Suojelus Demoni

Fanficit ja muut kirjoittelut sekä niihin liittyvä aivoriihi.

Valvoja: Yaoi.fi / aktiivit

Reitsutsuki
Viestit: 7
Liittynyt: Pe Huhti 15, 2011 20:03
Paikkakunta: Kouvostoliitto
Viesti:

Suojelus Demoni

Viesti Kirjoittaja Reitsutsuki » Su Syys 25, 2011 21:41

Aattelin, et tännekkin vois jotain postailla, joten tämä pieni tuotosteluni saa luvan tehdä ensiesiintymisensä täällä. Sisältää ainakin näin aluksi angstia ja väkivaltaa, joten tää on suunnilleen sitä K15 luokkaa... Omalla vastuulla luette :)
Poikarakkautta tulee sisältämään enemmän tai vähemmän, joten jos et tykkää ni ei tartte lukea. Mutta ne jotka tyksii ni antaapi mennä:


SUOJELUS DEMONI


Brologi:
Seisoimme sateessa. Tuijotimme vain toisiamme taivaan itkiessa yllämme.
”Haluan erota.”
Sinä olit sanonut ne. Sanat, jotka repivät sisustaani. Rikkoivat kaiken kauneuden, jonka olimme yhdessä koonneet. En ymmärtänyt syitäsi. En niitä pieniä vihjeitä, joita olit yrittänyt antaa jo kauan. Olin luottanut sokeasti sinuun. Pelastajaani, joka oli auttanut minua. Suojellut, lohduttanut, puhdistanut haavani. Raahannut minut ulos siitä kuolon loukusta, jota kodiksikin kutsuttiin. Ja nyt, jättäisit minut. Lähtisit pois. Ja vain pimeys jäisi ympärilleni.
Mutisit hyvästisi ja käänsit minule selkäsi. Kyyneleiden sumentaessa näköni, polveni kolahtivat märkään maahan. Jäin yksin istumaan kylmään syksysateeseen.

You just left me
turned your back
Forgot me, my name
The love we had

There's no us
or ten years after
There's no love
eather hate

There's nothing left
Just the shell
No words, no memories
There's only eyes
with ful of tears...





1. Luku: Ja kauaa en jaksanut ilman sinua..

Olin raahautunut kotiin vaatteet vettä valuen. Tunnintakaiset tapahtumat olivat selvinä mielessä. Kotona odotti se sama, ikuinen näky. Humalainen isäni retkottamassa sohvalla telkkarin pauhatessa voluumit täysillä. Liikuin hijaa ja yritin olla herättämättä miehen kiinnostusta.
”Missä vitussa sä oot taas ollu?!” Huuto repi korviani. Käänsin pelokkaan katseeni seisomaan nousseeseen isääni. ”Luuleks etten huomais, jos karkaisit? Luuleks todella et pääsisit niin helpolla?” Mies otti huojuvia askeleita lähemmäs minua. Vilkuilin ympärilleni löytämättä pakoreittiä. Astuin askeleita taaemmas miehen yrittäessä tulla lähemmäs. Kauas en päässyt, kun seinä tuli jo vastaan. Nielaisin kuuluvasti kyyneleiden vieriessä silmistäni.
”Sä oot niin kuollut. Sua ei oo olemassa. Kukaan ei rakasta tollasta saastaa!” isäni karjui päin naamaani. Haistoin vahvan alkoholin ja tupakan hajun hänen hengityksestään juopon tullessä lähemmäs. ”Sano hyvästis tälle maailmalle!”

**********************************************************************

Kylmä lattia allani tuntui lohduttavalle. Yskin pari kertaa ja nousin kontilleni. Pyyhkäisin verta suupielestäni ja seinästä tukea ottaen vedin itseni pystyyn. Kipu repi joka ikistä solua kehossani. Kipu, joka oli tullut niinä vuosina niin tutuksi ei tuntunut enää miltään. Raahauduin yläkertaan kylkeäni pidellen. Kävelin huoneeseen jonka jaoin nuoremman veljeni kanssa. Melkein täydellinen kopio itsestäni istui mytyssä huoneen nurkassa ja itki. Raahauduin nuorempani luo lysähtäen hänen eteensä polvilleni.
”Anteeks...” sanoin hiljaa. Poika nosti itkuiset kasvonsa minua kohti. ”Mut mä en jaksa enää.” Nyt se oli sanottu. En jaksaisi enää pahoinpitelyä. En jaksaisi enää huutoa. En vain jaksanut.
”Hiro, sun täytyy...” Yskintäni katkaisi lauseen ja tunsin kuinka verivana valui suupielestäni. ”Olla nyt rohkee. Sun täytyy lähteä täältä. Nyt.” Nousin seisaalleni ja huojuin paikallani. Ojensin pienemmälle käteni ja vedin hänet ylös. ”Mä lupaan suojella sua.” Lähdin kulkemaan hitaasti ovea kohti vetäen veljeäni perässäni. Alakerrasta ei kuulunut enää ääniä. Isä oli varmasti lähtenyt kauppaan tai sitten baarin. Minua ei kiinnostanut. Tärkeintä oli nyt saada Hiro pois täältä. Avasin ulko-oven ja tuijotin hetken sateesen. Nappasin naulakosta veljeni takin, puin sen tuolle päälle ja talutin hänet ulos.

