Viesti
Kirjoittaja Laurel » To Heinä 20, 2006 11:20
Noretus sanoikin jo melkein kaiken oleellisen.
Noh, ensin täytyy ihmetellä, miksi intouduin lukemaan näitä Yaoi.fi:n ketjuja alkuunkaan.. Koska minä eksoottisena harvinaisuutena kuulun siihen 3% fanityttövähemmistöön, joka ei pidä yaoista/shounen-aista.
Mikä on siis yaoi-inhokkini?
Se, kun paritetaan kaksi miessukupuolen edustajaa keskenään. Romanttisessa tai seksuaalisessa mielessä.
Noh, on tilanne sentään parantunut muutaman vuoden takaisesta lähtökohdasta, kun meinasin suorastaan tullu oksennus, jos ajatteli mitään homohtavaa. Nykyään en koe yaoita enää yhtä voimakkaasti vastenmieliseksi tai ole sitä mieltä, että homot pitäisi hirttää (no, en oikeasti ole koskaan ollutkaan tuota mieltä). Nykysuhtautumiseni yaoihin alkaa lähennellä jo neutraalia. Tämä on hienoa kehitystä. Kaikki sai oikeastaan alkunsa siitä, kun sain tietää suosikkimangakaryhmäni vanhimmasta nimikkeestä RG Veda, ja innostuin pienessä romanttisessa fanitytön mielessäni juonikuvauksesta, jossa kerrottiin, miten klaaninsa viimeinen soturi suojelee nuorta demoniklaanin edustajaa, josta on kasvava joku antikristustyyppinen ISO paha. Pettymys oli sanoin kuvaamattoman karvas, kun sain tietää demonin olevan miespuolinen. Siitä hetkestä lähtien päätin, että pakotan itseni rakastamaan yaoita/shounen-aita, etten tulevaisuudessa missaa hienoja nimikkeitä vain siitä syystä, että olen niin kapeakatseinen seksuaalisten suuntautumisien suhteen. Noh, enpä ole oppinut rakastamaan ja tuskin tulenkaan rakastamaan, mutta edistystä on silti tapahtunut.
Jos tosin pitäisi valita yaoin ja yurin väliltä, niin päätyisin ehkä mielummin yaoihin. Vaikka naiset on toki nättejä ja pehmoisen näköisiä, niin lepsoilussa ei vaan yksinkertaisesti ole yhtikäs mitään... mitään. Ja shoujo-ai ei iske yhtään sen paremmin. Yhtä intensiivisellä mielenkiinnolla sitä seuraisi varmaankin ääntenlaskua: "Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen..".
Homosteluinhostani huolimatta vastaan on tullut yksi elokuva, jonka miesparivaljakon hienostuneet vihjailut mahdollisesta romanssista ei öklöttänyt ja olisin saattanut jopa katsoa jonkinnäköisellä mielenkiinnolla romanssin etenemistä. En tosin yaoihin asti. Elokuva oli Tokyo Godfathers. Bearia sitä kaipaaville.
Syy siihen, miksi tuo parivaljakko sain mielenkiintoni, löytyy helvetin hyvin rakennetuista henkilöhahmoista. Elokuvassa välittyi sellainen fiilis, että tämä henkilö tässä voisi hyvin olla oikea ihminen, joka välillä tekee joskus huonoja valintoja, antaa elämän potkia päähän ja kaipaa vilpitöntä rakkautta, joka tuntuu tässä maailmassa hävinneen. Tämä tarina oli todellakin kaukana niistä kiimaisista PWP-ficeistä, joissa uke katsahtaa semeen sakurankukkien tanssahdellen hennon tuulen pyörteissä ja TRLINGTLINGLING. "The moment our eyes met.. I fell for him."
Voin kyllä rehellisen suoraselkäisesti myöntää, että olipa tarinan lemmenpari kuinka homoa tai heteroa tahansa, niin ilman hyvää taustajuonta ja tarkoin rakennettuja henkilöhahmoja homma laukeaa reisille. Realistinen ja kiinnostava pohja romanssille on sellainen, että ensin pari ihastuu, ystävystyy ja sitten vasta rakastuu. Tai vaihtoehtoisesti pari ei voi sietää toisiaan (mutta ei niin, että he kuitenkin salaa rakastavat toisiaan: A BIG NO-GO!!), mutta tarinan edetessä alkaa nähdä toisen erilaisessa valossa päästen yli ennakkoluulojensa jne. Pointti siis siinä, että rakastuminen on vaikea prosessi, joka vaatii sen, että tuntee toisen ja hyväksyy hänet sellaisena kuin on (ja plaaplaa sitä samaa, Jeesus tuli, näki ja kuoli ristille).
