Aamutähden poika

Fanficit ja muut kirjoittelut sekä niihin liittyvä aivoriihi.

Valvoja: Yaoi.fi / aktiivit

skye
Viestit: 31
Liittynyt: Ti Heinä 18, 2006 21:34

Aamutähden poika

ViestiKirjoittaja skye » Ma Helmi 15, 2010 14:25

!!!!Tarinasta tuli aikasta pitkä ja siihen on nyt tullut jotain muutoksia, jotka saattavat olla juonen kannalta oleellisiakin. 8)!!!!!



Kulkiessaan kohti kotia, hän tunsi ennenkokematonta yksinäisyyttä jo ajatellessaan, ettei nuhjuisessa huoneessa, jossa hän asui, olisi kukaan, ei ketään odottamassa. Epätoivo tervehtisi häntä porraskäytävässä ja yksinäisyys
toivottaisi tervetulleeksi kotiin. Sellaistako se tulisi olemaan aina?

-Olen yksin aina...

-olen kuin munkki. Hän puhui ääneen sulkiessaan oven perässään hätäisesti, kuin peläten, että kelmeästä rappukäytästä saattaisi yllättäen luikerrella, hänen vanavedessään jotakin pahansuopaa ja ikivanhaa.

Hän riisui päällysvaatteensa koneellisesti, värähtäen pimeyttä ja yrittäen samalla sulautua siihen..Tiedossa olisi jälleen yksinäinen ja tympeä ilta oman itsen seurassa.
Hän painautui sängylleen huokaisten ja antoi ajatustensa jälleen vaeltaa viimesyksyyn. Hän oli ollut silloin niin erilainen, niin tietämätön ja viaton.
Hänen kätensä liukui,kuin tietämättä itsestään, alas yöpaidan vyötärönauhan alle ja siitä nivusiin.Käsi oli kuin hänestä itsestään tietämätön, jonkin ulkopuolisen halun välikappale. Ainoa, joka saattoi pienen hetken lohduttaa pimeässä. Sormet tunnustelivat vasemmassa yläreidessä, juuri nivusten kohdalla tuntuvia pieniä, kohollaan olevia arpia. Hän hyväili niitä hellästi sormenpäillään, samalla kohottaen hieman kiveksiään, joiden paino tuntui lohduttavalta kämmenellä. Hän tyynnytti itsensä verkkaisesti ja pian pimeyden turvin hän antoi tukahtuneiden nyyhkäisyjen ja helpotuksen tunteen siivittää itsensä, unettomaan, kuolemankaltaiseen tilaan.Vain hyvin harvoin hän uneksi. Silloin hän saattoi kuulla tutut viimesyksyiset lupaukset ja hellät intohimoiset sanat uudestaan ja herätessään hän tunsi voivansa tukehtua virtaavien kyynelten tulvaan..

-Tonio! Hän kuiskasi rakkaansa nimen harmaana ja valjuna kajastavalle aamulle. Tästä eteenpäin, se olisi ainoa hänen tuntemansa rukous.. Ei yksikään ihmissydän voi kantaa sellaista taakkaa.

"En koskaan, en koskaan anna sitä taakkaa sinun harteillesi.." Oli Tonio luvannut. Ja kuitenkin, hän oli halunnut sen taakan. Hän oli vapaaehtoisesti pyytänyt sen kannettavakseen. Silloin hän oli ajatellut sen lähentävän heitä, eikä Tonio ollut mahtanut, hellän ja huomaavaisen ulkokuorensa alla piilevälle, pedon luonnolleen mitään.. Pyyntö oli esitetty. Ja voi sitä kivun ja hämmennyksen määrää. Se oli tuntunut niin tärkeältä ..Veriliitto.
Hän oli ajatellut silloin, niin lapsellisesti, että tämän jälkeen he olisivat kuin veljiä, eikä mikään tässä maailmassa saattaisi pitää heitä erossa. Mutta nyt hän oli kuin kuollut.. Jos Tonio olisi täällä hän saattaisi saada täyttymyksen.Hän saattaisi nyt maata tämän vieressä, eivätkä kahleet enää olisi raskaita kantaa.
Hän nosti jälleen tutun kuvan mielensä kätköistä. Antoi silmiensä eteen piirtyä hienojen piirteiden. Herkät kalpeat kasvot. Oikuttelevan täyteläisen suun, sekä syvälliset suuret silmät, joiden tummissa salaperäisissä varjoissa asui aavistus jostakin inhimillisen käsityskyvyn ylittävästä vaarasta. Korkeat poskipäät tekivät kasvoista arvoitukselliset ja arvoituksellinen mies tosiaan oli ollutkin, aivan ensikohtaamisesta asti.
Tuska ja kaipaus aivan kuin lamauttivat hänet, kun jostakin mielen pohjalta nousi muisto Toniosta ikkunan edessä. Kuunvalo oli aivan kuin valaissut hänen taivaallisen kauniin kehonsa. Hän muisti hengityksensä salpautuneen, kun vampyyri oli kääntynyt häneen ja luonut häneen tutun katseen pitkien silmäripsiensä lomasta, aivan kuin tietäen oman kauneutensa tehon tarkkailijaan.
Hän oli orja, mutta se ei merkinnyt mitään.. Ainoastaan Toniolla ja heidän yöllisillä kohtaamisillaan oli ollut merkitystä. Kaikki muu maallinen oli jäänyt kauhistuttavan enkelin saavuttua, kuin rukouksenä hänen yksinäisiin pyyntöihinsä. Yksin hän oli ollut aina, mutta yksinäisyys ei ollut ollut mitään verrattuna yksinäisyyteen, jota hän koki nyt.

Suloinen olento.
Tonio oli painanut päänsä hänen rinnalleen ja silkinhienot tummat suortuvat olivat olleet hajallaan hänen rinnallaan hänen niitä sivellessä.

-Täydellinen! Hän oli kuiskannut piirtäessään hellästi viileään selkään sormenpäällään.

Tonio oli hymähtänyt katkerasti.Silloin hän oli ensikerran ymmärtänyt, että Tonio oli ollut joskus ihminen. Kaksisataakolmekymmentäseitsemän vuotta sitten..Aikana jolloin Ranskan viimeinen kuningas oli syntynyt. Ja jäljellä olisi kuulunut olla vain sammaloitunut hautakivi jossakin Italiassa. Silti, mies oli ollut niin kaunis, niin elinvoimaa uhkuva.

-Jotkin paikat tuntuivat enemmän kodilta kuin toiset. Mutta minunkaltaiseni, on mahdotonta jäädä jollekin alueelle liian pitkäksi aikaa. Oli Tonio puhunut hiljaisella äänellä, aivan kuin itsekseen.Tämä oli luullut hänen jo olevan unessa ja jatkanut hellien sanojen kuiskailua.

-Joskus tuntuu että koko maailma ei riitä..

-Sinun luotasi löydän rauhan tyyssijan, enkä tunne enää vierautta, siinä määrin kuin ennen. Sinä rakkaani olet minun yhteyteni ihmisyyteen.. Sinä olet minun sydämmeni.

-Nuku sinä vain pikkuihminen, minä vartioin ettei yksinäisyys saa enää koskaan otettaan sinusta.

Hän oli ollut hereillä ja tuntenut rintansa saattavan pakahtua noista sanoista.
Tonio oli sanonut olleensa hyvin yksinäinen ja pelänneensä jo vajoavansa, hyvin pian eläimelliselle tasolle, mikä koitui yleensä hänen kaltaistensa lopuksi. Vain vahvat saattoivat selvitä yksinäisestä ja hirviömäisestä elämästään. Tonion mukaan todella vanhoja vampyyrejä oli jäljellä hyvin vähän.

-En ole vahva.. Minulla on pedon sydän, joka ei ole sykkinyt yli kahteensataan vuoteen. Nyt se sykkii taas sinun tähtesi, mutta se ei muuta sitä, mikä minä olen. Hänen kuiskauksensa kaikuivat elokuisessa illassa.

-Minä valvon tässä sinun untasi ja pidän yksinäisyyttäsi loitolla. Tonio toisti, sivellen hellästi hänen rintaansa.

-Kun aamulla heräät ja katsot nousevaa aurinkoa, minä katson sitä kanssasi. Sinun silmiesi kautta kaunis ystäväni.

Kyyneleet olivat tulleet yllättäen noiden sanojen voimasta, mutta hän oli nukkuvaa teeskennellen, kääntänyt päänsä pois, jottei olisi saanut Toniota hämilleen.
Sellaista ei käytännössä voinut tapahtua.Vampyyri on näet hän, monesti kaiken jo nähnyt ja varmasti kuullutkin.





TONIO




Hän oli päättänyt jäädä Pariisiin kesäksi, koska hänellä ei ollut elossa olevia perheenjäseniä. Hän oli ajatellut tehdä koko kesän töitä. Ehkä ottaa osaa jollekin maalauskurssille. Hän päätyi lopulta ostamaan käytetyn järjestelmäkameran ja valitsemaan valokuvauskurssin. Sillä tavalla hän ensikerran näki Tonion. Henkeäsalpaavan kauniin nuoren miehen, jonka osallistuminen kurssille oli hyvin vaihtelevää. Kurssi pidettiin pääsääntöisesti iltaisin, mutta päivisin ei Toniota mukana näkynyt. Hän aavisteli miehen käyvän töissä päivisin ja oli hyvin pettynyt, kun tämä oli jäänyt pois. Hän tiesi tämän nimen ja se olikin oikeastaan ainoa asia, mitä hän tästä tiesi. Tämä tuntui nimittäin olevan hyvin yksityinen henkilö ja pitävän tietoisesti etäisyyttä muihin oppilaisiin.

Hän oli tähän asti yrittänyt selittää yksinäisyyttään, tietoisena valintana ja se, että hän ei kyennyt perheensä kuoleman jälkeen, solmimaan muihin ihmisiin kontakteja, johtui ainoastaan siitä, että hänet oli tarkoitettu johonkin suurempaan ja hänen oli oltava yksin, jotta hän saattaisi näin vihkiytyä taiteelleen täysin.
Hänen ihastumisensa vastakkaiseen sukupuoleen oli jäänyt jotenkin infantiilille tasolle. Matkan päästä ihailun asteelle. Ja hyvä niin, sillä naiset olivat hänelle käsittelemätön, tuoksuva mysteeri. Jotakin jota saattoi kuvata taiteessa, tai ylistää kirjallisuudessa.
Miehet taas olivat oma lukunsa. Hän kaipasi miestä.. ei miehiä, vaan jotakin sellaista, mitä hän olisi kysyttäessä luonnehtinut sanoilla "kuin kaksoisliekki" , mutta kukaan ei kysynyt ja näin tunne pysyi pinnan alla, odottaen vain sitä hetkeä, jolloin hänen katseensa eräänä iltana tavoitti Tonion katseen. Tummien silmien hehku nosti palan hänen kurkkuunsa ja hän tunsi kasvojensa vuoroin kalpenevan, vuoroin punastuvan. Ja aika tosiaan pysähtyi, niinkuin joskus sanotaan käyvän, mutta se johtui Tonion vetovoimasta, joka ei ollut ihmissyntyistä.
Hetken, aikaa ei tosiaan ollut, olivat vain nuo silmät ja hänen sanansa, jotka äänettöminä muodostivat sanan "rakkainpani" ja yht´äkkiä hetki oli ohitse ja mies poissa.
Poissa kirjaimellisesti, jättäneenä tyhjän tilan paikalle, jossa hän hetkeä aijemmin seissyt. Tämän jälkeen Tonio tuntui lopettaneen kurssin. Ja hänen oma kiinnostuksensa valokuvaukseen hiipui myös tämän myötä.
Hän kykeni vain hämmästelemään selittämätöntä katoamista ja tyhjän tilan tuntua, jonka Tonio oli jälkeensä jättänyt. Oliko mies ollut edes olemassa. Oliko tämän olemus ollut jokin, hänen hajoavan, yksinäisen mielensä synnyttämä haavekuva . Hän uneksi miehestä päivin ja öin. Ja tunsi pakottavaa halua soittaa yliopiston kanslistille, koettaakseen onkia tiedonmuruja tästä salaperäisestä näystään. Ei! Miehen täytyi olla olemassa jossakin, hän tiesi sen. Opettaja oli puhunut Tonion kanssa ja he, koko ryhmä olivat keskustelleet jostakin, Tonion ottamasta kuvasta intensiivisesti. Ei kukaan häviä noin vain.. Ei se mitenkään ole mahdollista.
Kukaan muu ryhmästä ei ollut huomannut asiaa, eikä Tonion katoamista ollut otettu puheeksi koskaan.
Hän manasi omaa saamattomuuttaan asian selville saamiseksi. Hän olisi voinut vaivihkaa kysyä opettajalta, kuka oli ollut tämä salaperäinen ja lahjakas nuori mies.
Hän ei aavistanut kuitenkaan, että ensikatseesta oli lähtenyt liikkeelle, jokin suurempi, aikaa ja tilaa uhmaava voima. Sinä hetkenä kun hänen mielensä oli avautunut miestä kohti ja muodostanut sanan "rakkainpani".

Siinä hetkessä oli myös Tonio ymmärtänyt, ettei hänen tarvitsisi enää koskaan olla yksin. Se oli kauhistuttanut hänet ja hänen oli paettava petoa itsessään. Pois tämän yllättävän, nuoren henkilön luota, joka oli kutsunut häntä, hänen tosinimellään ja ojentautunut koko ihmissydämmensä voimalla häntä kohden. Niin ei ollut käynyt koskaan aikaisemmin.
Tonio oli yrittänyt vaihtelevalla menestyksellä olla ihmisten lähellä, jottei hirviö hänen sisällään söisi hänen ihmissieluaan.. Se oli jo saanut osin vallan. Öisin hän vajosi eläimen kaltaiseksi ja joskus raivoissaan, joi omaa vertaan säästyäkseen tappamasta vahingossa ketään. Siitä taas aiheutui myrkytyksen kaltainen tila, joka teki hänet yökausiksi hyvin heikoksi ja harhaiseksi. Hän kävi alituista taistelua tosiasian kanssa, että pian hänen olisi etsittävä poika. Koska tämä oli kutsunut häntä. Tonio ei ollut koskaan kuullut että ihminen voisi kutsua vampyyrin. Toisinpäin tietystikin..vampyyri saattoi lumota melkein kenet tahansa, ihmisen tai eläimen.. Muttei näin.
Hän saattoi nähdä pojan, sulkiessaan silmänsä. Hento vartalo nojautuneena rennosti hieman taakse, hänen arvioidessaan jotakin kurssilaisen työtä. Vedenvärisissä silmissään tyyni, melkein ilmeetön katse. Joskus huulilla karehti hellä, arvoituksellinen hymy. Hän ei ollut koskaan aiemmin kuullut tämän puhuvan, joten poika oli kiinnittänyt hänen huomionsa, ainoastaan kauneudellaan. Iho oli läpikuultava ja hän näytti aivankuin hehkuvan valoa sisältä päin.
Hän saattoi havaita säteilyn, muut sitä tuskin huomasivat. Suuna päänä jokapaikkaan mielipiteitään tyrkyttävät keskinkertaisuudet, joita valokuvauskurssillakin oli, eivät näkisi aitoa kauneutta vaikka se tuotaisiin kultaisella lautasella heidän eteensä. Sellaiset ihmiset kykenivät vain likaamaan.
Hänen oli pian etsittävä poika käsiinsä. Domenico! Pojan nimi oli Domenico. Sunnuntain lapsi.. Nimi annettiin katolisessa perinteessä sunnuntaina syntyneille pojille. Nimi oli syvennyt merkitsemään hänelle koko pojan syvintä ja salatuinta olemusta, johon hän oli tuona hetkena katsonut. Nimi oli kuin aistillinen hyväily ääneen lausuttaessa. Se sai hänen sieraimensa värähtämään metsästyksen odotuksen riemusta. Hän tiesi että metsästys oli alkanut ja mikään ei saanut häntä tuntemaan olevansa enemmän elossa. Hänen olisi tapettava poika, kuten hän aina lopetti uhrinsa käytettyään heitä. Himo oli suurempaa, kuin halu tutustua tähän kummalliseen ihmiseen, joka oli herättänyt hänen rakkautensa. Sitten käsittämätön viha sai hänet valtaansa ja hän tarttui vanhaan kirjaan, paiskaten sen suin päin takan reunaan, raivoisalla voimalla. Vanha opus ei kestänyt osakseen koitunuttta tunteenpurkausta, vaan vuodatti vuosisataisen tietonsa ympäri lattiaa. Kellastuneet ja repeilleet sivut leijailivat ympäri kynttilöin valaistua huonetta, joka oli kuin museo vanhoine taide-esineineen ja huonekaluineen.

-Piru vieköön!! Hän huusi avuttoman raivon vallassa.

-Miksi sinä kutsuit minua!! Voimattomat nyyhkäykset täyttivät tilan. Tonio puri hampaansa ranteeseensa ja pian myrkyllinen veri vuosi hänen valtimostaan ja sai hänet putoamaan polvilleen inhon ja kauhun kuvottaessa ja vapisuttaessa hänen koko kehoaan.

-Jumala!! Päätä tämä sairas, kurja elämä.

-Mikä kaiken tarkoitus on? Miksi sinä tuomitsit minut kadotukseen.

-Miksi sinä vihaat minua näin!?

Näihin kysymyksiin ei ollut vastaajaa. Ja hän tyytyi värisemään lattialla heikkona ja vain puolittain tajuissaan.. Kuitenkaan hänellä ei olisi voimaa päättää tätä itse.. Se oli pedon luonto, joka uhosi omaa elämänhaluaan hänessä. Kyyneleet valuivat kylmälle lattialle ja kastelivat hänen yhtä kylmät poskensa. Sitten hän kai menetti tajuntansa.. Ja kun hän heräsi, ei hän tienny mikä vuorokaudenaika oli, tai kuinka kauan oli siinä maannut, mutta hän tiesi että jokin oli herättänyt hänet. Kuiskaus. .
Joku oli puhunut hänelle hiljaisella äänellä ja siirtänyt hiussuortuvan hänen poskeltaan. Hän oli yhä hyvin heikko, mutta päätös oli nyt varmistunut. Yön tullen hän etsisi pojan käsiinsä.
Viimeksi muokannut skye, Ma Joulu 10, 2012 05:09. Yhteensä muokattu 5 kertaa.

skye
Viestit: 31
Liittynyt: Ti Heinä 18, 2006 21:34

Re: Aamutähden poika

ViestiKirjoittaja skye » Ti Helmi 16, 2010 11:24

JARNIN DU LUXEMBOURG

Tonio ajatteli että luontevinta olisi etsiä Domenicoa sunnuntai-iltana yliopistolta, valokuvauskerhon jälkeen.. Mutta nopeasti hänelle kävi selväksi, että etsimiseen olisi panostettava enemmän. Hänen koko ruumiinsa ikäänkuin paloi odotuksesta. Hän kuvitteli miltä pojan hennot hartiat tuntuisivat hänen käsiensä alla. Miltä tuntuisi saada poika rukoilemaan hänen nimeään, samalla kun hän varmasti ja lempeästi johdattelisi tilanteen kohti haluamaansa päämäärää. Hän huokaisi hämmentyneenä odottamattoman tunteen voimasta. Se oli hänen oma sydämensä, joka oli yhtäkkiä alkanut sykkiä, tunne oli melkein ahdistava, sillä vampyyri saattoi nyt kuulla oman verensä kohinan suonissaan. Hän ei malttaisi olla kovin lempeä. Siitä oli nyt jo niin kauan, kun hän oli viimeksi kokenut mitään, edes ohuesti tätä muistuttavaa. Hän saattoi jo kuulla kiihtyneen pulssin rakkaansa kaulalla. Läpikuultavan ihon alla sykki pulssi, kuin lepattava linnun sydän. Veden värisiin silmiin saattaisi hetkeksi syttyä kuolemankauhun aikaansaama, ohikiitävä myrsky. Mutta sitten kaikki olisi ohitse.. Sellainen kauneus uhosi omaa kuolemaansa. Sellaisesta kauneudesta ei kellekään koituisi hyvää. Sitä olisi melkein tuskallista katsoa. Hän kuvitteli kuinka tuo taivassyntyinen tanssisi, liekin lailla hetken hänen sylissään. Ja aivan pian hän näkisi pohjattomien silmien vapautuksen pyynnön. Ihmiselämä oli käsittämättömän hauras ja ihminen itsessään, kuin puhjennut kukka, josta jäisi vain muisto, jos joku ei sitä säilyttäisi.

-Mutta minä en sitä tee..Minä en tule olemaan se joku, hän lupasi itselleen ja kävi yhä uudestaan lävitse sen, mitä saattaisi tapahtua heidän kohdatessaan.

Siinä se oli. Hän oli tunnistanut vaimean tuoksun ja imi nyt sen viatonta suloutta sieraimiinsa. Himo oli enää kohinaa hänen ajatuksissaan ja täyttymys tulisi pian.

-Miksi sinä kutsuit minut? Hän kysyi vaimeasti yötuulelta.

-Nyt on jo liian myöhäistä. Vastasi tuuli hänelle..

-Minä tiedän. Hän kuiskasi ja kuiskaus muistutti vaimeaa murinaa, joka kantoi kaikuja, jostakin hyvin vanhasta ja alkukantaisesta.

Pedon vaisto, joka oli vanhempaa perua, kuin kuin ihminen itse, oli käskenyt hänen suunnata kulkunsa kohti Quartier Latinia. Ja siinä Cafe Coquelicotin tiskin takana, hän tunnisti suoran ryhdin ja hoikan hahmon. Hän tiesi että hän,
voisi vain astua sisään, eikä muunlaisia toimenpiteitä tarvittu. Domenico oli käytännössä jo hänen.
Tonio astui sisään ja naulitsi kahvilassa olijat paikoilleen yhdellä katseella. Ja eräs tietty akvamariinin värinen silmäpari, seurasi tarkoin hänen jokaista liikettään.Tonio suuntasi kohden vapaana olevaa pöytää ja istuutui. Hän oli rauhoittunut hieman ja otti nyt menyyn käteensä selaillakseen sitä välinpitämättömästi.

- Oletteko valmis tilaamaan herra? Hänen korviinsa kantautui muodollinen kysymys, josta kuului hyvin hienoinen aksentti.

-Te tiedätte, etten tullut tänne sitruuna pannacottanne takia hyvä herra. Hän vastasi italiaksi pidättäen nauruaan.

Domenico punastui korviaan myöten - Aha..

-Saako olla lasi punaviiniä. hän kuitenkin korjasi, kääntäen tilanteen ihailtavan nopeasti edukseen.

-Kiitos. Tonio vastasi ystävällisesti.

-Grazie.

Hän tarjoili viinin pöytään uskomatta, että Tonio todellakin istui nyt siinä. Mikä sattumus, että Pariisin kokoisessa kaupungissa, tässä korttelissa ja juuri tässä nimenomaisessa cafe coquelicotissa hänen työvuoronsa aikana, tämä hänen mieltään askarruttanut asia sai uuden käänteen. Ei, hän ei ollut koskaan uskonut sattumaan.
Mies tuijotti hänen rannettaan intensiivisesti ja katse sai hänet vapisemaan. Hänen olonsa oli muuttunut yllättäen hyvin kiusaantuneeksi. Olotila oli kaukana siitä, mistä hän oli unelmoinut. Tonio tuntui nimittäin nauttivan tilanteesta täysin siemauksin.

-Signore.. Jätitte valokuvauskurssin kesken. mies totesi yllättäen yks´kantaan.

-Minä..mi.. Te jätitte sen ennen minua.. Hän änkytti hämmästyneesti. Johan oli..Täysin vieras ja aivankuin olisi vaatinut häntä tilille jostakin.

Hän tajusi yllättäen, että hänen kustannuksellaan pilailtiin ja se sai hänet punastumaan aina vain enemmän.
Sitten Tonion vakaville kasvoille nousi ystävällinen hymy.

- Olin estynyt, mutta nyt olen tässä, haluaisitteko kenties istua seuraani hyvä herra? Hän kysyi mitä kohteliaimmin.

-Olen nimittäin yksin tässä kaupungissa ja toivoin valokuvauskerhon piristävän yksinäisiä iltojani. Hän jatkoi kohteliaaseen keskustelu tyyliin.

Domenico ei ollut vieläkään varma, pilailiko hänen maanmiehensä hänen kustannuksellaan, mutta hän päätti vastata rehellisesti ja avoimesti, juuri niinkuin hänet oli kosvatettu vastaamaan epävarmoissa tilanteissa: -Työvuoroni ei ole vielä päättynyt signore, muutoin kyllä.

-Saanko tiedustella milloin työvuoronne päättyy, voisimme mennä ehkä lasilliselle johonkin sen jälkeen, ehkä keskustelemaan valokuvauksesta. Tonio jatkoi.

Miksi mies puhui hänelle niin muodollisesti, oli käsittämätöntä, nimittäin tämä ei itse ollut kuin ehkä kolmisen, nelisen vuotta häntä vanhempi.

-Työvuoroni loppuu kello kaksitoista, kun suljemme kahvilan. Sen jälkeen olen vapaa, mikäli teitä kiinnostaa tavata minut. Hänen äänensä värisi vain hivenen, mutta Tonio huomasi sen.

-Lupaan käyttäytyä kuin täydellinen herrasmies. Vakuutti Tonio, tehden huomautuksellaan kuitenkin selväksi, mitä varten oli Domenicon pyytänyt lasilliselle kanssaan.
Viimeksi muokannut skye, Su Syys 26, 2010 23:35. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

skye
Viestit: 31
Liittynyt: Ti Heinä 18, 2006 21:34

Re: Aamutähden poika

ViestiKirjoittaja skye » Ke Helmi 17, 2010 22:20

Aika ei ollut ikinä kulunut niin hitaasti kuin sinä yönä. Siitä hetkestä, kun viimeiset asiakkaat olivat poistuneet, hän alkoi kuin tuulispäänä siivota paikkoja ja luojan kiitos takahuoneessa oli suihku, jota saattoi käyttää tarpeen vaatiessa. Ja pian hän olikin jo kadulla, jossa lempeä alkukesäinen yö toivotti hänet syleillen, riemuitsemaan muiden nuorten ihmisten joukkoon.
Tonio odotti häntä ulkona vähän matkan päässä. Hänen silmissään paloi kiihkeä hehku, mutta hän vastasi kuitenkin iloisesti tervehdykseen.

- Ciao!

- Mitä jos käveltäisiin vähän matkaa. Mies ehdotti. -Ja kutsu minua mielummin Tonioksi, mehän käytännössä olemme jo tuttuja. Hän kietoi yllättäen kätensä tuttavallisesti, nuoremman hartioiden ympärille.

- Täällä liikkuu kaiken maailman hulluja.. Kesä saa sen aikaan. Kaiken maailman ihmissyöjät nousevat viemäreistä. Hän puhui edelleen lempeästi ja liioitellun kepeästi ja jokin hänen sanoissaan sai Domenicon värähtämään, vaikka oli hyvin lämmin yö. Tonio katsahti häneen kysyvästi.- Onko sinun kylmä bambino? Hän kysyi huolehtien.

- Kaikki hyvin. Minä vain mietin, että mihinkä sinä katosit silloin sieltä kurssilta? - Se oli aavemaista.. Kadota nyt sillä tavoin.. Hän aloitti kokeilevasti.

- Uskotko sinä aaveisiin bambino?! Tonio katsoi häntä hämmästystä liioitellen.

- En, tarkoitan vain sitä tapaa, jolla katosit silloin.. Hän intti.

- Millä tavalla minä sitten katosin?

-Lähdin kesken pois? Tonio katsoi häntä tavalla, joka antoi ymmärtää, että asia oli nyt loppuunkäsitelty.

He menivät metroon, jossa Tonio kyseli häneltä hänen opiskeluunsa liittyviä asioita ja oli hyvin kiinnostunut siitä, että Domenico toivoi voivansa elättää itsensä taidemaalarina. Poika hämmentyi hienovaraisista ja johdattelevia eleistä, joilla Tonia luotsasi keskustelua ja kaikkea heidän ympärillään tapahtuvaa, kuin jonkinlainen silmänkääntäjä. Domenico tiesi mitä tänä yönä tapahtuisi. Voi kuinka hän oli odottanut tätä. Ja tuhannet pienet siivekkäät olennot lepattelivat hänen vatsassaan. Enää ei ollut mahdollisuutta lähteä pois. Se tapahtuisi, niinkuin kohtalo oli sen tänä yönä tarkoittanut tapahtuvaksi. Hän tunsi melkein päihtyvänsä, kun mies piteli hänen kättään omassaan ja laski leikkiä herttaisesti melkein kaikesta.
He kävelivät käsikkäin Jardin du Luxenbourg- puistoon ja etsivät suojaisen paikan, niinkuin kuka tahansa nuoripari. Tässä vaiheessa Domenicolle oli alakanut valkenemaan, ettei Tonio ollut tavallinen ihminen, kertakaikkisen vastustamaton hän kyllä oli. Domenicosta tuntui, kuin hänet olisi lumottu. Kohtalo oli sitonut hänet tähän mieheen ja Domenicolla ei ollut mitään menetettävää. Siksi yksinäinen hän oli, ettei piitannut vaarasta. Lisäksi häneltä puuttui tyystin arvostelukyky, vähäisten sosiaalisten taitojensa takia. Toniota ei kuitenkaan tuntunut häiritsevän hänen vähäpuheisuutensa ja mykkä ihailunsa, mistä Domenico oli kiitollinen.
Puistossa he löysivät pienen suihkulähteen, jossa pikkuinen Cupidon leikki joutsenen kanssa. Siinä lähellä oli vanhan pyökin alla kivinen, sammaloitunut pöytä istuimineen. Domenicosta tuntui yhtäkkiä, että se oli kuin jokin muinainen, pakanallinen alttari ja kohta metsästä ilmestyisi pukinnaamioisia tanssijoita, astelemaan öiselle aukiolle, arvokkain askelin. Pieni "pöytäalttari" oli hyvin viehättävä piileskellesään öisen metsän hämyissä ja sinne Tonio hänet johdatti. Mies otti kassistaan viinipullon ja avaajan ja asetteli takkinsa Domenicon harteille, siltä varalta että hän palelisi. Yö tosiaan oli hyvin lämmin, mutta hän ei pannut vastaan, jos joku kerran halusi hemmotella häntä, niin menköön nyt sitten.

Tonio tarjosi hänelle viiniä suoraan pullonsuusta.- Pahoittelen, kun ei nyt ole laseja. Hän sanoi hilpeästi.

Tonio oli hyvällä tuulella. Poika olisi nyt hänen ja hän saattoi tehdä tälle mitä lystäsi. Hän nautti luottamuksesta jota tässä herätti. Leikki antoi hänelle jo puolet tyydytyksestä ja mitä enemmän sulkeutunut poika avautui häntä kohden, niin sitä kaukaisemmaksi Tonio muuttui, saaden pojan uteliaisuuden näin heräämään. Hän rohkaisi välillä saalistaan pienin lempein kosketuksin ja elein, niin että poika suorastaan hehkui ja saattoi nähdä kuinka tämä suorastaan kaipasi tulla syödyksi. " Vielä hetki pikkuihminen " Hän ajatteli " Leikin kanssasi vielä vähän ja sitten lopetan yksinäisyytesi ja uudistan itseni sinun ihanasti kohisevalla vrelläsi."

"Pian. Voi niin pian sinä olet minun" Samalla tuskallisen, vuosisataisen yksinäisyyden haamut huusivat hänelle jostakin menneisyydestä. Ja hänen oli siirryttävä kauemmaksi pojasta, jottei olisi taittanut tämän hentoa niskaa, siksi tuskallista oli todistaa ihmiselämän suloista haurautta. Vedenvärisistä silmistä pojan viaton sielu katsoi häntä armahtavasti, sillä kuten hän oli jo aiemmin ymmärtänyt, niin hän oli tekemisissä ihmisen kanssa, jolla ei ollut mitään menetettävää.

Ajatus pojan säästämisestä kävi yhtenään Tonion mielessä, mutta koskaan, ei koskaan hän ollut säästänyt ihmistä, syödäkseen tästä uudestaan, sillä se oli julmaa ja ajatuskin ihmisen orjuuttamisesta tähän tarkoitukseen, kauhistutti häntä. Sillä hän saattoi yhä muistaa, kuin eilisen, miten hänestä vampyyrin tehnyt olento oli pitänyt häntä orjanaan kuukausia. Sitä paitsi pojasta ei tulisi hyvää orjaa, sillä hänellä oli poikkeuksellinen sielu, joten poikaa olisi mahdoton alistaa täydellisesti. Poika tulisi vastaamaan aina suostuvana, mutta omasta tahdostaan.
Tavallaan ajatus kiehtoi häntä suunnattomasti. Kumppani josta hän saattaisi tarpeen vaatiessa syödä, joka kuitenkaan ei olisi täysin tahdoton. Poika oli sitäpaitsi itse kutsunut häntä, joten hän saisi myös itse päättää oman kohtalonsa. Pahimmassa tapauksessa tämä tarkoitti Toniolle mahdollista maasta pakenemista ja henkilöllisyyden vaihtamista.

Oli omituista, kuinka hän oli saanut tyystin toisenlaisen kuvan miehen persoonasta valokuvauskurssilla, nyt tämä kuitenkin laski leikkiä ja kyseli kiinnostuneesti hänen taideopinnoistaan Sorbonnessa.
Hän vastaili minkä taisi ja yritti tuoda ajatuksiaan esille mahdollisimman kiinnostavasti, siinä omasta mielestään onnistumatta. Toniota se ei näyttänyt kuitenkaan haittaavan, joten Domenico ajatteli hänen kiinnostuksensa olevan pelkästään fyysistä laadultaan. No joka tapauksessa hän oli siihen varautunut, ja olisi toiveiden täyttymys, jos hän saattaisi puijata yksinäisyyttä, edes hetken verran tämän lumoavan ja hyväntuulisen henkilön seurassa.
Tonio ei kuitenkaan tehnyt aloitetta, vaikka saikin hänet rentoutumaan. Vai mahtoiko se kuitenkin olla viini, joka sen teki. Pian hän kuitenkin huomasi makaavansa päihtyneenä alttarilla, nauraen jollekin, huvittavalle jutulle jonka Tonio oli yllättäen hänelle kertonut. Mies oli poistanut hänen suojamuurinsa täysin ja hän tunsi ensimmisen kerran olevansa oikea henkilö, eikä vain jokin puunukke, joka osasi itsenäisesti riisua, pukea ja käydä töissä.

-Bambino, sinä olet huolestuttavassa kunnossa. Tonio virkkoi vähän kauempaa pyökin juurelta.

-Mitä sinä haluat minusta? Hän päätyi yhtäkkiä töksäyttämään ja katui heti sanojaan. Tonio oli ollut häntä kohtaan ainoastaan ystävällinen.

Äkkiä mies ilmestyi hänen viereensä kuin tyhjästä. - Mitäkö minä haluan! Ääni oli muuttunut käheäksi ja silmät hehkuivat kuumeisina, heijastaen valoa kuin kissansilmät.

- Haah! Domenico hyppäsi pystyyn. - Lakkaa tekemästä koko ajan noin! - Minä saan sydänkohtauksen, kun sinä vaan katoat ja ilmestyt ties mistä!! Hän huusi järkyttyneenä.

Yllättäen Tonio painoikin hänet olkapäistä pöydälle ja hämmästyksekseen, hän tunsi huulillaan elämänsä ensimmäisen suudelman.Se oli oikeastaan vain hyvin hellä hipaisu. Huulet olivat viileät ja pehmeät.
Se ei täysin vastannut hänen käsitystään, siitä miltä suudelman kuului tuntua, mutta hämmästyksestä selvittyään, hän oli valmis hyväksymään sen. Ja jos käsitys perustuu aikuisfilmeihin, niin sellaiseksi, tämä oli aika viaton suukko.


Hän makasi kuin halvaantuneena kivipaadella ja kuunteli yötuulen liikettä puiden latvoissa. Hänen vieressään Tonio sytytti savukkeen ja tarjosi sen hänelle. Hän otti sen vastaan, vaikkei oikeastaan polttanut.

-Mitä sinä haluat minusta? Hän kysyi uudestaan suudelmasta rohkaistuneena.

-Sinähän minua kutsuit ensin. Kuului vaitonainen vastaus.

Tonio piti pienen tauon ennenkuin jatkoi.

- Sinä puhuit minulle, sanoit minua rakkainmaksesi..

- Ja sinä katosit.. Kuiskasi Domenico.- Sinä katosit, eikä kukaan maininnut sinua sen jälkeen. Oli aivankuin minä olisin kuvitellut sinut.

Yötuuli oli tyyntynyt ja oli aivan hijaista. Hän saattoi aistia alkukevään kukkasten huumaavan tuoksun, yökasteen kerääntyessä niiden lehtien poimuihin. "Kun kukat öisin uneksuvat, ne levittävät tuoksua, joka on tarkoitettu vain keijukaisten haistaa" hänen isoäitinsä oli sanonut kerran. Ja se oli jäänyt hänen mieleensä, sillä yöllä kasvit tuoksuivat voimakkaammalle.

- Jos kerron sinulle jotain, niin uskotkohan sinä minua? Tonio kysyi, kuin olisi puhunut itsekseen.

Hän siirtyi varovasti miehen viereen. Kuu oli alkanut painua mailleen ja itäisen taivaan aamutähti, jo pilkahteli aavemaisesti kaukaisuudessa.

- Kerro minulle kaikki. Minä en ole niinkuin muut. Minä en kerro salaisuuksiasi eteenpäin.. Domenico tarttui kylmään käteen avuttomasti.

Mies oli muuttunut yllättäen vaisuksi ja oli kuin aamunkajo, olisi heijastunut hänen lävitseen. Poissa oli yöllinen leikinlasku ja Domenico miltei pelkäsi, että aamu saisi hänet taas katoamaan.

- Ethän sinä taas katoa? Hän pyysi toivottomana.

-Minun täytyy.. Hän sanoi hiljaa.

-Näemmekö me uudelleen? Hän kysyi johdattelevasti.

-Näemme, jos haluat bambino.. Tonio kuiskasi.

Silloin Tonio päätti, että hän voisi myös päättää päivänsä. Se kävisi helposti. Aika kului nopeasti Domenicon seurassa, mutta hän halusi tämän pois luotaan ennen aamunkoittoa. Ajatus että, Tonio viimetöikseen järjestäisi pojalle näytöksen, jossa palaisi kuin soihtu. Niin kauan kunnes jäljellä ei olisi muuta kuin kasa hiiltyneitä luun kappaleita, ei täyttäisi vaadittavia kriteerejä Tonion kuuluisien poistumisten ja saapumisten sarjaan.

- Sinun pitää nyt mennä bella bambino, mutta näemme taas yön tullen. Tonion ääni oli vai kuiskaus ja hän yritti hymyillä Domenicolle, mutta hymy oli vain kauhun ja epätoivon irvistys hänen kalpeilla kasvoillaan.

-Tule minun luokseni. Domenico pyysi avuttomana, tarttuen viimeiseen järjelliseen oljenkorteen. Hänen ohimoissaan surisi alkava päänsärky ja ironisesti hän ajatteli, perhosten siirtyneen johonkin ohimolohkojen tienoille.

-Tule minun luokseni! Hän toisti vaativammin.

Hänellä oli tunne, ettei hän enää ollut tässä se osapuoli, joka tarvitsi johdatusta. Toinen oli muuttunut niin haavoittuneen oloiseksi. Pitkät, tummat silmäripset loivat violettejä varjoja kalpealle iholle ja kuumeinen hohde sai silmät näyttämään entistäkin suuremmilta ja hivenen mielipuolisilta.

-Kutsuitko sinä minut kotiisi!! Kutsuitko sinä typerä poika, jonkun minunkaltaiseni kotiisi. -Se oli paha, paha virhe. Hänen äänensä kohosi ja painui vaivihkaiseksi pihinäksi.

-Tule! Mennään..Sinä tarvitset lepoa. Domenico ei enää kuunnellut epäoikeudenmukaisilta tuntuvia syytöksiä, vaan keräsi heidän vähäiset tavaransa ympäristöstä. Nyt oli hänen vuoronsa johdattaa. Hän ohjasi tahdotonta miestä läpi kaupungin ja sai pysäytettyä taksin, joka kuljetti heidät juuri ennen auringon nousua, Domenicon huoneeseen latinalaiskortteliin.

Kun he pääsivät huoneistoon, he alkoivat mielettömällä kiireellä peittää ikkunoita ylimääräisillä peitoilla. Domenico ei kysellyt mitään, vaan auttoi miestä, jonkin tästä tarttuneen kiihkon vallassa ja kun viimeinenkin valoa lävitseen päästävä kohta oli tukittu, he lysähtivät istumaan lopen uupuneina.
Hän hoivasi hellästi Tonion omaan sänkyynsä. Ilta ei ollut sujunut aivan suunnitelmien mukaisesti, jos nyt jotain suunnitelmia oli edes ollut. Paitsi tietysti ne lasilliset oli otettu pullonsuusta siellä puistossa.
Miehen täytyi olla mielipuoli. Jonkinlainen kuuhullu.. Ja mikä ihme päähänpinttymä hänellä oli päivänvalosta. Jotain arvoituksellista Toniossa oli. Kaikki ne ilmestymiset ja katoamiset, sekä outo lumous, joka oli kietonut heidät suloiseen paulaansa.

Hän heräsi pimennetystä huoneesta. Kello näytti olevan jo puoli kolme iltapäivällä. Hänen vieressään sängyllä istuva mies katseli häntä. Ylävartalo oli paljaana suihkun jäljiltä ja tummat hiukset kiiltelivät kosteina, kihartuen hieman ohimoilta. Tummat silmat katsoivat häntä intensiivisinä ja täyteläisillä huulilla karehti hieman ilkikurinen ilme. Hän tarkasteli ujosti kauniisti rakentunutta vartaloa. Miehellä oli hyvin vaalea iho. Melkein luonnottoman vaalea, verrattuna tummiin piirteisiin.Tämä loi kuitenkin hyvin kauniin kontrastin. Silmänaluset näyttivät edelleen tummilta, valvotun yön jäljiltä ja hän punastui, muistaessaan suudelman, jonka oli saanut mieheltä puistossa. Domenico tarkasteli uteliaasti täydellisiä piirteitä. Imien näkemäänsä, kuin taiteilija konsanaan.

-Pidätkö näkemästäsi? Kuului kysymys.

-Mmm. Hän nyökkäsi.

Tonio paneutui hänen viereensä, aivan kosketuksen päähän hänestä. Tarttuen hänen käteensä ja viedeni sen rinnalleen, juuri sydämmen kohdalle. Hän tunsi sykkeen. Tiheän ja heikon, kuin pienellä eläimellä.

- Voitko hyvin! Hän kysyi pelästyneenä ja veti kätensä pois hämmentyneenä oudosta sykkeestä.

- Minä voin erinomaisesti, kiitos sinun, mon petit ami.. Ääni oli lämmin ja hieman tummunut sävyltään

- Saat sydämeni sykkimään ja sitä ei ole tapahtunut vuosiin. Tonion ääni oli syvä ja siinä oli lempeää naurua.

Myös hänen oma sydämmensä oli alkanut sykkimään rauhattomana ja hän kykeni vain syrjäkarein tarkkailemaan outoa vierastaan.

- En ole koskaan tavannut ketään kaltaistasi. Domenico kuiskasi ujosti ja tunsi taas punastuvansa. Hän tunsi selittämätöntä ärtymystä, oman pienuutensa ja yksinkertaisuutensa tähden.

Mies ei sanonut hetkeen mitään, mutta tuli sitten aivan lähelle, niin että hän saattoi tuntea tämän viileän hengityksen kasvoillaan. Hän sulki vaistomaisesti silmänsä, ajatellen että mies saattoi suudella pian.

- Et varmastikaan.. Hän kuuli miehen matalan, murinaa muistuttavan äänen korvansa juuresta .

Ja siinä samassa hän tunsi kielen kostean lipaisun korvanlehdellään. Huulet koskettivat hänen leukansa kärkeä ja hänen avatessaan silmänsä, vastaan katsoi jo tuttu, hivenen mielipuolinen kiilto. Tonio hymyili hänelle, paljastaen terävät kulmahampaat. Hän oli varma, etteivät ne olleet aiemmin noin terävät.
Domenico jähmettyi sängylle ja tajusi että liikkuminen oli käytännössä mahdotonta. Hän alkoi vapista kuin mieletön. Ei oikeastaan pelosta, vaan tiedosta, että jotakin tärkeää ja lopullista oli juuri aluillaan.
Tonio vetäytyi hieman taaksepäin, niin että Domenico saattoi tarkastella kalpeaa ihoa ja petomaisesti kiiluvia silmiä.

-Pidätkö sinä vielä näkemästäsi mon petit ami? Tämä kysyi uudelleen, nousten hänen päälleen hajareisin, tarttuen häntä samalla ranteista. Nyt se sitten tapahtuisi. Domenico kykeni ainoastaan nyökkäämään vastaukseksi.

Mies suuteli kevyesti ensin hänen silmäluomiansa. Sitten poskipäitä, siirtyen niistä suupieliin. Domenico päästi hämmästyneen hengähdyksen, kun huulet painuivat kaulalle ja siitä aina vain alemmas rinnalle. Hänen tietoisuuteensa pyrki vain yksi asia. Hän ei kykenisi enää hillitsemään itseään. Pieni tukahtunut nyyhkäys pääsi hänen kurkustaan ja hän laukesi. Häpeissään hän käänsi päänsä välttyäkseen näkemästä ivaa toisen silmistä. Nyt Tonio todennäköisesti lähtisi pois tajutessaan, ettei hänen seuransa voinut olla millään tasolla tyydyttävää.

- Voi bambino sinä olet niin herkkä. Mies naurahti leikkisästi ja kumartui nuolemaan hänen vatsaltaan jäljet, jotka äkillinen purkaus oli aiheuttanut.

Hänen oli miltei mahdotonta sietää kieltä, joka kiusasi hellästi. Hän sulki silmänsä avatakseen ne aina uudelleen, nähdäkseen taas Tonion jäntevän vartalon kumartuneena yläpuolellaan.- Oooh! Hän kuuli oman äänensä kuin ulkopuolelta. Kuin jonkun toisen äänenä.

-Sinä olet täydellinen. Mies kehui häntä vetäytyen taas taakse, kuin nähdäkseen pojan paremmin. - Minä en voi pidätellä itseäni kauan.. Joten sinun on nyt syytä päättää, haluatko minun jäävän tänne.

-Tietysti haluan! En ole ikinä mitään muuta niin halunnut.. Tee minulle mitä lystäät, en välitä vaikka tappaisit minut.. sillä siitä asti, kun katsoit minua silmiin, olen ollut omasi.. Hän hämmästyi omien sanojensa suorasukaisuutta.Tonio kuunteli häntä hiljaisena.

-Pyydän ottamaan huomioon, että sinä kutsuit minua.. Se oli sinun pyyntösi, että minä etsin sinut. Lähestymisesi oli niin yllättävä, että minun oli mentävä pois, jotten tappaisi sinua, rakkainpani.. Tonion sanoissa oli vilpittömyyttä, jollaista useimmista ihmisistä oli mahdotonta löytää.

Domenico tajusi yhtäkkiä olevansa vanki, mutta ettei koskaan samanaikaisesti voisi olla vapaampi toisen sylissä, kuin nyt oli. Huolet vierivät, kuin raskaat kantamukset hänen harteiltaan ja hän toisti - Tee minulle mitä haluat. Olen ollut sinun, siitä asti, kun näin sinut ensikerran.

Tonio kumartui painaen suunsa hänen kaulalleen.Hän tunsi terävien hampaiden etsivän paikkaa ahnaina, mutta sitten mies yhtäkkiä nousi ylös.

-Minä vannoin etten tee sitä sinulle. Se on ihmiselle liian raskas taakka, se kyky on kehittynyt vampyyreille ja ainoastaan vampyyrien hyödyksi. Veren juominen on ihmisen vastarinnan täydellinen tuhoaminen.Vuodatti Tonio hämmentyneelle pojalle.

- Sitten minä tulen olemaan yksin jälleen. Parahti Domenico.

-Minä en kestä enää hiljaisuutta. Sinä olit ensimmäinen ja luultavasti ainoa, joka kuuli minut. Hän jatkoi suorasukaisesti. Ajattelin että sinä olet minun enkelini, jota olin rukoillut elämääni.

-Minä en jätä sinua yksin.. Minä lupaan sinulle, että jos se vain on minusta kiinni, niin minä en jätä sinua yksin! Hän tempaisi pojan syliinsä, painaen tämän hyvin likelle itseään, jotta saattoii kuulla tämän sydämmenlyönnit ja tuntea tämän veren virtaavan lämpöisenä.

-Mutta sitä asiaa meidän välillämme ei voi olla, ainakaan tavalliseen tapaan. Sillä riski on liian suuri. Hän jatkoi hellästi Domenicon keinuttelua sylissään.

Toniolta oli viety hänen sielunsa ja ihmisyytensä ja hänet oli pakotettu kulkemaan pimeydessä, mutta keskellä suurimman tuskan, kun hän ei enää uskonut kestävänsä. Hän oli saanut tämän taivassyntyisen valon lahjakseen.
Domenicolla oli salaperäinen kyky tuoda kauan kaivattu päivä hänen elämäänsä.Yöllä hän vartioi tämän unta, koska hänen ei itsensä tarvinnut nukkua. Jos Domenico nukkui rauhattomasti,
niin hän puhui tälle tyynnyttävästi ajatuksin. Silloin tämä rauhoittui silmänräpäyksessä ja jatkoi tuhisten uniaan kuin lapsi.

-Minä rakastan sinua enemmän kuin elämääni..Hän kuiskasi pimeään yöhön, ja odottamatta yö vastasi hänelle " Sinäkin olet rakastettu. "
Viimeksi muokannut skye, Su Syys 26, 2010 23:44. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

skye
Viestit: 31
Liittynyt: Ti Heinä 18, 2006 21:34

Re: Aamutähden poika

ViestiKirjoittaja skye » Su Helmi 21, 2010 04:52

LIITTO


Siitä päivästä lähtien Domenicon ei tarvinnut enää koskaan olla yksin. Tonio saattoi puhua hänelle ajatusten välityksellä, mikä ei tietysti helpottanut jo entuudestaan sulkeutuneen pojan kommunikointia muun maailman kanssa, mutta hän oli nyt onnellinen eikä osannut muuta kaivatakaan.
Kun pimeä laskeutui, saattoi Tonio tulla lasilliselle Cafe Coquelicotiin. Ja kanta-asiakkaat saivat ihmetyksekseen huomata, kuinka kalpea muukalainen sai nuoren tarjoilijan suorastaan hohtamaan outoa sisäistä valoa.
Sulkemisen jälkeen, he poistuivat yhdessä ja vanhempi kietoi aina hellästi käden nuoremman hartioille, kuin suojellakseen tätä. Toniosta tuntuikin, että Domenico tarvitsi kaiken mahdollisen rakkauden, korvaamaan yksinäisten ja orpojen vuosien aiheuttamaa taantumaa tunne-elämässään.

Hän ei ollut kertonut itsestään paljon. Sen mitä Domenicon tarvitsi tietää, hän jo tiesi, tai oli päätellyt itse.
Poika oli älykäs, mutta se ei aina näkynyt ulospäin. Maalatessaan, oli kuitenkin, kuin vanhat mestarit olisivat hymyilleet hänen kauttaan.
Hän tiesi pojasta kaiken, vaikkei tämä ollut kertonut juuri mitään. Hän tiesi että vanhemmat ja sisarukset olivat kuolleet lumivyöryssä Alpeilla Domenicon ollessa kaksitoista vuotias. Domenicon oli kasvattanut hänen isoäitinsä, joka oli kuollut tämän ollessa seitsemäntoista. Isoäiti oli ollut hyvin erikoislaatuinen ihminen ja saanut jo ennestään sulkeutuneen pojan vetäytymään omaan maailmaansa entistä syvemmin. Isoäiti oli kuitenkin kannustanut taiteellista Domenicoa, joten oli varmasti tämän ansiota, että Domenico oli nyt Pariisissa. Pojan tyyli oli hyvin varhaiskypsä ja Tonio saattoi vain arvuutella, mitä tämä tulisi elämässään vielä saavuttamaan.

