Salaperäinen valopilari ilmestyy pienen kaupungin öiselle taivaalle. Sähköt katkeavat, valot sammuvat, pimeys laskeutuu, vain palatakseen kohta takaisin. Kohta kaupungin kaduilla liikkuu muutakin kuin tavallisia ihmisiä. Lukiolaispoika joka vapauttaa ihmisiä konkreettisestä näitä sisältäpäin syövistä peloista. Nuori tyttö joka vapautta valoperhosia käsistään. Outo huume joka leviää nuorten keskuudessa. Paljon muuta. Ja myös huhu joka leviää nuorten parissa - kuolema kulkee yössä, vieden ihmisiä mukanaan. Boogiepop Phantom on liikkeellä.
Boogiepop Phantom (Bugiipoppu wa Warawanai) on 12-osainen, vuonna 2000 Japanin televisiossa esitetty, kauhuteemoilla ja jännityksellä pelaava sarja. Se perustuu
Kouhei Kadonon kirjaan, josta eivät käsittääkseni ihan kaikki elementit ole sarjaan päätyneet, ja ohjaaja
Takashi Watanaben meriittilistalta löytyvät muun muassa Slayersin TV-sarjat.
Boogiepop Phantom on jälleen niitä sarjoja joiden katseleminen ei ole erityisen helppo kokemus. Se koostuu suurimmaksi osaksi yksittäisistä, näennäisen irrallisista kertomuksista, jotka yhdistyvät toisiinsa pikkuhiljaa tapahtumien ja henkilöiden kautta. Jaksot eivät etene välttämättä kronologisesti, vaan tapahtumat saatetaan käydä läpi välillä menneisyydessä, välillä nykyhetkeen palaten, tai jopa ajassa taaksepäin edeten. Ainakin omalta osaltani voin suoraan myöntää että yhden, ei putkeen suoritetun katselun jälkeen langat eivät pään sisällä ole vielä erityisen suorassa - Boogiepop Phantom vaatii useamman katselun, ajatuksen kanssa.
Boogiepop Phantom tuo monella tavalla mieleen toisen "kokeilevan" animen, muutamaa vuotta aiemmin ilmestyneen
Serial Experiments Lainin, kuten myös ystävämme Kekko on noteerannut mainiossa näitä sarjoja käsittelevässä
artikkelissa sivuillaan. Oma näkökulmani kuitenkin poikkeaa Kekon vastaavasta ehkä hiukan, näen yhtäläisyydet enemmän teknisinä kuin kerronnallisina tai teemallisina. Siinä missä Lain on kallellaan enemmän scifiin, todellisuustulkintoihin ja teknologiaparanoiaan, liikkuu Boogiepop Phantom kummitustarinoita ja psykologisia teemoja yhdistelevällä alueella. Yhtäkaikki, samasta puusta molemmat sarjat minusta löytyvät, jos eivät samalta oksalta.
Kuten sanoin, tulkitsisin itse yhden katselun jälkeen Boogiepopin yhdeksi vahvaksi teemaksi kasvun ja luopumisen, ja siihen liittyvät yksittäisen ihmisen tuskat. Luopuminen voi olla luopumista lapsuuden haaveista ja toiveista, tai sitten vain luopumista valheellisesta maailmankuvasta sen säröillessä tai murtuessa. Sarja sisältää aineksia vaikka millaisiin tulkintoihin, mutta ovatko ne tasapainossa? Ehkä sanoisin etteivät ihan, kaikki ei yhdisty ainakaan näin aluksi katsojan päässä tyydyttävällä tavalla yhteen. Palapelin saa kyllä koottua ja sen mitä se esittää tunnistettua selvästi, mutta tyhjiä kohta pöydälle jää, eikä muutama palikka tunnu mahtuvan koloihinsa. Voi olla, että sarja jää kaipaamaan jotain alkuperäisessä kirjassa ollutta ollakseen täysin eheä.
Mutta oleellinen kysymys lienee, toimiiko Boogiepop Phantom katseltavana, vai onko se pelkkä viiden tunnin malliesimerkki älyllisestä masturbaatiosta. Ihmisenä jolle tunnelma on ykkönen ja jonka mielestä asioiden ymmärtäminen on jossain määrin yliarvostettua, sanoisin että Boogiepop toimii kiitettävästi. Muutama yksittäinen jakso on ihan sarjan viitekehyksestä irrotettunakin nerokasta kamaa, ja se salaperäinen, synkkä tunnelma joka kautta jaksojen vallitsee osui ainakin minulla.
Visuaalisesti sarjan suurin ongelma on minusta hahmosuunnittelussa. Etenkin tällaisessa kronologisesti temppuilevassa sarjassa soisi hahmosuunnittelun olevan sellaista, että hahmot erottuvat katsojan päässä selkeästi. Boogiepopin koulutytöt sekoittaa, ehkä yhtä päähenkilöä, Nagi Kirimaa lukuunottamatta kauniisti toisiinsa, ja kehotan kyllä katsojaa paneutumaan nimiin ja pieniin juttuihin joista hahmot erottaa alusta lähtien. Muuten seuraaminen voi olla tuskaa. Minä tiedän, olen huono erottamaan hahmoja ja muistamaan heidän nimiään. Noin muuten sarjan ulkoasu on ihan hyvää keskiluokkaa. Boogiepopin maailma on synkkä, täynnä ruskeita, harmaita ja tummia sävyjä, jolle kirkkaana hohtava valo muodostaa oikeissa paikoissa rajun kontrastin.
Boogiepop Phantomin äänimaailma on mainio, jopa erittäin hyvä. Alku- ja lopputunnari eivät sarjan yleiseen ilmeeseen minusta istu, mutta tämähän lienee kaikille animen katselijoille aika tuttua. Muuten musiikki ja äänimaailma on hemmetin hyvää työtä, ja luo tunnelmaa juuri sillä tavalla kuin pitääkin.
RightStufin boksijulkaisu Evolution 1-4 complete sisältää kaikki sarjan 12 jaksoa neljällä levyllä. Itse boksi on erittäin karu, edes minkäänlaisia kansikirjasia ei ole mukana, mutta muuten ekstrojen suhteen ollaan ehkä hieman tavallista paremmalla tasolla. Levyiltä löytyy mm. ohjaajan ja englanninkielisen version tuottajan commentaryä ja luonnosgallerioita. Puusilmilläni en kuvavirheitä huomannut (vaikkei kyllä olla vaikkapa Geneonin Haibane Renmein ja Last Exilen tasolla, jotka omaan silmääni näyttävät orgastisen teräviltä ja hyviltä), ja rytmikkään norjalaisen rock-musiikin kuurouttamat korvani eivät äänissä vikaa kuulleet. Perinteiseen tapaan dubista löytyy 5.1 Dolby Surround, japaninkieliset puheet haluavat joutuu tyytymään 2.0 stereoon.
Kokonaisuutena, Boogiepop Phantom on salaperäinen ja tunnelmallinen mysteeri, joka miellyttää varmasti katsojaa joka haluaa pureskella animeaan, tehdä sen parissa aivotöitä. Kaikille se ei sovi - vaikka en pitäisi Boogiepoppia esimerkiksi ihan yhtä verkkaisena sarjana kuin Lain ei mistään luotijunastakaan voi puhua. Krapulakatseltavana tai siihen johtavan toiminnan ryydittäjänä Boogiepop aiheuttaa varmaan lähinnä pahoinvointia ja tylsymistä.
****, ostoskamaa
-Juha
kirjoittamisen aikana soi:
Biosphere - Substrata
Kirjaudu sisään
Rekisteröidy
UKK
Etsi
Käyttäjät