Olin vienyt Hiron ainoalle ystävälleni. Zero oli ainut, joka tiesi tilanteestamme. Sanoin järjestelyn olevan vain väliaikainen, mutta se oli tietenkin valhe. Valehteleminen ystävälleni ja varsinkin veljelleni sattui, mutta en voinut sanoa, että aioin lopettaa tämän hulluuden tähän.
”Ethän sä hylkää mua?” Hiro oli huutanut perääni.
”En tietenkään. Mä pysyn aina sun rinnalla. Mä suojelen sua.”

Kiiruhdin takaisin kotiin. Pimeä talo oli edelleen tyhjä. Kiipesin ullakon ikkunasta katolle. Tuuli heilutti mustia, yli olkapäämittaisia hiuksiani. Tässä se oli. Pääte pysäkki, elämän loppu. Kävelin reunalle, kohotin kasvoni kohti pimeää, tähtiä täynnä olevaa taivasta. Ei enää satanut. Käänsin selkäni reunalle päin.
”Hyvästi...” Kuiskaus jäi kaikumaan ilmaan kun levitin käteni ja kaaduin taaksepäin kasvoillani onnellisin hymy pitkiin aikoihin.

**********************************************************************

Syksyinen sää oli hyytävä. Ihmisiä mustissa puvuissaan kulki pitkin hiljaista hautausmaata. Seisoin yhden puun alla nojaten selkääni siihen. Ylläni vain valkoinen kauluspaita ja mustat pillifarkut. Katselin hiljaa kuinka mustaa puuarkkua laskettiin juuri kaivettuun hautaan. Omien hautajaisten katselu tuntui jotenkin hassulta. Naurahdin pienesti, suoristin hoikan ja pitkän kehoni ja kävelin paljasjaloin lähemmäs.

En tunnistanut puoliakaan hautajais vieraista. Varmaankin kaukaisia sukulaisia. Kiersin pienen hautakiven taakse tutkailemaan väkeä. Isäkin oli siellä. Näytti muka surulliselta, mutta oli todellisuudessa vain mielissään tuhottuaan elämäni. Hiro seisoi Zeron vieressä ja itki hiljaa. Hänen näkemisensä sai minutkin surulliseksi. Käänsin katseeni hautakiveen, johon oli kullatuin kirjaimin kirjoitettu nimeni, syntymä- ja kuolinpäivä ja pieni teksti: Toivottavasti, olet nyt onnellinen.
Oliko siinä isäni sarkasmia vai jotakin syvällisempää. En tiedä, mutta en ehtinyt sitä miettiä, kun kohotin jo katseeni poistuviin surijoihin.

Hiro oli jäänyt seisomaan haudan edustalle. Kyynelvanat raidoittivat hänen poskiaan. Kävelin hänen vierelleen ja kuulin hänen kuiskivan itsekseen.
”Sä hylkäsit mut. Sun piti pysyä mun rinnalla ja suojella.” Hymyilin surullisesti lyhyemmälle vaikkei tuo voinutkaan nähdä sitä. Laskin käteni varovasti hänen olkapäälleen.
”En mä ole lähtenyt minnekkään. Mä lupasin pysyä sun rinnalla”, kuiskasin hänen korvaansa ja halasin häntä. Hiro näytti hämmentyneeltä. Irtauduin ja astelin kauemmas. Käännyin katsomaan veljeeni ja sain itse hämmästyä, kun tuo tuijotti suoraan silmiini.
”Näetkö sä mut?” kysyin kokeilevasti. Varova nyökkäys.
”Ei sun pitäis nähdä mua”, sanoin varovasti ja tulin lähemmäs. Hän ojensi kätensä ja kosketti varovasti omaani.
”Riku, miks sä oot täällä? Sunhan pitäis olla tuolla”, Hiro totesi ja osoitti varoen kohti hautaa.
”Enhän mä pystyis oleen sun luono, jos vaan makaisin arkussa maan alla”, naurahdin kevyesti ja hymyilin.

”Hiro!” Zero huhuili nuorempaa. Hiro käänsi kaipaavan katseensa minuun.
”Mee vaan. En mä katoa. Nähään myöhemmin”, sanoin ja työnsin veljeäni selästä. Hän vilkaisi vielä, kuin varmistaakseen, olkansa yli ja juoksi sitten odottamaan jääneen Zeron luo.