Domenico ei täsmälleen tiennyt Tonion ikää, mutta arveli tätä hyvin vanhaksi, sillä välillä hän saattoi aistia miehessä jonkinlaista, hyvin raskasta kaipausta ja tämän kiinnostus tiettyihin historiallisiin tapahtumiin ja aikakausiin, puhui omaa kieltään. Hän ei silti ollut kysynyt asiasta, vaikka se askarrutti häntä.. Hän toivoi Tonion itse, jonain päivänä kertovan tarkemmin itsestään.
Domenicolla oli käsitys, että syntymävuosisata oli tuhatseitsemänsataa luku. Tarkempaa ajoittumista hän ei osannut sanoa, mutta arveli sen olevan siinä puolivälin paikkeilla.
Tonio puhui myös useampaa kieltä kuin omaansa. Italiaa tietysti äidinkielenään sekä ranskaa, mutta myös venäjää ja saksaa. Joskus hänen päänsä oli aivan pyörällä, fantastisista tapahtumista, jotka olivat sekoittaneet hänen kaavamaisen nuoren elämänsä. Hän oli kuitenkin isoäidiltään oppinut, että mikään tässä maailmassa ei ollut varmaa ja se, että tiedemiehet eivät olleet todistaneet jotakin ilmiötä laboratorio-oloissa,
ei aina tarkoittanut että ilmiötä ei ollut olemassa. Ja tärkein: "Jokainen loi viimekädessä oman todellisuutensa, ja kaikilla oli yhtäläinen mahdollisuus onneen."

Öisin he kulkivat kahdestaan Pariisin katuja ja kävivät pitkiä keskusteluja ja Domenico oppi pian ilmaisemaan tunteitaan. Yhä useammin saattoi hänen kasvoilleen nousta ihastuttava hymy, joka pian valaisi hänen piirteensä täysin.Tämä oli Toniosta niin vangitseva näky, juuri siitä syystä, että Domenico tuntui olevan itse niin täysin tietämätön omasta viehätysvoimastaan ja harvinaislaatuisuudestaan. Tonio oli Domenicon onnen täydellinen palvelija. Eikä hän halunnut muuta kuin nähdä tämän tyytyväisenä. Tosin välillä hänet täytti mieletön pelko ystävänsä puolesta, sillä toisinaan hänen epäinhimillinen puolensa, vaati oman tyydytyksensä, johon poika alistui valittamatta, jopa välillä sitä pyytäen.

He olivat riidelleet siitä. Domenico oli halunnut niin kiihkeästi menettää neitsyytensä hänelle. Ajatus oli kauhistuttanut Toniota, sillä hän ei saattanut luottaa siihen, että poika pysyisi hengissä pedon käsissä. Ja sittenkin, jos pysyisi, niin sen jälkeen pedon maistettua hänen vertaan, poika kuuluisi hänelle. Ajatus pelotti Toniota suunnattomasti. Hän oli kertonut Domenicolle, että oli aina lopettanut uhrinsa käytettyään nämä ensin. Eikä koskaan ollut omistanut ihmistä. Mutta Domenico oli vedonnut raivoten ja itkien häneen ja sanonut että käytännössä hän oli jo miehen orja :


"Minä tahdon sitä!!" Domenico oli huutanut.

"Minä tahdon että sinä olet minun ensimmäiseni, enkä piittää pätkääkään, vaikka joisit vertani. Sen on silloin oltava niin."
Hänen äänensä oli painunut miltei kuulumattomiin ja hän oli haudannut kasvonsa tyynyihin.

"Rakas..jos minä teen sen, niin silloin sinusta tulee minun orjani. Ymmärrätkö mitä minä sanon." Tonio oli yrittänyt vakuuttaa häntä ääni vavisten.

"Minähän käytännössä katsottuna olen jo sinun orjasi!! Voi hyvänen aika." Domenicon oli huutanut suoraa kurkkua.

"Sinä et nyt ymmärrä, jos minulle tapahtuisi jotakin, en tiedä miten sinä selviäisit ilman minua. Jos teen sinusta tahtoni alaisen, sinä et ehkä voisi elää enää ilman minua. Minusta tulisi sinua ylläpitävä voima. Ja jos todella kävisi jotain.., niin en tohdi edes ajatella seurauksia.Se olisi sinulle kuin huumetta." Hän oli yrittänyt koskea Domenicoa.

"Minä en välitä!! Minä en halua elää ilman sinua. Sinä olet ainoa, jota koskaan olen rakastanut. Äläkä koske minuun ennen kuin olet päättänyt asian" Hän oli ravistanut toivottoman näköisenä Tonion käden harteiltaan.

"Jos minä voin antaa sinun juoda minusta, niin silloin sinun ei tarvitse enää pelätä paljastumista. Me voimme ylläpitää toinen toisiamme sillä tavoin" Kyyneleet vavisuttivat hänen koko olemustaan ja

Tonion oli vallannut mieletön halu tarttua häneen ja ravistella kovakouraisesti ja sen jälkeen riisua Domenico, kuin pienen lapsen ja rakastellen suudella kyyneleet hänen poskiltaan.
Mutta se ei koskaan voisi olla täysin normaalia heidän välillään. Tonio tulisi aina pelkäämään että peto vahingoittaisi Domenicoa jotenkin. Silloin kun hän ei olisi oma itsensä, jotakin väkivaltaista saattaisi tapahtua, jos antaisi itsensä koskea toista niin.

"Onneksi minulla on vielä itsekuria jäljellä" Hän oli mutissut itsekseen, kuin kyllästyneenä ainaiseen valitukseen ja riitaan samasta aiheesta. Domenico oli häneen verrattuna vielä lapsi.

Ajatus kuitenki houkutti häntä niin kovin, eikä hänellä ollut sydäntä lähteä, edes suojellakseen Domenicoa.

"Kuule Bambino. Meidän välillämme on muutakin kuin seksi. Paljon hienoja asioita.Sinä olet minun sydämmeni" Hän puheli hiljakseen." Me olimme kumpainenkin yhtä yksin, ennen kuin kohtasimme toisemme. Olen saanut sydämmeni ja osan elämääni takaisin sinun avullasi. Aivan niinkuin sinäkin kerroit, että nyt sinä tunnet olevasi vihdoin oikea henkilö, eikä sinun täydy vain arvailla, oletko olemassa vain omissa ajatuksissasi."

Hän oli yrittänyt vaihtaa puheenaihetta muihin aiheisiin.

Tonio oli kumartunut koskeakseen uudestaan paikoilleen jähmettynyttä olkapäätä.Tälläkertaa toinen ei ollut ravistanut sitä pois ja hän oli mennyt istumaan tämän viereen ja alkanut hellästi sivelemään silkkisiä vaaleita hiussuortuvia. He molemmat olivat olleet kauan poissa kotimaastaan. Tonio tietysti pidempään. Heillä molemmilla oli takanaan vain tuskallisia muistoja Italiasta, kuolemaa ja surua. He molemmat olivat menettäneet kaiken ja saaneet toinen toisensa lohdutuksekseen. Heidän oli helppoa olla toistensa seurassa, vaikka he olivatkin täydellisen erilaisista lähtökohdiltaan. Domenico oli toisinaan kuin haavoitettu lapsi ja kykeni osoittamaan tunteitaan vain huutamalla. Hän oli niin nuori ja kaiken oli aina tapahduttava silmänräpäyksessä. Toniolla taas oli kaikki aika puolellaan, eikä enää mihinkään kiire. Kuitenkin heidät oli tarkoitettu toisilleen ja yhtä varmasti kuin Tonio tiesi sydämmensä lyövän, niin Domenico tunsi liekin joka oli alkanut polttaa häntä melkein liian kuumana kestää.

"Rakas.."Hän oli paneutunut varoen pojan viereen ja kääntänyt tämän kyyneleiset kasvot itseensä. Kuivannut kosteat posket niin hellästi, kuin suinkin oli kyennyt. Domenico oli pitänyt vielä silmiään kiinni, vaikka hän jo kokemuksesta tiesi, ettei dramaattinen ilme enää enteillyt välitöntä raivon purkausta, sillä poika oli jo tyyntynyt. Hän oli suudellut hellävaroen täyteläisiä huulia ja kuljettanut sormiaan pitkin hienoja kasvonpiirteitä..

Hän oli työntänyt varovaisesti kielensä pojan huulien väliin ja tämä oli vastannut nälkäisesti.Tietysti hän ymmärsi sellaisen halun, koska kamppaili itsekin sen kanssa. Hän oli ajatellut, että pidättäytyminen johtaisi ennemmin tai myöhemmin siihen, että Domenico löytäisi uuden kohteen palaville tunteilleen. Joskin se oli toiveajattelua, sillä poika ei saanut vieraiden lähettyvillä sanaa suustaan.
Ja hänen olisi ollut mahdotonta lähteä itse, sillä poika oli kutsunut hänet. Ensiksi hänen tosinimellään ja sen jälkeen vielä kotiinsa..

"Tonio minä en aio enää odottaa, minä olen päätökseni tehnyt. Minä haluaisin olla.. En mitään muuta, kuin sinun orjasi." Poika oli noussut vuoteesta ja polvistunut sen viereen, tehden ikäänkuin hyvin suloisella tavalla selväksi, että oli aikonut antautua vaikka väkisin.
Ehkä sinä pystyt kontrolloimaan sitä. Domenico oli luonut Tonioon suloisen ja alistuneen katseen silmäluomiensa lomasta. Katsetta oli ollut melkein mahdoton kestää.

"Sinä et tiedä, mitä sinä pyydät" Hän oli huokaissut, ojentaen kätensä Domenicolle, joka oli tarttunut heti käteen ja noussut alastomana Tonion syliin. "Voi pyhä jumala, kuinka ihana sinä olet lapsi" Hän oli vetänyt tämän syliinsä, niin että saattoi tarkastella täydellistä kehoa. Hän oli kuljettanut käsiään tämän kylkiä pitkin alas lanteille ja siitä pakaroille. Sade oli ropissut rauhoittavasti ikkunalautoihin ja kaikki oli ollut niin kaunista.

Tonio oli kumartunut painamaan suunsa hänen kaulalleen ja Domenico oli tuntenut terävien hampaiden etsivän paikkaa... Hampaat olivat läpäisseet ihon ja hän oli tuntenut, kuin puutuvansa siitä kohdasta, mistä toinen hänen vertaan imi.
Domenico oli kuullut Tonion lempeän äänen mielessään, ja vajonnut jonkinlaiseen transsiin, Tonion pidellessä häntä vahvoilla käsivarsillaan. Hän oli valittanut kivusta, mutta se ei ollut ollut hänen omaa kipuaan, vaan jotain syvempää ja vanhempaa kipua, jonka hän oli tajunnut yllätyksekseen olevan Toniosta peräisin. Sitten hän ei ollut muistanut hetkeen mitään. Ja hänen herätessään, oli Tonio istunut tuolilla hänen sänkynsä vierellä, pidellen hänen rannettaan, kuin mitaten pulssia.
Tonio oli sitonut haavan hänen kaulassaan, kun hän oli vielä nukkunut. Hän oli tuntenut vointinsa heikoksi, mutta siltikin onnelliseksi. Melkein euforiseksi. Kipu oli estänyt häntä kääntämästä päätään, sillä koko kaulan alue oli ollut turta ja tulehtuneen oloinen, Hän oli nyyhkäissyt, mutta Tonio oli lohdutttanut häntä sanoen: "Älä huoli. Se ei ole kauan kipeä. Lepää vielä. "

"Onko sinun hyvä olla? Mies oli kysellyt sivellen hänen otsaansa viileillä sormillaan. Se oli tuntunut ihanan rauhoittavalta. Hän oli nyökännyt silmät suljettuina.

skye
Viestit: 31
Liittynyt: Ti Heinä 18, 2006 21:34

Re: Aamutähden poika

ViestiKirjoittaja skye » Su Syys 26, 2010 23:50

KOSTON ENKELI


Eräänä iltana, heidän mennessään syömään, erääseen Domenicon huoneiston lähellä sijaisevaan, suosittuun ravintolaan, muuan epämiellyttävä henkilö tunkeutui heidän seuraansa.
Mies tuli baaritiskillä heidän seuraansa ja käyttäytyi kuin olisi tuntenut Domenicon ja Tonion entuudestaan.

- Ah mutta ketkäs ne siinä, yön pimeyden turvin hiipivätkään harjoittamaan sairaita taipumuksiaan. Mies totesi, aivan kuin muina miehinä tilatessaan itselleen juotavaa.

Ensin Domenico oli varma että oli kuullut väärin, tai että kyseessä oli vain joku hullu, mutta kelle muulle toteamus olisi esitetty, sillä oli vielä aikainen ilta, eikä baarin puolella ollut ketää muuta kuin he, lukuunottamatta tarjoilijaa.
Tämä seisoi tiskin takana kaiken kuulleena ja nähneenä. Välinpitämätön, kivettynyt ilme kasvoillaan.

-Anteeksi mitä sanoitte? Kysyi Tonio asettuen haastavasti miehen eteen.

- Mutta Antoine. Etkö sinä tunne minua mon ami.. Mies nosti hattuaan ja alta paljastuivat vaaleat, miltei värittömät hiukset, sekä hyvin komeat mutta samalla julmat kasvot.

-Satanael! Minä luulin, että sinut siirrettiin toisiin tehtäviin viimeksi tavatessamme. Tonion ääni ei paljastanut hänen järkytystään.

Domenico seurasi tilanteen kehittymistä hämmentyneenä taustalta. Hän ei ollut ikinä nähnyt Toniota näin poissa tolaltaan.

- Älä järjestä kohtausta.. Sähähti. Satanaeliksi kutsuttu. -Minut on ylennetty, enkä sitäpaitsi käytä sitä nimeä enää. Minua kutsutaan nykyään "C'esaireksi. Mies lisäsi itserakkaasti..

-Ah.. Tonio nojautui baaritiskiin ja Domenico tunsi, että Tonio mietti kuumeisesti seuraavaa siirtoa. Tunnelma oli niin kireä.

-Etkö esittelisi meitä Tonio? Hän kysyi ujosti.

Samassa tämä Cesaireksi itseään kutsuva, oli työntänyt Tonion syrjään ja seisoi synkkänä hänen edessään. -Taivassyntyinen..Sehän sinun nimesi on, eikö vain? Tämä jyrisi.

Domenico tuijotti ällistyneenä miestä, joka oli työntynyt hyvin lähelle ja nyrpisti nyt myrkyllisesti suutaan. Ohimenevan hetken ajan Domenico saattoi nähdä miehen kultaisen solmioneulan ja sen omiuisen symbolin, jossa oli kuvattuna pyörä, jonka ulkokehällä oli neljä siipeä, joissa oli silmiä.
Siinä samassa Tonio oli ehtinyt heidän väliinsa, tarttuen miestä kauluksesta ja painanut hänet baaritiskiä vasten. Baarimikko perääntyi ja huusi ovimiestä avukseen.

-Etkö jo luovuttaisi Satanael. Tonio kysyi hyvin hijaisella ja maanittelevalla äänellä.

Mies repäisi Tonion kädet kaulaltaan. -Pidä saastaiset kyntesi erossa minusta, senkin sodomiitti epäsikiö. Hän sanoi tämän hymyssäsuin, painottaen sanaa "saastainen",
nostaen samanaikaisesti kätensä ilmaan, kuin antautuakseen. Ele, oli tietysti tarkoitettu tarjoilijalle. Mies puhui yhtä hiljaisella äänellä, kuin Tonio äsken.:

-Minä en ole täällä asioimassa sinun kanssasi vampyyri. Joten minulla ei myöskään ole kanssasi eripuraa. Mutta vannon että näemme vielä.

Hän kääntyi Domenicon puoleen lähtiessään.Nosti hattuaan ja sanoi merkitsevästi. -Tapaamme vielä Taivassyntyinen.

Sitten mies oli poissa. Tonio tuijotti kauan hänen jälkeensä sanomatta sanaakaan.

-Kuka se oli? Domenico uskaltautui viimein kysymään.

- Hän yritti tappaa minut, kun näin hänet viimeksi vuosia sitten. Tonio mutisi miettivän näköisenä.

-Mutta kuka hän oli? Domenico tivasi.

-Hän yritti tappaa minut vuosia sitten, siinä melkein onnistuen. Satanael oli kuitenkin onnistunut herättämään hänen kannaltaan ei toivottua huomiota, tietyissä tahoissa, joten hänen oli paettava.Hän palvelee kahta herraa. Valoa ja pimeyttä. Ihmisiä ja vempyyrejakin hän vihaa koska he voivat syntyä ja kuolla, sekä valita oman tiensä. Hän on varsinainen koston enkeli. Nyt hän on jostain syystä kiinnostunut sinusta.. Enkä voi suuremmin sanoa pitäväni tästä tiedosta. Tonio kääntyi vihdoin Domenicoon päin, mutta tämän ajatukset askartelivat vielä jossakin muualla. Domenico tunsi, että mies tarkoituksellisesti salasi jotain muistoaan häneltä.

-Eikö minun pitäisi tietää tästä asiasta, jos olen ikävyyksissä ja hän on yrittänyt vahingoittaa sinua jo aikaisemmin. Domenico tarttui häntä käsivarresta. - Mitä se taivaanlapsi homma merkitsi? Hän kutsui minua siksi?

-Sinun ei tarvitse tietää hänestä muuta, kuin että hän on hullu ja vaarallinen ja jos hän yrittää lähestyä sinua, sinun on kutsuttava minua heti. Tiedät miten se tapahtuu..Tonio tarttui häntä hartioista ja katsoi tiukasti silmiin.

- Hän ei siis ainakaan ole vampyyri, vai mitä Tonio? Domenico kysyi varovasti. - Minä olen nähnyt sen merkin hänen solmioneulassaan aiemminkin. En vain saa päähäni missä..

-Ei. Hän ei ole minun kaltaiseni, mutta vihaa kyllä meitä. Sinä olet hänelle kaikkein vastenmielisin. Sinä edustat hänelle ihmistä, joka on loannut itsensä ja samalla muistutat häntä langenneista, joihin hän kuuluu itsekin.Tonio puhui kuin itselleen.

-Hän on kostaja ja syyttäjä samanaikaisesti, eikä anna armoa. Hän on alempiin, aineellisiin maailmoihin sidottu, mutta hänen on palveltava valtaistuimia taivaallisessa hierarkiassa. Niin on olut aina maan luomisesta asti. Hänet tunnetaan myös Samaelina helvetin sanansaattajana.

-Jotkut kutsuvat häntä myös lusiferiksi, mutta se on jo liioittelua.

Domenico kuunteli Tonion selontekoa ja tunsi, kuinka joka ikinen ihokarva nousi pystyyn hänen niskassaan. Hänen silmänsä kostuivat järkytyksestä.
He istuivat vaitonaisina pöytään. Hyvä tuuli oli tipotiessään ja tummia pilviä oli alkanut kerääntyä heidän tähtien valaisemalle yötaivaalleen. Domenico tunsi voimakasta halua antaa ylen.Tai edes nauraa hysteerisesti. Asiaa ei tietysti helpottanut Tonion silminnähtävä huolestuminen, sillä hän ei yleensä jäänyt suremaan pikkuasioita. Domenico tajusi kyllä, että asiat eivät nyt olleet tolallaan, vaikkei hän ollut ymmärtänyt puoliakaan Tonion sanoista. Hän luotti silti siihen että Tonio kyllä kertoisi aikanaan kun näkisi sen tarpeelliseksi.
Kuin vastauksena näihin ajatuksiin, Tonio ojensi hänelle kätensä pöydän yli ja hän tarttui kiitollisena viileisiin sormiin.

- Sinulla on varmasti paljon kokemuksia elämäsi varrelta..Mahtaa olla vaikea muistaa niitä kaikkia..Domenico yritti aloittaa keskustelua,mutta turhaan.Tonio oli edelleen matkojen ja aikojen päässä tästä pöydästä.

-Tonio! Hän lausui miehen nimen.- Kuuletko mitä minä sanon sinulle?

- Niin bambino.. Kuulen kyllä. Mies oli edelleen omissa mietteissään. - Minulla on erillainen käsitys ajasta ja samalla minussa on enemmän kapasiteettia, vain ja ainoastaan miellyttäviä muistoja varten. Sen takia en tunnistanut heti tuota pöyhkeilevää psykopaattia. Hän jatkoi happamasti, sytyttäen samalla savukkeen itselleen.

Hän tarjosi jostain syystä aina Domenicollekin savuketta, vaikka varmasti tiesi ettei tämä polttanut. Nyt Domenico kuitenkin teki poikkeuksen rauhoittaakseen hermojaan ja antoi miehen sytyttää savukkeen itselleen.
Poltettuaan Tonio halusi lähteä eikä, Domenico pannut vastaan, sillä harvoinpa hän oli istunut ravintolassa, yhtä latistuneissa tunnelmissa.

He kävelivät vaitonaisina kohti Domenicon huoneistoa, jossa Tonio nykyään asui, nousten portaat ylös hänen ullakkohuoneistoonsa ja sulkeutuivat sinne jotenkin pelokkaina. Tonio kävi laittamassa kylpyveden juoksemaan, sillä lämmin vesi tuntui hänestä mukavalta ja rauhoittavalta. He riisuivat hellästi toisensa ja menivät rentouttavaan veteen. Amme ei ollut iso ja he mahtuivat siihen ainoastaan niin, että Domenico nojasi selkäänsä Tonion rintaa vasten ja molempien täytyi pitää jalkojaan koukussa. Mutta se ei heitä haitannut. He kävivät usein kylvyssä näin ja joskus he olivat juoneet siellä shampanjaa, jota Tonio oli taikonut jostain.

-Sinun on syytä muuttaa minun luokseni. Se ei pidättele häntä kovinkaan kauan, mutta saammepahan vähän pelivaraa. Sanoi Tonio nostaen häntä samalla leikkisästi polvien alta.

Domenico ähkäisi.-Nyt ei ole tämän aika. Minä en ensinnäkään muuta mihinkään. Tämä on meidän kotimme, eikä kukaan aja minua pois täältä. Eivät taivaan enkelitkään. Hän lisäsi sanojensa ponneksi.

-Hän haluaa tappaa meidän kaltaisiamme. Usko minua. Sinä ajattelet että olemalla hiljaa ja ystävällinen sinut jatetään rauhaan, tämä olento ei niin tee. Se on peräänantamaton ja varustettu yliluonnollisilla voimilla.
Minä pelkään, etten voi suojella sinua häneltä, vaikka kuinka tahtoisin. Sanoi Tonio ääni synkkänä huonoista enteistä, jotka kohtalo oli taas hänen tielleen heittänyt.

Mies oli yht´äkkiä raivoissaan - Minä kun halusin vaan elää rauhassa sinun kanssasi, mutta minut on kirottu ja minulta halutaan viedä oikeutus pienimpäänkin onnenmuruseen!

-Lakkaa nyt jo puhumasta itsestäsi! Huudahti Domenico..- Minuthan se haluaa..- Se sanoi, ettei sillä ole sinun kanssasi keskeneräisiä asioita. Hän tunsi itsensä jotenkin hysteeriseks, nimittäin Toniosta oli paljastunut ennenkokematon dramaattinen puoli.. Eikä nyt, Satanaelin sanoin ollut aikaa järjestää kohtausta.

-Me lähdemme täältä nyt. Kivahti Tonio.

-Emmekä lähde! Minä pysyn kotonani.. Domenico intti.

-Suu suppuun. Nyt sinä saat luvan tehdä mitä minä sanon.. Mies tarttui rivakasti häntä kädestä ja veti hänet ammeesta.

-Mitä ihmettä! Tonio ei ollut yleensä tällainen aikaisemmin. Eikä hänen koskaan ollut täytynyt pakottaa Domenicoa mihinkään, vaikka olisi helposti voinut käyttää vampyyrin mielenhallintaa Domenicon johdatteluun.

Tonio ei ollut syönyt päiväkausiin, joten hänen täytyi nyt olla siinä pisteessä, jossa petoa hänessä oli mahdotonta pidätellä.

-Pakkaa tavarasi! Se käski uhkaavalla äänellä ja hän teki työtä käskettyä.

Hänen sulkiessaan putkikassin vetoketjua, vampyyri tarttui yllättäen häntä takaa ja viskasi sängylle, kuin jonkin tahdottoman rievun.Se naulitsi hänen vartalon hetkessä alleen.
Väkivaltaisesti se väänsi häntä kaulasta, upottaakseen hampaansa valtimoon. Domenicon pannessa vastaan, vampyyri upotti hampaansa hänen huuleensa ja pieni verivana valui suupielestä poskelle. Poika päästi tukahtuneen voihkaisun ja sai käännettyä päätään vähän sivuun.
Heidän molempien kasvot olivat tahriutuneet hänen vereensä. Vampyyri jaksoi vain vaivoin hillitä itseään. Tonion hurjissa silmissä ammotti ikivanha ja pohjaton nälkä. Veren nälkä.
-Älä vastustele.. Se murisi mehmeästi, mutta äänen painosta Domenico oli jo oppinut tietämään, milloin ei ollut leikin aika ja nyt vampyyri oli vähällä menettää hermonsa.

-Meidän on mentävä!! Hän painoi tyynnytellen kätensä Tonion kalpealle poskelle ja liutti kättä, niin että miehen terävät kulmahampaat saattoivat tavoittaa hänen ranteensa sisäpinnan läpikuultavaa ihoa.

-Tonio.. Hän toisti vetoavasti.

Hän erotti Tonion pupillit jostakin, mielipuolisen katseen syövereistä . Ne olivat hyvin pienet. Aina sisäänhengittäessään, mies värisytti sieraimiaan, kuin vainun saanut ja pian hyökkäykseen valmistautuva eläin. Vampyyri tarttui ojennettuun ranteeseen, paikkaan johon se ei ollut vielä kertaakaan upottanut hampaitaan.Se rikkoi ihon melkein liian helposti. Domenico värähti kivusta ja tunne siitä, että hän tarvitsi tätä yhtä voimakkaasti, kuin vampyyri, pyyhkäisi hänen ylitseen vieden hänet armeliaaseen unohdukseen. Se oli kuin oopiumia.

Hän oli menettänyt tajuntansa ja herätessään hän tajusi olevansa ventovieraassa sängyssä. Sänky oli vanhanaikainen ja katos, josta molemminpuolin roikkuvat tummanvihreät prokadiverhot, estivät häntä näkemästä tarkemmin missä hän oli. Hän ikävöi Toniota kovasti ..Poika oli vampyyrin hyökkäyksen jälkeen hyvin heikko ja ainoastaan se, että mies oli lähellä, esti hänen mieltään hajoamasta ja häntä vajoamasta pohjattomaan ja tympeään pimeyteen.

-Tonio. Hän kuiskasi verhojen hämäryydelle. Ja kuuli siinä samassa liikettä huoneesta.

Pian mies oli hänen lähellään ja rauhoittava helpotus valtasi Domenicon. Mies nosti peittoa ja pujahti hänen viereensä. Heidän vartaloittensa yhtyessä, hän totesi että heidän jäsenensä olivat yhtälailla kylmät. Hän saattoi vajota uudestaan kuolemankaltaiseen tiedottomuuteen, Tonion kääntäessä hänet varoen vatsalleen ja työntyessään hyvin hitaasti ja hellästi hänen sisäänsä.

Domenicon herätessä uudelleen, hän saattoi yhä kuulla, sekä tuntea miehen huoneessa. Hän kuuli kuinka paperi rahisi ja ajatteli miehen ehkä kääntelevän kirjan sivuja. Verho oli vedetty sängyn edestä niin, että lepattava kynttilän liekki saattoi juuri ja juuri antaa valoa tummanvihreään hämäryyteen.
Hän nousi ylös vuoteesta ja tunsi jäsenensä taas luotettaviksi ystävikseen.

- Ah sinä olet hereillä. Sanoi Tonio jotenkin ujosti.- Olen valmistanut tukevan aamiaisen. -Siinä on viskillä liekitettyä entrecotea sinappikastikeessa, parsan- ja pikkupapujen kanssa. Tonio näytti jotenkin itserakkaalta, suorituksensa johdosta. Ja Domenicon oli vaikea olla nauramatta heikosta olostaan huolimatta.

- Missä on alkuruoka? Hän kysyi ylhäisesti, pidätellen nauruaan.

-Tässä. Mies ojensi hänelle Bloodymaryn, jossa tökötti vehreä varsiselleri.

Domenico ei voinut sietää bloodymaryä, mutta kumosi juoman mukisematta. Ja sen rauhoittava vaikutus aloitti matkansa lamauttavana keskushermostoon.
Syötyään hän tunsi saaneensa voimansa ja mielenmalttinsa takaisin ja kykeni jo kiinnostumaan Tonion touhuista huoneessa.

-Onko tämä joku museo? Hän hämmästeli ikkunatonta huonetta, joka oli valaistu kynttilöin. Seinät oli peitetty kuvakudoksin, joihin oli kirjailtu kuvia kauriista ja sitä metsästävistä miehistä. Huoneen yksi seinä oli pelkkää kirjahyllyä, jossa ikivanhat ja tomuiset opukset odottelivat vuoroaan, josko joku taas olisi kiinnostunut vanhoista viisauksista. Huonekalut olivat myös, niinkuin sänkykin jostakin tuhatkuusisataa luvulta ja seinillä olevissa tauluissa oli kuvattuna tuntemattomia herroja ja ja rouvia.Domenico epäili olevansa maan alla. Laipion hirret olivat mustuneet ja niistä roikkui pölyä sekä hämähäkin seittiä.

- Tämä on minun kotini, mutisi Tonio.

- Ah. Onpas maskuliinistä.. Mutta ei järin viihtyisää.. Hän pilkkasi lempeästi Toniota.

- Ole hiljaa ja tule tänne auttamaan minua. Käski mies.

Hän nousi vuoteesta peittoon kääriytyneenä ja meni mahonkisen kirjoituspöydän ääreen, missä Tonio selasi vanhoja asiakirjoja. Hän meni seisomaan Tonion taakse ja asetti kätensä miehen hartijoiden ympärille, painaen samalla suudelman tämän poskelle. -Mitä sinä teet? Hän kysyi. Mies kääntyi häneen päin ja veti hänet syliinsä peittoineen päivineen.

- Minä etsin erästä vanhaa astrologista karttaa, erään henkilön ennustetusta syntymästä. Hän mutisi.

-Minä en näe, miten saattaisin olla avuksi, sillä en ymmärrä astrologiasta mitään.. Domenico sanoi kumartuen paperin ylle, jossa oli kuvattuna jonkinlaisia astrologisia symboleja sekä kirjoitusta latinaksi. Domenicon oli mahdoton saada selvää mitä siinä luki, sillä koukeroinen vanha tyyli oli hänelle vierasta. Eikä hän ollut koskaan vaivautunut opiskelemaan latinaa kovin innokaasti. Tämäkin vaikutti joltain muinaiselta kirkkolatinalta.

- En minäkään siitä mitään ymmärrä pahus vieköön..Virkkoi Tonio.- Sen pitäisi olla sinun astrologinen profiilisi.. Hän jatkoi.

-Mitä!! Minun.. miksi ihmeessä se on sinulla ja kuka sen on oikein tehnyt.. Tämä yllättävä tieto sai Domenicon lopettamaan leikinlaskun.

- Se on minulla syystä, että harrastan ja kerään vanhoja kirjoja ja minulla on yhteyksiä tiettyihin tahoihin. Ja itse kartan, on tehnyt kolmesataa luvulla elänyt persialainen gnostikko Bahadur Ataullah. Sinun syntymäsi aikoihin taivaankappaleiden asento ennusti hallitsijan syntymää, tai jotakin suurta tapahtumaa. Tonio iski silmää hänelle puhuessaan.

Tonion sen hetkinen äänensävy ärsytti Domenicoa suunnattomasti. Välillä mies käyttäytyi alentuvasti häntä kohtaan. Yleensä ollessaan ajatuksissaan. Silloin hänestä sai käsityksen, ettei hän olisi millään jaksanut ruveta avaamaan Domenicolle, hänen käsityskykynsä ylittäviä asioita.

Alkuun Tonio ei ollut kertonut hänelle mitään elämästään, mutta Satanaelin ilmaannuttua Tonion menneisyydestä, hänen oli lopulta, jo Domenicon turvallisuuden tähden täytynyt kertoa miten asian laita oli.
Hän tiesi nyt että Tonio oli kaksisataaviisikymmentäseitsemän vuotias ja syntynyt Roomassa vanhaan ja arvostettuun sukuun. Hänen isänsä oli päättänyt, että poika loisi loistavan uran Vatikaanissa. Kunniallisena, kirkollisessa virassa. Ehkäpä jopa korkeimmassa kaikista. Ja näin olisikin epäilemättä tapahtunut, jollei nuori Tonio olisi ollut niin ylenmäärin kiinnostunut ympärillään puhaltavista uusista tuulista. Häntä vetivät puoleensa viini, runous sekä naiset. Sekä muuan paholaismainen tuttavuus, joka tutustutti Tonion mustaan magiaan. Ja näin kohtalo oli sitten kuljettanut hänen tiensä aivan muihin suuntiin. Hän oli tavannut miehen joka teki hänestä sen mitä hän nyt oli.

Tonio oli tavannut miehen erään heidän yhteisen tuttavansa kautta, joka harjoitti mustaa magiaa. Mies. Benigno nimeltään, oli lumonnut Tonion maailmanmiehen elkeillään ja tiedoillaan, jotka eivät tuntuneet olevan tästä maailmasta. Ja yhdessä he olivat matkanneet Venetsiaan tapaamaan mustaa mestaria, johon mies halusi Tonion tutustuttaa. He olivat osallistuneet mustaan messuun, Lidon saarella olevassa palatsissa. Ja tuona yönä Toniosta tehtiin vampyyri.

Satanael oli oma lukunsa. Olento kuului vanhaan sukuun, joka liikkui suvereenisti missä tahansa alemmissa, lihallisissa maailmoissa ja näiden välillä olevilla tasoilla. Hän metsästi langenneita ihmisiä, syöden heidän sielujaan.
Tämä oli yksi niistä, Tonion mielestä Domenicon käsityskyvyn ylittävistä asioista, joita oli turha yrittää tälle selittää, mutta Domenico vaistosi, että mies oli kauhuissaan, eikä kyennyt itsekään ymmärtämään asiaa. Miksi joku tahtoi niin kiihkeästi tuhota hänet, sillä hän ei ollut koskaan tahtonut vampyyriksi, vaikka saikin syyttää omaa tyhmyyttään ja nuorta romantiikan nälkäistä sydäntään tapahtuneesta. Hän oli kuitenkin ollut, niinkuin Domenicokin nyt, lumouksen alaisena. Tonio oli edellisen kerran, kohdatessaan Satanaelin, välttänyt juuri ja juuri kauhistuttavan kohtalon tämän käsissä.

- Sen mukaan sinä olet jonkinlainen, kahden maailman, tämän meidän tuntemamme, sekä astraalisen korkeamman ymmärryksen yhdistävä alus. En ymmärrä tätä itsekään, mutta tämän takia Satanael on kiinnostunut sinusta. Hän palvelee taivaallisia valtaistuimia, joiden uskotaan kristillisessä mytologiassa edustavan yhdeksänportaisen enkelihierarkian ensimmäisen hierarkian kolmatta kuoroa, jotka toimivat jonkinlaisina aluksina ja sanansaattajina.. Paljon muuta tietoa en ole vielä onnistunut löytämään, joten älä kysele typeriä vähäänaikaan.

- Hyvä!! Domenico puuskahti ja meni kirjahyllyn luo.. Hän siirtyi tutkimaan hivenen uudenpia teoksia ja löysi vanhan niteen, jossa esiteltiin kristillistä symboliikkaa. Hän selasi sivuja välinpitämättömästi, kunnes jokin kiinnitti hänen huomionsa. Eräälle sivulle oli kuvatttuna neljä rengasta joiden ulkokehällä oli neljä siipeä, joissa oli silmiä.

-Tämän minä tunnen..Hän mutisi itsekseen.

-Mitä? Havahtui Tonio ja kurkisti kirjan sivua hänen olkansa yli.

- Siinä on kuvattuna valtaistuimien symboli. Hän selitti.- Jotkut uskovat sen olevan muinainen lentävä lautanen, jota Hesekielin kirjassa kuvataan.. Tonio jatkoi hymähtäen.-Hyvä huomio, mutta se ei anna paljoakaan lisävaloa tähän sinun asiaasi.

-Mitenkä niin, saanen huomauttaa, että en olisi ikinä edes törmännyt koko kostajaan ilman sinua.. Domenico oli puolustuskannalla.

-Saanen huomauttaa että kyseinen kostaja ei ole minun perässäni, vaan sinun. Hyvä taivaallinen astiani. Mies vastasi kuivasti.

Domenicoa kylmäsi taas. - Miksi se vihaa minua? Hän kysyi surkeana.

Tonio veti hänet suojelevasti itseään vasten. - En tiedä.. Se on psykopaatti ja pitää sinua jonkinlaisena antikristuksena.. Tonio veikkasi .- Kyllä me jotakin keksimme. Olet turvassa täällä, sillä olemme vanhan kirkon alla, kellarissa ja langenneet eivät voi kutsumatta tulla pyhään huoneeseen.

-Kukas sinut sitten tänne kutsui? Kysyi Domenico ääni värähtäen, muistaessaan heidän ensimmäisen yönsä ja sitä seuranneen aamun, jolloin hän oli pyytänyt Tonion kotiinsa ja mies oli moittinut häntä typeryydestä.
Tonio oli selvittänyt hänelle, että ihmiset saivat syyttää itseään, joutuessaan henkimaailman ahdistelemiksi, sillä mikään pimeyden olento ei voinut tulla kutsumatta sisälle. Ja jos niitä tahtoi kutsua, oli valmistelut tehtävä huolella ja manattava henki, oli syytä kutsua suojaavan piirin sisälle, jossa sitä voitiin kontrolloida ja halutessa käskeä.

-Puutarhuri ja hänen ystävänsä, jotka myös asuvat täällä. Vastasi Tonio hänelle.

-Komeitakin? Domenicon ääni ei paljastanut mustasukkaisuutta, mutta Tonio tiesi hänen kaikki ajatuksensa ja vastasi hyväntuulisena:

-Pikemminkin kauniita. Tonion äänessä kupli taas tuttu leikinlasku, jota Domenico niin rakasti.

-He ovat auttaneet minua paljon.. Jatkoi Tonio. Achille ja Alison..

-Ovatko hekin kenties ulottuvuuksien välisiä olentoja? Kysyi Domenico tekeytyen sarkastiseksi.

-He ovat ihmisiä..Tyttö ja poika. Heillä on harvinainen sairaus, joka estää heitä olemasta auringon valossa, joten heidän oli jokseenkin helppo hyväksyä minut.

-Itseasiassa he pyysivät minua muuttamaan heidät vampyyreiksi, johon en luonnollisestikaan suostunut, mutta lupasin opettaa tytölle magiantietoni ja vastapalvelukseksi he kutsuivat minut tänne asumaan.

- Olen siis vampyyrin pesässä.. Mutisi Domenico antaen katseensa kiertää huoneen pölyisissä nurkissa.- Eikö tyttö voi tulla siivoamaan paikkoja? Hän kysyi nyrpistäen nenäänsä.

- Sinä et tunne Alisonia. Tonio hohotti ääneen.- Itseasiassa olin ajatellut panna sinut töihin..Hän jatkoi virnuillen.

skye
Viestit: 31
Liittynyt: Ti Heinä 18, 2006 21:34

Re: Aamutähden poika

ViestiKirjoittaja skye » Su Syys 26, 2010 23:53

ALISON JA ACHILLE


Samaisena yönä hän tapasi sisarukset, jotka olivat kutsuneet Tonion luokseen. Heidät oli kutsuttu illalliselle Alisonin ja Achilleen luokse. Domenicoa jännitti mielettömästi. Sillä hän oli hyvin ujo, muiden kuin Tonion seurassa.
He kävelivät vanhan hautausmaan poikki, pieneen metsikköön missä nökötti pikkuruinen talo, joka sekin oli vanhojen hautakivien lailla kuin puoliksi maan nielaisema. Tonio nosti kätensä oven kolkuttimelle ja ovi kumahteli ontosti.Talon perustusten täytyivät olla läpimädät. Ovi aukesi lennähtäen ja heidän edessään seisoi kelmeäihoinen mies jolla oli kuparinpunaiset hiukset. Nuorukainen näytti tavanomaiselta ja Domenico oli hivenen pettynyt, sillä oli ajatellut että kaikkien Tonion tuntemien henkilöiden täytyi olla jollakin tapaa erikoislaatuisia. Mies teki kädellään liikkeen, jonka tarkoituksena oli mitä ilmeisemmin kutsua heidät sisään. Hän seurasi Toniota hämärään, myrskylyhdyillä valaistuun halliin. Kauhistuksekseen hän huomasi että hallin seinät olivat täynnä hyllyjä, joissa irvisteli kellastuneita pääkalloja ja homeisia luita. Kuinka vastenmielistä, hän ajatteli ja yritti olla katsomatta kalman hajuisia kapistuksia. Tottakai hän tiesi etteivät vanhat luut voineet vahingoittaa enää ketään, mutta jotakin kamalaa muutoin tyhjässä huoneessa oli.

Mies jonka Domenico otaksui olevan Achille, Katsoi häntä halveksuvasti, sillä tämä oli nähnyt hänen ilmiselvän vastenmielisyytensä.

-Joskus maa hylkii luita ja silloin minun tehtäväni on kerätä ja säilöä ne tänne.. Hän kuiskasi ääni kunnioitusta väristen ja ojensi kätensä, nostaakseen melkein hellästi, kaatuneen sääriluun pystyyn seinää vasten.

"Tämähän on mieletöntä." Hän ajatteli, hakiessaan epätoivoisesti turvaa vampyyristä.. Mieletöntä..

-Saanko esitellä ystäväni Domenicon. Tonio asetti kätensä hänen olalleen.

Achille kääntyi vastentahtoisesti rakkaiden luidensa parista Domenicoon päin. - Olen Achille. Tonion ystävä on milloin tahansa tervetullut palais du cranen siunattuun lepoon.

Käytöstapoja miehellä ei ollut, vaikka tervehdyksen olisi tietysti voinut, jossakin haudankaivajain killan syystapaamisessa, käsittääkin vieraanvaraisuudeksi.

Domenico tyytyi ainoastaan nyökkäämään.
He seurasivat Achilleen veretöntä hahmoa, pitkin lukuisia, labyrinttimaisia käytäviä. Domenico ajatteli että heidän täytyi olla maan alla, sillä ulkoapäin talo oli näyttänyt niin pieneltä, ettei se voinut mitenkään kätkeä uumeniinsa mitään näin laajaa.

Achille johdatti heidät ovelle, jonka takaa he saattoivat kuulla surullisena soljuvan sopraanon, jota säesti, jos mahdollista vieläkin surumielisempi barokki kitara. Achille koputti oveen ja se lennähti edellisten tapaan selälleen. Ovella heitä oli odottamassa nuori ja hyvin kalpea tyttö. Henki salpautui Domenicon kurkkuun, sillä mitään niin umoavaa, hän ei muistanut ikinä nähneensä. Pitkät hiukset olivat palmikoitu ohimoille ja suurien, hiilenmustien ripsien kehystämä, kirkkaanvihreiden silmien katse aivan kuin vangitsi sisään pyrkijät hetkiseksi ovelle.

-Rakkaat ystävät tervetuloa. Sinähän oletkin varmasti suloinen Domenico, joka on varastanut Antonion sydämmen.. Hän hymyli heille surumielistä hymyään ja Domenico piti hänestä heti. Tytöllä oli päällään kaunis, laskeutuvasta kankaasta ommeltu violetti, empirelinjainen puku, jossa oli kirjailtu ja hyvin paljastavaksi jätetty miehusta. Alison oli melkein epäinhimillisen kaunis ja ainoa sisaruksia yhdistävä tekijä tuntui olevan silmien vihreä väri ja kuparin punerrus hiuksissa.

Alison tarttui ensin Toniota käsistä ja suuteli tämän poskia hyvin tuttavallisesti. Domenico tunsi mustasukkaisuuden piston jossakin sydänalassaan. Hän huomasi Achilleen katseen. Mies oli mitä todennäköisemmin huomannut hänen mitättömyytensä ja katsoi häntä nyt häpeilemättömillä vihreillä silmillään.
Mutta ennenkuin Domenico ehti reagoida epäystävälliseen katseeseen, oli hänet jo temmattu Alisonin hellään syleilyyn.

-Suloinen olento.. Olet jopa ihastuttavampi kuin Tonio osasi kuvailla. Hän tarttui hellästi pojan kasvoihin ja suukotti myös tämän poskia.

Domenico punastui hiusmartoaan myöten, sillä hänellä ei ollut juuri minkäänlaista kokemusta vastakkaisesta sukupuolesta, lukuunottamatta äitiään ja isoäitiään.

-Ki..kiitos Mademoiselle.. Olette erittäin ystävällinen. Hän änkytti hämmästyneenä..

- Voi kutsukaa minua Alisoniksi. Jättäkäämme muodollisuudet väliin.. Olen tietoinen hankaluuksistanne poikakulta. Alisonin kasvoille nousi huolestunut ilme, hänen pidellessä Domenicoa vielä otteessaan.

Domenico tunsi olonsa kiusaantuneeksi. Alison oli tuskin häntä vanhempi joten "poikakulta" tuntui jotenkin sopimattomalta.Toisaalta Tonion kanssa hän oli jo alkanut tottua epätavallisiiin ihmisiin sekä vielä epätavalisempiin tilanteisiin.

-Achille! Ota heti vieraiden päällysvaatteet senkin pölvästi.. Missä sinun käytöstapasi ovat!! Alison torui veljeään.

Tytön käytös oli täysin vastakohta veljen pälyilevälle olemukselle ja Domenicosta alkoi tuntua, että jurottavaa Achillea oli jotenkin helpompi käsitellä kuin Alisonin luonnonvoiman kaltaista olentoa.
Hetken ympäristöä tarkasteltuaan, Domenico totesi sen yllättävää kyllä kotoisaksi ja tyttömäisen romanttiseksi. Kattopalkeissa kuivui ilmeisesti Alisonin itsensä valamia mehiläisvahakynttilöitä, joita hän oli nähnyt myös Tonion luona.
Roosan värisellä haalistuneelle sohvalle oli aseteltu harkiten tyynyjä, joissa oli käsin kirjottuja ja virkattuja päällisiä. Kaikki huoneessa näytti kotikutoiselta ja viihtyisältä. Siellä oli myös valtava mustunut leivinuuni, sekä takka, jonka yläpuolelle oli ripustettu puiseen seipääseen kuivumaan tummaa leipää. Kaikkialla oli siistiä, joskin kulunutta. Akkiä hän muisti sisarusten harvinaisen sairauden ja hänelle tuli huono omatunto.. Tyttö mahtoi olla kovin yksinäinen, sillä luiden kanssa seurustelevasta, umpimielisestä veljestä ei varmasti ollut liikaa seuraa.
Achille johdatti heidät salonkiin odottamaan. Salonki oli tässä tapauksessa yhtä kotikutoisesti ja naisellisesti sisustettu pikkuruinen huone, jossa oli levällään keskeneräisiä ristipistotöitä ja taidokkaita koruompeluksia.
Huoneen rakkaimmat esineet olivat ilmiselvästi upeasti koristemaalattu clavicembalo, sekä jonkinlainen kitara, jossa näytti olevan kaksoiskielet. Kyseessä täytyi olla samainen soitin, jonka surumieliset sävelet olivat kaikuneet aavemaisina käytävässä.
Tonio käveli cembalon luokse ja istuutui sen ääreen. Pian omituinen sointi täytti huoneen. Domenico kuunteli hämmästyneenä Tonion musisointia. Hän ei ollut tiennyt, että Tonio osasi soittaa. Sitten hän ajatteli että Toniossa oli varmasti hyvin monia puolia, mitkä eivät olleet vielä paljastuneet hänelle.

-Achille. Tonio huudahti yllättäen. - Laulaisitko sinä?

Domenico katseli yllättyneenä, kuinka Achille asettui Tonion taakse ja pian pikku huoneen täytti Achilleen kaunis baritoni. Äänessä ei ollut tietoa epäröinnistä, eikä hänelle ominaisesta umpimielisyydestä. Hämmästyttävän ihastuttavana ja hallittuna ääni soi puhdasta iloa ja nuoruutta.
Domenico pidätti hengitystään, sillä hän uskoi, että jos ei ollut koskaan nähnyt yhtä kaunista naista kuin Alison, niin tämän veljen ääni hipoi omaa täydellisyyttään. Domenico tunsi rakkautta tuota ääntä kohtaan. Se herätti jotakin hurmaannuttavaa ja tiedostamatonta hänen nuoressa sydämmessään. Hän tunnisti sen samankaltaiseksi tunteeksi, jonka hän saattoi tuntea maalatessaan. Silloin hän työskenteli rakastuneessa mielentilassa ja tuossa tunteessa oli jotakin selittämättömän ylimaallista. Hän näki Achillen kapean suun raukeavan hymyyn. Tämä oli sulkenut silmänsä kuin olisi unohtanut olevaisen maailman ja nähnyt johonkin salattuun ja kauniiseen, johon kuolevainen ei voi milloinkaan katsoa, ilman että antaa osan itsestään vastalahjana. Hän tajusi yhtäkkiä mikä oli sisarusten maksama hinta Achilen lahjasta.
Alison seisoi ovensuussa kyynelsilmin, käsissään esiliina jonka hän oli kouristuksenomaisesti painanut rinnalleen.

-Rakas veljeni.. Hän kuiskasi ihanien, hennon ruusunpunaisten huuliensa välistä ja kyyneleet vierivät hänen poskilleen. Alisonin oli kannettava heidän surullinen kohtalonsa aivan yksin, sillä veli kykeni tuntemaan ainoastaan musiikkinsa kautta.

He kävivät pöytään Alisonin iloisen lörpöttelyn saattamina.

-Uskomatonta, mutta joku on kaatanut hautakiviä itäpuolelta ja voitte tietysti kuvitella, miten Achille hermostui ja syystäkin.. Moista epäkunnioitusta vainajia kohtaan. Alison touhotti.

Illalinen oli yksinkertainen, mutta ravitseva. Itsetehtyä tummaa leipää, vuohenjuustoa seka munakasta papujen kera. He söivät hyvällä ruokahalulla, paitsi tietysti Tonio, joka ilmoitti yk´skantaan, että hänen puolestaan ihmiset saivat rauhassa syödä, ihmisille tarkoitettua ruokaa. Hän tyytyi siemailemaan Alisonin tekemää vahvaa omenasiideriä ja polttamaan savukkeita ketjussa. Myöhemmin he siirtyivät takaisin salonkiin juomaan punaviinia ja kuuntelemaan sisarusten soittoa ja laulua. Itse asiassa Achille ainoastaan lauloi ja Alison säesti kitaralla. Myös Alisonin pehmeä sopraano oli miellyttävää kuultavaa ja vaikka Domenicolla ei ollut musiikillista koulutusta, hän kykeni nauttimaan täysin siemauksin kauniista elämyksestä.
Tonio oli siirtynyt hänen viereensä sohvalle ja painanut päänsä herttaisesti hänen olalleen. Mies oli juovuksissa kuin käki ja oli alkanut nuokkumaan, juotuaan koko illan. Ensin siideriä ja sitten viiniä. Domenico siveli miehen rystysiä lempeästi ja tajusi olevansa itsekin humalassa. Hänet oli vallannut suloinen turtumus ja hän tuijotti takassa leimuavaa tulta, tuntien pitkästä aikaa syvää ja kaivattua rauhaa.

-Jäätte tietysti tänne yöksi. Määräsi Alison. Ei tule kuuloonkaan, että lähdette tähän aikaan metsään, se ei ole turvallinen paikka öisin.

Domenico ajatteli ettei mikään voisi enää yllättää häntä. Mitä ihmeen kummallista öisessä metsässä saattoi olla, muuta kuin kivia ja kantoja joihin kompastella ja kuin vastauksena hänen ajatuksilleen Achilles alkoi puhumaan monotonisesti:

- Metsä ja tämä alue ovat osa hyvin vanhaa uhrilehtoa. Se on ollut palvontapaikka, jo kauan ennenkuin kristityt tulivat ja kirkko rakennettiin.. Joskus ihmiset tulevat tänne palvomaan paholaista. Hän sanoi madaltaen ääntään.

-Ja sitten on tietysti tammet.. Jatkoi Alison, joka alkoi myös olla juovuksissa. Niissä on vanhoja henkiä. Ennen täällä on palvottu nimittäin puita. Emmekä saisi edes mainita niitä... Hän madalsi ääntään yrittäen kuulostaa salaperäiseltä.

Alison oli ottanut kaulaltaan riipuksen, jota roikotti nyt silmiensä edessä. Kynttilän valo heijastui vuorikristallisessa pinnasta, kuin prismasta.

-Höpönhöpön mölisi Tonio. Älä yritä sekoittaa pojan päätä pakanallisilla puheillasi, senkin noita. Mutta tarjous on kuultu, harkittu ja otettu vastaan. Domenicon on päästävä lepäämään.

Domenico havahtui kuullessaan oman nimensä mainittavan, ja toden totta, hän tunsi itsensä hyvin väsyneeksi. