkää, ei sinulla ole hätää. Minä olen tässä, en minä jätä sinua. Rauhoitu nyt, pikkukaveri. Ei sinulla ole mitään hätää.”
Hän toisti sitä yhä uudelleen kuin mantraa. Minä imin salaa hänestä sitä voimaa, joka rauhoitti minua. Hänen lämpönsä ja lempeytensä sulatti minun muurini. Tahdoin niin kovasti kertoa hänelle, mutta olin niin väsynyt. En tahtonut hänen tietävän niitä kaameita yksityiskohtia. Hän ei antaisi asian olla, vaan hän ottaisi selvää, ketkä olivat tehneet minulle niin.
Viimein irrotin otteeni hänestä. Akito katsoi minua silmiin hymyillen rauhoittavasti. “No niin, kaikki on hyvin, eikö vain?”
“Kyllä, niisan.” sanoin.
Akiton hymy leveni korvasta korvaan. Hän piti tavasta, jolla kutsuin häntä. “No niin, käydään nukkumaan. Tämä on meidän salaisuutemme. Ensimmäinen yhteinen salaisuutemme, eikö vain?” Akito sanoi.
Nyökkäsin. Akito sammutti valot ja huoneeseen laskeutui hämärä, jota valaisi heikosti puolikuu.
Akito kävi selälleen makaamaan ja minä kävin oikealle kyljelleni ja katselin häntä. Kuunvalo kimmelsi hänen ihollaan ja hiuksissaan. Hän oli mielestäni hyvin kaunis. Minut valtasi halu, jota en uskonut omakseni. Se oli niin suuri, etten voinut vastustaa sitä. Ryömin lähemmäs Akitoa ja painauduin häntä vasten. Akito kietaisi kätensä ympärilleni. Se ei riittänyt. Nousin oikean käteni varaan ja katsoin Akitoa, joka vilkaisi minua. Hänen hymynsä oli rauhoittava. “En minä tästä lähde.”
Hymyilin takaisin. Hyvä niin. Kumarruin alas ja suutelin häntä. Akito ei vastannut, muttei myöskään torjunut. Hänen huulensa maistuivat jäätelölle.

5. Mitä minä todella haluan?

Heräsin aamulla siihen, kun Akito silitti hiuksiani. Hän hyräili hiljakseen jotain laulua. Hänen äänensä oli ihana - matala ja miellyttävä. Huokaisin syvään ja painoin pääni hänen rintaansa vasten. Jos tämä oli jotain ihanaa unta, niin en halunnut herätä siitä vielä.
“Oletko hereillä jo?” Akito kysyi hetken päästä.
“Älä herätä minua. Jos tämä on unta, niin älä herätä minua”, sanoin uneliaana.
Akito naurahti. Ovelta kuului silloin koputus. “Akito-sama! Yuki-sama! Aamiainen on katettu. Vanhempanne ovat pian täällä. Olkaa hyvät ja valmistautukaa!”
“Selvä on!” Akito sanoi kuuluvasti. Askeleet loittonivat ovelta. Akito sekoitti jo valmiiksi sottaisia hiuksiani kädellään ja hymyili. “Nousehan nyt, pikkukaveri.”
Akito pakotti minut nousemaan, jotta hän itse sai noustua ylös. Hän kaivoi eilisiä ostoskasseja ja löysi sieltä farkut ja vaalean paidan. Hän viskasi ne minulle. “Pukeudu”, hän komensi kylmästi. “Äiti ja isä eivät pidä siitä, että heidän lapsensa on pukeutunut sottaisesti.”
Akiton kylmyys hämmästytti minua. Sitten muistin. Hyvä tavaton! Olin suudellut häntä! Tuijotin Akitoa, kun hän etsi itselleen vaatteita vaatekomerosta. Hänen hiuksensa olivat sekaisin ja hänen ilmeensä oli niin vakava - suorastaan kylmä.
“Akito-san”, aloitin. Mitä minä sanoisin hänelle? Pyytäisin anteeksi? Sanoisin, että eilinen ei ollut mitään muuta kuin uneliaan pojan virheteko. Ehdin miettiä monia vaihtoehtoja sen sekunnin ajan, joka kului siihen, kun Akito vastasi. “Niin?” Hän katsoi minua lempeästi. Hän hymyili. Hän ei näköjään välittänyt eilisestä sen enempää - tai ainakaan hän ei tunnustanut sitä mitenkään ulkoisesti.
“Tuota - minä menen vaihtamaan nämä muualle. Saat pukeutua rauhassa.” sanoin ja käännyin ympäri lähteäkseni.
“Et mene minnekään!” Akiton käsky pysäytti askeleeni kesken. Käännyin varovaisesti katsomaan häntä. Hänen ilmeensä oli edelleen lempeä, mutta silmissä oli outo tuike. Pelästyin. Hän huomasi sen ja pyysi välittömästi anteeksi. “Anna minun laittaa tukkasi edes kunnolla.” hän sanoi viimein hymyillen.
Olin oikeassa. Eilinen vaivasi häntä. Samoin se vaivasi myös minua. Yritin parhaani mukaan käyttäytyä kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan. Me olimme veljeksiä, taivaan tähden! Mikä minuun silloin oikein oli mennyt?
Akito laittoi hiukseni hyvin, hän katsoi, että vaatteeni saumat olivat suorassa. Hän itse oli pukeutunut siihen röyhelöpaitaan, jonka oli nähnyt eilen, sekä väljiin kangashousuihin, jotka sopivat sävyltään paitaan vallan mainiosti. Vaatteet korostivat hänen ruumiinsa kauneutta. Akito oli silmissäni täydellinen. Hän kampasi hiuksensa ja päätti sitten, että oli aika mennä aamiaiselle.
Aamiainen oli kiireetön - ja loistava! Koskaan en ollut syönyt niin hyvää ruokaa. Kiitin koko sydämestäni onneani, joka oli johtajattaren ansiosta kohonnut pilviin. Hymyilin ensimmäistä kertaa aidosti. Minulla oli hyvä olla.
“Tervetuloa kotiin, Aida-sama. Hauskaa nähdä teitäkin, Helen-neiti. Kuinka voitte?” kuulimme vaimeaa keskustelua toisesta huoneesta.
“Ovatko poikamme heränneet?” kuulin Akiton isän äänen.
“Kyllä ovat, Aida-sama, he ovat syömässä aamiaista.”
“Minä menen katsomaan heitä”, tunnistin Akiton äidin äänen - se oli niin iloinen ja pirteä. Mietin, mahtoiko hän koskaan olla surullinen, vaikkakin hän oli vakava omalla aikuismaisella tavallaan.
Ovi avautui ja sisään astui Akiton äiti värikkääseen kimonoon pukeutuneena. Hän hymyili lempeästi ja hän heilautti pitkää tukkaansa. “Hyvää huomenta!” hän sanoi iloisella äänellä.
“Hyvää huomenta, äiti”, Akito vastasi. Samalla hän tökkäsi minua kylkeen lempeästi.
“Hyvää huomenta, rouva.” sanoin.
Akito katsoi minua hämmästyneenä. Akiton äiti taas näytti loukkaantuneen. Korjasin välittömästi lausettani. “Tervetuloa, äiti.” väläytin hymyn ja se sai uuden äitinikin hymyilemään.
Akito sekoitti hiuksiani ja nauroi. “Noin sitä pitää, pikkukaveri. Olet sievä, kun hymyilet.”
Sievä? Mulkaisin Akitoa murhaavasti. Tuo jos mikä loukkasi miehuuttani. Akito nauroi veikeästi, mutta samalla lempeästi. Hän sekoitti hiuksiani taas. “Älähän nyt ota sitä noin vakavasti, pikkukaveri.”
Samassa uusi isäni seisoi oven suussa tummaan yukataan pukeutuneena. Hänen kasvonsa olivat vakavat, mutta silmissä kimmelsi lempeä tuike. Hän toivotti hyvät huomenet ja me vastasimme Akiton kanssa yhteen ääneen. Pari palvelijaa toi syömäpuikot ja kupit pöytään. Helen ja Aida istuutuivat ja alkoivat keskustella Akiton kanssa kotiopetuksesta. “Pyydämme Hiro-senseitä tarkastamaan Yukin taidot. Jos poika on oppinut tarpeeksi, voimme ottaa hänet kotiopetukseen, kuten me teimme sinun kanssasi, Akito. Hiro-sensei voi varmasti opettaa kahta samaan aikaan.” Helen käänsi ystävälliset kasvonsa minuun. “Vai mitä mieltä sinä olet?”
“Kunhan vain saan olla Akiton kanssa.” vastasin.
“Selvä sitten. Hiro-sensei tulee huomenna katsomaan teitä kahta ja hän pitää testin Yukille. Kas niin, se asia on sitten käsitelty. Oliko sinulla jotain, rakas?” Helen kysyi mieheltään, joka oli ollut keskittynyt omiin aatoksiinsa koko sen ajan, kun Helen oli puhunut.
“Niistä asioista minä keskustelen pojan kanssa vasta sitten, kun on sen aika”, Aida sanoi ja otti siemauksen teetä.
“Selvä siis. Kas niin, mitä te kaksi olette tehneet? Näyttää siltä, että Yuki-chan on hyvin kiintynyt sinuun, Akito.” Helen piti keskustelun tason yleisellä puolella. Hänen pirteytensä ja energisyytensä muistutti minua Akitosta, tosin löysin Akitosta hänen isänsä piirteitäkin: vakavuuden ja tietynlaisen arvokkuuden, muuten hän oli enemmänkin äitinsä kaltainen - iloinen ja pirteä, energinen.
“Siltä vaikuttaa.” Akito vastasi ja hän pörrötti taas hiuksiani. “Hän ei halunnut nukkua yksin, joten me nukuimme yhdessä omassa huoneessani. Rassukka oli niin väsynyt eilisestä, että oli nukahtaa ruokansa ääreen.” Akito hihitti. Hän kuulosti melkein ilkikuriselta geishalta.
Helen vain nauroi. Hänen naurunsa oli heleää ja rehellistä, aivan kuten Akitonkin nauru oli. Vilkaisin ohimennen puutarhan puolelle avoimesta ovesta. Näin taas sen saman hämärän hahmon käyskentelemässä laiskasti pensaiden luona. Sydämeni alkoi takoa rintaani ja mieleni teki nousta ylös ja juosta mahdollisimman kauas. Hämäräheikki muistutti hyvin paljon sitä miestä, joka oli tehnyt niitä kauheuksia minulle. Halusin paeta. Halusin pois.
“Yuki-chan?” Helenin ääni sai pääni kääntymään. Katsoin hänen lempeitä kasvojaan. Tunsin rauhan laskeutuvan ylleni. Minulla ei ollut mitään hätää, vakuutin itselleni ja huokaisin ajatuksissani. Olin turvassa. Minulla ei olisi mitään hätää niin kauan kuin Akito olisi täällä kanssani.
“Niin?” vastasin välittömästi.
“Näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen. Onko kaikki hyvin? Tunnetko olevasi turvaton? Kerro vain, jos sinulla on jotain hätänä. Me olemme täällä sitä varten, että voit kertoa meille huolesi. Jos olet jotain vailla, niin voimme auttaa sinua saamaan sen. Kerro, mikä sinulla on?”
Painoin pääni hetkeksi alas ja vilkaisin nopeasti puutarhaan. Se hämärä hahmo ei ollut enää siellä. Sitten katsoin Akitoa, joka vastasi katseeseeni lempeällä hymyllä.
“No, poika, sanohan mikä mieltäsi painaa? Jos kyseessä on mies miehelle asioita, niin voin pyytää heitä poistumaan.” Aida sanoi ja hän virnisti tietäväisesti.
“Minä - tuota - niin tahtoisin - öh -”, mietin sanojani. Mitä minä halusin? Halusin tietää, mitä johtajattarelle kuului. Tahdoin tavata ne kolme pikkuista kaveria, jotka olivat tarrautuneet minuun sinä viimeisenä iltana niin tiukasti pikku kätösillään, että pelkkä ajatuskin sai minut liikuttumaan. Mitä minä halusin? Kertoa heille niistä hirveyksistä, jotka painoivat mieltäni? Pyytää, että saisin tavata johtajattaren ja ne pikkukaverit, kertoa heille, että minulla oli viimein hyvä olla. Sanoa, että olin ihastunut Akitoon jollain ihan muulla tavalla kuin veljesten piti? Mitä minä oikeasti halusin?
“No, Yuki-chan, kerrohan, mikä mieltäsi painaa.” Helen hymyili ja hän risti pitkät, kauniit sormensa kasvojensa eteen. Hänen silmissään tuikki uteliaisuus. Vilkaisin Akitoa, joka nosti kätensä ja taputti minua päälaelle. “No, pikkukaveri, mikä mieltäsi painaa? Kerro vain?”
“Minähän sanoin, että se on mies miehelle juttuja. No niin, te kaksi, alkakaahan painua siitä, niin puhun pojalle kokemuksen syvällä rintaäänellä.” Aida sanoi arvovaltaisella äänenpainolla.
“Mitähän kokemusta sinulla sitten on, rakas?” Helen kiusoitteli.
“Niin, isä, sen minäkin haluaisin tietää.” Akito sanoi ilkikurisesti.
Aida rykäisi saadakseen hihityksen loppumaan. Tuntuiko minusta siltä, että talon mies oli jäänyt alakynteen? Hän katsoi Akitoa ja Heleniä tuimasti. Hänen ohuet huulensa olivat viivasuorat. Hän näytti pelottavalta.
“Minä haluaisin käydä Okami Shintan koulukodissa. Haluaisin kertoa kaikille, että minulla on nyt hyvä olla. Saisin ehkä rauhan öisinkin, kun ei tarvitsisi miettiä liikoja.” vastasin viimein, kun hiljaisuus alkoi käydä liian kiusalliseksi.
“No niin, ei se sen vaikeampaa ollut. Milloin haluaisit vierailla siellä?” Helen kysyi hymyillen. Hänen silmänsä täyttyivät lempeydestä, kun hän katsoi minua.
“Tänään, mikäli se vain sopii.” vastasin ja tunsin riemun hehkuvan sisälläni. Jos pääsisin katsomaan johtajatarta ja niitä kolmea pikkukaveria nyt, niin ehkä minun painajaiseni eivät palaisi enää niin raakoina ja todellisina.
“Sehän käy vallan mainiosta. Akito”, Helen nyökkäsi ja siirsi katseensa poikaansa. Akito valpastui kuuntelemaan. “Sinä viet hänet sinne ja katsot, että hän saa asiansa selvitettyä. Tulette sitten kaupunkiin, meidän kerrostaloomme. Yuki-chan haluaa varmasti jo nähdä oman huoneensa ja tavaransa.”
“Selvä on, äiti.” Akito sanoi nyökäten. Sitten Akito katsoi minua lempeästi ja hän sekoitti hiuksiani taas. Aloin kyllästyä siihen, mutta se oli mukavaa. Ainakin hän osoitti, että hän välitti minusta. Mitään muuta minä en kaivannutkaan. Minä todella pidin Akitosta - enemmän kuin ehkä pitikään. Minä en enää tiennyt, oliko se veljesrakkautta vai ihan jotain muuta. Mikä minuun oli mennyt yöllä, kun halusin suudella Akitoa - ja suutelinkin. Olin tainnut menettää itsehallintani hetkeksi. Akito vain oli tuntunut vain niin turvalliselta. Halusin, että hän olisi aina vierelläni. Aina lähellä minua, jotta tuntisin olevani turvassa.
Akito nousi pöydästä ja minä tein samoin. Jos aioimme ehtiä vierailla Shintan luona, meidän pitäisi jo olla menossa.
“Pitäkää hauskaa, te kaksi! Nähdään Akanemu-talolla!” Helenin iloinen ääni kajahti peräämme.
“Nyt tiedän, keneen sinä tulet enemmän.” kuiskasin Akitolle.
“Mitä?” Akito kysyi minun vilkaisten.
“Olet enemmän äitisi kaltainen kuin isäsi. Vaikkakin sinä osaat olla vakava, kuten isäsi.” selitin. Ja pelottava, lisäsin ajatuksissani.

6. Minne minä kuulun?

Matkustin limusiinissa kohti Okamin koulukotia. Keskustelin Akiton kanssa tulevaisuuden unelmistamme. Akito halusi olla lääkäri tai jotain muuta vastaavaa. Hän halusi auttaa ihmisiä. Hän auttoi jo minuakin.
“Mitä sinä haluaisit tehdä tulevaisuudessa?” Akito kysyi.
“Minä haluaisin olla laulaja”, vastasin. Toden totta, halusin olla laulaja - rokkitähti. Laulaa siitä kivusta ja tuskasta, joka kasvatti minut pienestä pitäen. Jakaa tunteeni muiden kanssa. Sitä minä halusin. Ja jos minä menestyisin sillä saralla, voisin auttaa johtajatar Shintaa ja hänen koulukotiaan. Voisin ehkä auttaa niitä lapsia, jotka ovat kärsineet samalla tavalla kuin minä.
“Siinähän sitä onkin kerrakseen. Aiotko tulla maailmankuulluksi?” Akito kysyi.
“Ehkä niin tunnetuksi, että saan rahaa auttaakseni johtajattaren koulukotia. Se kun ei pärjää ilman lahjoituksia.” minä vastasin.
Akito naurahti. “Isä lahjoitti paljon rahaa Okami Shintan koulukodille silloin, kun adoptoimme sinut. Eiköhän se talo ole vielä pystyssä silloin, kun olet jo maailmankuulu laulaja”, Akito sanoi ja hymyili sitten minulle lempeästi. “Taidat oikeasti välittää siitä paikasta.”
Painoin pääni, kun huomasin punastuvani. Akito oli niin kaunis. Kiusalliset ajatukset täyttivät pääni. Yritin hillitä itseäni tekemästä jotain sellaista, jota kuitenkin katuisin myöhemmin. Kaduin jo nyt. Kaduin viime öistä suudelmaa. Akito osasi olla kuin aikuinen - hän antoi asian olla. Katsoin häntä taas. Hän vain hymyili.
“Ai niin! Jos haluat rokkitähdeksi, niin pitäähän sinulla olla hyvä lauluääni”, Akito kierteli pyyntöään. Tiesin kyllä sen. Ja minähän osasin laulaa.
Avasin suuni ja aloin laulamaan erästä helppoa laulua, jonka olin kuullut joskus kauan sitten radiosta. Kun olin saanut sen päätökseen, Akito nyökytteli päätään. “Oikein suloista ja kaunista.”
Punastuin ja käänsin kasvoni pois. Akito sai nuo usein kuulemani sanat kuulostamaan aivan uusilta. Se oli jotenkin hänen äänessään. Hän todella tarkoitti, mitä sanoi.
“Olemme perillä.” Akito huomautti viimein ja katsoin ikkunasta ulos. Olimme tutulla parkkipaikalla. Koulukoti näkyi kävelymatkan päässä. Nousin ulos autosta ja lähdin juoksemaan sitä kohti. Minulla oli ollut niin ikävä sitä paikkaa. Tämä saattaisi olla viimeinen kertani, kun käyn siellä. Halusin, että pikkukaverit tietäisivät minun olevan turvassa. Akito juoksi perääni. Hän saavutti minut muutamalla harppauksella.
“Olet hyvä juoksemaan”, hän nauroi.
En välittänyt. Juoksin portaat ylös ja soitin kelloa. En ollut edes hengästynyt, mutta sydämeni tykytti miljoonaa. Askeleita kuului oven takaa, varjoisa hahmo näkyi värillisen ikkunan läpi. Ovi aukeni.
Johtajattaren ilme oli ensin vakava, mutta huomatessaan minut, hänen katseensa ja ilmeensä muuttui hämmentyneeksi ja yllättyneeksi. “Yuki!” hän parahti ja otti tukea ovenpielestä. “Mitä sinä täällä teet?”
“Minä”, aloitin. Akiton ääni kuului takanani: “Hän halusi välttämättä tulla katsomaan teitä ja hänen ystäviään ja ilmoittamaan, että kaikki on hyvin.” Aistin Akiton hymyn, eikä minun tarvinnut edes kääntyä katsomaan varmistuakseni asiasta.
“Hyvänen aika! Minä jo luulin, että hän karkasi!” johtajatar rentoutui helpotuksen huokauksen myötä. “Tulkaa toki sisälle!” hän ilmoitti.
Nyökkäsin ja astuin sisään. Akito astui vierelleni. “Ehkä meidän olisi pitänyt ilmoittaa tulostamme.” hän kuiskasi.
Pudistin päätäni. “Usko pois, tämä oli paljon parempi tapa. Rakastan johtajattaren ilmettä silloin, kun hän yllättyy.”
Akito sekoitti hiuksiani ja hihitti ilkikurisesti. “Voisit melkein olla meidän perheemme oikea poika! Olet samanlainen veitikka kuin minä olin pienenä!”
“Niinhän sinä kerroit.” sanoin ja katsoin Akiton hymyileviä kasvoja.
Astelimme johtajattaren toimistoon ja hän tarjosi meille teetä. “Pikkuystäväsi ovat tunnilla. He pääsevät pian tauolle.” hän kertoi ja ojensi höyryävän kupin eteeni.
“Tiedän.” sanoin ja siemaisin teetä.
Akito sai oman kuppinsa ja hänkin siemaisi teetä.
“Miten sinä nyt tänne halusit tulla? Ihan tuosta noin vain?” johtajatar kysyi edelleen hämmentyneenä, mutta selkeästi iloisena.
“Minä halusin vain tulla kertomaan, että minulla on nyt hyvä olla. Halusin nähdä teidät ja ne kolme kämppäkaveriani.” hymyilin muistaessani heidän ilmeensä. “He odottavat, että minä tulisin katsomaan heitä.”
“Ymmärrän. Tuliko Akito-san saattamaan sinua?” johtajatar kysäisi ja vilkaisi Akitoa. Akito nyökkäsi. “Olemme olleet yhdessä vasta vuorokauden, mutta olemme varsin kiintyneitä toisiimme, vai mitä pikkukaveri?” Akito vilkaisi lopuksi minua ja hän sekoitti hiuksiani lempeästi. Nauroin. Olin oikeastaan enemmän kuin kiintynyt Akitoon. Olin ihastunut häneen.
“Hän näyttää viihtyvän. Olen onnellinen. Olen tehnyt hyvän valinnan.” johtajatar hymyili.
Kello soi tunnin päättymisen merkiksi. Nousin heti ylös. “Missä heillä on ollut tunti?” kysäisin.
“Heillä oli luonnontieteitä”, johtajatar vastasi.
Juoksin ovelle, aukaisin sen ja lähdin juoksemaan. Kuulin askeleita takanani ja pian Akito saavutti minut. “Johtajatar pyysi sanomaan, ettei käytävillä saa juosta.” hän ilmoitti hymyillen. Hemmetti, minä en säännöistä piitannut! Tahdoin nähdä ne kolme pientä kaveria. Tahdoin syleillä heitä, sanoa, että minulla oli hyvä olla. Pysähdyin luokan eteen ja vilkaisin oven ikkunasta sisään. Siellä he olivat, juttelemassa toisilleen. Hymyilin. Nostin käteni ovennupille ja käänsin.
“Suokaa anteeksi”, sanoin astuessani sisään. Opettaja katsoi minua ja minä kumarsin hänelle. “Hauska nähdä teitäkin, sensei.”
Opettaja nyökkäsi.
Samassa olin pienten käsien ympäröimä. “Nii-san! Neko-chan! Yuki-niisan! Sinä tulit katsomaan meitä sittenkin! Meillä oli kamala ikävä! Niin oli, ihan hirmuinen!” heidän äänensä sekoittuivat toisiinsa ja minä nauroin. He olivat niin suloisia. Kiedoin käteni heidän ympärilleen ja taputin heitä päälaelle. Vilkaisin samalla Akitoa, joka seisoi oven luona. Hän hymyili lempeästi.
“Miten olette pärjänneet? Olettehan totelleet johtajatarta?” kysyin.
Kolme kaveria katsoivat minua ja nyökkäsivät. “Yui pääsee pian uuteen perheeseen.” toinen pojista ilmoitti. Vilkaisin tyttöä ja hän nyökkäsi.
“Minä pääsen hyvään perheeseen tällä kertaa. Olen tavannut jo uudet vanhempani. He ovat mukavia.” Yui sanoi ja minä hymyilin. Se oli hyvä, sillä mitään muuta hän ei tarvinnut kuin rakkautta.
“Yuki”, Akito sanoi vakavana. Vilkaisin häntä. “Meidän pitää kiirehtiä, jos aiomme ehtiä kotiin ennen illallista.” hän ilmoitti.
Nyökkäsin ja kumarruin hiukan katsoakseni kolmea pikkukaveria vielä viimeisen kerran. “Voikaa hyvin”, sain sanottua. Heidän itkuiset ilmeensä melkein saivat minutkin itkemään. Halasin heitä. “Me tapaamme vielä.”
“Neko-chan!” he takertuivat minuun kuin haaksirikkoiset laudanpalaan.
Kello soi tauon päätteeksi.
“No niin, istukaahan aloillenne, tunti jatkuu”, opettaja komensi.
He irrottivat otteensa ja minä lähdin pois luokasta. Suljin oven ja vilkaisin vielä sisään. He vilkuttivat ovelle samalla kun he viittasivat. Nostin käteni ja sitten lähdin kävelemään pois. Painoin pääni alas. Ehkä jonain päivänä taas, ajattelin, ehkä jonain päivänä minä näen heidän hymyilevät kasvonsa. Näen, että he ovat kasvaneet onnellisessa perheessä. Vielä joskus, ajattelin.
“Mikä hätänä?” Akito kysyi.
“Vielä joskus”, minä sanoin ja koputin johtajattaren toimiston oveen.
Johtajatar aukaisi sen ja hymyili. “Taisit tavata heidät.”
“Kyllä”, minä sanoin vaisusti. “Suokaa anteeksi, mutta meidän on kiirehdittävä. Meillä on tekemistä kaupungilla.” Akito ilmoitti.
Johtajatar nyökkäsi ja katsoi sitten minua. “Toivon, ettei sinun tarvitse tulla tänne enää. En tiedä, milloin he ovat kaikki poissa. En tahdo heidän kasvavan tässä paikassa. Sinähän ymmärrät, etkö vain?”
“Niin, minä ymmärrän.” nyökkäsin ja kumarsin. “Voikaa hyvin, johtajatar. Näkemiin, kunnes taas tapaamme.”

Minne minä kuulun? Akiton perhe on hyvä minulle, mutta olen ihastunut Akitoon. Minne minä kuulun? Okamin koulukoti oli kotini muutaman vuoden ajan, kunnes jouduin sen miehen luo. Sen jälkeen minä karkasin sieltä ja palasin Okamiin. Asuin siellä aina siihen päivään asti, jolloin Akito tuli hakemaan minua. Mutta minne minä kuulun? Missä on minun paikkani? Olen eksynyt, enkä tiedä, minne mennä. Keneltä voin kysyä tietä, kun täällä ei ole ketään? Tahdon tietää, minne minä kuulun.


7. Angstia tiedossa

Saavuttuamme Akanemu-talolle kaupungin keskustassa, Akito johdatti minut suoraan ylempiin kerroksiin, jossa sijaitsi asuintilat. Hän esitteli paikat - siellä oli kaksi uima-allasta, suuri kylpyhuone, vielä suurempi keittiö kokkeineen, suuri ruokailusali, ainakin kymmenen eri huonetta eri tilanteisiin sekä tietysti makuuhuoneet ja oma pieni kirjasto. Huoneet oli sisustettu hyvin länsimaalaiseen tapaan, mutta kuitenkin hyvin kauniisti - omasta mielestäni.
“Meidän huoneemme ovat kerrosta ylempänä. Hiro-sensei asuu täällä myös.” Akito kertoi päättäessään esittelykierroksensa. Nyökkäsin. Jotenkin minusta tuntui, että aina kun Akito mainitsi Hiro-sensein, hänen äänensä muuttui oudosti - tapa, jolla hän tästä Hirosta puhui, oli vihamielinen, mutta kuitenkin toiveikas. En oikein osannut ottaa selvää. Hänen ilmeensä ei paljastanut mitään, eikä eleetkään sen enempää. Ehkä Akito vain halusi varoittaa minua jostain - jostain sellaisesta, mitä en halunnut vielä tietää.
“Tule, mennään katsomaan sinun huonettasi. Äiti sanoi, että se olisi valmis tänään. Saat nukkua ensimmäistä kertaa ihan ikiomassa huoneessasi, jossa on tietokone ja nettiyhteys - ja muuta mukavaa.” Akito tarttui käteeni ja lähti johdattamaan minua portaille. Seurasin häntä vaitonaisena. En halunnut omaa huonetta, halusin nukkua Akiton kanssa, mutta sehän ei käynyt päinsä. Me olimme veljeksiä nyt. Meidän ei sopinut olla yhdessä muuten kuin - no, kuin sisarukset. Huokaisin syvään.
“Akito-san”, aloitin. Puhuttelin häntä taas kuin vierasta.
“Niin, pikkukaveri?” Akito ei ollut moksiskaan puhuttelutavastani. Hän vain hymyili minulle kiivetessämme ylemmäs.
“Tämä voi kuulostaa todella tyhmältä, mutta”, sain sanotuksi, mutta sanat takertuivat kurkkuuni. Painoin pääni alas peittääkseni punastukseni. Miten voisin pyytää Akitoa nukkumaan kanssani? Miten saattaisin olla niin epäkohtelias? Me olimme veljiä, herrantähden! Miksi minä halusin nukkua hänen kanssaan? Koska hänen kanssaan oli turvallista olla - hän lohduttaisi minua, jos näkisin painajaisia. Samassa mieleeni muistui viime yö. Hän oli lohduttanut minua ja minä olin suudellut häntä. Kyllä, minä halusin kiittää Akitoa, mutta se oli väärä tapa. Minä halusin tehdä sen, koska pidin Akitosta. Katsoin Akitoa ja hän johdatti minua käytävää pitkin ovelle, johon oli kiinnitetty messinkikyltti: Yukin valtakunta. Naurahdin mielessäni. Valtakunta. Hassua.
“Oletko valmis?” Akito kysyi laittaessaan käden ovennupille. Nyökkäsin.
Viimeksi muokannut -Rudia-, Pe Touko 12, 2006 19:12. Yhteensä muokattu 7 kertaa.
Hate the sin -
but love the sinner

Avatar
Sleepy Dancer
Viestit: 579
Liittynyt: Pe Tammi 06, 2006 22:37
Paikkakunta: Imatra
Viesti:

Viesti Kirjoittaja Sleepy Dancer » Ke Touko 10, 2006 12:04

Tämä tarina on ihan huippu! :D ja sitä on tosi kiva lukea. Yukin ja Akiton alkava veljessuhde alkoi todella kiinnostaa. Olet tosiaan painottanut siihen, mitä Yukin pään sisällä liikkuu ja pidän itsekkin siitä tyylistä! Kesäloma ei tule varmaan tylsäksi, jos jatkat tätä tarinaa vielä pitkään. ("Tee siitä kirja," sanoi Sami-kana) :)
"Jättäkää minun Slaine rauhaan!
t: ruma läski akka"

Avatar
-Rudia-
Viestit: 180
Liittynyt: Ma Tammi 16, 2006 15:40
Paikkakunta: My kingdom of yaoi

Viesti Kirjoittaja -Rudia- » Ke Touko 10, 2006 14:20

Sleepy Dancer kirjoitti:Tämä tarina on ihan huippu! :D ja sitä on tosi kiva lukea. Yukin ja Akiton alkava veljessuhde alkoi todella kiinnostaa. Olet tosiaan painottanut siihen, mitä Yukin pään sisällä liikkuu ja pidän itsekkin siitä tyylistä! Kesäloma ei tule varmaan tylsäksi, jos jatkat tätä tarinaa vielä pitkään. ("Tee siitä kirja," sanoi Sami-kana) :)
Kiitos, että pidät siitä ^^ Idea tuli kyllä ihan yhtäkkiä, ja se sai kannatusta deviantartissakin (olen myös siellä kirjoittajana) Ajattelin tehdä tästä romaanin... xD ei enää lyhyitä juttuja! Paljon söpöstelyä kuitenkin luvassa... Akiton ja Yukin välillä nimittäin...
Hate the sin -
but love the sinner

Avatar
AidaSuomi
Viestit: 22
Liittynyt: To Helmi 10, 2005 18:14
Paikkakunta: Vantaa.

Viesti Kirjoittaja AidaSuomi » Ke Touko 10, 2006 23:10

AAAAAAAAAAH! JATKA JATKA JATKA HERRAJUMALA JATKA!!!!!!

Uskomatonta. Mahtavaa. Jatka. Mieletöntä. Jatka.
"Influence is immoral. To have your influence on someone is like giving your soul to him." -Oscar Wilde

Avatar
-Rudia-
Viestit: 180
Liittynyt: Ma Tammi 16, 2006 15:40
Paikkakunta: My kingdom of yaoi

Viesti Kirjoittaja -Rudia- » Pe Touko 12, 2006 12:13

Hauskaa, että joku tykkää tästä jutusta ^^ Pian on luvassa yllttäviä juonenkäänteitä. Stay tuned!
Hate the sin -
but love the sinner

Avatar
-Rudia-
Viestit: 180
Liittynyt: Ma Tammi 16, 2006 15:40
Paikkakunta: My kingdom of yaoi

Veljekset - lisää jatkoa...

Viesti Kirjoittaja -Rudia- » Pe Touko 12, 2006 19:14

Koska tästä tulee pitkä tarina, niin pitää jatkaa erilliseen viestiin... anteeksi!

Hän aukaisi oven ja osoitti kädellään sisään. “Olkaa hyvät - teidän huoneenne.”
Astuin sisään. Suuri ikkuna antoi näkymän kaupungin yli. Toisella seinustalla oli leveä sänky ja sen luona oli yöpöytä, jossa oli pari laatikkoa. Työpöydällä oli stereot ja tietokone, joka oli auki ja näytönsäästäjässä luki: Tervetuloa kotiin, Yuki-chan. Hymyilin. Huone oli tilava. Toisella seinällä oli vaatekaappi, joka oli auki ja siellä oli muutamia vaatekappaleita ripustettuina henkareihin. Huone oli valoisa ja se oli omalla tavallaan hieno, mutta minä en halunnut sitä. Halusin Akiton.
Katsoin leveästi hymyilevää Akitoa. Hymyilin takaisin. “Kiitos, tämä on todella hieno. Pidän siitä.”
Akiton hymy levisi vielä enemmän. Hän astui luokseni ja pörrötti hiuksiani. “Tervetuloa, Yuki-chan.” hän sanoi ja astui sitten käytävälle. “Minun huoneeni on tästä vähän matkaa takaisinpäin. Se on silloin vasemmalla puolella. Minun pitää mennä tekemään pari juttua. Tulen hakemaan sinut sitten illalliselle. Pidä hauskaa.” Akito ilmoitti ja poistui sitten. Hän sulki oven ja minä jäin yksin huoneeseen, jota en olisi tahtonut. Halusin Akiton luokseni. Himoitsin hänen rauhoittavaa voimaansa.
Katsoin reppuani, joka oli tuotu huoneeseeni ja asetettu työpöydän lähelle. Nostin sen ylös ja tyhjensin sen sisällön työpöydälle. Laitoin cd:t CD-hyllyyn ja laitoin korvalaput laatikkoon odottamaan seuraavaa käyttökertaa. Otin toisen vihkoni ja selasin sen läpi. Se oli jo täynnä runoja. Laitoin sen lukittavaan laatikkoon. Selasin toista vihkoa ja etsin tyhjän sivun. Otin kynätelineestä kuulakärkikynän ja aloin kirjoittaa ajatuksiani. Kirjoitin Akitosta ja siitä, mitä häntä kohtaan tunsin. Me olimme vain veljiä tästä hetkestä asti. Minä rakastin häntä. Me olimme vain veljiä. Minä rakastin häntä!
Raivo purkautui ulos huutona ja pyyhkäisin vihon ja muita tavaroita alas lattialle. laitoin kädet kasvoilleni ja nyyhkytin. Vihasin olla yksin. Vihasin niin paljon! Halusin olla Akiton kanssa! Halusin olla hänen vierellään, hänen sylissään. Suudella hänen lempeitä huuliaan, hyväillä niitä tummia hiuksia, jotka kimmelsivät niin ihanasti kuunvalossa. Koskettaa hänen kasvojaan. Rakastin hänen hymyileviä kasvojaan. Rakastin tapaa, jolla hän kutsui minua. “Pikkukaveri.”
Itkin, koska tiesin, ettei se käynyt päinsä. Itkin, koska minuun sattui. Itkin, koska en koskaan saisi sitä, mitä minä todella halusin. Se oli turha toive ja vielä turhempi unelma.
“Akito”, minä kuiskasin nyyhkytysteni välissä. “Akito.” Kutsuin häntä yhä uudelleen, niin hiljaa, että vain minä kuulin sen. Samassa ovelta kuului koputus.
“Yuki-chan?” Akiton ääni kutsui.
Pyyhin äkkiä silmiäni ja yritin siivota sotkua huoneessani, mutta ovi aukeni ja Akito astui sisään.
“Mitäs täällä on tapahtunut?” hän kysyi hymyillen.
“Minä tuota - öh - niin, katsos kun minä tuota yritin kirjoittaa jotain englanniksi, mutta minä en oikein osannut ja sitten minä hermostuin ja”, yritin keksiä hätävalheen, erittäin huonon sellaisen.
Akito tuli viereeni ja auttoi siivoamaan sotkua. Hän nosti vihon ylös, muttei vilkaissut sen sivuja ollenkaan. Hän laittoi sen pöydälle ja minä nostin vielä viimeiset tavarat ylös. Olin niin hämmentynyt, etten oikein osannut sanoa, mitä minä ajattelin. Akito oli taas luonani, ja se riitti.
“Ruoka alkaa olla valmista. Tulehan, niin mennään, vai oliko sinulla jotain juttuja kesken?” Akito kysyi minua katsoen.
“Ei suinkaan”, ilmoitin ja yritin kuulostaa mahdollisimman tyytyväiseltä - huonolla menestyksellä. Ääneni kuulosti vieläkin itkuiselta.
“Oletko varma?” Akito kysyi minua epäilevästi katsoen. Minä nyökkäsin.
“Ihan varma?”
Nyökkäsin uudestaan. Akito pudisti päätään. “Jos sinua vaivaa jokin, voit kertoa siitä minulle. Me olemme veljiä, me voimme jakaa mitä tahansa kahden kesken.”
Niin, me olemme veljiä, ajattelin häneen katsoen. Sinulle me olemme veljiä, etkä tiedä, mitä minä sinusta ajattelen. Rakastan sinua, Akito, mutta jos tietäisit tuon, niin et enää ehkä puhuisi minulle. Tulisit vihaiseksi, välttelisit minua, olisit niin kaukainen. Olisin hyvin yksinäinen, jos jättäisit minut! Ennen kuin edes pystyin estämään itseäni, syöksyin hänen luokseen ja kietaisin käteni hänen ympärilleen. “Älä jätä minua yksin! En halua olla yksin! Älä jätä minua yksin, Akito-niisan! Älä jätä minua yksin!”
Akiton ruumis jähmettyi ensin, mutta sitten tunsin turvalliset kädet ympärilläni. “En minä sinua jätä. En ole koskaan kaukana. En koskaan. Ai niin!” hän sanoi ja meni sitten käytävälle. Hän otti keskikokoisen kassin käteensä ja toi sen sitten minulle. “Tämä on minun lahjani sinulle. Nyt en ole koskaan liian kaukana”, Akito sanoi ja otti kassista simpukkakännykän. Hän aukaisi sen ja näppäili jotain, kunnes ojensi sen minulle. “Siellä on nyt minun numeroni. Jos olen kaukana, niin soita minulle. Minä lupaan vastata aina.”
Otin sen käteeni ja katsoin sen näyttöön, jossa luki Akito-niisan ja hänen numeronsa. Hymyilin. Niin, nyt Akito ei olisi koskaan kaukana. Voisin aina soittaa hänelle. “Lupaatko vastata?” kysyin katsoessani häneen.
“Lupaan, aina silloin kun se olet sinä, niin minä vastaan”, Akito sanoi hymyillen ja hän pörrötti hiuksiani lempeästi.
“Alahan tulla jo. Illallinen odottaa.” Akito sanoi ja meni ovelle. Minä seurasin perässä. Akito ei koskaan olisi sen kauempana kuin kädenmitan päässä. Minne minä menisinkin tai minne ikinä hän menisi - hän olisi aina kädenmitan päässä minusta.


8. Hiro-sensei

Seuraavana aamuna - olin nukkunut omassa huoneessani koko viime yön - minä söin aamiaista Akiton kanssa. Talossa ei ollut muita, paitsi palvelijat - niin ja tietysti ne ikuiset kokoukset, jotka täyttivät Aidan ja Helenin päivän.
“Muistathan, että tänään Hiro-sensei tulee käymään?” Akito kysyi.
“Muistan. Minua vähän pelottaa”, sanoin. Minua pelotti todella! Olin ensimmäistä kertaa rehellinen tunteistani. Kunpa uskaltaisin tunnustaa Akitolle sen kiusallisen asian --
“Hän pitää sinulle testin, jossa hän mittaa taitojasi. Sen perusteella hän päättää opettaako hän sinua, vai passitetaanko sinut kouluun.” Akito jatkoi.
Voi ei! Ei kouluun! Käteni liike jäi kesken. Lusikka putosi kädestäni lautaselle.
“Mikä hätänä?” Akito kysyi huolestuneena. Hän nousi ylös ja astui luokseni.
“Minä en halua kouluun. En halua olla yksin!” minä huusin.
Akito kietoi kätensä ympärilleni. “Jos Hiro-sensei ei suostu, niin minä voin suostutella häntä.”
Kun Akito sanoi “suostutella”, siinä sanassa painottui jokin outo asia. Minä vilkaisin Akitoa, joka vain piteli minua sylissään. Hän vain toisti mantraansa: “Ei hätää, minä en jätä sinua.” Mutta jotenkin minulle jäi sellainen tunne, että Akito aikoi tehdä jotain kamalaa, tai sitten jotain muuta ei-niin-laillista.
“Hyvä on”, minä sanoin rauhoittuneena.
“Sinä näköjään vihaat olla yksin, tai et oikeastaan vihaa, mutta inhoat sitä.” Akito palasi paikalleen jatkaakseen ateriointiaan.
Se oli totta. Vihasin yksinäisyyttä, sillä se toi mieleeni kaameita ajatuksia. Pelkoa siitä, että joku tulisi ja satuttaisi minua. Akito oli minun turvani. Akito oli minun rakkain henkilöni, ainoa lohtuni ja turvani nyt. Hänen kanssaan olisin onnellinen - olisi se sitten vain veljessuhde. Rakastin Akitoa koko sydämestäni. Hän ei tulisi koskaan olemaan mitään muuta kuin isoveli.
“Akito-sama”, palvelija tuli ovelle kumartaen. Akito valpastui kuuntelemaan.
“Hiro-sama on saapunut ja vaatii tavata teidät kummatkin.”
“Kiitos”, Akito sanoi ja katsoi minua. “Emme voi antaa Hiro-sensein odottaa. Mennään.”

Kun astuin pieneen neuvotteluhuoneeseen ja kun näin Hiro-sensein ensimmäistä kertaa, minun sydäntäni kylmäsi. Hiro oli pitkä ja hoikka. Hän oli pukeutunut virallisesti tummaan pukuun. Hänen kasvonsa olivat jykevät - auktoriteettiset. Hänen silmänsä tuijottivat suoraan sydämeeni - ne olivat pistävät kuin nuolet. Hänen alaselkään asti ulottuvat ruskeat hiukset olivat kiinni ja hän piteli toisessa kädessään paperisalkkua. Heti kun näin sen miehen, minua alkoi pelottaa. Hänen olemuksensa oli jotenkin kylmä.
Akito kumarsi syvään ja minä seurasin hänen esimerkkiään. “Pitkästä aikaa, Hiro-sensei. Kuinka olette voineet?”
“Ah! Akito! Pitkästä aikaa, todellakin. Kukas tämä on?” hän osoitti kysymyksensä minulle.
“Olen Yuki”, sanoin ja kumarsin uudestaan. “Hauska tutustua.”
“Vai sinä siis olet se, josta Helen puhui. Näytät varsin fiksulta.” hän sanoi hymyillen kierosti. Hän laski salkun pöydälle. Hän osoitti tuoleja edessään ja me istuuduimme Akiton kanssa. Akito laski kätensä polvelleni ja taputti sitä. Hän hymyili kireästi. Hiron katse pirstoi huoneen kylmyydellään, eikä sieltä voinut enää paeta.
“Aloitetaan siis”, hän ilmoitti hyvin opettajamaisella äänellä. Hän otti ison kasan papereita salkustaan ja ojensi minulle sitten kynän. “Tämä koe kestää kuusi tuntia. Teet sanastotehtäviä, ratkaiset matemaattisia ongelmia, sekä osoitat minulle englannin taitosi. Myös historiaa käsitellään, sekä muita tieteitä. Sillä aikaa kun teet näitä testejä, minä keskustelen Akiton kanssa toisessa huoneessa. Olen laatinut kokeen itse ja sinun ikäisesi pitäisi läpäistä se helposti. No niin, aloitetaan.” Hiro sanoi ja ojensi minulle paperikasan. Otin ensimmäisen paperin esiin ja aloitin kirjoittamalla nimeni.
“Tulehan, Akito, Yuki-san pärjää varmasti hetken yksinkin.” Hiro sanoi. Aistin jotain outoa siitä tavasta, jolla hän puhutteli Akitoa. Akito nousi viereltäni. Vilkaisin häntä. “Tee parhaasi, pikkukaveri.” hän kuiskasi ja poistui Hiro-sensein mukana viereiseen huoneeseen.

Kun Akito ja Hiro seuraavan kerran tulivat huoneeseen, Akiton ilme oli tuskainen - loukkaantunut, eikä hän katsonut minuun. Olin saanut tehtävät tehtyä ja viimeistelin vielä erästä kysymystä. Hiro astui selkäni taa, hänen äänensä oli erilainen kuin silloin, kun olimme tulleet huoneeseen. Se oli jotenkin tyytyväinen - omahyväinen ja kieroutunut. Hän vilkuili koko ajan Akitoa ja hänen silmänsä kiilsivät. Kun katsoin Akitoa ja hänen ilmettään - kun hän käänsi päätään pois - minä yritin miettiä, mistä oli kysymys.
“Olet ollut ahkera, pidän siitä. Minä lähdenkin tästä nyt. Tavataan pian. Näkemiin, Akito, Yuki-san.” Hiro-sensei poimi paperit edestäni ja laittoi ne siistiin nippuun salkkuunsa. Hän vilkaisi vielä Akitoa ja poistui sitten huoneesta. Hiljaisuus laskeutui huoneeseen. Akito ei vieläkään katsonut minuun.
Kuin itsestään ruumiini nousi ylös ja jalkani kuljettivat minut Akiton luo. Hänen vaatteensa olivat epäsiistit ja ryttyiset - lähes hätäisesti puetut. Akiton ilme oli vielä kamalampi. Hän itki ja näytti siltä kuin oksentaisi pian. Hänen silmissään paistoi tuska ja kuvotus.
“Niisan?” minä sanoin ja kosketin hänen kasvojaan. “Niisan? Mikä sinulla on? Sattuiko Hiro-sensein kanssa jotain? Kerro minulle! Ole kiltti ja kerro!” minä pyysin ja vedin hänet syliini. Hänen ruumiinsa värisi hiljaisesta itkusta. Hänen väriset kätensä kietoutuivat ympärilleni ja hän päästi lohduttoman nyyhkäyksen. Pian hän itki ääneen.
“Mitä tapahtui, niisan? Mitä tapahtui? Kerro minulle”, minä pyysin. Pyynnöt vain saivat hänet itkemään entistä lohduttomammin. Halasin häntä entistä tiukemmin. “Niisan, rauhoitu. Kaikki on hyvin. Älä itke enää. Älä enää itke.” minä lohdutin ja silitin hänen pehmeitä, samettisia hiuksiaan.
Jatkoin sitä rataa pitkän aikaa, kunnes Akito alkoi rauhoittua. Hänen olkapäänsä värähtelivät hiljaisten nyyhkäysten myötä, mutta pian hän oli entisensä. Autoin hänet ylös ja siisti vaatteitaan. Pian hänen kasvoilleen palasi hymy. “Sinulla oli pitkä päivä. Tule, mennään syömään jotain.” Hän sanoi ja johdatti minut pois. Siitä lähtien Akiton kasvojen ylle laskeutui lohduton varjo, joka ei ottanut lähteäkseen.

9. Painajaisia taas

Pari viikkoa Hiro-sensein tapaamisesta me vietimme juhlapyhää Akanemujen sukutalolla. Akito oli onnellisempi, mutta kuitenkin hänen suojelevainen persoonallisuutensa kävi ylikierroksilla. Hän vahti minua, hän vartioi vessan ovella ja silloin kun kävin kylvyssä. Hän kulki lähelläni aina, eikä päästänyt minua hetkeksikään silmistään. Ihmettelin, miksi hän käyttäytyi sillä tavalla, ja kun kysyin syytä häneltä, hän vain vastasi: “Olen kuullut, että lähistöllä liikkuu jotain hämäräveikkoja. Tahdon, ettet sinä joudu heidän saaliikseen. En halua sinun kokevan enää yhtäkään kamaluutta, nyt kun sinä viimein olet asettunut tänne.” Sanojensa päätteeksi Akito vain hymyili, mutta se hymy oli jotenkin kireä - salaava. Tiesin, että jotain oli käynyt Hiro-sensein kanssa. Akito vain ei halunnut kertoa sitä minulle.
Aida ja Helen - en koskaan kutsunut heitä isäksi ja äidiksi, ja se näytti harmittavan heitä, varsinkin iloista ja pirteää Heleniä - viettivät yhdessä aikaa patikoiden vuoristossa. Saimme olla Akiton kanssa paljon kahdestaan. Se sai minun toiveeni kohoamaan korkealle. Jos vain olisin tarpeeksi rohkea, voisin osoittaa Akitolle, mitä tunsin häntä kohtaan, mutta kuten hakattu koiranpentukin - minä vain kyyristyin kuoreni alle, enkä sanonut sanaakaan. Ihailin vain häntä aina kädenmitan päästä. Sen kauempaa minä en halunnut hänestä olla.

Nukuin omassa huoneessani - tosin en saanut silmällistäkään nukutuksi. Akito oli viereisessä huoneessa. Kuulin hänen hyräilynsä seinän läpi. Pidin hänen äänestään. Ehkä voisin tehdä hänen kanssaan dueton tai pari, tai voisimme perustaa oman bändimme. Naurahdin. Mikä ajatus!
“Hei, pikkukaveri, nukutko sinä?” kuulin Akiton äänen. Hänen varjonsa näkyi ohuen seinän lävitse.
“En vielä”, vastasin.
“Saanko tulla sinne?” Akito kysyi.
“Ole hyvä vain, niisan”, vastasin.
Akito poistui seinän viereltä ja koputti pian oveeni. Hän avasi sen ja huomasin hänen kantavan patjaa mukanaan. “Ei kai haittaa, jos tulen tänne nukkumaan? En halua olla yksin.” Akito kysyi ja hänen katseensa oli surullinen, huolestunut. Hänen hiuksensa ja ihonsa kimmelsivät ihanasti hämärässä kuutamonvalossa. Rakastin sitä näkyä.
“Tule vain”, minä sanoin lempeästi. Nyt ei minunkaan tarvitsisi olla yksin, jos näkisin painajaisia. Mutta minä olin huolissani Akitosta, hänen kasvonsa olivat kyynelten kastelemat, hänen silmänsä olivat tummat. Ja kun hän kumartui, huomasin hänen selässään mustia viiruja.
“Mitä sinulle on tapahtunut?” huudahdin. Akito näytti kärsineen kovin.
“Älä sinä siitä välitä”, hän sanoi vaisusti.
“Mutta kun minä välitän! Mikset voi kertoa minulle mitään? Mehän olemme veljeksiä! Voimme jakaa mitä vain keskenämme!”
Akito käänsi surullisen katseensa minuun käydessään varovaisesti makaamaan selälleen. Hänen silmistään tuli kyyneliä, eikä niillä näyttänyt olevan loppua. “-laa minua.” hän kuiskasi tuskin kuuluvasti.
“Mitä?”
“Halaa minua. Halaa minua tiukasti!” hän parahti.
Nousin ylös ja asetuin hänen vierelleen ja kiedoin käteni hänen ympärilleen, niin tiukasti kuin vain pystyin. Hän kosketti kättäni hellästi, kunnes tarttui siihen kuin pieni lapsi, joka etsi turvaa äitinsä omasta. Painauduin ihan kiinni häneen - tunsin hänen ruumiinsa värähtelevän nyyhkytysten tahtiin. Akito oli ollut sellainen jo pitkän aikaa.
“Mikä sinulla oikein on?” minä kysyin kuiskaten. “Ei se haittaa, jos et halua kertoa, mutta se voisi helpottaa oloasi.”
Akito puristi kättäni lujasti, mutta hellästi. Hän huokaisi. “Se mies satutti minua.” hän sanoi.
“Kuka?” minä kysyin. “Millä tavalla?”
“Se mies - hän raiskasi minut, hakkasi minua ja -” hän ei voinut enää jatkaa. Hän purskahti lohduttomaan itkuun. Hän itki pitkän aikaa, ja minä vain pitelin hänestä kiinni. En osannut sanoa mitään, mutta nähtävästi minun ei tarvinnutkaan. Ehkä tämä riitti Akitolle, muttei minulle. Nousin hieman ylemmäs ja katsoin Akitoa - hänen surkeaa ilmettään, kun hän nyyhkytti. Hän katsahti minua ja käänsi päätään pois. Minä laitoin toisen käteni hänen poskelleen ja silitin hänen samettisen pehmeää ihoaan. “Itke pois, jos se tuntuu paremmalta, mutta minä rakastan sinun hymyäsi. Minä rakastan sinua, Akito.” En voinut uskoa, että sanoin sen ääneen. Akito rutisti kättäni. Samassa hän nousi istumaan ja käänsi katseensa minuun. Säikähdin ja yritin mennä kauemmas, mutta Akito vetäisi minut lähelleen. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja kuiskasi kiitoksen. Miten kaunis sointi siinä olikaan. Hän hymyili - tunsin sen.
“Katso minuun, Yuki”, hän pyysi ja minä nostin katseeni - punastuin nähdessäni hänen lempeän ilmeensä. “Mitä tarkoitit sillä, kun sanoit rakastavasi minua?”
“Minä - tuota - minä”, mietin, mitä minä sanoisin. Se suora kysymys, johon odotetaan suoraa vastausta. “Minä tarkoitin, mitä minä sanoin, niisan. Rakastan sinua.”
Akito hymyili. Hän helli kasvojani sormillaan. Hänen kasvonsa tulivat lähemmäksi omiani, kunnes nenänpäämme koskettivat toisiaan. Akito käänsi hiukan päätään ja painoi huulensa huulilleni. Yllätyin. Huomasin vastaavani. Olin yhtäkkiä rento. Hän piti minusta kiinni hellästi, olisin voinut karata, mutten halunnut. Tässä se oli, minun toiveitteni täyttymys!
“Ah!” Akito parahti ja irrottautui äkkiä. Hän katsoi minua kuin ruttoa. “Mitä minä tein?” hän kysyi hädissään.
“Se ei ollut mitään vakavaa”, minä sanoin. Ai ei ollut mitään vakavaa? Kattia kanssa!
Akito nousi ylös ähkäisten ja otti sitten patjansa syliinsä. Hän vilkaisi minua nyrpeänä. “Tuo oli viimeinen kerta, pikkukaveri. Minä en ole sellainen!”
Samassa hän poistui ja jätti minut yksin. Tuijotin suljettua ovea ja tyhjää tilaa, jossa Akito oli ollut hetki sitten sylissäni. Painoin pääni tyynyyn ja suljin silmäni. Olin ollut niin tyhmä!

Näin taas unta. Olin jossain pimeässä käytävässä. Muutama ikkuna antoi valoa tyhjään käytävään, mutta se ei lohduttanut minua. Katselin ympärilleni ja juoksin eteenpäin. Tahdoin pois sieltä. En halunnut palata enää sinne! En enää ikinä! Juoksin ja juoksin, mutta vastakkainen seinä ei tullut yhtään sen lähemmäksi. Sitten huomasin, että minut oli köytetty vyötäröstä johonkin. Sitten käteni turtuivat ja voimani loppuivat. Valahdin polvilleni. Samassa kuulin askeleita. Kops, kops, kops, kops. Ne kaikuivat seinissä. Katsoin taakseni ja näin ison hahmon lähestyvän minua. Hänellä oli jotain kädessään. Jotain pitkää - piiskamaista.
“Täällähän se rotta piileskelee. Olen etsinyt sinua joka puolelta”, miehen ilkeä ääni kajahti. Samassa piiska sivalsi selkääni. Huusin, kunnes kipu hellitti hetkeksi.
“Mitä olen sanonut sinulle? Karkaamisesta saat rangaistuksen!” mies huusi ja sivalsi piiskalla uudestaan. Huusin uudestaan ja putosin vatsalleni kylmälle lattialle. Yritin nousta ylös, mutta kipu lävisti ruumiini joka puolelta ja huusin uudestaan.
“Sinä et ole mitään muuta kuin rotta! Syöpäläinen! Sinusta ei ole mitään hyötyä, paitsi tähän!” mies karjui ja piiska halkoi ilmaa. En voinut enää edes huutaa.
“Mikä tuli? Etkö osaa sanoa anteeksi? Senkin säälittävä vihulainen!” mies astui luokseni ja nosti velton ruumiini ylös. “Seiso!” hän komensi. Jalkani olivat niin turtuneet, etten voinut seistä. Valahdin takaisin alas. Se sai miehen hermostumaan.
“Jos et tee niin kuin käsken, en anna sinulle uutta huomista! Kuka tuollaisesta rotasta välittää. Hävittää ne pitää!”
“Lopeta”, minä sanoin heikolla äänellä.
“Mitä sinä sanoit?” mies kysyi ja hän nosti minun päätäni tukasta. Jouduin katsomaan häntä silmiin. “No niin, mitä sanoitkaan?”
“Lopeta!” minä sanoin kuuluvammin.
“Senkin kiittämätön pentu!” mies sanoi ja viskasi minut päin seinää. Älähdin, mutten tehnyt sen enempää. Olin jo aivan turta muutenkin. Toivoin vain kuolemaa.
Mies nosti minut ylös ja käänsi minut ympäri, niin että tuijotin seinää. Hänen kalunsa etsi tietään sisään. “Ei!” minä pyysin. Ei enää tätä. Ei enää…
Mies työntyi sisälleni. Hän hymähti. “Olet niin taivaallisen tiukka!” hän voihkaisi. Mies nosti minut ylös ja työntyi entistä syvemmälle. “Nojaa seinään käsilläsi”, mies komensi. “Älä tee tästä hankalampaa!”
Mutta minä en kuunnellut. Puristin käteni nyrkkiin. “Sinä saat maksaa tästä”, sanoin englanniksi. Mies oli vanhoillinen japanilainen, eikä ymmärtänyt sanaakaan. Hän oletti minun sanoneen jotain muuta. Hän jatkoi sitä rataa hetken, kunnes hän irrotti otteensa. Valahdin alas lattialle.
“Hemmetti! Se tuntui hyvältä”, mies huokaisi ja istuutui alas lattialle. Hän tuijotti minua sytyttäessään tupakkaa. “Kunhan lepään hetken, niin saat imeä minua. Ja jos yrität vastustella, niin noutaja tulee, tajuatko?”
En tehnyt elettäkään. Tahdoin pois täältä. Katsoin ikkunaa, joka oli yläpuolellani. “Akito-niisan!” minä huusin ja iskin nyrkkini seinään. “Akito-niisan!”
“Mitä sinä kiljut?” mies huudahti ja tarttui minuun kovakouraisesti. “Helvetin pentu!” hän karjui ja ravisteli minua. Olin jo tarpeeksi kärsinyt. “Anna minun kuolla!” sanoin ja nostin katseeni mieheen. “Anna minun kuolla!”
“Saamasi pitää”, mies sanoi ja hän löi minua niin kovaa, että menetin tajuni.

“AAAAH!” kiljaisin herätessäni. Olin kylmän hien kastelema. Nousin ylös ja otin peiton pois yltäni. Kiedoin kädet ympärilleni ja nyyhkytin hiljaa. Oli aamuyö. Samassa kuulin rasahduksen ikkunan luona. Katsoin ylös ja näin hämärän hahmon. Kun se huomasi minun katseeni, se katosi. Ja äkkiä minua alkoi pelottaa. Olin yksin ja joku varjosti minua. Minua pelotti. Painoin pääni polviini ja itkin. Olin yksin ja itkin.
“Akito”, minä kuiskasin. “Akito, missä sinä olet?” Ojensin kättäni kohti ovea. “Akito!”
Ovi avautui ja tunsin kosketuksen kädelläni. Pian tunsin Akiton lämpimän ja lempeän voiman virtaavan itseeni, kun hän halasi minua tiukasti. “Älä pelkää, et sinä yksin ole. Älä pelkää.”
“Niisan! Niisan!” minä huusin ja itkin. Akito painoi minua itseään vasten yhä tiukemmin ja toisti mantraansa. “Auta minua! Se mies jahtaa minua! Hän haluaa minut!”
“Shh”, Akito suhahti lempeästi. “Jos hän yrittää koskea minun rakkaaseen pikkukaveriini, hän ei näe seuraavia syntymäpäiviään, sen minä lupaan henkeni kautta!”
Akiton syli oli aina niin turvallinen ja lempeä. Painauduin häntä vasten, kunnes hänestä huokuva turvallinen energia rauhoitti minut. Vaikka minä olinkin rauhoittunut, Akito ei päästänyt minusta irti. Hän piti minusta kiinni edelleen. “Anteeksi, että huusin sinulle. En olisi saanut jättää sinua yksin. Anna minulle anteeksi, pikkukaveri.”
“Niisan”, minä nyyhkäisin ja hän puristi minua vielä lähemmäs itseään. “Minä en lähde tästä enää minnekään. Sinä saat nukkua rauhassa, tarvitset unta. Käy nyt nukkumaan. Nukahda vaikka syliini, jos se sinua lohduttaa. Minä en lähde tästä enää minnekään.”
Akiton ääni tunkeutui silloin vielä tajuntaani, mutta olin jo unessa, kun hän lopetti lauseensa. Minun oli hyvä olla - Akito oli kanssani, eikä millään muulla ollut mitään väliä.


10. Petos ja luottamus

Aamulla palasimme takaisin Akanemujen talolle. Akito oli hiukan pirteämpi kuin aikaisemmin, mutta varjo hänen yllään ei ottanut lähteäkseen. Hän hymyili enää teennäisesti, eikä hän oikein tahtonut tehdä mitään. Kuitenkin hän oli kanssani - toteutti haaveitaan, joita oli pitkän aikaa haaveillut. Kävimme huvipuistossa, retkeilemässä, elokuvissa katsomassa uusimmat elokuvat - nauroimme noloille salaisuuksillemme ja unelmillemme - olimme kuin oikeat veljekset.
Akito kuitenkin alkoi vältellä minua. Hän alkoi kulkea jonkun nuoren myyjättären seurassa, väitti tätä tyttöystäväkseen. Myyjätär - tietenkin kaikkien muiden tapaan - oli aina haaveillut olevansa Akiton kanssa ja piti itseään onnentyttönä. Hän yritti miellyttää Akitoa, kuitenkin aistin surun heidän yllään, varsinkin sen kauniin tytön yllä. Eräänä iltana - tiesin heidän olevan Akiton huoneessa - kuulin heidän riitelevän. Tyttö huusi kuinka välinpitämätön Akito oikeasti oli. “Sinä välität vain siitä vaaleatukkaisesta pojasta! Sinä pidät häntä lähelläsi, mutta et päästä ketään muuta luoksesi! Raukka!” tyttö nyyhkytti surkeasti.
“Kuuntele nyt, Sakura, sinä et tiedä mitään Yukista. Hän tarvitsee minua, koska hän on yksinäinen. Muuten olisin kai jo naimisissa jonkun kaltaisesi tytön kanssa, kuten isäni halusi aikoinaan. Tilanne on nyt toinen. Yuki on asettunut taloksi, häntä odottaa Hiro-sensein koulutus, pian hänestä tulee laillinen perijä, vaikka hän on jo sitä. Sukumme kokoontuminen kesän alussa tulee olemaan Yukin muodollinen perheenjäseneksi otto. Minä seison hänen rinnallaan, jos kukaan muu ei.”
“Raukka sinä olet! Sinä rakastat Yukia enemmän kuin minua!”
“Koska Yuki on veljeni!”
“Koska sinä et pidä tytöistä!”
“Yuki ei ole sen arvoinen, Sakura, etkä ole sinäkään.”
Minä en ole sen arvoinen? Minkä arvoinen muka? Akiton? Rakkauden? Mitä hittoa hän tarkoitti? Minä en ole minkään arvoinen? Ajatukseni lähtivät pyörimään päässäni. Akito ei pitänyt minusta ollenkaan? Olin vain jokin korvike? Aivan niin, hän ei koskaan ollut saanut vanhemmiltaan huomiota, joten hän halusi kääntää sen johonkin toiseen henkilöön. Minä olin hänen korvikkeensa.
Suljin huoneeni oven ja heidän huutonsa vaimeni. Istahdin sängylleni ja nostin polveni rintaani vasten ja kiedon käteni niiden ympäri. Niin, nyt minä vasta tajusin - olin kuin lemmikki, joka kiinnostaa hetken aikaa, mutta sitten se jätetään heitteille. Minähän olin kuin hakattu koiranpentu - eksyksissä, peloissaan ja kaikkien hyljeksimä. Mitä minulla oli merkitystä? Estin kyyneleitä kihoamasta silmiini. Minä olin vahva, en minä Akitoa tarvinnut lohdutukseksi. En minä tarvinnut ketään. Minulle oli ihan sama, kuka minusta pitäisi huolta. Jos en enää kelvannut Akitolle muuten kuin vain huomion korvikkeena, niin silloin -.
En voinut ajatella enää pidemmälle, kun oveltani kuului koputus. “Hei, pikkukaveri! Oletko hereillä? Saanko tulla sisään?”
“Ole hyvä vain”, vastasin. Ovi aukeni ja Akito astui sisälle sulkien oven perässään.
“Mikä sinua vaivaa? Voitko huonosti vai miksi olet käpertynyt noin?” Akito kysyi lempeällä äänensävyllä. Oliko hän oikeasti minusta huolissaan?
“Ei minua mikään vaivaa”, vastasin kylmästi. Akito istahti viereeni ja laittoi kätensä olkapäälleni.
“Kerro minulle”, Akito pyysi, “mikä sinua vaivaa?”
“Ei minua mikään vaivaa!” karjaisin ja hypähdin pois hänen luotaan. Katsoin häntä kuin vihollistani. Halusin kiduttaa häntä. Halusin huutaa hänelle kaiken mahdollisen kivun ja tuskan, jota tunsin. Minä olin vain koiranpentu, joka sattui kasvamaan liian isoksi ja ei-niin-söpöksi.
Akiton katse oli liian lempeä. Se sulatti vihani niille sijoilleen. En voinut muuta kuin katsoa häntä ja pian huomasin kyyneleet silmissäni, jotka sumentuivat niiden takia.
“Minä pelkäsin, että jätät minut. Minä pelkäsin niin kovin. En halua olla yksin, niisan. En halua olla yksin.”
Akito hymyili ja levitti käsiään hiukan. “Tulehan tänne sieltä, pikkukaveri.” hän sanoi ja minä syöksyin hänen syliinsä. Hän silitti hiuksiani, minä imin hänestä sitä rauhoittavaa energiaa, joka sai minun mieleni rauhoittumaan. Nyyhkytin, mutten itkenyt. Akiton syli on aina niin turvallinen, lempeä. Kunpa vain voisimme olla yhdessä enemmänkin kuin vain veljekset.
“Montako kertaa minun on sinulle sanottava? Minä en koskaan jätä sinua, ja jos olen kauempana kuin sinun ulottuvillasi, sinulla on kännykkä, jossa on minun numeroni. Minä olen aina lähellä sinua, ihan tässä näin. Et sinä ole koskaan ilman minua, pikkukaveri, et koskaan.” Akito sanoi hiljaa ja hän nosti kasvojani sormellaan. Hänen hymynsä oli niin lempeä. Tahdoin suudella häntä, mutta ajattelin, että se ei ollut mitenkään hyvä ajatus.




Kirjoittaja on pahoillaan tarinan hitaasta etenemisestä ja kirjoittamisesta. Kirjoittaja on syvässä ideaköyhässä suossa... Yritän parhaani jatkaa tätä tarinaa niin paljon kuin vain voin... pyydän... olkaa armeliaita ja kärsivällisiä
Viimeksi muokannut -Rudia-, To Touko 18, 2006 12:03. Yhteensä muokattu 2 kertaa.
Hate the sin -
but love the sinner

Ninthalande
Viestit: 3
Liittynyt: Su Helmi 13, 2005 13:29

Viesti Kirjoittaja Ninthalande » Pe Touko 12, 2006 23:56

Nättiä.

Jatkoa tiedossa?

Avatar
-Rudia-
Viestit: 180
Liittynyt: Ma Tammi 16, 2006 15:40
Paikkakunta: My kingdom of yaoi

Viesti Kirjoittaja -Rudia- » La Touko 13, 2006 08:35

Ninthalande kirjoitti:Nättiä.

Jatkoa tiedossa?
Jatkoa tulee sitä mukaa, miten ehdin kirjottaa. Jos ei tänään, niin huomenna tulee lisää. Tätä on myös luettavissa mun Deviantart-sivustolla. Siellä on myös luettavissa Hiro-sensei+Akito speciaali.

http://www.deviantart.com/deviation/33183445/ <- Hiro+Akito-speciaali. K-18!
Hate the sin -
but love the sinner

Avatar
-Rudia-
Viestit: 180
Liittynyt: Ma Tammi 16, 2006 15:40
Paikkakunta: My kingdom of yaoi

veljekset - jatkuu

Viesti Kirjoittaja -Rudia- » To Touko 18, 2006 13:41

“Entä se tyttö?” minä kysyin.
“Hmm? Sakura vai? Hän lähti hetki sitten. Mitä sitten?” Akito kysyi päätään kääntäen. Hän näytti koiranpennulta, kun hän katsoi minua niin.
“Minä vain ajattelin, että sinä ja hän -”, minä keskeytin lauseeni. Mitä se minulle kuului? Jos hän oli löytänyt jonkun, mitä minä siitä välitin? Mehän olimme vain veljeksiä, emme enempää tai yhtään sen vähempää.
Nousin ylös. Me olimme vain veljeksiä. Minä ole Akiton arvoinen, eikä ole se tyttökään. Minä olin vain korvike, jolla Akito haki huomiota. Samoin oli se tyttö. Hän vain käytti minua hyväkseen, kuten kaikki muutkin. Parahdin ja puristin käteni nyrkkiin. Kynnet puhkaisivat ihon ja tunsin tahmeaa ainetta kämmenessäni.
“Sinä vain käytät minua hyväksesi!” minä karjaisin ja käännyin katsomaan Akitoa. “Sinä vain käytät muita hyväksesi! Minä olen kuin koiranpentu, jolla sinä korvaat huomiontarpeesi! Minä rakastan sinua, mutta sinä vain sanot, että olemme veljeksiä! Mitä sinä minusta haluat, oikeasti? Olen vain”, ääneni laski kuiskaukseksi. Olin niin turhautunut ja vihainen - petetty - olin kuin uudelleen hakattu koiranpentu, josta kasvaisi aggressiivinen koira. Purisin ensimmäistä vastaantulijaa kaulaan - tappaisin. “Olen vain huomionkorvikkeesi!” karjaisin vielä viimeisen kerran päin Akiton kasvoja ja kaaduin polvilleni. Iskin lattiaa nyrkeilläni. Verijälkiä jäi tummaan mattoon. Nyyhkytin.
Akito nousi ylös ja hän käveli luokseni. Hänen kätensä kurotti päätäni. Huitaisin sen tylysti pois. “Mene pois!” parahdin. En kestänyt enää. Minut oli petetty sen viimeisen kerran. En ollut hänelle mitään! En ollut Akitolle yhtään mitään. “HÄIVY TÄÄLTÄ!” huusin häneen katsoen.
Akito vain nyökkäsi ja poistui huoneestani hyvät yöt toivottaen. Minua itketti. Olin ollut niin hölmö koko sen ajan - olin ollut vain huomion korvike ihmiselle, jota satuin rakastamaan yli kaiken.

Seuraavana aamuna istuin yksin aamiaispöydässä. Akitoa ei näkynyt missään. Pari palvelijaa seisoivat lähellä ja käännyin heidän puoleensa. “Anteeksi”, minä sanoin ja palvelijat valpastuivat heti.
“Niin, Yuki-sama, miten voimme auttaa?”
“Missä Akito-niisan on? Hän ei ole tullut syömään aamiaistaan vielä”, kysyin. Palvelijat vilkaisivat toisiaan. Sitten toinen heistä kääntyi katsomaan minua. Hän kumarsi. “Suokaa anteeksi, Yuki-sama, mutta Akito-sama ei ole vielä tullut ulos huoneestaan. Haluatteko, että menen vilkaisemaan häntä?”
“Ei tarvitse. Minä voin tehdä sen. Kiitos ruuasta”, sanoin ja poistuin. Niiden viikkojen aikana olin oppinut suunnistamaan talossa todella hyvin. Tunsin jokaisen kerroksen läpikotaisin. Kiipesin portaat ylös ja astelin käytävää pitkin. Pysähdyin Akiton oven eteen ja nostin käteni koputtaakseni. Sitten pysähdyin kuuntelemaan. Kuulin Akiton mumisevan jotain, sitten kuulin hiljaista naurua. Kuulin Akiton tukahdetetun huudon. Joku nauroi taas, tällä kertaa kovemmalla äänellä.
“Harmi, etten voi antaa sinun huutaa kunnolla, mutta tämä on hyvä näin. No niin, vielä hiukan. Ah!” matala miehen ääni sanoi kuuluvasti ja kuulin hänen voihkivan.
Järkytyin sillä sekunnilla. Akito - kärsi - samalla - tavalla - kuin - minä?
“Akito!” minä koputin. “Akito-niisan?”
Ovi aukeni. “Jaahas, jaahas, mitäs meillä täällä on?” tunnistin äänen. Se oli Hiro-sensei. Ennen kuin ehdin tehdä mitään, Hiro vetäisi minut sisään ja paiskasi oven kiinni. Kuulin oven menevän lukkoon. Paiskauduin Akiton pöytää vasten ja kipu lävisti ruumiini. Parahdin.
“Yuki-sanhan se siinä. Tulitko hakemaan Akitoa aamiaiselle?” Hiro-sensei seisoi edessäni ja huomasin hänen olevan täydessä täpinässä. Säikähdin. Ei! Ei minua!
Vilkaisin Akitoa, joka makasi pahasti satutettuna sängyllään. Hän katsoi minua itkien. Hänen kätensä oli sidottu sänkyyn ja hänen ruumiissaan oli tummanpunaisia jälkiä, kuin kissan tekemiä naarmuja, mutta leveämpiä. Hän irvisti ja yritti muuttaa asentoaan, mutta hän parahti.
“Oletko ollut hyvä poika, Yuki? Olet varmasti tehnyt läksysi täksi päiväksi, etkö vain? Näytähän minulle”, Hiro sanoi virnistäen ilkeästi. Hän nosti minut yhdellä kädellä ylös paidankauluksesta ja laittoi minut pöydän päälle. Hän riisui housuni ja kosketti minua. Menin sanattomaksi ja jähmetyin. Tässä se oli - viimeinen petos. Katsoin Akitoa - yritin ainakin, mutta Hiron tiukka ote esti minua.
“Eipäs kurkita muilta vastauksia, Yuki-san, tai rankaisen sinua.” Hiro-sensei sanoi virnistäen. Hän pakotti minut katsomaan suoraan silmiin. Hänen ilmeensä oli pelottava - himoitseva ja halukas. Hän otti minusta kovakouraisen otteen.
“Olet niin pieni ja sievä”, Hiro sanoi ja hän laittoi kaksi sormea sisään. Parahdin.
“Ja sinulla on sievät huudot.” Hiro jatkoi painautuen minua vasten. Hän esti ruumiillaan minua karkaamasta. Rimpuilin, mutta turhaan. Mitä enemmän rimpuilin, sitä enemmän minuun sattui.
“Minähän sanoin rankaisevani tuhmia lunttaajia. No niin”, Hiro sanoi ja käänsi minut pöydälle vatsalleen. Hän lukitsi käteni selkäni taa ja kumartui hiukan ylleni. Samassa tunsin hänen kielensä, kun se liukui sisälleni. Hän hymähti tyytyväisenä.
“Lopeta!” minä huusin samassa. “Lopeta!”
Hänen otteensa koveni ja minä parahdin uudestaan. Hän työskenteli hetken, kunnes käänsi minut uudestaan selälleni. Hänen ilkeä virneensä toi mieleeni sen miehen, joka oli käyttänyt minua hyväkseen. Kauhistuin. Ei! Ei enää! Jumalani! Kuka tahansa. Hänen kalunsa etsi tietään sisään. “Oletpa tiukka”, Hiro sanoi. Suljin silmät ja rukoilin, että tämä loppuisi. Rukoilin ja rukoilin.
“Mitä sinä teet?” Hiron kauhistunut ääni kuului äkkiä.
“Pidä näppisi hänestä erossa!” Akiton vihasta järisevä ääni täytti huoneen ja se sai Hiron äänen kuulostamaan hiiren vikinältä. Roolit vaihtuivat. Kissasta tulikin hiiri.
Avasin silmäni. Akito piteli Hiron kättä kipeästi ylhäällä.
“Asetutko opettajaasi vastaan, Akito? Viisaampaa ja vanhempaa? Kerron isällesi ja äidillesi tästä!” Hiro uhkaili.
“Mitähän he sanovat siitä, kun katsovat videotallenteet, hmm? Sinä menetät lupasi opettaa ja menetät vieläpä kasvosi. Sinä et tule enää koskaan aiheuttamaan kenellekää enää mitään kipuja, sen vannon!” Akito rähjäsi. Samassa Akito löi Hiroa ja tämä mätkähti lattialle kivusta parahtaen.
“Yuki!” Akito sanoi ja astui luokseni. Hän otti minut syliinsä ja kantoi minut sängylle. Hän silitti hiuksiani ja toisti taas sitä tavanomaista mantraansa. Hänen ruumiinsa tärisi, mutta hänen rauhoittava energiansa oli ennallaan. Nojauduin häntä vasten.
“Sinä typerä ipana!” Hiro sanoi noustessaan ylös. Hän pyyhkäisi huultaan, josta vuosi verta. Painauduin Akitoa vasten. Hän oli ainoa turvani. Suljin silmäni. Akito laski minut pois hetkeksi. “Jos sinä kosket pikkukaveriin, niin minä vannon ja vakuutan, että revin sinut palasiksi!” Akiton ääni kajahti huoneessa - ellei sitten koko talossa. “Häivy täältä! Häivy heti, niin saat pitää sen sairaan henkiriepusi itselläsi!”
Ovi avautui ja Akito viskasi Hiron tavarat käytävälle ja samassa hän ajoi Hiron ulos kovakouraisesti. Hymyilin. Akito ehkä sitten piti minusta enemmän kuin antoi ymmärtää. Katsoin Akitoa, jonka ruumis tärisi edelleen. Hänen ranteensa olivat vereslihalla, haavat vuosivat edelleen, mutta hän ei näyttänyt välittävän siitä. Akito sulki oven ja kietaisi aamutakin ylleen. Hänen ilmeensä oli yllättävän rauhallinen.
“Tuo olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten.” hän mutisi.
Hänen lempeä katseensa osui minuun ja samassa olin hänen sylissään. “Anna anteeksi, pikkukaveri, anna anteeksi!” Akito itki. “En olisi koskaan antanut anteeksi itselleni, jos hän olisi tehnyt tuon sinulle. Älä ole vihainen minulle. Älä vihaa minua.”
Kiedoin käteni hänen ympärilleen. “Mistä sinä puhut? Miksi olisin vihainen ihmiselle, joka juuri pelasti elämäni? Minun se tässä pitäisi pyytää anteeksi, kun huusin sinulle eilen”, sanoin hymyilen. Akito kuulosti niin söpöltä, kun hän itki avoimesti. Hän silitti hiuksiani ja painoi minua itseään vasten. Jos koko maailmassa olisi ollut jokin paikka minulle, niin se olisi ollut Akiton syli.
“Rakastan sinua, pikkukaveri, rakastan yli kaiken.” Akito kuiskasi. Jos tämä oli anteeksipyyntö, se oli kaunein ikinä kuulemani.

11. Lopun alkua

Mitä tapahtuikaan sen jälkeen, kun Akito oli ajanut Hiron pois? Aida ja Helen ottivat yhteyttä poliisiin ja Hiro saatiin kiinni lentokentältä. Hän olisi matkannut Amerikkaan, mutta epäonnistui heti passintarkastuksessa. Nyt hän istuu kamalaa tuomiotaan syrjäisessä vankimielisairaalassa. Mitkään takuut eivät häntä pelasta.
Akito erosi Sakurasta - minun onnekseni. Näin hänellä oli enemmän aikaa minulle. Tiedän, että olin silloin itsekäs ja käytin Akitoa hyväkseni niitten muutamien viikkojen aikana. Halusin vain olla hänen kanssaan. Hän vietti monta yötä huoneessani, vahtien untani. Tunnustan, että joskus näyttelin koko asian, mutta usein ne olivat oikeita painajaisia - ja joka kerta Akito lohdutti minua niin pitkään kuin vain halusin hänen lohduttavan. Minun rakas, rakas isoveljeni.
Painajaisissa minua jahtasi yhden hahmon sijasta kaksi. Hiro oli toinen ja toinen se, jonka orjana olin ollut muutaman vuoden. Ja minä olin aina siinä kellarissa, kylmässä kellarissa, jossa he satuttivat minua. Jokaisella kerralla Akito herätti minut, lohdutti ja suuteli. Niin, meillä ei ollut enää veljessuhdetta - olimme oikeita rakastavaisia.
Ongelma oli kuitenkin siinä, ettemme voineet olla niin lähekkäin silloin, kun Aida ja Helen olivat kanssamme ruualla tai missä nyt sitten olimmekaan. Silloin meidän “kulissimme” oli vain hellät, “veljelliset” koskettelut. Mitään muuta mahdollisuutta ei ollut, mutta aina kun teimme niin ja kun katsoin Heleniä, hänen katseestaan tiesin, että hän tiesi, mitä me olimme. Jostain kumman syystä hän kuitenkin vain hymyili meille ja toivotti kuiskaten onnea meille kahdelle. Aida ei saanut koskaan tietoonsa meidän tunteitamme, kiitos Helenin.

“Yuki”, Akito koputti huoneeni oveen. “Oletko hereillä?”
“Tule sisään vaan!” minä vastasin. Makasin sängylläni ja tuijotin kattoon. Ilta oli jo pitkällä, ellei sitten jo ollut jopa aamuyö. En välittänyt, en saanut unta. Kaipasin Akitoa.
Akito avasi oven ja hän astui sisään sulkien oven takanaan. Vilkaisin häneen ja hän vastasi lempeällä hymyllään. Hänen ihonsa kimmelsi kauniisti hämärässä. Rakastin häntä niin paljon, että se sattui. Rakastin Akiton kauneutta, hänen lempeyttään, hymyään, silmiään - kaikkea. Rakastin häntä ja vain häntä.
“Etkö saa unta?” hän kysyi.
“En sen kummemmin.” vastasin ja tuijotin taas kattoa, joka vaihtui pian Akiton kasvoihin, kun hän oli istahtanut sängynlaidalle ja kumartui puoleeni. Hän virnisti. “Tuli tässä vain mieleeni, ettemme ole olleet yhdessä pitkään aikaan yöllä. Ehkäpä tänään voisimme” Akito kuiski lempeästi samalla vartaloani hyväillen, “tehdä jotain enemmänkin kuin vain olla toistemme sylissä, lohduttamassa toisiamme painajaisten jäljiltä.” hän jatkoi ja nosti paitaani ylemmäs saadakseen ihoani näkyviin. Hän kumartui suutelemaan paljasta kohtaa.
“Ah!” huudahdin. Hänen kosketuksensa oli liian lempeä ja se sai minut haukkomaan henkeäni. Liian lempeä, jotta voisin vastustaa häntä yhtään enempää.
“Mikä hätänä?” Akito kysyi noustessaan katsomaan minuun. Olin kai elehtinyt kuin minua olisi sattunut. Akiton äänessä kuului huoli, mutta hänen katseensa oli lempeä, kysyvä.
“Ei minulla mitään hätää ole”, vastasin ja nousin istumaan. Kiedoin käteni Akiton kaulaan ja painauduin häntä vasten. Hänen ruumiinsa säteili sitä turvallista energiaa, jota piti ahmia niin paljon kuin vain ikinä pystyi. Rakastin tätä ihmistä niin palavasti, että jokainen sekuntti tuntui ikuisuudelta hänen kanssaan.
Akito kiersi kätensä ympärilleni ja samalla hän suuteli kaulaani. “Jos sinua pelottaa, niin sano vain. Teen vain jotain pientä, enkä pakota sinua mihinkään. Älä pelkää, pikkukaveri, en aio tehdä sinulle mitään pahaa.” Akito kuiskasi ja jatkoi sitten hyväilyä. Meidän salaisuutemme oli saanut uuden asteen.
Hymähdin. Hän oli sitten niin suloinen - kaikessa lempeydessään ja ihanuudessaan. Miksi juuri hän? Miksi juuri hän rakasti minua, miksi minä rakastin häntä? Päätin lopettaa miettimisen siihen paikkaan. Nyt ei ollut sen aika. Akiton hyväilyt ja kosketukset saivat ruumiini värisemään ja tukahdetut voihkaisuni vain pääsivät suustani. Hänen huulensa, sormensa, painonsa - jokainen kohta ruumiissani sai kokea Akiton. Se sai minut haluamaan vain entistä enemmän. Ahmin hänen energiaansa, joka virtasi minuun. Suljin silmäni ja nautin jokaisesta hetkestä.
Akiton kädet liukuivat paitani alle ja kulkiva sitten ylemmäs ottaen paitaa samalla pois päältäni. Akiton huulet koskettivat omiani ja samassa hän suuteli minua. Vastasin vastustelematta. Rakastin häntä. Paitani putosi Akiton kädestä lattialle sieväksi mytyksi ja samassa Akito kaatoi minut selälleni sängylle. Hän hyväili ruumistani hellästi sormenpäillään saaden minun ääneni väreilemään ilmassa. Nojasin päätäni taaksepäin ja nautin hänen kosketuksestaan. Suljin silmäni ja rentouduin hänen lämpimän kosketuksensa mukana. Meidän yhteinen yömme - meidän yhteinen salaisuutemme.
Akiton huulet kulkivat otsalta nenänpäähäni, huulilleni, leualleni kunnes ne koskettivat kaulaani. Samalla hän kietaisi kädet ympärilleni tiukasti, mutta hellästi. Hän nuoli ihoani vaativin elein. Hämmennyin ja se aiheutti jännitystä ruumiissani. Akito lopetti sinä hetkenä. Hän katsoi minua anteeksipyytävästi. “En kai ollut liian kovakourainen?” hän kysyi. Hän ilmeensä oli niin suloinen - anteeksipyytävä, surumielinen, valmiina sanomaan anteeksi, jos sanoisin vain vähänkin siihen viittaavaa.
“Et ollenkaan, rakas niisan”, hymyilin ja nostin käteni silittääkseni hänen kasvojaan. Akito nappasi käteni ja suuteli sitä anteeksipyytäväisesti. “Yritän ottaa rauhallisemmin. Sinä vain olet niin vastustamaton.” hän kuiskasi. Niinhän sinä aina teet, rakas niisan, ajattelin hymyillen.
Hän jatkoi hyväilyjä, huulet koskettivat jälleen kaulaani, hänen sormensa upposivat hiuksiini niitä lempeästi sotkien. Suljin silmäni ja nautin hänen kosketuksestaan. Hänen jokainen liikkeensä oli harkittu, lempeä, varovainen. Jokainen huokaus tuli oikeaan kohtaan kuin siveltimenveto tauluun. Kuiskaukset täyttivät hiljaa huoneeni, hänen äänessään soi kaunis sointu, kun hän toisti samaa lausetta yhä uudelleen: “Rakastan sinua, pikkukaveri.” Imin hänen energiaansa, hänen lämpöään ja painauduin häntä vasten. Tämä oli meidän salaisuutemme.
Leijailin pilvissä, olin kevyt kuin höyhen. Tunsin Akiton lämmön ylläni, hänen kätensä ympärilläni. Kuulin hänen äänensä, kun hän toivotti hyvää yötä ja kauniita unia. Taisin olla puoliksi unessa, kuitenkin sain muodostettua kolme sanaa ennen täydellisen unen tuloa: “Minä rakastan sinua.”

Heräsin Akiton lempeään ääneen. “Hei, pikkukaveri, aamiainen on valmis!” hän huudahti jostain kauempaa. Avasin silmäni ja näin hänet ovensuussa nojaamassa seinään. Hän hymyili lempeästi. Painauduin siinä samassa syvemmälle sänkyyni. “Tulen vain, jos sinä kannat minut sinne!” hihitin.
Akiton askeleet kävivät lattian poikki. Hänen painonsa kallisti patjaa ja pian tunsin hänen sylinsä lämmön ihoani vasten. Kiedoin käteni hänen ympärilleen. Hän piteli minua hetken sylissään, kunnes kietaisi aamutakin ympärilleni. “Alahan tulla jo! Ei anneta äidin ja isän odottaa”, Akito sanoi hymyillen. Hän suuteli minua ja nousi sitten ylös. Hän käveli rauhallisesti ovelle ja aukaisi sen sitten. Hän käänsi päätään ja hän katsoi minuun. “Odotan ulkopuolella. Pukeudu nopeaan.” hän sanoi ja astui sitten ulos sulkien oven perässään. Nousin ylös ja pukeuduin yukataan. Akito oli pukeutunut samalla tavalla kuin minä, joten ajattelin, ettei meidän tarvinnut olla niin muodollisia Aidan ja Helenin edessä.
Kun olimme matkalla kohti ruokailusalia, mieleeni juolahti kamala ajatus: Mitä jos hänen vanhempansa tietäisivät? Mitä meille tapahtuisi? Katsoin Akitoa, joka kulki hieman edellä minua. Hänen ilmeensä oli pelottavan vakava. Hän käyttäytyi aina sillä tavalla kun hänen vanhemmistaan oli kyse. Jos minut erotettaisiin Akitosta, kuolisin sillä sekunnilla. Jumalani! rukoilin kaikessa hiljaisuudessa. Anna minun olla Akiton vierellä niin kauan kuin vain elän tässä maailmassa.
Kun olimme matkalla kohti ruokailusalia, mieleeni juolahti kamala ajatus: Mitä jos hänen vanhempansa tietäisivät? Mitä meille tapahtuisi? Katsoin Akitoa, joka kulki hieman edellä minua. Hänen ilmeensä oli pelottavan vakava. Hän käyttäytyi aina sillä tavalla kun hänen vanhemmistaan oli kyse. Jos minut erotettaisiin Akitosta, kuolisin sillä sekunnilla. Jumalani! rukoilin kaikessa hiljaisuudessa. Anna minun olla Akiton vierellä niin kauan kuin vain elän tässä maailmassa.
“Onko jokin hätänä?” Akito kysyi minuun katsahtaen. Hänen hymynsä rauhoitti minun rummuttavan sydämeni ja pudistin päätäni. “Ei enää mikään, niisan, älä huolehdi.”
Akiton käsi kietoutui ympärilleni vetäisten minut häntä vasten. Kompuroin, mutta Akito otti minut vastaan ja nosti käsivarsilleen. Hän hymyili ja katsoi minua silmiin. “Minä huolehdin aina sinusta, pikkukaveri, sinä olet minun aarteeni, enkä halua antaa sinua kenellekään toiselle.” lauseen päätteeksi hän suuteli otsaani ja laski sitten minut maahan. Hän otti kädestäni ja laittoi sormemme lomittain yhteen. Akiton käsi suorastaan hukutti omani, se oli lämmin ja lempeä. Hän vetäisi minut lähelleen ja kuljimme yhdessä kohti hetkeä, josta ei voisi enää perääntyä.


12. Tuoksuja ja tunteita

“No sieltähän te kaksi tulettekin!” Helen hihkaisi nousten ylös seisomaan ja halaamaan meitä kumpaakin.
Vilkaisin Aidaa, joka piti teemukia toisessa kädessä ja piti lehteä toisessa. Hän näytti niin vakavalta. Hän hymähti huomatessaan meidät. Akito kumarsi isälleen toivottaen hyvät huomenet, minä seurasin esimerkkiä. Pian istuimme yhdessä kuin ihan tavallinen perhe aamiaispöydän äärellä - keskustelimme vilkkaasti tapahtuneista asioista, niin iloisista kuin vakavemmistakin. Helen piti oikeastaan hilpeyden yllä, Aida vilkaisi välillä vaimoaan, joka koko ajan kehotti miestään osallistumaan keskusteluun, Akito hyväili kättäni pöydän alla ja minä punastelin vähän väliä.
“Yuki, onko sinulla kuumetta, vai miksi olet noin punainen?” Helen kysyi vilkaisten Akiton kautta minuun.
“Öh - tuota - niin - minä - öh - olen ihan kunnossa, kiitos vain.” sain vastatuksi. Helen hymyili lempeästi ja tarttui sitten miehensä käsivarteen. “Rakas”, hän sanoi viettelevällä äänellä. Aida nosti katseensa vaimoonsa ja hän hämmentyi silmin nähden: “Niin?”
“Mehän voisimme laittaa poikamme sukutaloomme hetkeksi. Akito voisi opettaa Yukia sillä aikaa, kun me pidämme ne juhlat”, Helen painotti sanaa juhlat niin kovasti, että vain mielikuvitus saattoi tehdä tepposiaan. Akito katsoi äitiään, joka käänsi kasvonsa kohti ainoaa oikeaa poikaansa, vinkkasi silmää tälle ja katsoi sitten miestään. “Eikö vain, armaani? Olet jäänyt monista juhlistasi paitsi töiden takia.” Helen hymyili. Aida nyökkäsi vakavana. “Hyvä on, jos kerran haluat.”
“Jee!” Helen pomppasi pystyyn riemusta kiljaisten. Jos en olisi tiennyt tarkemmin, olisin voinut luulla Heleniä teini-ikäiseksi tytöksi.
Akito pöllytti hiuksiani. “Viimeinkin kahden”, hän kuiskasi niin hiljaa, että vain minä kuulin sen. Punastuin ja katsoin Akiton hymyileviä kasvoja punastuakseni entistä enemmän. Hän halasi minua “veljellisesti” ja toivotti vanhemmilleen hyvät päivänjatkot. “Menemme pakkaamaan tavaroitamme. Suokaa anteeksi.” Akito sanoi ja nousimme ylös poistuaksemme.
“Akito, rakas lapsi!” Helen huudahti.
Akito pysähtyi ja pyysi minua odottamaan. “Niin äiti?” Akito vilkaisi Heleniä.
“Tulehan tänne hetkeksi.”
Akito astui äitinsä tykö ja kumartui kuuntelemaan tämän kuiskauksia. Akito kuunteli ja nylkytteli päätään. “Kyllä, äiti, kiitos.” Akito sanoi viimein. Akito kumarsi vanhemmilleen ja astui sitten luokseni. Kumarsin heille myös ennen kuin poistuimme Akiton kanssa huoneesta.
“Mitä Helen sanoi sinulle?” kysyin, kun ovet olivat sulkeutuneet takanamme.
Akito hymyili - ei - vaan virnisti hyvin ilkikurisesti. “Se - on - salaisuus”, hän vastasi ja vinkkasi minulle silmäänsä. Hämmennyin - tuo ei ollut Akiton tapaista, ellei hän sitten suunnitellut jotain pääni menoksi. Muistelin viime yötä ja punastuin. Pudistelin päätäni saadakseni ajatukseni pois siitä. Jos se tapahtuisi uudestaan - jos Akito haluaisi mennä vielä pidemmälle - mitä minä tekisin? Mitä voisin tehdä? Järkeni oli edelleen tätä kaikkea vastaan. Ja kyllä, olin pohtinut asioita pitkään. Tosiasiat olivat menneet jo jakeluun. Tosiasia numero yksi: Akito oli veljeni, eikä meidän välillämme pitäisi olla muuta kuin veljesrakkautta. Tosiasia numero kaksi: minä rakastin Akitoa enemmän kuin laki salli! Tosiasia numero kolme: olimme tarpeeksi pitkällä voidaksemme rakastella. Ja viimeinen tosiasia: minun mieleni ei vain ottanut tosiasioita enää niin vakavasti.
“Seuraa sydäntäsi”, muistutin itselleni. “Seuraa sitä tietä, mikä tuntuu sillä hetkellä parhaimmalta.”
Minun tieni näytti johtavan minut joko suoraan tuhooni tai sitten ikuiseen onneen. Kuten sanottua: kolikolla on kaksi puolta.
Akito saattoi minut huoneeni ovelle. Hän otti käsistäni kiinni ja vetäisi minut lähelleen. Hämmennyin. “Et arvaakaan, miten vaikeaa minun oli olla tuolla! Halusin suudella sinua! Luojani, olen todella itsekäs!” Akito sanoi puristaessaan minua itseään vasten, aivan kuin halutakseen sulattaa meidät yhdeksi.
En voinut hämmennykseltäni sanoa mitään. Tunsin samoin, kuin Akito, mutta en vain osannut sanoa sitä ääneen. Ehkei minun pitänytkään sanoa sitä, ei ennen kuin olisin täysin varma asiasta. Kiedoin käteni hänen ympärilleen ja imin hänen energiaansa itseeni. Tämä oli minulle tarpeeksi paljon - enemmän kuin osasin toivoa. En välittäisi muusta maailmasta tuon taivaallista, jos vain sain olla Akiton lähellä.
Akito nosti katseeni ylös etusormellaan ja kohtasin pian hänen lempeän hymynsä ja ne ihanat, lempeät silmät, jotka tuntuivat katsovan suoraan lävitseni. “Me lähdemme tänä iltana sukutalollemme. Pakkaa jotain sopivaa mukaasi.” Akito ilmoitti ja kumartui sitten painamaan suudelman huulilleni. “Ensin me kuitenkin pidämme hauskaa kaksistaan.” Akito kuiskasi korvaani.
Punastuin siltä seisomalta. Ajatukseni siirtyivät suoraa päätä viime yöhön. Akito vilkaisi minua ja naurahti. “Hölmö!” hän naurahti ja silitti hiuksiani. “Me lähdemme huvipuistoon! Oletko ikinä käynyt sellaisessa paikassa?” Akito kysyi minua katsoen.
Pudistin päätäni. “En ole koskaan saanut sellaista tilaisuutta.”
“No sittenhän me lähdemme sinne suoraa päätä! No niin, menehän nyt pukeutumaan sopiviin vaatteisiin ja pakkaa samalla tavaroita iltaa varten”, Akito aukaisi huoneeni oven ja työnsi minut sisään. “Nähdään, pikkukaveri!” hän huikkasi sulkiessaan oven. Miten minusta tuntui, että olin saanut itselleni hössöttävän vaimon - tai miehen? Naurahdin. Akito vain oli sellainen, minkäs hänelle mahtoi? Mutta olin siitä hyvin onnellinen - minulla oli joku, joka rakasti minua enemmän kuin mitään muuta. Mitä voisin pyytää lisää? En juuri mitään. Otin reppuni kirjoituspöydän luota ja mietin tarkkaan, mitä minä ottaisin. Avasin vaatekaapin oven ja aloin valikoida vaatteita. Länsimaiset vaatteet olivat Akiton suosikkeja. Hän suorastaan rakasti niitä - minäkin aloin pitää niistä siinä määrin, että minulla oli niitä lähes mihin tahansa tilaisuuteen, arkeen ja juhlaan.
Hyvä on, jotain mukavaa: t-paita, sopivat housut ja varmuudeksi takki mukaan. Siinä olivat vaatteeni huvipuistoa varten. Sitten valikoin jotain mukavaa iltaa varten. Yukatani taisi jäädä viime kerralla sinne, joten en ottanut toista mukaani. Valikoin muutamia vaatekokonaisuuksia, joita olisi helppo sekoittaa keskenään. Olin oppinut Akitolta paljon muodista viime päivinä. Hän osaisi olla tyylikäs vaikka alasti. Pysähdyin siihen paikkaan. Alasti? Punastuin ja suljin vaatekomeron oven ja painauduin sitä vasten. Sydämeni hakkasi miljoonaa ja hengitykseni oli pinnallista - kuin olisin ollut paniikissa. Painoin kädet rinnalleni ja pyysin sydäntäni rauhoittumaan. “Se ei ole mitään vakavaa. Rauhoitu, minä, rauhoitu nyt!”
Sydän hakkasi entistä kovempaa, kun kuulin koputuksen ovelta. Samassa Akiton ääni kuului oven lävitse: “Pikkukaveri! Oletko jo valmis?”
“Joo, ihan - öh - tuota - um - ihan heti!” vastasin ja tungin vaatteet laukkuun ja suljin vetoketjun. Sydämeni hakkasi edelleen. Mielikuvat tanssivat villisti silmieni edessä. Kamala! En minä voi ajatella sellaisia! En vain voi!
Koputus kuului uudelleen. “Hei! Onko jokin vialla?” Akito huudahti. “Tulen sinne!”
Akito avasi oven ja käänsin katseeni häneen. Hän oli pukeutunut tapansa mukaan tyylikkäästi, vaikkakin arkisesti. Hänellä oli vaalea t-paita ja farkut ja hän kantoi takkia käsivarrellaan. Hänen ilmeensä oli hieman huolestunut. Samassa hän astui luokseni.
“Mikä sinulla on? Olet kuin aaveen nähnyt”, Akito kumartui lähemmäs kasvojani. Katsoin lattiaan ja nielaisin. “Ei tämä mitään. Minä vain - minä tuota”, etsin sopivia sanoja, mutten löytänyt mitään.
Akito naurahti. “Näyttää siltä, että haluat olla hetken yksinäsi.”
Katsoin häneen kysyvästi ja hän osoitti nivusiani. Punastuin ja laitoin refleksin omaisesti käteni sen ylle. Voi miten noloa!
“Vai tarvitsetko apua?” Akito kysyi virnistäen.
Nolostuin vielä enemmän. Olin varmasti yhtä punainen kuin tomaatti. “Minä tuota”, yritin, mutta samassa Akito vetäisi minut lähelleen ja avasi housujeni vetoketjun. Hän istahti sängylle ja vetäisi minut luokseen. Hän katsoi minua silmiin samalla kun hän laski housut nilkkoihin. Olin kompastua, mutta Akito piti minusta kiinni. En tiedä, mikä minuun meni, mutta upotin sormeni hänen hiuksiinsa ja katsoin häntä anovasti. Akito hymyili ja nuolaisi minua. Värähdin ja voihkaisin hiljaa mielessäni. Hänen suunsa imu oli täydellinen ja hellä, kuitenkin pakottava. Tiukensin otettani hänen hiuksistaan ja laitoin päätäni taakse samalla kun voihkaisin kovaan ääneen: “Älä lopeta! Älä lopeta!”
Akito otti minusta tiukemman otteen ja tunsin hänen kielensä leikkivän “pikkukaverillani”. Voihkin kovaan ääneen kunnes tunsin sen: ihka ensimmäisen orgasmini. Olin vasta poikanen, joten minulta ei tullut mitään nesteitä. Akito nuolaisi huuliaan ja virnisti. “Kas noin. Onko nyt parempi olo?”
Nyökkäsin ja yritin nostaa housujani, mutta kaaduin lattialle mätkähtäen. Akito nauroi ja nosti minut ylös. Hän laittoi housuni ojennukseen ja katsoi minua hymyillen. “Tämä on meidän salaisuutemme, kukaan ei saa tietää tästä.”
Nyökkäsin. Sehän oli selvää. Hymyilin.
“Noniin, alahan tulla jo!” Akito sanoi ja otti minua kädestä kiinni. “Meillä ei ole koko päivää aikaa.”
Juoksimme yhdessä alas parkkihalliin ja otimme Akiton auton, joka oli hieno avoauto. Vilkaisin Akitoa, joka istahti ajajan paikalle. Mahtailija, ajattelin, mutta naurahdin siinä samassa. Ihana mahtailija, piti sanomani.

Hate the sin -
but love the sinner

Avatar
Yasha
Viestit: 42
Liittynyt: Su Heinä 02, 2006 13:08
Paikkakunta: himitsu desu

Viesti Kirjoittaja Yasha » Su Heinä 02, 2006 13:34

Ihkuu!!!! Aivan ihana tarina! Oiskohan jatkoa luvassa...? Pliis!!! Akito on aivan ihana persoona, tulee ihan mieleen Gravitationin Tohma! :)
All my friends just run away, when I'm having a bad day

Avatar
-Rudia-
Viestit: 180
Liittynyt: Ma Tammi 16, 2006 15:40
Paikkakunta: My kingdom of yaoi

Viesti Kirjoittaja -Rudia- » Su Heinä 02, 2006 20:22

Yasha kirjoitti:Ihkuu!!!! Aivan ihana tarina! Oiskohan jatkoa luvassa...? Pliis!!! Akito on aivan ihana persoona, tulee ihan mieleen Gravitationin Tohma! :)

Jatkoa tulee sitä mukaa kun jaksan vain kirjoittaa ^^ Ole huoleti, vielä tulee monia yllätyksiä ennen kuin Akiton ja Yukin yhteinen elämä voi alkaa
Hate the sin -
but love the sinner

Avatar
-Rudia-
Viestit: 180
Liittynyt: Ma Tammi 16, 2006 15:40
Paikkakunta: My kingdom of yaoi

Veljekset - jatkuu

Viesti Kirjoittaja -Rudia- » Ti Heinä 04, 2006 15:48

Taas lisää söpöstelyä - Enjoy!

13. Ensimmäiset treffit

Pitihän se arvata, että Akito veisi meidät paikkaan, jonka Akanemut omisti. Akito selitti asiaa alennuksilla, joita hän saisi vieraillessaan siellä. Niin, totta kai hän saisi alennusta, kun kaikki myyjät olivat lähestulkoon nuoria naisia, jotka olivat lääpällään Akitoon. Minua alkoi huvittaa koko asia. Olihan tämä toki hienoa ja sen sellaista - nämähän olivat meidän ensimmäiset oikeat treffimme - mutta joskus vain halusin päästä pois niistä piireistä, joissa jouduin pyörimään Akiton perheen jäsenenä.
“No niin, pikkukaveri”, Akito sanoi vakavalla äänellä. Olimme ostaneet liput ja ensimmäiset herkut luukulta ja seisoimme katselemassa ympärillemme. Näin kaikenlaisia laitteita ja mieleni teki heti mennä kokeilemaan jokaista. “Mitä haluat tehdä?” Akito jatkoi kysymystään. Hän vilkaisi minuun ja hymyili tavalliseen tapaansa. Katsoin häntä ja hymyilin takaisin. “En tiedä.”
Akito tarttui minua kädestä - punastuin, vaikka se olisi voinut olla vain isoveljen suojelevainen ote, sellainen, joka sanoo, että älä huoli, olen ihan tässä lähellä, et sinä mihinkään eksy.
“Mennään maailmanpyörään.” hän sanoi ja virnisti. Hän otteensa kädestäni tiukentui ja hän lähti viemään minua kohti maailmanpyörää. Minä tiesin, mitä Akito aikoi. Minä tiesin sen jo siitä, millä tavalla hän piti kädestäni. Sydämeni alkoi tykyttää yhä nopeammin, kun lähestyimme laitetta. Kuitenkin oloni oli rentoutunut, sillä tiesin, että tämä oli sallittua. Kenenkään ei tarvinnut tietää, mitä olimme oikeasti. Me olimme vain veljeksiä pitämässä hauskaa.
“Ah, mutta ettekö te olekin Aida Akanemun poika?” eräs vanhempi herra kysäisi meidät ohittaessaan.
“Kyllä olen”, Akito sanoi ja pysähtyi. Hän vetäisi minut viereensä. “Ja tässä on pikkuveljeni Yuki.”
“Aivan niin”, herra sanoi nyökäten, sitten hän kumartui puoleeni ja hymyili. “Olet hurmaava, aivan kuten Helen-sama kertoi tässä taannoin.”
Tämä vanhus suoristautui ja puhutteli Akitoa: “Mitä te täällä teette?”
“Olemme pitämässä hauskaa Yukin kanssa. Nyt kun äiti ja isä ovat viimein saaneet liikeneuvottelut käytyä, niin he haluavat omaa rauhaa ja lähettivät meidät pitämään hauskaa kaksistaan. Pitäähän meidän veljestenkin saada nauttia omasta ajasta, eikö vain?”
Vanha herra naurahti. “Todellakin! Todellakin!”
Katsoin Akitoa ja kuuntelin hänen nauruaan. Hänen kasvonsa säteilivät aitoa onnea, kun hän hymyili ja nauroi. Rakastin sitä.
“Pitäkäähän te veljekset hyvä päivä! Näkemisiin, Akito-san, Yuki-chan.” herra sanoi ja kumarsi hiukan.
“Kuin myös, Sasuke-dono”, Akito sanoi ja kumarsi syvään. Seurasin Akitoa ja kumarsin itsekin mumisten hyvät päivänjatkot.
“No niin, mennäänpä sitten”, Akito nousi ja vilkaisi minua hymyillen. “Tahdon, että näet kaupunkimme kauneuden.”
Nyökkäsin. Akito tarttui minua taas kädestä. Välillä hän hyväili sormiani huomaamatta. Punastuin ja mieleni teki vetää käteni pois, mutta tulin äkkiä toisiin aatoksiin. Tämähän oli ihan tavallista. Kuka siihen kiinnittäisi huomiota?
Kiipesimme vaunuun ja pian se nytkähti liikkeelle. Istuin Akitoa vastapäätä ja vilkuilin ikkunoista ulos. Mitä ylemmäs nousimme, sitä enemmän näin kaupunkia.
“Makeeta! Mahtavaa!” huokaisin. Vaunun heilahdukset eivät vaivanneet minua. Akito hymyili ja nyökkäsi vaitonaisena. Hän tuijotti koko ajan minua, eikä välittänyt maisemista.
“Olen iloinen, että pidät maisemasta”, hänen äänensä kuulosti lähes pettyneeltä. Käänsin kysyvän katseeni häneen ja Akito hymyili takaisin. En tiedä, mikä minuun meni, mutta nousin ylös ja astuin hänen luokseen. Vaunu nytkähti ja kaaduin hänen syliinsä. Akito katsoi minua silmiin ja hymyili kuin ei olisi koskaan ennen hymyillytkään. Hän oli niin kaunis.
“Mutta eikö tämä ole paljon parempi?” hän kysyi kuiskaten.
Nyökkäsin. Hänen sylinsä oli kaikkein paras asia nyt tällä hetkellä. Imin hänen energiaansa itseeni samalla kun painauduin tiukemmin hänen syliinsä. Akito kiersi kädet ympärilleni ja tunsin huulien koskettavan hiuksiani. Vaunu nytkähti uudestaan ja pysähtyi. Olimme korkeimmalla kohdalla. Lähempänä taivasta kuin koskaan ennen. Mutta minulla oli jo taivas - Akiton syli. Huokaisin kaipuuni ja Akito suuteli otsaani, kuljetti huuliaan nenänpäähäni ja huulilleni. Hän suuteli minua, pakotti huuleni raolleen kielellään ja samassa sain aikuisten suudelman. Se salpasi hengitykseni ja tunsin suorastaan pyörtyväni. Laitoin käteni hänen niskaansa ja painauduin entistä lähemmäksi. Rakastin tätä ihmistä enemmän kuin ketään muuta. Tahdoin olla hänen kanssaan aina ja ikuisesti, kunnes ikuisuuskin päättyisi.
Akito irrottautui hengähtääkseen. Hän hymyili lempeästi. “Menehän paikallesi, joudumme kohta lähtemään.”
Vastahakoisesti nousin ja istuuduin paikalleni. Vaunu laskeutui maahan ja poistuimme nauraen ja hymyillen kuin hölmöt.
“Minulla on nälkä”, ilmoitin, kun olimme käyneet muutamissa muissa laitteissa.
“Tiedän hyvän ravintolan tässä lähellä”, Akito sanoi hymyillen minulle kuin vastarakastunut.
“Niinhän sinä tunnut tietävän”, vastasin ja Akito nauroi ja sekoitti hiuksiani. “Voimmehan me mennä sukutalollemme, jos jaksat odottaa niin kauan.”
“Hyvä idea. Tämä ihmispaljous alkaa häiritä minua”, sanoin Akitoon katsoen.
“Ymmärrän. Haluat olla kahden kanssani”, hän vastasi ja otti sitten kädestäni kiinni. Lähdimme kävelemään uloskäyntiä kohti. Samassa näin Okamin johtajattaren ja kaikki koulukodin lapset. Hämmästyin ja pysähdyin. Akiton ääni kuului kaukaa.
“Mikä tuli? Hei pikkukaveri?”
Tuijotin portille ja vilkaisin sitten Akitoon. “Odota hetki”, minä sanoin ja juoksin portteja kohti. Pian Akito kuitenkin juoksi vieressäni. “Älähän yritä karata”, hän virnisti.
“Shinta-san!” huusin ja johtajatar nosti katseensa minuun. Hänen ilmeensä oli yllättänyt. Pian ne, jotka tunsin, tulivat luokseni. He kyselivät kuulumisiani ja kertoivat omiaan.
“Neko-chan on kasvanut! Niin on! Hei, Yui pääsi uuteen kotiin! Hän on onnellinen. Nii-chan, mitä sinä täällä teet?” äänet sekoittuivat toisiinsa.
“Hämmästyttävä sattuma”, johtajatar sanoi ja kätteli Akitoa. “En ajatellut tapaavani teitä enää.”
“Sattuma todellakin”, Akito sanoi ja naurahti lempeästi. “Olemme Yukin kanssa viettämässä yhteistä päivää - Yuki kun ei koskaan kuulemma ole käynyt huvipuistossa, joten päätin, että tänään olisi hyvä päivä.”
“Niin, koulullamme ei oikein ole varaa moisiin huvituksiin, mutta kiitos isäsi Aida-saman, meidän koulumme tulee loistokuntoon vuodessa.” johtajatar sanoi.
Opettajat järjestivät lapsia jonoon ja johtajatar ojensi lippunipun kullekin opettajalle. Pian liput oli jaettu jokaiselle - lasten ilmeet olivat niin häkeltyneen onnellisia, että minuakin alkoi hymyilyttää heidän vilpitön onnellisuutensa.
“Yuki näyttää siis sopeutuneen perheeseenne?” johtajatar kysyi ennen kuin hänen tulisi lähteä muiden mukana.
“Kyllä vain”, Akito sanoi ja sotki sitten hiuksiani. “Hän on ollut kuin enkeli. Isä ja äiti ovat onnellisia saadessaan pitää häntä poikanaan, ja minä olen onnellinen saadessani näin upean pikkuveljen.”
Johtajart nauroi ja hymyili. “Olen iloinen kuullessani tuon. Minun on mentävä. Kaikkea hyvää teille. Näkemisiin.”
“Näkemiin, Shinta-san. Voikaa hyvin.” sanoin ja kumarsin.
“Pidä itsestäsi huolta. Näkemiin, Akito-san, Yuki-san, voikaa hyvin.” johtajatar nyökkäsi ja lähti sitten lapsilauman perään.
Vilkutin heille vielä, ennen kuin poistuimme parkkipaikalle etsimään Akiton autoa.
“Oletko iloinen nähdessäsi heidän voivan hyvin?” Akito kysyi.
“Olen”, sanoin ajatuksiini painautuneena.
“Oletko varma? Ilmeesi on kovin vakava.”
“Tulin vain miettineeksi, että huomasikohan johtajatar meidän - öh - tuota - tämän meidän välisen suhteemme?” kysyin Akitoon vilkaisten.
“Jos huomasi, luulisi hänen pitävän sen vain omana tietonaan. Mitä sitten? Oletko huolissasi, ettei “äitisi” ymmärtäisi tätä suhdetta? Vai huolehditko siitä, miten hän tämän hyväksyy?”
Kohtautin olkapäitäni. “En tiedä, ajattelin vain.”
Akito hymähti hyväksyvästi. “Uskon, että Shinta-san haluaa sinun olevan vain onnellinen.”
Nyökkäsin ja lakkasin ajattelemasta koko asiaa. Niin, minulla oli nyt uusi perhe - ja rakkaus, josta saatoin vain nauttia.
Akito avasi auton ovet ja istuuduin alas paikalleni. Akito käynnisti auton ja ajoi pois parkkipaikalta moottoritielle, jota pitkin pääsisimme Akanemujen sukutalolle. Jossain välissä, ihan vaivihkaa - ihan kuin itsestään - Akito otti kädestäni kiinni ja laittoi sormemme lomittain. Hänen kätensä oli lämmin ja turvallinen, kosketus oli rakastava ja kaipaava ja katseet, jotka välillä kohtasivat, kertoivat enemmän kuin mitkään sanat. Minä rakastin Akitoa ja Akito rakasti minua. Miten voisin pyytää elämältäni enää enempää? Jumalani! minä nostin katseeni taivaalle, johon lentokoneet olivat piirtäneet kuvioitaan, ja rukoilin. Anna minun elää näin koko loppuelämäni! Älä salli minun enää kärsiä kipua ja välinpitämättömyyttä. Anna minun elää onnellisena Akiton vierellä.
“Mitä näkyy?” Akito kysyi vilkaisten taivaalle.
“Sinun hymysi, sinun silmäsi, sinun rakkautesi ja sylisi. Kuulen sinun naurusi ja äänesi tuulessa. Jos tämä on unta, en halua enää herätä.”, vastasin ja katsoin Akitoa, joka hymyili. “Se oli kauniisti sanottu. Siitä voisi tulla jopa laulu.”
Naurahdin. “Joo, ensimmäinen hittini.”
Akito naurahti myös. “Voisin alkaa sanoittajaksesi.”
“Ei! Minä teen itse omat sanoitukseni.”
“Hyvä on”, Akito sanoi ja katsoi sitten minuun. “Jos en ajaisi autoa, suutelisin sinua juuri nyt.”
Punastuin ja sekös Akitoa huvitti. “Oletko vieläkin noin jännittynyt meidän suhteemme?”
“En suinkaan”, minä valehtelin ja painoin pääni alas. Miksi olin yhtäkkiä niin hermostunut. Muistin aamun tapahtumat. Punastuin vielä lisää.
“Tämän aamuinenko sinua hermostutti?” Akito kysyi.
Miten hemmetissä hän osasi arvata ajatukseni?
Nyökkäsin.
“Olinko liian raju?”
Pudistin päätäni.
“Olisiko ollut parempi, jos olisin tehnyt sen käsin?”
Pudistin päätäni.
“Mistä sitten kiikastaa? Sinähän se pyysit minua tekemään sen.”
Se oli totta. Minä pyysin häntä. En ehkä ääneen, mutta olin käyttäytynyt siihen tapaan. Akito osasi lukea minua kuin avointa kirjaa ja pidin sitä suorastaan ihmeenä.
“Minä - se oli vain niin - minä vain - kun en tuota ole tottunut - sinä olit niin hellä ja minua on aina satutettu…”, selitin posket kuumottaen. Katsoin Akitoa. “Minä vain en tiennyt, mikä minuun silloin meni. Sinun katseesi oli niin huumaava ja ennen kuin huomasinkaan, sinä teit sen ja minusta se tuntui niin hyvältä.”
“No sitten se ei ollut väärin, eihän vain?” Akito kysyi minuun katsoen ja hän sekoitti hiuksiani.
“Ei niin”, vastasin hymyillen. Rakastin Akitoa ja hänen ymmärtäväisyyttään.
Olin todella onnekas. Liian onnekas. Aloin pelätä, että tämä onni saattaisi loppua yhtä pian kuin se oli alkanutkin. Elämä ilman Akitoa - miltä se tuntuisi? Jos en olisikaan päässyt hänen perheeseensä, missä minä nyt olisin?
“Mitä mietit?” Akito kysyi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
“Minä vain mietin - tuota - niin - öh”, minä kompastelin sanoissani. Mitä minä sanoisin Akitolle?
“Sinua vaivaa jokin. Kerro pois”, Akito sanoi ja katsahti sitten minuun lempeä hymy huulillaan.
“Ajattelin vain, mitä jos me emme olisikaan koskaan tavanneet tällä tavalla? Aida ja Helen eivät olisikaan halunneet uutta poikaa ja minä olisin päätynyt jonnekin muualle. Miltä meidän elämämme näyttäisi tällä hetkellä.” puhuin suoraan, kuten minun pitikin. Akito oli veljeni - rakastettuni - hän ymmärtäisi kyllä, mitä tarkoitin.
“Tuollaiset asiat ovat vain kohtalon käsissä, ei meidän, rakas pikkukaveri”, Akito sanoi hymyillen edelleen, vaikkakin hänen katseensa oli vakava. Aivan kuin hänkin olisi miettinyt samaa kuin minä.
“Minä en usko kohtaloon - enkä kyllä jumaliinkaan.”
Akito naurahti. “Niin! En liioin minäkään usko mihinkään, mikä on ihmisten luomaa. Toivo tulee sydämestä, ei mistään kuvitellusta jumalasta, joka on luonut maailman.” Kumma kyllä hänen ilmeensä oli edelleen vakava.
“Mitä sinä mietit?” kysyin vuorostani. Minua huolestutti niin vakava Akito.
“Ajattelin”, Akito aloitti minuun vilkaisten. “että mitä me syömme tänään illalliseksi.”
Minä aloin nauraa. Oliko se niin vakava asia?
“Mitä sinä naurat?” hän kysyi ihmeissään.
“Sinä näytit niin vakavalta! Ja sitten sanot miettiväsi, mitä me syömme illalliseksi! Etkö tajua miten huvittavaa se voi olla?” minä selitin naurunpyrskähdysten välissä.
“Todellakin!” Akito sanoi ja nauroi pian kanssani. Hän sekoitti hiuksiani jälleen vapaalla kädellään. “Mutta ajattelin kyllä jotain muutakin”, hän ilmoitti, kun oli saanut heleän naurunsa laantuneeksi. “Ajattelin myös tulevaa iltaa ja yötä kanssasi.”
“Mitä?” minä sain suustani, vaikka tiesin hyvin, mitä se saattoi tarkoittaa.
“Älä mieti liikoja, pikkukaveri”, Akito sanoi lempeästi hymyillen. “Mitään ei tapahdu, jos sinä et sitä halua.”
“Hyvä on”, minä vastasin kääntäen katseeni polviini. Minä tiesin, mitä Akito tahtoi sanoa. Punastuin, kun ajattelin sitä. Mutta toisaalta, olisi se sitten tänä iltana tai joskus muulloin, Akito ei satuttaisi minua, ei taatusti.
“Olemme pian perillä”, Akito sanoi kääntyessään liittymästä kohti metsäistä vuoristoa.
“Jep, huomaan sen”, sanoin ja vilkaisin taivaalle, jonne oli kerääntynyt valkoisia pilviä. Ne lipuivat hiljaa taivaan halki, peittivät välillä auringon ja loivat varjoja kaukana olevaan metsään. Kaunista, minä ajattelin. Kunpa vain voisin lentää kuin lintu.
“Mitä mietit?” Akito kysyi.
“Tahtoisin lentää kuin lintu. Täällä on niin kaunista.” minä vastasin hiljaa.
“Samoin”, Akito sanoi huokaisten.
Niin, kelläpä ei olisi unelmia vapaudesta lentää kuin lintu. Jumalani! minä rukoilin laittaen silmät kiinni. Anna minun olla onnellinen. Anna minulle monen monta vuotta Akiton kanssa. Anna minun elämäni olla yhtä ihanaa kuin se on nyt. Nyt jos milloinkaan, tahdon olla onnellinen, ilman kärsimyksiä ja painajaisia.


Varoitus: Sisältää seksiä!

Saavuimme sukutalolle juuri sopivasti illalliselle. Se oli katettu jo valmiiksi, kun menimme sisään. Palvelijat toivottivat hyvää iltaa ja minä vastasin Akiton kanssa pienellä nyökkäyksellä. Istahdimme ruokapöydän ääreen ja otimme annoksemme. Söimme rupatellen niitä näitä. Akito vain hymyili koko ajan sitä lempeää hymyään, jota rakastin yli kaiken. Vähän väliä hän pörrötti hiuksiani - ties kuinka monennen kerran sinä päivänä. Joskus katsoimme toisiamme hiljaisuuden vallitessa, välillä antautuen halulle suudella toistemme huulia. Se oli hieman kiusallista, koska tiesin, ettemme olleet yksin, mutta siltikin se oli niin pakonomaista.
Kun olimme syöneet kylliksemme - illallinen oli kestänyt pidempään kuin olisi pitänyt - Akito sanoi haluavansa kylvyn minun kanssani!
“Mutta, niisan, sehän on”, minä en saanut punastukselta sanoja ylös suustani.
“Mitä? Se on ihan normaalia rakastavaisten kesken.” Akito sanoi naurahtaen ilmeisesti ilmeelleni. Hän raahasi minua käsistä huoneeseen, jossa meidän piti riisuutua.
“Niin on, mutta minä vain -” minä yritin, mutta Akito sulki suuni syvällä suudelmalla, joka oli viedä minulta jalat alta. Akito nappasi minut syliinsä ja riisui minut sitten.
Katselin, kun hän riisuutui - sain ihailla hänen täydellistä vartaloaan, joka oli omalla tavallaan upea. Hän oli hoikka, mutta vahva ja lämmin ja lempeä ja - no - seksikäs. Punastuin, kun hän otti minut syliinsä. Hänen ruumiistaan huokuva energia oli lähes käsin kosketeltavaa - se suorastaan pursui ulos Akitosta. Rakastin hänen lämpöään, joka toi minulle turvallisen olon. Rakastin sitä, kun hän kutsui minua pikkukaveriksi. Peseydyimme kunnolla ennen kuin pulahdimme altaaseen. Vesi oli ihanaa ja saatoin rentoutua kunnolla niin tapahtumarikkaan päivän jälkeen.
“Hei, pikkukaveri”, Akiton ääni kuului ihan läheltä. Olin sulkenut silmäni ja kun avasin ne, Akito oli ihan lähellä minua, kumartuneena ylleni. Hänen ruumiinsa oli puoliksi vedessä. Hän otti tukea altaan reunoilta ja katsoi minua suoraan silmiin.
“Niin?” minä sain hämmennykseltäni vastatuksi. Akito oli liian lähellä, ihan liian lähellä. Niin lähellä, että voisi ajatella hänen tekevän mitä juuri silloin ajattelin.
“Rakastatko minua?” hän kysyi niin suloisella äänellä, että ilmeeni varmasti suli tiehensä ja katseeni sai kertoa kaiken. Nostin käteni ja painoin sen hänen pehmeää poskeansa vasten ja suukotin hänen huuliaan. Tunsin samassa Akiton kädet ympärilläni ja hän vetäisi minut syliinsä suudellen minua niin hellästi ja vaativasti, etten osannut tehdä mitään muuta kuin vastata parhaani mukaan.
“Senkin hölmö! Rakastan sinua niin paljon, että olisin valmis kuolemaan puolestasi!” kuiskasin heti, kun vain sain huuleni vapaaksi.
Akito hymyili ja piteli minua sylissään. Suljin silmäni ja nautin hänen lämmöstään ja energiastaan, joka virtasi minuun kosken lailla. Todellakin rakastin Akitoa niin paljon, että olisin voinut kuolla hänen puolestaan.
“Samoin minä sinua, pikkukaveri.” Akito kuiskasi ja suuteli minua sitten uudestaan. Miten minusta alkoi tuntua, että olin kuin sumuisessa unessa. Akiton suudelmat olivat helliä, mutta vaativia. Molempien kädet vaeltelivat ja koskettelivat. En tiedä, mikä minuun silloin meni, mutta tahdoin niin kovasti Akitoa, että olin valmis vaikka hirmutekoihin, jos en saisi häntä nyt heti!
“Akito-niisan”, minä kuiskasin, kun hän hyväili minua.
“Mennäänkö minun huoneeseeni, pikkukaveri?” Akito kysyi kuiskaten.
Nyökkäsin. Tahdoin todellakin.
Akito nousi ensin ylös ja astui pois altaasta. Hän otti minut käsivarsilleen ja kantoi meidät sitten toiseen huoneeseen, jossa kuivattelimme hetken ja puimme yukatat yllemme. Tiesin, etteivät ne kuitenkaan tulisi kestämään päällämme kovinkaan kauaa. Menimme Akiton huoneeseen käsi kädessä, sormet lomittain laitettuina. Olin niin malttamaton, että en tahtonut pysyä jaloillani. Tahdoin Akiton syliin. Tahdoin tuntea hänet jokaisella solullani. Kuin toivomukseni kuulleena, Akito nappasi minut käsivarsilleen ja kantoi minut huoneeseensa. Muutama palvelija käveli ohitsemme, mutta emme välittäneet siitä. Tänä iltana tässä maailmassa olisi vain kaksi ihmistä - minä ja Akito.
Akito laski minut leveälle patjalle ja meni sitten sulkemaan oven. Kääntyessään ja virnuili veikeästi. Ojensin käteni häntä kohti, anoen. Tiesin, että hän vain kiusoitteli minua - ihan tahallaan kaiken lisäksi. Hän avasi yukatansa nauhat ja pudotti sen lattialle. Hänen kaunis vartalonsa kimmelsi hämärässä huoneessa kauniisti, kuin siihen olisi tarttunut hileitä. Hän astui luokseni ja kumartui suutelemaan minua. Samalla hän avasi yukatani nauhat ja paljasti toisen olkapääni. Hän hyväili huulillaan minun kaulaani ja suuteli sitten olkapäätäni. Olin kuin huumattu. En osannut enää hillitä itseäni, vaan annoin järjen äänen vaieta tyystin ja nautin jokaisesta kosketuksesta, suudelmasta ja hyväilystä. Akito kuiski korvaani suloisia sanoja, joista jokainen vain saattoi uneksia. Silloin mietin, että jos tämä oli unta, en tahtonut enää herätä huomiseen.
“Akito”, minä kuiskasin käteni hänen ympärilleen laittaen.
“Hmm?” kuulin hänen vastauksensa, kun hän riisui yukatani kokonaan.
“Jos tämä on unta, älä anna minun enää herätä. En halua luopua tästä unesta.”
Akito katsoi minua silmiin ja hymyili. Hän nosti kätensä ja hyväili sillä kasvojani. Hänen katseensa kertoi kaiken: En anna sinun herätä mistään muualta kuin minun käsivarsiltani. Rakastin hänen silmiään, jotka loistivat niin kirkkaina, että ikkunasta tuijottavat tähdetkin olivat kateellisia niille. Hymyilin ja suutelin häntä ja Akito vastasi. Hän painoi minua itseään vasten ja hyväilyt muuttuivat entistä vaativimmiksi. Hänen sormensa kulkivat tuntuivat olevan joka puolella minua. Hän kosketti minua saaden minut värähtämään. Hänen kätensä hyväili kaluani ja minä voihkaisin.
“Enhän ole liian kovakourainen?” Akito kysyi.
“Et ole”, vastasin tuskin kuuluvasti. Samassa Akito laski minut makuulle. Hänen huulensa kulkivat vartalollani yhä vain alemmas, kunnes tunsin hänen imunsa. Voihkaisin ja upotin sormeni hänen silkkisiin hiuksiinsa. Rakastin häntä. Rakastin ihan liikaa, että voisin enää pidätellä itseäni. Tahdoin liikaa Akitoa, halusin niin kovasti.
“Akito”, kutsuin häntä ääni väristen.
Hän nosti katseensa minuun ja hymyili. Hän tunsin samoin, näin sen hänen silmistään. Akito nousi hieman ja kiersi kätensä ympärilleni. Hän nosti minut syliinsä ja suuteli. Hänen sormensa kulkivat selälläni alemmas, kunnes tunsin yhden menevän sisälleni.
“Yksi sisällä, sattuuko?” Akito kuiskasi.
“Ei”, minä vastasin. Se tuntui hyvältä.
Toinen luiskahti sisälleni saaden minut painautumaan lähemmäs Akitoa.
“Taidat pitää tästä”, Akito kuiskasi ja suuteli kaulaani.
“En varsinaisesti nauttinut tästä silloin, kun olin sen miehen luona. Sinä vain olet niin taivaallisen hellä, Akito-niisan. Rakastan sinua.” minä sanoin.
Akito vetäisi sormensa pois. Hän nosti minua ylemmäs ja tunsin hänen kalunsa pään etsivän tietään sisälle. Ihan varovaisesti hän laski minut alas ja hän oli sisälläni. Voihkaisin täyttymyksestä. Akito tuntui niin lämpimältä - hellältä. Voihkaisin uudestaan kun hän nosti minua ja laski taas. Akito lopetti siihen, en tiedä miksi.
“Jos tämä sattuu, niin sano vain. En halua pakottaa.”
“Ei, olet ihana. Jatka, pyydän, jatka tai räjähdän!”
Akito nosti minut pois sylistään. Hän laittoi minut makaamaan patjalle ja sitten hän työntyi uudestaan sisälleni, tällä kertaa hän meni syvemmälle. Värähdin ja voihkaisin. Laitoin käteni hänen selkäänsä ja tein sormillani jälkiä hänen ihoonsa. Akito oli hellä koko ajan, hän varoi tekemästä mitään liian rajua. Hänen ilmeestään kuitenkin huomasin, että hän halusi enemmän.
“Jos sinusta tuntuu siltä, niin tee mitä haluat. Et sinä kuitenkaan voi satuttaa minua”, minä sanoin. Akito katsoi minua ensin ihmeissään, mutta sitten hän hymyili ja suuteli minua pitkään. Hänen liikkeensä muuttuivat vaativimmiksi, mutta hän oli kuitenkin edelleen hellä. Voihkin työntöjen tahdissa, Akiton ääni niihin sekoittuneena, kunnes tunsin sen yhdessä Akiton kanssa: räjähtävän orgasmin, joka suorastaan laittoi tähdet tanssimaan sambaa ympärillämme.
Akiton raskas hengitys täytti huoneen, hänen ruumiin painonsa lämmitti minua. Meidän yhteinen päivämme oli ollut niin täydellinen. Akito katsoi minua ja hymyili. Hän kääntyi selälleen ja vetäisi minut mukanaan. Hän otti peiton ja peitteli meidät kummankin sillä.
Akiton kädet olivat ympärilläni ja minä makasin hänen päällään. Tunsin olevani taivaassa. Suljin silmäni ja kuuntelin hänen sydämensä lyöntejä ja hengitystä, joka alkoi tasaantua.
“Rakastan sinua. Rakastan niin tavattomasti”, kuiskasin. Akito pörrötti vastaukseksi hiuksiani.
“Niin minäkin sinua, pikkukaveri, niin minäkin sinua.”
Vielä yhdet suudelmat ja hymyt vaihtuivat ja sitten silmät ummistuivat uneen.

14. Toteutuneet painajaiset

Nukuin yöni rauhallisesti, tai ainakin siihen asti, kunnes tunsin jonkun tarttuvan minuun kovakouraisesti ja vetäisi minut nopeasti lähelleen ja peittäen suuni kädellään. Haistoin alkoholin ja se haju antoi varoitusmerkin päässäni.
“Jos inahdatkaan ja herätät Akito-saman”, hän painotti halveksuvasti Akiton nimeä, “niin minä tapan sinut hänen nähtensä.” mies sanoi ja hän kaivoi taskustaan aseen. “En ole mitenkään hyvällä tuulella juuri nyt, joten tulet kanssani hyvällä tai pahalla. valinta on sinun”, mies sähähti korvaani asetta nenäni edessä heilutellen.
Mitä minun olisi pitänyt tehdä? Olin suorastaan lamaantunut. En voinut liikkua tai tehdä järkeviä päätöksiä. Pysyttelin vain paikallani.
“Sitähän minäkin”, mies sanoi ja raahasi minut ulos huoneesta. Vilkaisin nukkuvaa Akitoa, tyhjää kainaloa, jossa olin hetki sitten ollut onnellisena. Mutta nyt minun painajaiseni olivat käyneet toteen, eikä Akito olisi minua lohduttamassa.
“Varokin huutamasta!” mies sanoi hiljaa. Hän raahasi minut terassille ja kantoi yli puutarhan vajalle, joka oli tuttu. Sen pitkä kiviseinäinen käytävä oli täynnä tavaraa ja miehen piti pujotella sen lävitse. Näin vastakkaisella seinällä rautaisen oven, jossa oli pieni ikkunaluukku. Muistin sen natinan. Se natisi samalla tavalla edelleen. Pimeä, kylmä kellarihuone odotti entistä pimeämpänä ja kylmempänä. Tahdoin huutaa, mutta ääntäkään ei tullut ulos. Olin ansassa.
“Hei! Toin lelun, kuten pyysit!” mies huudahti. Ovi narahti ja paiskautui kiinni. Oven takana oli toinen hahmo. En nähnyt häntä selvästi.
“Loistavaa!” kuulin hahmon äänen. Tiesin, että olin kuullut sen aikaisemminkin. Sitten muistin: Hiro-sensei!
“Tervetuloa, Yuki-san. Oppitunti voinee kai alkaa.”
“Pidä hyvänäsi. Minulla on töitä hoidettavana.” mies sanoi ja poistui.
Hiro astui lähemmäs ja vetäisi narusta. Valo syttyi ja peitin silmäni kädelläni. Se häikäisi hetken, mutta totuin valoon pian. Hiro seisoi ihan lähellä minua, hänen pitkät hiuksensa oli leikattu siiliksi, hänen silmissään loisti himoitseva katse. Hän oli pukeutunut puutarhurin haalareihin, ja ne olivat liian isot hänelle.
“Pitkästä aikaa”, Hiro sanoi ja astui lähemmäs.
Vedin itseäni käsillä kauemmas, kunnes seinä tuli vastaan. Hiro vain hymyili ja riisuutui.
“Älä tee tästä vaikeampaa.”
“Pyydän, älkää”, minä anelin. Ääneni oli vain pelkkää pihinää.
“Eikö sinua kiinnosta, miten pääsin pois?” Hiro kysyi kumartuen ylleni. Hän hymyili omahyväisesti ja nosti kättään hyväilläkseen kasvojani. Väistin hänen kättään, mutta hän alkoi hyväillä minua silti.
“Eräs tuttuni oli töissä siinä vankilassa. Hän sattui toimimaan johtoportaassa. Minun oli helppo vakuuttaa, että olin kunnollinen. Olin syytön. Pienin lahjuksin pääsin sieltä pois ja tulin tänne, jossa minä saisin ottaa sinut kaikessa rauhassa, kun vain saisin tilaisuuden. Teidän pikkupoikien anus on niin taivaallisen tiukka. Haaveilen aina uusista valloituksista. Sinä olet ollut haaveitteni aihe todella pitkän aikaa. Olehan nyt vain kiltisti ja anna tämän mennä rauhallisesti. En halua satuttaa sinua.”
Hiro vetäisi minut lähelleen ja työnsi muutaman sormen sisälleni. Huudahdin.
“Olipa suloinen huuto. Huuda taas”, Hiro huokaisi ja otti sormet ulos. Hän pakotti minut vatsalleni ja pian hänen kielensä oli sisälläni. Yritin rimpuilla, mutta Hiro painoi minua kovakouraisesti maahan.
“Älä tee tästä vaikeampaa. Sinä teit tätä jo Akiton kanssa, etkö vain? Pian hänkin tahtoo hieman enemmän ja tämä on vain hyvä oppitunti tulevasta.” Hiro sanoi ja nousi hieman ylemmäs. Hänen sykkivä kalunsa etsi tietään sisään.
“Ei! Pyydän, älkää! Älkää!” minä huusin paniikissa. Akito! Akito! minä huusin mielessäni. Akito-niisan! Ojensin kättäni kohti puukalikkaa, jonka huomasin nojaavan seinään. Minun oli pakko päästä pois tästä helvetistä. Pakko yrittää…
“Mitäs sinä luulet tekeväsi?” Hiron käsi puristui ranteeni ympärille. Pian toinenkin käteni lukkiutui hänen tiukkaan puristukseensa. “Älä tee tästä yhtään vaikeampaa, varsinkaan itsellesi. Anna sen nyt vain tapahtua, niin pääset helpommalla. Pysyhän paikallasi hetki.”
Minulla ei ollut vaihtoehtoja. Olin ansassa, enkä päässyt pakoon. Olin vain eläin - leikkikalu, joka loppuun kuluessaan heitettäisiin roskikseen. Toivoin kuolemaa. Hiron hirvittävät äänet ja voihkaisut kaikuivat huoneessa. Minä en enää jaksanut huutaa. En jaksanut tehdä muuta kuin toivoa, että tämä olisi vain unta. Heräisin pian Akiton sylistä ja kaikki olisi paremmin. Itkin ja vaikeroin. Akito…. auta minua.

Havahduin siihen, kun joku laski ylleni peiton tapaista. Kun yritin puhua, huomasin, että suuni oli laitettu teipillä kiinni ja ranteeni oli sidottu selkäni taa. Nilkoissa oleva naru oli pitempi, mutta se esti juoksemisen. En voisi paeta. En edes kehtaisi yrittää sitä. Olen jo muutenkin kuollut.
“Kappas, sinä heräsit.” Hiro sanoi hymyillen. Hänen ilmeestään pystyin päättelemään paljonkin. Hän oli nauttinut olan takaa. Vihasin häntä, halveksin niin paljon, että olisin sylkäissyt hänen naamalleen, ellei minulla olisi ollut teippiä suun edessä.
“Mikä on olo?” Hiro kysyi edelleen hymyillen. Hän ei näköjään välittänyt katseestani.
Rautaovi natisi ja se mies astui sisään sakepullo kädessään. “Ulkona on täysi ryysis! Kaikkia tiluksilla olevia kuulustellaan. He etsivät poikaa koirien kanssa. Meidän pitäisi lähteä jo!”
“Saivatko he sinut kiinni?” Hiro kysyi. Huomasin nyt, että hän oli pukeutunut tavallisen palvelijan pukuun.
“Saivat, mutta valehtelin tieni pois siitä tilanteesta. Jos emme lähde nyt, he löytävät pojan varmasti.”
“Ota rauhallisesti nyt, isoveli, kaikki järjestyy heti kunnes tilanne rauhoittuu ulkosalla. Pidetään poikaa täällä siihen mennessä. Kukaan ei voi murtaa ovea ja meillä on ainoat avaimet tähän paikkaan. Ja vaikka poika pystyisikin huutamaan, kukaan ei kuulisi. Voimme olla huoleti”, Hiro selitti. Olin siis käytännöllisesti katsoen heidän armoillaan. Laskin pääni alas ja nyyhkäisin hiljaa. Akito ei voisi löytää minua enää. Kukaan ei tulisi lohduttamaan minua. Olisin loukussa ja lähes tulkoon kuollut.
“Mitäs se rotta inisee?” se mies huudahti. Haistoin alkoholin huoneen perälle asti.
“Anna olla. Odotellaan iltaan ja katsotaan sitten, mitä teemme. Ehkä he laajentavat etsintöjään metsikköön ja vuoristoon siihen mennessä. Voimme rauhassa lähteä täältä silloin.” Hiro ärähti.
Voi ei! Jos minulla oli enää iltaan asti aikaa yrittää pelastautua, niin… hetkinen! Mitä minä ajattelin. Miten minä voisin pelastautua? Heillä oli avaimet, heillä oli suunnitelma - heillä oli kaikki ässät hihassaan, eikä minulla ollut mahdollisuuksia voittoon. Nyyhkäisin uudestaan ja nojasin pääni kylmään seinään. Kuulin vaimeita huutoja, niin vaimeita, etten saanut selkoa niiden merkityksestä. En voinut tunnistaa ääniä. Akito-niisan, minä ajattelin, olen pahoillani. Pelkään, ettemme tapaa enää.
“Tulehan, isoveli, aletaan painua pois tästä tunkkaisesta paikasta”, Hiro sanoi ja otti ison laatikon päältä avainnipun taskuunsa.
“Minne me muka menisimme? Tuolla ulkona on täysi haku päällä!”
“Juuri siksi me sinne sekaan menemmekin. Jos olemme varovaisia, saatamme päästä pälkähästä.”
“Hyvä on”, mies vastasi ja laittoi sakepullon laatikon päälle. Laatikko toimi jonkinlaisena pöytänä.
“Älä unohda avaimia”, Hiro muistutti.
“Joo joo!”
Ovi avautui ja miehet astuivat käytävälle, jonne päivänvalo loi varjojaan. Pian ovi painui kiinni ja avain kääntyi lukossa. Olin yksin kylmässä häkissä kuin mikäkin eläin. Yritin löysätä köysiä ranteissani, mutta totesin sen turhaksi, ne oli sidottu tiukkaan, mutta kuitenkin niin, että veri pääsi kiertämään. Jos yritin hangata niitä, niin minua sattui. Köydessä tuntui olevan pieniä piikkejä, jotka raapivat minua. He olivat tehneet työnsä liian hyvin. Huokaisin ja luovutin. Mitä turhaa minä enää vastustelin? Kaikki oli lopussa. Elämäni, rakkauteni, luottamukseni, sietokykyni - kaikki oli mennyttä. Painoin pääni alas ja annoin itseni rojahtaa lattialle.
Suljin silmäni ja muistelin onnellisia hetkiä Akiton kanssa ja Okamin koulukodissa. Muistin niiden kolmen pikkuisten hymyt ja itkuiset kasvot, kun kerroin lähteväni pois. Muistin johtajattaren kyyneleet, kun hän oli lukenut jäähyväiskirjeeni. Siinä oli vain kolme vaivaista sanaa: “Kiitos kaikesta. Hyvästi.” Muistin Akiton ilmeen, kun ensikertaa tapasimme. Se oli lempeä, kuitenkin paheksuva. Muistelin hänen ääntään, kun hän tavallaan nuhteli minua: “Täytynee kertoa isälle, että sinulle tulee opettaa tapoja.” Muistelin hänen eleganttia tapaansa liikkua, sitä ensimmäistä jäätelöannosta, jonka söin hänen kanssaan. Hänen nauruaan, hymyään, hänen tapaansa kutsua minua ja pörröttää veljellisesti hiuksiani. Muistelin kaikkea tapahtunutta. Muistelin hänen mantraansa, jota hän toisteli aina, kun minulla oli vaikeaa. Se ei kuitenkaan auttanut, ei ilman hänen oikeaa ääntään ja ruumiinsa lämpöä ja energiaa, jota oli pakko imeä itseensä. Rakastin sitä virtaa, joka tulvahti minuun joka kerta, kun hän piteli minua lähellään.
Joku paukutti ovea. Kuulin vaimean äänen sen takaa. Näin kasvot likaantuneessa ikkunassa. Olin laatikoiden takana, mutta minä näin ovelle selkeästi. Voi luojani! Auttakaa minut pois täältä. Yritin ryömiä eteenpäin, mutta kylmä lattia oli turruttanut ruumiini. Jumalani! Auta minua nyt! Älä anna minulle käydä enää näin!
Kasvot hävisivät. Kuulin taas vaimeaa keskustelua. Oven takaa. Yritin raahautua vielä vähän matkaa. Niin vähän matkaa, että pääni näkyisi laatikoiden takaa. Ihan - vähän - matkaa - vielä. Minä ajattelin ja samalla ryömin lian seassa eteenpäin. Ihooni repeytyi naarmuja, jotka alkoivat kirveltää häijysti. Ihan vähän matkaa vain. Kymmenen senttiä, vielä vähän vain. Tee se, Yuki! Sinä pelastut, sinusta ei tule niiden kahden hullun seksilelua. Sinusta ei tule mitään muuta kuin Akiton rakas jos nyt menet eteenpäin. Vielä vähän matkaa vain.
Katsoin ikkunaan ja näin kipinöiden lentävän. Mitä ihmettä siellä tapahtuu? Kipinät loppuivat ja kuulin kolketta, aivan kuin kettingit olisivat iskeneet rautaa vasten. Sitten ovea nykäistiin. Saranat särkyivät. Taas uusi nykäisy ja oven yläreuna alkoi retkottaa. Kolmas nykäisy ja ovi kaatui maahan nostattaen pölypilven. Näin ihmisiä kypärät päässään, mutta kaiken tärkein ihminen otti minut syliinsä.
“Luojan kiitos, löysin sinut!” Akiton itkuinen ääni tulvahti mieleeni kuin enkelten laulu. Hän rutisti minua itseään vasten, kunnes valot sytytettiin huoneeseen ja Akito katsoi minua säikähtäneenä.
“Mitä sinulle on oikein tehty?” Akito otti teipin varovaisesti suuni edestä ja sitten hän aukoi ranteeseen sidotut köydet.
“Pakene, ennen kuin ne tulevat takaisin!” huudahdin heti kun suuni oli vapaa.
“En lähde minnekään ilman sinua”, Akito vastasi tiukkana.
“Et ymmärrä! He tappavat sinut jos löytävät tämän paikan tyhjillään!”
“Ketkä?” Akito katsoi minuun.
“Hiro ja hänen isoveljensä! Se mies on raiskaaja ja hyväksikäyttäjä! Kumpikin yhtä sairaita! Lähde heti pois täältä!” kiljuin käheällä äänellä.
“Rauhoitu. Sinun haavasi pitää hoitaa.” Akito sanoi rauhoittavasti. Hän nosti minut syliinsä ja nousi itsekin ylös ja lähti sitten ovea kohti.
“Jos he yrittävät satuttaa pikkukaveriani, niin minä henkilökohtaisesti revin heidät palasiksi. Ja se, joka yrittää minua estää, kokee saman kohtalon.” Akito sanoi tyynenä. Hänen sylinsä lämpö laittoi vereni virtaamaan ja pian tunsin hänen energiansa huoun käyvän sisälläni. Huokaisin syvään helpotuksesta. Mitäpä minulla olisi enää pelättävää? Akito oli taas kanssani. Nojauduin hänen rintaansa vasten ja itkin. Itkin niin, etten voinut tehdä enää mitään muuta. Itkin ja kutsuin hiljaa hänen nimeään. Akiton kädet tiukensivat otettaan kuin pyyntöni kuulleena. Itkin, kunnes aloin kuulla hänen hiljaiset kuiskauksensa: “Älä pelkää, olet täysin turvassa. Kaikki on ihan hyvin, pikkukaveri. Ei sinulla ole mitään hätää. Rauhoituhan nyt. Älä pelkää, ei sinulla ole hätää. Minä olen tässä, en minä jätä sinua. Rauhoitu nyt, pikkukaveri. Ei sinulla ole mitään hätää.”
Hänen mantransa rauhoitti itkuni enää nyyhkytykseksi, joka sekin enää vaipui hiljaiseksi hengitykseksi. Imin hänestä energiaa itseeni ja vilkaisin välillä hänen kasvojaan. Hän katsoi minua takaisin ja hymyili lempeästi. Nostin käteni hänen poskelleen ja Akito käänsi päätään hiukan ja suukotti kämmentäni. Tiesin, että olin likainen, mutta häntä se ei haitannut. Hän ei pitänyt kiirettä askeleissaan. En välittänyt ihmisistä, joita kulki vierellämme.
“Onko sinulla kylmä?” Akito kysyi huolestuneena.
Joku mies ojensi Akitolle paksun huovan ja hän kietoi minut siihen. Hän kantoi minut sisälle taloon ja erääseen saliin, jossa oli jo sairaanhoitajia ja lääkäri. Akito laski minut sänkyyn, joka oli kannettu sinne, ja lääkäri alkoi tutkia minua. Akito väistyi kauemmaksi, mutta jäi huoneeseen ihan lähelle minua. Kädenmitan päähän. Ojensin kättäni häntä kohti, kunnes Akito ojensi omansa ja tarttui käteeni. Katsoin häntä anovasti. “Älä jätä minua yksin!” minä voihkaisin.
“En minä sinua jätä. Älä huoli. Keskity nyt vain paranemiseen.” Akito kuiskasi ja astui lähemmäs. Hän silitti otsaani ja hiuksiani. Hän katsoi minua silmiin ja hymyili rauhoittavasti.
“Akanemu-sama”, lääkäri katsoi Akitoon. Akito valpastui kuuntelemaan.
“Poika tarvitsee nyt vain lepoa. Hänet olisi syytä pestä kunnolla. Haavat on puhdistettava joka päivä. Jos jotain muuta ilmenee, niin tulkaa vastaanotolleni.”
“Selvä on, kiitos paljon”, Akito sanoi ja kumarsi. Huone tyhjeni ja jäljellä olimme vain me kaksi.
“Miltä tuntuu?” Akito kysyi istahtaen sängynreunalle. Hän otti käteni omaansa ja hyväili toisella kasvojani. “Näytät ihan siltä kuin olisit työskennellyt kaivoksessa.” Akito hymyili ilkikurisesti, kuitenkin hänen äänessään oli varovainen sävy. Hän katsoi minua hiljaisuuden laskeutuessa.
“Olen voinut paremminkin, kiitos vain”, minä vastasin ja naurahdin.
“Lepää siinä pikku hetki, kunnes voimasi palautuvat”, Akito sanoi lempeästi. Hän hyväili edelleen kasvojani ja hänen kasvoillaan oli rauhoittava ilme. Hän hymyili ja katsoi minua lempeällä katseella.
“Älä jätä minua yksin”, minä pyysin. Tiesinhän minä, mitä hän vastaisi.
“En jätä sinua enää ikinä.” Akito vastasi ja kumartui hiukan alemmas. Hän puristi kättäni ja toisella kädellään hän nosti minut syliinsä. “Minä en jätä sinua enää ikinä. En ikinä. Tästä lähtien sinä nukut vieressäni joka ikinen yö ja pidän sinua kädestä koko yön. Sinä olet minun ainoani, pikkukaveri, eikä tule olemaan ketään muuta kuin sinä.” Akito kuiski. Hän istahti syvemmälle sängylle ja puristi minua itseään vasten.
“Et voi uskoa miten säikähdin, kun et ollut luonani aamulla! Pelästyin niin kamalasti. Etsin sinua kaikkialta, soitin jopa kaupunkiin isälle ja äidille, mutta sinua ei kuulunut. Soitin myös Okami Shintalle saaden saman vastauksen. Minua pelotti, että olit kävellyt unissasi jonnekin. Voi Yuki”, Akiton ääni särkyi hiljaiseen itkuun ja hän itki kaiken patoutuneen huolen pois. En voinut muuta kuin puristaa hänen kättään ja levätä hänen sylissään.
“Voi, minun kallis, armas Yukini”, Akito voihkaisi edelleen itkien.
“En katoa tästä mihinkään”, minä sanoin. “Älä itke enää, Akito, älä itke enää.”

15. Kunnes kuolema heidät erottaa

Akito kantoi minut myöhemmin suihkuun. Hän varoi haavojani ja hän pesi minut hellävaroin, kuin olisin ollut mitä hienointa posliinia. Minä istuin paikoillani ja nautin hänen lempeydestään. Jumalani! minä rukoilin silmät sulkien. Ole kiltti ja annan minun elää viimein rauhassa Akiton kanssa.
Saatuaan minut pestyä Akito kääri minut jättimäiseen pyyhkeeseen ja kantoi minut sitten kohti huonettaan. Takerruin Akiton paitaan, joka oli märkä vedestä, mutta en välittänyt siitä. Tahdoin vain olla hänen lähellään.
“Tästä lähtien me olemme aina yhdessä, pikkukaveri, kunnes kuolema meidät erottaa”, Akito kuiskasi korvaani. Nyökkäsin vaiti.
“Mikä sinulla on? Voitko huonosti?”
Pudistin päätäni. Huomasin poskillani kyyneleitä. “Akito”, minä kuiskasin ja painauduin lähemmäs häntä. “Älä päästä minua. Anna minun olla tässä, sinun sylissäsi. Jos tämä on vain unta, niin haluan muistaa sinun lämpösi.”
“Hyvä on, en päästä sinua. Ole siinä niin kauan kuin tahdot.” Akito vastasi ja käveli edelleen kohti huonettaan.
“Ei niin nopeasti, Akito-sama!” ääni huudahti Akiton takaa.
Akito kääntyi katsomaan ja samassa hän sukelsi lattialle minua suojellen. Ase laukesi.
“Mistä se tuli? Salin puolelta! Vauhtia!” kuulin vaimeita huutoja toiselta puolelta taloa. Kuulin vaimeita juoksu askelia.
“Päästä irti pojasta niin Akito-sama saa pitää henkensä.” kuulin äänen uudestaan ja tunnistin sen miehen ääneksi.
“Juokse”, Akito kuiskasi korvaani.
“Enkä!” pihisin tuskin kuuluvasti. “En jätä sinua.”
“Juokse!” Akito käski ja hän nousi ylös jättäen minut lattialle. Katsoin, kun hän levitti kätensä suojakseni. “Ala painua!”
“Vauhtia, vauhtia!” kuulin huutoja lähempää.
Katsoin Akitoa ja sitten sitä miestä, joka virnuili ase kädessään. Hänen ilmeensä oli selkeä: hän himoitsi minua. Hän himoitsi Akiton kuolemaa.
“Anna poika meille, niin saat elää, Akito-sama”, mies painotti Akiton nimeä halveksuvasti. Akito tuijotti miestä, mutten nähnyt hänen ilmettään kunnolla.
“Juokse!” Akito käski uudestaan ottaen askeleen taakse.
Mies vetäisi panoksen piippuun. “Varokin!”
“Juokse nyt! Ala painua!” Akito sähähti.
“Enkä mene!” minä karjaisin ja astuin Akiton eteen. Akiton käsi viivähti olkapäälläni, kieltäen, mutta sitten Akito päästi minut.
“Tässä minä olen”, aloitin ja kuljin eteenpäin. Aseen piippu siirtyi tuijottamaan minua yönmustalla silmällään. “Ota minut, jos tekee sinut niin onnelliseksi. Vie minut pois, mutta älä tee pahaa Akitolle.” En voinut uskoa, että ääneni oli niin tyyni ja rauhallinen. Minun olisi pitänyt pelätä, mutta minua ei pelottanut tippaakaan. Tunsin Akiton energian virtaavan sisälläni. Se kohisi korvissani ja vaimensi haluni juosta karkuun. Astuin eteenpäin, hitaasti ja rauhallisesti, kunnes pysähdyin. Mies oli vain parin metrin päässä. Hän tuijotti minua ihmeissään.
“Lähtisitkö vapaaehtoisesti?” mies kysyi.
“Vain jos lupaat olla vahingoittamatta Akitoa”, vastasin.
“Hyvä on”, mies sanoi ja laittoi aseen pois. “En tee mitään armaalle Akitollesi. Lähdetkö nyt mukaani?”
Nyökkäsin. Rohkeuteni alkoi hiipua. Jos puhuisin, ääneni särkyisi sen saman tien. Purin huultani, etten olisi alkanut itkeä. Vilkaisin Akitoon, joka jäi taakseni. Hänen ilmeensä oli hämmästynyt, murheellinen.
Mies ojensi kätensä minua kohti ja minä kohotin omani tarttuakseni siihen. Akiton tähden, minä ajattelin, myisin ruumiini paholaiselle, joka käyttäisi sitä niin kuin halusi. Minusta se oli kaikkein parasta. Rakastin Akitoa, en antaisi ikinä itselleni anteeksi, jos hänelle kävisi nyt jotain. En ikinä.
Samassa tunsin käteni kietoutuvan ympärilleni, joku nosti minut syliinsä ja kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan poispäin miehestä. Tunsin Akiton energian virtaavan taas sisälleni.
“Niisan?” minä kuiskasin ja katsoin häneen. Akiton ilme oli raivokas, peräänantamaton. “Minä kuolen mieluummin kuin annan heidän satuttaa sinua enää yhtään enempää!” Akito parkaisi lähes epätoivoisena. Tämä oli hänen viimeinen yrityksensä pelastaa meidät kummankin.
Akito ehti ottaa vain kolme askelta. Ase laukesi ja Akito haukkoi henkeään kaatuessaan maahan, edelleen minua suojellen. Kuulin miehen kiroavan ja lataavan aseen uudelleen. Katsoin miestä kauhuissani. Piippu osoitti minua. Sitten kuulin hennon pamahduksen ja miehen katse jähmettyi. Ase kirposi hänen kädestään ja hän kaatui lattialle. Hänen selässään oli pieni reikä, josta tulvi verta. Hän ei ehtinyt elää edes kymmentä sekuntia.
Samassa tunsin Akiton käden poskellani. Katsoin häneen ja hänen levollisiin kasvoihinsa. Hän itki - en vain tiennyt miksi.
“Oletko kunnossa?” hän kysyi heikosti.
“Olen minä”, minä sanoin.
Akito yski ja näin verisen noron tulevan ulos hänen suustaan. Voi ei! Ei kai!
“Akito!” minä parkaisin. Samassa kolme suurta tummapukuista miestä tuli luoksemme. Yksi heistä kumartui Akiton ylle ja käänsi hänet varovaisesti makaamaan vatsalleen. Mies repäisi Akiton vaatteet paljastaen vuotavan ampumahaavan. Hän painoi sitä Akiton paidan riekaleella. Toinen miehistä oli puhunut samaan aikaan puhelimessa.
“Ambulanssi on tulossa ihan pian.” mies ilmoitti.
“Älä kuole, Akito! Et saa!” minä huusin ja tartuin hänen olkaansa. “Et saa!”
“Älä huoli, pikkukaveri”, Akiton silmät olivat hämärtyneet. Hän hymyili. “Ei minua tästä maailmasta saa pois niin äkkiä.” Samassa hän oli jo tajuton.
“Niisan! Niisan!” minä kutsuin. Kutsuin kutsumistani, kunnes ääneni murtui.
“Yuki-sama”, kolmas miehistä kosketti olkapäätäni. “Pyydän, antakaa meidän auttaa Akito-samaa.”
“En mene mihinkään!” sanoin ja painauduin Akiton ruumista vasten. Takerruin Akitoon ja huusin: “En mene tästä mihinkään!”
Pieni kun olin ja lamaantunut kaikesta tapahtuneesta, mies nosti minut ylös ja vei sivummalle, kun ensihoitajat saapuivat paikalle tarvikkeineen päivineen. Akito nostettiin paareille ja kuljetettiin ulos.
“Haluan mennä mukaan!” rimpuilin miehen otteessa, joka oli tiukka. “Päästä minut! Päästä minut! Akito!”
“Teidän tulisi rauhoittua”, mies sanoi kylmällä äänellä.
“Hitot!” minä karjaisin ja mies päästi minut irti. Juoksin ulos ja näin Helenin ja Aidan seuraavan poikansa siirtoa sairasautoon.
“Yuki”, Helen huomasi minut ensimmäisenä. Juoksin heidän ohitseen ambulanssin luo ja samassa tunsin taas kieltävän kosketuksen olallani.
“Älähän hoppuile, poika”, Aidan ääni oli vakava, mutta aistin siinä huolen ja surun.
“Akito!” minä huusin ja katsoin, kun auto ajoi pois pihasta.
“Mennään jo, rakas”, Helen saapui Aidan viereen ja kosketti miehensä käsivartta. Huomasin Helenin kasvoilla olevat kyyneleet.
“Selvä on”, Aida sanoi ja taputti minua sitten olalle. “Tulehan, poika.”
Jäin seisomaan lamaantuneena paikoilleni. Katsoin eteeni mitään näkemättä. Vasta nyt minuun iski paniikki - shokki. Jalkani alkoivat täristä ja ne pettivät altani. Polvistuin maahan ja tuijotin edelleen eteeni. Kyyneleitä virtasi poskilleni ja suuni aukoi tyhjää kuin henkeään haukkovalla kalalla. Minun Akitoni oli kuolemaisillaan ja se oli minun syytäni. Se oli kaikki minun syytäni.
“Yuki! Mikä sinulle tuli? Yuki!” naisen ääni kutsui minua kaukaa. Kuulin sen liian heikosti, se oli kaukainen kuiskaus, jolla ei ollut väliä.
“Akito”, minä kuiskasin. Samassa kuului hyytävä ja sydäntäsärkevä huuto. Tajusin, että se olin minä, joka huusi. Kasvoni painautuivat kämmeniäni vasten ja itkin. Se oli kaikki minun syytäni. Jos minua ei olisi, Akito ei olisi koskaan loukkaantunut. Jos minä en olisi olemassa, kaikki olisi paremmin ja Akito olisi elossa.
“Yuki!” nainen huudahti jälleen ja tunsin kädet ympärilläni. Samassa tunsin tutun energian virtaavan sisälleni. “Älä itke, Yuki”, nainen nyyhkäisi. “Se ei ole sinun syytäsi.”
En ollut tajunnut, että puhuin ääneen. Naisen kädet tiukensivat otettaan minusta ja kuulin hänen nyyhkäyksensä. Olkapääni kastui naisen kyyneleistä.
“Älä syytä itseäsi. Akito ei ole vielä kuollut. Älä syytä itseäsi.” nainen sanoi ja rutisti minua vielä lujempaa itseään vasten.
“Helen”, minä kuiskasin ja katsoin häneen. Hän näytti niin Akitolta, että olisin voinut heittäytyä hänen syliinsä ja suudella häntä. Samassa kuitenkin käänsin katseeni eteen ja näin Aidan seisovan auton luona ovi avoinna.
“Alkakaahan tulla sieltä jo!” hän komensi.
“Tulehan nyt, Yuki”, Helen sanoi ja nousi pystyyn. Hän ojensi kätensä minua kohti ja tartuin siihen. Helen nosti minut pystyyn ja otti minut vastaan, kun jalkani eivät tahtoneet totella. En olisi koskaan voinut kuvitellakaan Helenin olevan niin vahva, että hän pystyisi kantamaan minut autoon, vieläpä korkokengissä.
Aida istuutui minun viereeni. Olin ottovanhempieni välissä. Helen kohotti kätensä ja vetäisi minut kainaloonsa. “Näin on parempi, eikö vain?” hän kuiskasi. Tunsin energian virtaavan sisälleni - se rauhoitti minua, antoi turvallisuudentunnetta, muistutti minulle, että kaikki kääntyisi vielä paremmaksi.
“Kyllä, äiti, tämä on paljon parempi.” minä vastasin ja nojasin pääni hänen rintaansa vasten.
“Kuulitko, rakkaani, Yuki kutsui minua äidiksi!” Helenin ääni oli särkymäisillään.
Aida murahti melkein mustasukkaisena. Aida laittoi kätensä kimononsa hihoihin ja huokaisi. “Olenko minä sitten edelleen Aida?” hän kysäisi hiljaa.
Vilkaisin häntä ja yritin hymyillä. “Älä huoli, isä, en minä vie äiti sinulta.”
Samassa Aida käänsi katseensa minuun - se oli hämmästynyt ja tavallaan epäluuloinen, mutta samassa hänen hörönaurunsa kajahti auton sisällä. Helen silitti hiuksiani ja suukotti otsaani. Hän hymyili kyynelten lävitse. Hän vilkaisi Aidaa, joka vilkaisi vaimoaan takaisin. Pian hänkin halasi meitä.
“Kyllä me tästä yhdessä selvitään”, Aida sanoi ja tunsin, miten hänen ruumiinsa hytkyi hiljaisista nyyhkäyksistä.

16. Pimeä suru

Seisoin ikkunan edessä ja katselin sen takana olevaan huoneeseen. Lääkäreitä ja hoitajia pyöri Akiton ympärillä. Yksi vahti monitoreja, jotka kertoivat Akiton tilasta, yksi vaihtoi veripussia, kolmas toi puhtaita välineitä. Akito makasi leikkauspöydällä. En nähnyt hänen kasvojaan, mutta tiesin kuitenkin, että hän oli tuskissa.
“Yuki”, Helen astui viereeni. “on jo keskiyö, menisit lepäämään.”
Pudistin päätäni ja astuin lähemmäs ikkunaa painaen kämmeneni sitä vasten. Pian pieni huuru alkoi ympäröidä käsiäni. “En katoa mihinkään Akiton viereltä. Minä lupasin olla hänen vierellään.”
“Olet kokenut kovia, sinun olisi hyvä levätä”, Helen sanoi ja laski kätensä pääni päälle. Hänen kätensä laskeutui olalleni ja tunsin hänen tärisevän.
“Sinä myös, äiti”, minä vastasin. Tuijotin edelleen huoneeseen. Jo kolme tuntia oli kulunut siitä, kun olimme astuneet sairaalaan. Akanemujen perhetuttava, joka oli lääkäri, oli tullut meitä vastaan ja ilmoittanut, että Akito olisi leikattava heti. Aida oli antanut suostumuksensa hätäleikkaukseen. Siitä lähtien me olimme vain odottaneet leikkaussalin luona, kuunnellen askeleita, jotka menivät ohitsemme, katsoneet ihmisiä, jotka kulkivat ohitsemme, itkeneet, kunnes kyyneleet kuivuivat ja toivoneet ja rukoilleet, että Akito selviäisi. Minä olin seisonut kolme pitkää tuntia ikkunan luona, katsonut hyörinää Akiton ympärillä ja miettinyt, mitä minä voisin tehdä.
Ajatukset olivat pyörineet päässäni. Mitä minä tekisin, jos Akito kuolisi? Minne minä menisin? Mitä virkaa minulla enää olisi? Olisin Akanemujen perijä, mutta ilman Akitoa elämä ei maistuisi millekään muulle kuin tuhkalle ja hiekalle. Minusta tulisi tyhjä, kaikkien mielisteltävänä oleva nukke, joka ei pystyisi elämään ihmisten parissa. Mitä minä tekisin, jos Akito kuolisi nyt? Painoin pääni lasia vasten ja suljin silmäni. Jälleen itsesyytökset tulvivat mieleeni: Se oli minun syytäni! Jos minua ei olisi, Akito ei olisi tuossa tilassa! Jos en olisi koskaan syntynyt, en olisi kärsinyt, enkä olisi saattanut Akitoa vaaraan. Huuliltani pääsi tukahdutettu parkaisu. Vajosin polvilleni, jalkani eivät enää jaksaneet kannatella minua.
“Voi, Yuki”, Helenin ääni särkyi myös ja hän laskeutui viereeni ja otti minut syliinsä. “Menisit lepäämään. Tämä on sinulle ihan liikaa.”
“En voi!” parkaisin. “En voi jättää Akitoa yksin!”
“Menisit nyt, minun vuokseni ja Akiton vuoksi. Ei Akito halua nähdä sinua riutuneena. Menisit nyt lepäämään, Yuki-kiltti, menisit nyt, ole niin kiltti.” Helen pyysi ääni väristen pidätellyistä kyyneleistä.
Minä luovutin huokaisten. Nousin ylös ja annoin Helenin kuljettaa minut toiseen huoneeseen, jossa saatoin levätä. Helen nosti minut sängylle ja hän kumartui aukoakseen kenkäni nauhat. Hän otti kenkäni pois ja laittoi ne lattialle sängyn alle. Samassa hän oli laittanut minut makaamaan sängylle selälleni ja peitellyt minut. Helen suukotti minua otsalle ja silitti hiuksiani hetken aikaa.
“Nuku nyt. Olen varma, että herätessäsi saat hyviä uutisia.” Helen kuiskasi hymyillen kyynelten lävitse.
“Äiti”, minä aloitin.
“Niin? Tarvitsetko jotain?” Helen käänsi päätään hiukan ja hän katsoi minua suurilla, tummilla silmillään ystävällisesti, kuten Akitokin. Hymyilin hiukan.
“Jäisitkö luokseni, kunnes olen nukahtanut?” pyysin.
Helenin ilme kirkastui ja hän kumartui suukottamaan otsaani. Hän istahti sängyn reunalle ja hän otti käteni omaansa. Puristin hänen lämmintä kättään ja tunsin lämpimän energian virtaavan itseeni. Imin tuttua ja turvallista, lämmintä energiaa itseeni, rauhoittaen mieleni ja tunsin pian silmäluomieni painuvan umpeen.
“Minä olen ihan tässä näin, niin kauan kuin tarvitset minua”, Helen sanoi ja hänen äänensä kuulosti Akiton omalta. Tunsin hänen silittävän hiuksiani samalla tavalla kuin Akitolla oli joskus tapana. Käänsin päätäni sivulle ja yritin vielä pysytellä hereillä. Silmäni eivät auenneet enää, mutta tunsin edelleen Helenin kosketukset, jotka olivat yhtä helliä kuin Akitolla.
“Älä pelkää, en minä jätä sinua”, kuulin heikon kuiskauksen utuisen unen lävitse. Pysyttelin vielä hetken tajuissani ja puristin Helenin kättä epätoivoisena. En halunnut nukahtaa vielä. En ihan vielä. En tahtonut kohdata pimeyttä vielä. En tahtonut…

Havahduin siihen, kun auringonsäteet pyrkivät sisään sälekaihtimien välistä. Muistin missä olin ja ponkaisin sängystä ylös. Mielessäni oli vain yksi ainoa asia: Akito. Laitoin kengät jalkaani ja juoksin ovelle. Avasin sen ja astuin käytävälle ja katselin ympärilleni. Huomasin Aidan ja Helenin kauempana, he istuivat penkillä, Helen itki kämmeniinsä ja Aida oli kietonut kätensä hänen ympärilleen. Aidan suu kävi nopeaan tahtiin, enkä saanut selvää, mistä hän puhui. Kun huomasin hänen muodostavan Akiton nimen, sydämeni hypähti kurkkuun jättäen palan kaihertamaan. Ei! Ei! Ei! minä ajattelin ja juoksin heidän luokseen.
“Isä, äiti!” minä huudahdin.
Helen nosti katseensa minuun ja hän parahti niin sydäntä särkevästi, että pala takertui kurkkuuni entistä tiukemmin. Tunsin hänen vetäisevän minut syliinsä, kädet tiukasti ympärilleni kietoutuen. Tunsin hänen hiljaiset nyyhkäyksensä. Hän kuiski jotain hiljaisella äänellä.
“Akito… Akito on…”, Helen nyyhkytti.
“Kaikki on hyvin”, Aida sanoi viimein. “Kaikki on kunnossa.”
Katsoin Aidaa hetken aikaa ja huomasin hänen helpottuneen ilmeensä. Mistä tässä oli oikein kyse?
“Akito on mitä? Mitä tapahtui? Kertokaa!” minä pyysin. Riuhtaisin itseni vapaaksi Helenin otteesta ja otin muutaman askeleen taakse. Katsoin Aidaa ja Heleniä, yritin lukea heidän ilmeitään. Helen alkoi hymyillä ja Aida kietaisi kätensä Helenin ympärille uudestaan.
“Akito selvisi. Hän on elossa!” Helen sanoi viimein.
Pala kurkussani suli ja tunsin suuren helpotuksen huoun käyvän sisälleni. Miten hyvältä nuo sanat kuulostivatkaan nyt, kun olin jo vaipunut epätoivoon.
“Missä hän on? Voiko häntä mennä jo katsomaan?” kysyin malttamattomana. Tahdoin nähdä Akiton. Tahdoin tuntea hänen kosketuksensa ihollani, tahdoin imeä hänen energiaansa.
“Mene tätä käytävää pitkin, kunnes tulet risteykseen ja käänny oikealle. Ovi on ensimmäinen vasemmalla.” Aida neuvoi, sillä Helen ei onnenkyyneleiltään kyennyt puhumaan.
Juoksin käytävän päähän monien kieltojen saattelemana, mutten välittänyt. Minun oli saatava nähdä Akito mitä pikemmin. Kenkäni liukuivat liukkaalla lattialla ja kompuroin erään hoitajan kanssa, kun saavutin käytävän päässä olevan risteyksen.
“Suokaa anteeksi”, sain sanottua, kun olin saavuttanut tasapainoni.
“Käytävillä ei saa juosta”, hoitaja tokaisi tuimasti. Hän jatkoi matkaansa ja minä avasin oven, jonne Aida oli minut neuvonut.
Astuin sisälle hämärään huoneeseen. Monitori piippasi leppoisassa tahdissa Akiton sykkeen ilmoittaen. Samassa näin Akiton, jonka suuhun oli laitettu putki. Hänen ympärillään oli letkuja ja telineessä riippui neste- ja veripussi. Akito nukkui levollisesti, tietämättä mitään tästä maailmasta. Kuitenkin minä astuin hänen luokseen, iloisena siitä, että hänen sydämensä löi. Hänen kasvonsa olivat yhtä kauniit kuin aina ennenkin. Kohotin käteni ja kosketin hänen poskeaan, varoen letkua, joka meni hänen kasvojensa poikki. Katselin häntä vaiti. Huoneessa kuului vain monitorin piippaukset ja minun sydämeni jyskytys, kun se riemuitsi Akiton eloonjäämisestä.
“Akito”, minä kuiskasin. Puristin käteni hänen kätensä ympärille. “Akito!” minä kutsuin lujemmalla äänellä. Polvistuin hänen vuoteensa äärelle ja painoin pääni hänen kämmentään vasten. Se oli lämmin, mutta en tuntenut hänen energiansa virtaa. Se oli katkolla, kääntynyt sisäänpäin, jotta Akito voisi parantua nopeammin. Suljin silmäni ja kuuntelin vaiti. Hänen hengityksensä oli syvää, sydän löi rauhallisesti - yhtä kaikki hän oli elossa ja voisi varmasti pian paremmin. Minun rakas, kallis Akitoni!
“Anteeksi häiriö”, nuori hoitaja astui sisään huoneeseen.
Nostin katseeni häneen ja hän vain hymyili. “Voitte olla täällä, jos tahdotte.” hoitaja sanoi.
“Kiitos. Tuota - niin - milloin Akito pääsee pois? Milloin hän herää?” kysyin.
Hoitaja tarkisti pussit ja vilkaisi sitten monitoria. Hän hymyili minulle kääntäessään katseensa minuun.
“Akito-sama on nuori ja paranee nopeasti. Pidämme häntä narkoosissa, kunnes lääkäri katsoo, että hän voi herätä ja alkaa toipua kunnolla.”
“Narkoosissa?” vilkaisin Akiton rauhallisia kasvoja.
“Se on vain käytäntö. Leikkaus kesti yli oletetun ajan ja vammat olivat suuremmat kuin kukaan uskalsi kuvitellakaan.”
“Aa, ymmärrän.”, vastasin nyökäten. Puristin Akiton kättä.
“Sinä taidat olla Akanemujen adoptiolapsi, ettekö olekin?” hoitaja kumartui puoleeni hymyillen edelleen ystävällisesti.
Nyökkäsin vaiti. Katsoin vain Akiton kasvoja.
“Pidät varmasti veljestäsi. En ole nähnyt ketään, joka olisi seisonut niin kauan leikkaussalin luona, katsomassa ikkunasta operaatiota. Taidat todella pitää veljestäsi.”
“Minä rakastan häntä enemmän kuin ketään muuta tässä maailmassa.” vastasin sen enempää miettimättä. Hoitaja meni hämilleen sanoistani, mutta hymyili sitten taas.
“Tietysti sinä rakastat häntä.”
“Niin, ja siksi minun pitäisi maata tuossa, eikä Akiton.” minä sanoin.
“Älkää ajatelko tuollaisia!” hoitaja lähes huudahti järkyttyneenä.
“Se on totta! On minun syytäni, että Akito loukkaantui.”
“Älä syytä itseäsi”, kuulin Aidan äänen ovelta. Käänsin katseeni ja huomasin tuijottavani surumielisiin kasvoihin.
“Isä?”
“Jos Akito ei olisi suojellut sinua, olisin saattanut menettää molemmat poikani, sitähän minä ja äitisi emme olisi kestäneet ollenkaan.” Aida puhui rauhallisesti ja hiljaa, melkein kuiskaten, astellessaan Akiton luo viereeni.
“Mieluummin minä kuin Akito”, mutisin itsekseni, niin hiljaa, että vain minä kuulin sanat. Aida hymyili hiukan surullisen verhon takaa ja hän nosti kätensä olalleni.
“Sinä olet hyvä poika, Yuki, olen iloinen saadessani pitää sinusta huolta. Tulehan nyt, annetaan Akiton levätä rauhassa.”
Karistin Aidan käden olkapäältäni. “Jään tänne, kunnes Akito herää. En liiku yhtään sen kauemmaksi kuin kädenmitan verran. Jään tänne ja sillä siisti.”
“Hyvä on sitten”, Aida sanoi ja poistui huoneesta hoitajan kanssa. He jäivät oven luo ja keskustelivat tilanteesta. En viitsinyt kuunnella. Tuijotin Akitoa. Hänen täydellisiä piirteitään, jotka olivat letkujen ja sairaalavaatteiden ja siteiden peitossa. Ne eivät tehneet hänen kauneudelleen oikeutta.
“Kun sinä nouset tuosta sängystä”, minä sanoin ja istahdin hänen viereensä. “niin minä tarjoan sinulle jäätelöbaarissa pari annosta ja vien sinut treffeille. Teemme taas kaikkea ihanaa yhdessä, eikä muistella menneitä, eihän?” katsoin Akitoa kasvoihin ja puristin hänen kättään. Hetken - ihan silmänräpäyksen ajan - huomasin Akiton kasvoissa liikettä, tai sitten se oli vain kuvitelmaa.
“Toteutetaan yhdessä unelmamme, joista olemme jo jutelleet. Minusta tulee laulaja ja sinä teet kanssani dueton tai pari”, sanoin ja painauduin varovaisesti hänen rintaansa vasten. “Olemme aina yhdessä, sinä ja minä. Mikään - ei mikään - ei voi meitä erottaa. Rakastan sinua, Akito, rakastan ihan liikaa.”
Kului hetki, kenties toinenkin, ennen kuin nousin ylös. Puristin Akiton kättä vielä vähän tiukemmin. Nyyhkäisin kun katsoin taas hänen kasvojaan. En voisi elää ilman Akitoa, mutta pelkkä häneen katsominenkin tuotti suurta tuskaa. Liikaa rakastin häntä, että olisin voinut tehdä mitään järkevää. Päätökseni kuitenkin piti. Kumarruin painamaan suukon hänen otsalleen.
“Näkemiin, kunnes taas tapaamme, isoveli.” kuiskasin ja juoksin ulos huoneesta taakseni katsomatta.

Viimeksi muokannut -Rudia-, Ma Heinä 17, 2006 17:06. Yhteensä muokattu 6 kertaa.
Hate the sin -
but love the sinner

Avatar
-Rudia-
Viestit: 180
Liittynyt: Ma Tammi 16, 2006 15:40
Paikkakunta: My kingdom of yaoi

jaahas

Viesti Kirjoittaja -Rudia- » To Heinä 06, 2006 13:36

13. luku viimein valmis. Kirjoittaja pahoittelee hitaasta tahdista, jolla tätä kirjoitan. Nyt on kuitenkin sellainen tilanne, että kirjoittaja pitää jonkin sorttisen luovan tauon - tarvitsen hiukan aikaa miettiäkseni mitä tulee tapahtumaan. Älkää huolehtiko, Veljesten ystävät, kirjoittaja lupaa tehdä muutaman ekstran kaikkien iloksi ^^ Kiitos kärsivällisyydestänne ja kannustuksestanne, ilman teitä en olisi edes jatkanut tätä tarinaa näin pitkälle ^^
Hate the sin -
but love the sinner

Avatar
-Rudia-
Viestit: 180
Liittynyt: Ma Tammi 16, 2006 15:40
Paikkakunta: My kingdom of yaoi

Viesti Kirjoittaja -Rudia- » Su Heinä 09, 2006 20:23

14. luku tuli valmiiksi sittenkin nopeammin kuin uskoin. Tosin, se on yhtä puuroa... Pitäkää hauskaa... Nyt minä sitten varmaan asetun sille luovalle tauolle.
Hate the sin -
but love the sinner

Avatar
Yasha
Viestit: 42
Liittynyt: Su Heinä 02, 2006 13:08
Paikkakunta: himitsu desu

Viesti Kirjoittaja Yasha » To Heinä 13, 2006 21:40

*yhyy* *niisto*
Täällä oikeesti joku itkee! Veljekset on aivan ihana tarina, sitä ei voi verrata yhtään mihinkään! Aika hurja, tulen viikon leiriltä, avaan koneen, kirjaudun tänne ja heti ensimmäiseksi löydän tällaista, mikä kotiintulo! Eikä mitenkään huono kotiintulo vaan aivan ihana, Akiton ja Yukin suhde on niin suloinen! Jatka vaan samaan malliin!!! :P
All my friends just run away, when I'm having a bad day

Vastaa Viestiin

Palaa sivulle “Pörröinen kirjoituskone”

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 4 vierailijaa