**********************************************************************

Isä oli selvästi halunnut kostaa jollekin minun pois menoni, joten hän oli hakenut Hiron takaisin kotiin. Minä en pitänyt siitä. En sitten lainkaan.

Juopon normaali päivärytmi vain jatkui, vaikka hänen olisi pitänyt pitää huolta viisitoista kesäisestä veljestäni. Lopulta Hirokaan ei jaksanut enää katsella sitä surkeutta vaan meni ja huusi laiminlyöjälleen suorat sanat.
”Jos et ryhdistäydy ja nouse siitä, niin mä lähen, enkä palaa”, lyhyempi kopioni karjaisi humaltuneen miehen edessä.
”Sä et voi vaikuttaa siihen saasta. Mä päätän edelleen sun elämästä. Sä kuulut mulle”, sohvalla istuva mies rähisi.
”Mä en anna sun tuhota mua, niinku sä tuhosit Rikun!” Hiro huusi silmät vihasta kipinöiden. Vain yksi käden lyönti ja Hiro istu lattialla pyyhkäisten kädellään verta vuotavaa huultaa. Ryntäsin hänen luokseen, kyykistyin vierelle ja kiedoin käteni hänen ympärilleen suojelevasti.
”Lopeta”, kuiskasin hänen korvaansa ja käänsin vihaisen katseeni lyöjään.
”Mä niin toivon et sä kuulisit mut nyt juoppo!” karjaisin ja tuijotin tiiviisti miestä. Vanhus hätkähti ja pälyili ympärilleen. Hiro katsahti minuun kuiskaten: ”Se tais kuulla!”
”Ei se oo mahdollista”, supisin takaisin. ”Mä oon kuollut ja vain sun pitäs kuulla mut.”
Nostin katseeni takaisin isäämme ja nousin seisomaan. Mies hätkähti uudestaan kuin sähköiskun saaneena minun luodessa vihan täytteiset silmäni suoraan hänen silmiinsä. Hiro nousi takani seisomaan. Hän näytti hiukan pelokkaalta ja tärisi pienesti. Tajusin vasta sitten, että silmäni hehkuivat punaisina takaisin edessäni seisovan miehen silmistä.
”Mikä... Mikä sä olet?!” juoppo karjaisi pelokkaan oloisena. Kurtistin kulmiani. Hän siis myös näki minut. Naurahdin kevyesti ja kasvoilleni levisi vino virne.
”Mikäkö olen? Minä olen sinun tuhosi. Minä olen sinun painajaisesi. Minä olen demoni!” Julma nauruni kaikui huoneistossa miehen tuijottaessa kauhuissaan punaisia silmiäni.



P.S. Kommentit=<3 Ja jatkoa tulee sitten myöhemmin ;D
What are people searching for?
Where are they going?
They get used to hurting each other.
What should they believe?
Who should they LOVE?
D - Sleeper

BLOGI

Reitsutsuki
Viestit: 7
Liittynyt: Pe Huhti 15, 2011 20:03
Paikkakunta: Kouvostoliitto
Viesti:

Suojelus Demoni

Viesti Kirjoittaja Reitsutsuki » Su Marras 20, 2011 19:25

Jatkoa seuraa...


2. Luku: Älä pelkää, mä en katoa vielä

Paheksuva katseeni porautui suoraan mieheen edessäni.
”Kuuntele tarkkaan paskiainen, mä en aio toistaa itteäni”, murahdin miehelle ja astuin lähemmäs tätä. ”Sä et koske noilla saastasilla käsilläs Hiroon. Sä et lyö sitä. Et ees hipase. Ymmärrätkö?” Vastaukseksi sain pelosta värisevän miehen vain nyökkäämään hiljaa.
”Ja nyt sä istut takas siihen sohvalle ja leikit ettei mitään oo tapahtunu. Jatkat sitä itsesäälissä rypemistä ja annat Hiron lähtä. Sä et saa ettiä sitä, et hakee takas. Et tehdä katoamis ilmotusta. Et mitään. Ymmärräks?” Taas nyökkäys ja miehen keho lysähti takaisin sohvalle. Nappasin takanani seisovan Hiron käden ja vedin tuon mukanani kohti yläkertaa.
”Sä lähet täältä lopullisesti, nyt”, sanoin päättäväisesti veljelleni ja johdatin tuon vanhaan huoneeseemme. ”Pakkaa välttämätön mukaan ja tuu alas. Mä odotan sua siellä.”
”Mitä sä aiot?” Hiron hiukan pelokas ääni huusi perääni.
”En mitään ihmeellistä. Pakkaa nyt vaan.”

Lampsin takaisin alakertaan. Isälle näytti ainakin viina maistuvan taas. Kolusin kaikki mahdolliset paikat läpi etsien kaikki rahat, jotka saatoin löytää. Ei niitä paljon ollut, mutta vähän kuitenkin. Hiro tuli takaisin alas mukanaan olkalaukku. Ilmestyin varovasti hänen taakseen ja tungin rahat hänen housujensa taskuun. Tyrkkäsin hänet kohti ulko-ovea ja astelin isämme eteen.
”Hyvää loppuelämää rumilus. Toivottavasti, olet nyt onnellinen”, sanoin myrkyllisellä äänellä ja näpäytin häntä silmien väliin saaden tuon pelästymään pahanpäiväisesti. Palasin takaisin Hiron luo, joka oli jo pukenut takin ja kengät päälleen. Vedin hänet ulos ja pamautin oven kiinni mahdollisimman kovaan. Lähdimme kulkemaan tietä pitkin kohti keskustaa.
”Minne me mennää?” Hiro kysyi varovasti saaden pari ohikulkijaa vilkaisemaan tuota oudoksuen.
”En mä tiiä, jonnekkin. Ja yritä olla puhumatta mulle nyt, muut ei voi nähdä mua.” Hiro nyökkäsi pienesti ja jatkoi matkaa eteen päin.

**********************************************************************

Olimme pysähtyneet lepäämään syrjäiselle puistoalueelle. Hiro istui penkillä ja joi ostamastaan limupullosta. Seisoin hänen takanaan ja pidin käsiäni hänen olkapäillään.
”Mikä sä oot, Riku?” Hiro kysyi hiljaa ja varautuneena. Katsoin häntä hiukan hölmistyneenä ja tuhahdin pienesti.
”Mä oon sun suojelusdemoni. Vahdin sun selustaa ja autan karttamaan vaaratilanteita. Mä pystyn näkemään, jos sulle on tapahtumassa jotain pahaa. Vähän niinku omatunto.” Hiro nyökkäsi ymmärrykseksi.
”Miks se pysty näkemään sut?” nuorempi kysyi ja kääntyi katsomaan minua.
”En mä tiedä. Sunkaan ei pitäs nähdä, eikä varsinkaan pystyä koskettamaan. Lähinnä vaan tuntea jollain tapaa, kuulla omantunnonäänenä. Mutta toisaalta, musta on kivempi et sä näät mut, ja voit puhuu mulle. Ei oo niin yksinäistä”, totesin hymyillen ja pörrötin toisen mustia hiuksia. ”Pitäs varmaan jatkaa matkaa, alkaa tulla myöhä.”
”Mut minne me mennään?” Hiro kysyi ja kääntyi tuijottamaan edessään olevaa hiekkatietä.
”Lähinnä minne sä meet, koska kukaan muu ei nää mua”, hymähdin. ”Ottaiskohan Zero sut hetkeks kämppäänsä. Siks aikaa vaan et keksitään toinen ratkaisu?” pohdin ääneen.
”Eiks isä löytäis mut sieltä?”
”Ei se uskalla äskeisen jälkeen ees vilkasta suhun päin”, naurahdin julmasti.
”Sä oot pelottava”, Hiro totesi hiljaa ja nousi penkiltä.
”Sori, mä oon demoni. Mä ajattelen myös ku demoni”, sanoin ja virnistin lähtien kulkemaan pikkuveljeni perässä.

**********************************************************************

”Miks sun pitää kävellä noin kiinni mussa?” Hiro suhahti puolivälissä matkaa kohti kerrostaloa, jossa Zero asui.
”Mä en haluu törmätä kehenkään. Tai no, nehän kävelis mun läpi, mut se ei tunnu kivalle.” Irvistin mielikuvalle. Hiro tyrskähti huvittuneena. Saavuimme kerrostaloalueelle.
”Luuleks et se on kotona?” Hiro kysyi kuiskaten kävellessään kohti oikean rakennuksen ovisyvennystä.
”Luulisin ainakin, kohta se selvii”, vastasin ja etsin oikeaa summerinappia Hiron tutkiessa samaa taulua. Vasemmasta reunasta löytyikin oikea nappi, jossa luki Kurosaki. Summeri särisi hetken ja lopulta kuului lukon aukeamisesta lähtevä naksaus. Hiro avasi oven päästäen minut edellään rappukäytävään. Zero asui toisessa kerroksessa, joten emme vaivautuneet ottamaan hissiä.

Ovi aukesi narahtaen. Vanhat saranat olisivat vaatineet hiukan öljyämistä.
”Ai, Hiro. Mitäs sä?” Zero tervehti hymyillen oven raossa.
”Tuota... Voisinks mä majailla tääl vähän aikaa, et löydän toisen paikan?” Hiro kysyi kainosti vanhemmalta.
”Joo, tietty. Tuu sisää”, hiuksensa vaalentanut Zero hymähti. Hiro astui pidempänsä ohi sisälle pieneen yksiöön ja ennen kuin ehdin edes liikahtaa, Zero vetäisi oven kiinni. Tuhahdin suljetulle kulkuaukolle ja huokaisin pienesti. Suljin silmäni ja astuin kiinteän puulevyn läpi. Päästyäni toisella puolella olevaan eteiseen avasin silmäni ja irvistin. Aineettomuus tuntui aina yhtä inhottavalle.

Raahustin kahden muun perässä olohuoneen puolelle ja näytin rumaa käsimerrkiä Zerolle vaikkei tuo sitä nähnytkään. Huokaisin pienesti ja kävelin ikkunan luo. Ärsyttävintä tilanteessani oli se, etten kaikkien sääntöjen mukaan saisi näyttäytyä kenellekkää. En edes Zerolle. Parhaalle ystävälleni, ainoalle tukijalleni. Kaikkein eniten olisin kaivannut juuri Zeron seuraa. Hän sai minut tuntemaan itseni... Minuksi? Äh, en tiedä. Joka tapauksessa kaipasin häntä, mutta tämän samperin suojelusdemoni -ammattini takia en saisi näyttäytyä hänelle. Toisaalta, säännöt on tehty rikottavaksi ja näkeehän Hirokin minut. Mutta Zero saattaisi saada sydärin, kun näkisi minut. Ei se aivan normaalia ollut, että minä seisoin hänen kämpässään, vaikka olin muutama yö sitten hypännyt katolta. Huokaisin uudelleen ja painoin otsani kiinni ikkunaan. Lasi huurustui pienesti hengityksestäni, mutta järin sen huomiotta. Se taisi kuitenkin olla virhe.

Zero käveli ikkunan luo ja tuijotti kohtaa, johon otsani nojasi. Säpsähdin kauemmas varoen kompastumasta. Zero hinkkasi hihallaan huurtunutta kohtaa.
”Kummallinen ikkuna...” tuo mutisi ja käveli sitten nojatuoliin istumaan vastapäätä Hiroa. ”Löikö se sua?” Hiro säpsähti ajatuksistaan sohvalla ja nyökkäsi vain pienesti.
”Ei hemmetti”, vaaleahiuksinen älähti. ”Siit pitäs tehä ilmotus lastensuojeluun.”
”Ei se enää mua eti, asia on hoidos...” Hiro mumisi ja nosti jalkansa sohvalle halaten niitä sitten.

Keskustelun edetessä johonkin telvisiossa pyörivään TV-sarjaan minä hiivin Zeron vierelle. Tuijotin hetken, heilautin sitten kättäni tuon silmien edessä saamatta mitään reaktiota aikaiseksi. Hymähdin ja kävelin Hiron viereen istumaan. Ei hän nähnyt minua, vaikka näkikin huurtuneen ikkunan. Hiro vilkaisi silmäkulmastaan minua kysyvästi.
”Ei se nää...” murahdin vastaukseksi ja näytin kieltä Zerolle. Hirolla oli vaikeuksia pitää naamansa peruslukemilla.

**********************************************************************

Zero oli hakenut Hirolle tyynyn ja peiton sohvalla nukkumista varten ja painunut sitten omaan makuuhuoneeseensa. Vaimean kuorsauksen kantautuessa korviini uskalsin taas puhua Hirolle paremmin.
”Hiro, nukutko sä?” kysyin veljeltäni joka makasi sohvalla selkä minuun päin. Vastaukseksi sain vain mutinaa, mutta lopulta tuo kääntyi minua kohti.
”Miks sä et näyttäydy Zerolle? Se on kuitenkin sun paras kaveri”, pienempi kysyi ja haukotteli perään.
”En mä voi... Se sais sätkyn, jos se näkis mut täällä. Miltä ittestäs tuntuis, jos vaan ilmestyisin sun etees ja toivottaisin normaalisti hyvät huomenet?” vastasin tuskastuneena. ”Ei sillä, ettenkö haluais taas puhuu Zeron kanssa, mutta se ei vaan oo niin yksinkertaista.
”Mut näänhän mäki sut”, Hiro sanoi hiljaa.
”Sä oletkin mun veli, jota mun pitää suojella”, sanoin hymyillen. ”Nuku nyt.” Nousin seisaalleni, oioin vaatteitani ja kävelin eteiseen.
”Riku, minne sä meet?” Hiro mutisi perääni.
”Käyn hoitamassa pari asiaa, tuun aamuun mennes takasin.”

**********************************************************************

Yön pimeys oli lohduttavaa. Se ympäröi ja halasi lempeästi. Kävelin kadulla määrätietoisesti eteen päin. Olin jo rikkonut sääntö Hiron kohdalla, vaikkakaan en omasta tahdostani, joten voisin jatkaa samalla linjalla. Halusin selvittää muutaman asian erään kanssa.

Käännyin risteyksestä oikealle ja kävelin vähän matkaa kääntyen sitten pienen omakotitalon pihaan. Aitaan kiinnitetyssä nimikyltissä luki: Yamaguchi. Astelin ovelle ja siitä läpi. En jaksanyt välittää kylmänväreistä, joita aineettomuus aiheutti. Kuljin hiljaisessa talossa, etsien tiettyä huonetta. Oven alta kajasti kaistale valoa. Hän oli siis vielä hereillä. Hengitin syvään ja astuin oven läpi. Suljin silmäni ja annoin voimieni virrata. Tunsin kuinka muutuin kiinteäksi olennoksi seisomaan huoneeseen. Avasin silmäni ja loihdin kasvoilleni hiukan surullisen hymyn.
”Onko ollut ikävä, Aoi?” kysyin kohteliaaseen sävyyn ja katsoin kuinka säikähtänyt, entinen poikaystäväni käännähti katsomaan minua pelokkain silmin.




P.S. Kommentit olis todella mukavia, varsinkin näin kun joulukin on kohta ^^ (siis nythän on marraskuu... jouluun viel yli kuukaus XDD) Kertokaa vaikka pidättekö vai ettekö ja millaista jatkoa haluaisitte. Joka tapauksessa.... Lupailisin uutta lukua jouluksi, mutta en yhtään tiedä saanko sitä kirjoitettua siihen mennessä, mutta yritetään. (kiireitä tammikuun cosplayn kanssa hehheh : D) Sen voin sanoa, että seuraava luku tulee olemaan mielenkiintoisempi kuin edeltävä. ^^ (Sisältää sitä paljon puhuttua poikarakkautta) Joten kommentoikaa ja kertokaa mielipiteenne ja haluatteko jatkoa.


Laitan tähän vielä muutamista hahmoista pientä esittelyä, voi helpottaa hahmottamaan henkilöitä enempi:

Riku Matsumoto
Ikä: 18 vuotta
Teki itsemurhan hyppäämällä kotinsa katolta
Ulkonäkö: n. 180 cm pitkä, hoikka nuorukainen. Jäänsiniset silmät, mustat olkapään yli kasvaneet hiukset.

Hiro Matsumoto
Ikä: 15 vuotta
Ulkonäkö: n.165 cm pitkä ja hoikka. Omistaa myöskin jäänsiniset silmät ja mustat olkapäämittaiset hiukset. Hyvin saman näköinen kuin veljensäkkin. Lyhyempi vain.

Rikun ja Hiron isä
Ikä: 40 vuotta
Totaali juoppo

Zero Kurosaki
Rikun paras ystävä.
Ikä: 18 vuotta
Ulkonäkö: n.182 cm pitkä, hoikka nuorukainen. Vaaleat, puolipitkät hiukset ja tumman ruskeat, melkein mustat silmät.
What are people searching for?
Where are they going?
They get used to hurting each other.
What should they believe?
Who should they LOVE?
D - Sleeper

BLOGI

Reitsutsuki
Viestit: 7
Liittynyt: Pe Huhti 15, 2011 20:03
Paikkakunta: Kouvostoliitto
Viesti:

Suojelus Demoni

Viesti Kirjoittaja Reitsutsuki » Su Joulu 04, 2011 19:45

3. Luku: Päästä irti, niin et koskaan enää tavoita

Naurahdin pienesti toisen hölmölle ilmeelle ja kävelin rennosti istumaan tuon pöydän reunalle. Nostin käteni sievästi toisen leualle ja suljin tuon hämmästyksestä auki loksahtaneen suun. Aoi säikähti kosketusta ja hyppäsi ylös tuoliltaan.
”Mitä... Sinä... Ei... Kuollut...” toinen takelsi ja pyöritti päätään.
”Sori, mut mua ei huvittanu makoilla mullan alla”, sanoin mitä kaunein hymy kasvoillani.
”Eh? Tota... Siis sä oot oikeesti siinä?” toinen kysyi ja yritti tasaannuttaa säikähdyksestä jyskyttävää sydänparkaansa.
”No eiku lähetin kaksoisolentoni kiusaamaan suo. Tottakai mä oon tässä”, tuhahdin ja heiluttelin jalkojani ilmassa. ”Mukava talo teillä. Onks sun porukat kotona?”
”Niin kai... Ei ne oo, ne lähti eilen maalle. Tulee vast viikon päästä takas”, Aoi sanoi ja tuijotti edelleen minuun.
”En kai mä nyt noin huonolle näytä?” kysyin naurahtaen.
”Ei, ku mä vaan... Et sä voi olla siinä. Sä teit itsarin. Tää ei vaan oo mahollista, mä nään varmaa painajaista”, toinen mutisi ja hieraisi silmiiän.
”Anteeks nyt vain, mut joudun tuottaan pettymyksen. Mä oon ihan oikeesti tässä. Harmillista jos mä nykyään oon sulle painajainen”, totesin huokaisten ja nousin pöydältä seisomaan. Aoi katseli minua päästä varpaisiin. Valkoista, puoliksi auki olevaa paitaani, farkkuja, jotka myötäilivät lihaksikkaiden jalkojeni muotoja. Näytin täsmälleen sellaiselle kuin ennen eroamme.

”Jos et muuten usko ni tuu kokeilee kuinka aito mä oon”, sanoin hiljaa ja ojensin käteni Aoita kohti. Hän asteli hiukan lähemmäs ja nosti oman, hennosti tärisevän kätensä omaani kohti. Varoen toisen pitkät sormet koskettivat omiani, tarttuivat käteen. Hän tuli lähemmäs.
”Sun käsi on lämmin”, toinen totesi silittäen peukalollaan käteni vaaleaa ihoa. Minä hymähdin vastaukseksi. Totta kai se on lämmin, demonivoimilla voi luoda samat ominaisuudet kuin ihmiselle: hengityksen, sydämen lyönnit, lämpimän kehon. Aoi irrotti otteensa kädestäni ja kiersi sen sijaan kummatkin kätensä ympärilleni ja halasi tiukasti.
”Sä todella oot siinä”, toinen kuiskasi hiljaa mustien hiusteni sekaan. Hymyilin hiukan surullisesti ja työnsin kevyesti toisen kauemmas itsestäni.
”Sä päästit kerran irti. Se, et mä tulin tapaamaan suo ei tarkota, et mä oisin antanu anteeks”, sanon hiljaa ja tuijotan vakavana Aoin silmiin. ”Sä et tiedä kaikkee siitä, mitä mä oon kokenu. Ja siks meidän juttu ei toiminu. Mä en aio yrittää uudestaan, koska mä en enää pysty. Mä oon kuollu, niinku sä sanoit.”
”Riku, mä...” Toinen ei pystynyt muodostamaan lausetta loppuun.
”Ei Aoi. Mä en oo enää mä. Mä halusin vaa tulla kertoon sulle, et se ei ollu sun vika”, jatkoin odottamatta toisen vastausta: ”Mä en tehny itsemurhaa meidän eron takia. Mä olin miettiny sitä jo kauan ja sä et oo ykskään mun syistä, miks mä tein sen.” Asiasta puhuminen oli vaikeaa. Minun ei pitänyt näyttää tunteita. Minä olen Demoni, itse pahuus. Eivät demonit itke ja silti kirkas pisara valui hitaasti poskeani alas.
”Mä vaan toivon, et sä pystyt nyt jatkaa elämääs normaalisti, etkä syytä itteäs siitä mitä mä tein”, sanon nieleskellen ja suuntaan hitaat askeleeni kohti ovea. ”Hyvästi Aoi. Sä olit ainut, joka rakasti mua oikeesti.”

En päässyt edes ovelle asti, kun tunsin toisen kädet ylävartaloni ympärillä.
”Älä mee...” Kuulin tukahtuneen kuiskauksen vain vaivoin. ”Mulla... oli ikävä. Mä pelkäsin... et sä teit sen, koska mä olin niin ilkee sulle... Koska mä hylkäsin sut.” Kyyneleet valuivat poskillani.
”Mä oon niin pahoillani, Riku. Oikeesti, mä tarkotan sitä”, Aoi nyyhkäisi vapauttaen minut sitten halauksesta. Vilkaisin kyyneleisin silmin olkani yli.
”Se ei ollu sun vika. Mä en syytä sua, mä vannon sen”, sanoin ja kosketin varovasti toisen poskea.
”Annatko mulle anteeks, et olin niin tyhmä?” Aoi kysyi hiljaa tuijottaen lattiaan.
”Ei oo mitään anteeks annettavaa”, kuiskasin ja hymyilin. ”Sun pitää jatkaa eteenpäin. Sun pitää jatkaa sun elämää ja unohtaa mut. Unohtaa et mä koskaan kävinkään täällä.” Odotan hetken ennen kuin käännyin pois ja kohtasin oven.
”En mä voi...” Sanat pysähdyttivät minut.
”Sä oot liian rakas”, Aoi sanoi kävellen lähemmäs ja tarttuen käteeni. ”Ei sua vaan unohdeta”, hän kuiskasi ja painoi pehmeät huulensa omilleni. En halunnut vastata hentoon suudelmaan. Ei enää, kaikki oli jo ohi. Ei ollut enää meitä. Ei ollut enää Riku ja Aoi. Oli vain Aoi. Hän vetäytyi kauemmas ja katsoi minua surullisin silmin.
”Mä en ole täällä enää Aoi. Ei tästä tule mitään.” Ääneni halkoi hiljaisuutta. ”Mun pitää mennä nyt.” Suukotan kevyesti toisen tummanruskeillahiuksilla peittynyttä otsaa. ”Hyvästi Aoi.”

Niine sanoineni katosin ovesta, enkä tulisi palaamaan. Kuulin vielä hiljaiset sanat: 'Rakastan sua ikuisesti'. Annoin kyyneleideni valua, kun suuntasin askeleeni kylmään yöilmaan, jossa aamu yrtti jo potkia yötaivasta pois.

Juoksin loppu matkan Zeron kerrostalolle ja takaisin tuon yksiöön, missä Hiro nukkui vielä. Istahdin lysähtäen sohvan viereen ja pyyhin kyyneleitä poskiltani. Kuuntelin talon hiljaisuutta istuen lattialla ja halaten jalkojani. Jollain tasolla, taisin katua tekojani. Ensimmäisenä sitä, etten ollut kertonut Aoille tilanteestani kotona. Toiseksi sitä, että päästin niin helposti ensimmäisestä rakkaudestani irti. Ja kolmanneksi ja viimeiseksi, kaduin eniten sitä, että riistin henkeni, tai oikeastaan en sitä vaan nykyistä olomuotoani. Demoni, ja pah sanon minä. Hyvä on, myönnetään. Halusin suojella Hiroa. Siksi kai olenkin tässä tilanteessa.

Huokaisin ja lysähdin makaamaan selälleni lattialle. Tuijotin valkoista kattoa. Tuntui kuin maailmani murenisi jalkojeni alla. Minulla ei käytännössä katsoen ollut enää elämää. Haukottelin, yö seikkailut alkoivat verottaa voimiani.

”Mitä helvettiä?!” Rääkäisy särki hiljaisuuden ja herätti minut horroksestani. Kohtasin yläpuoleltani varmasti hullunkurisimman näköiset kasvot. Zero seisoi vieressäni tuijottaen minua suu auki ja silmät lautasen kokoisina. Hänen kasvoiltaan pystyi näkemään pelkoa, ihmetystä, ilon pilkahduksen ja taas pelkoa. Ja lopulta tajunta iski minunkin aivoihini ja ponkaisin ylös lattialta saaden vain Zeron hyvin häkeltyneen katseen seuraamaan itseäni loikkiessani Hiron sänkynä toimivan sohvan selkänojan taakse. Hirokin nousi istumaan hieroen unisia silmiään.
”Mitä nyt Zero?”
”Mä näin joko aaveen tai sit mä oon tullu hulluks”, vaaleahiuksinen mutisi hämmentyneenä ja tuijotti jonnekkin sohvan selkänojan suuntaan.
”Kuinka niin?” Hiro kysyi ja haukotteli unisesti.
”Riku nukku täs lattial”, Zero sanoi hiljaa. Nuoremman haukotus jäi kesken kun tuo jäi tuijottamaan epäuskoisena vanhempaansa. Kurkistin varovasti selkänojan takaa. Voimani olivat varmaankin lopussa, jolloin en ollut pitänyt suojamuuriani kasassa. Huokaisin. No, olin jo paljastanut itseni, joten miksen voisi sitten näyttäytyä kokonaan.

Nousin seisomaan sohvan takaa ja kävelin kokonaan näkyviin.
”Huomenta vain sinullekkin, Zero”, sanoin hymyillen ja kallistin pienesti päätäni Hiron hihittäessä sohvalla. Esiintuloni tapahtui juuri niinkuin olimme puhuneet illalla.

**********************************************************************

Ja niitä kommentteja todella kaivattaisiin... Jatkanko? Enkö jatka?
(ja pisssttt... Lupailen täältä jouluspeciaalia Riku/Aoi höystöllä jos saan yhdenkin kommentin :3)
What are people searching for?
Where are they going?
They get used to hurting each other.
What should they believe?
Who should they LOVE?
D - Sleeper

BLOGI

Vieinra Katamar
Viestit: 16
Liittynyt: Ma Touko 23, 2011 22:42

Re: Suojelus Demoni

Viesti Kirjoittaja Vieinra Katamar » Su Joulu 04, 2011 22:31

Jatka, jatka!!
Toi loppu sai mut hihittämään omassa huoneessani yksin, äiti lie ihmetellä?
Mutta niin.. jatka! :D

Reitsutsuki
Viestit: 7
Liittynyt: Pe Huhti 15, 2011 20:03
Paikkakunta: Kouvostoliitto
Viesti:

Re: Suojelus Demoni

Viesti Kirjoittaja Reitsutsuki » Ke Joulu 21, 2011 16:37

Vieinra Katamar: Kiitos kommentista. Jatkelen tätä kunhan koulutöiltäni kerkeän. Joulupseciaali saattaa hiukan myöhästyä koska äikän esitelmä </3 Me likes Lukio... Mutta, tulossa se on älkää peljätkö.
What are people searching for?
Where are they going?
They get used to hurting each other.
What should they believe?
Who should they LOVE?
D - Sleeper

BLOGI

Vastaa Viestiin

Palaa sivulle “Pörröinen kirjoituskone”

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 2 vierailijaa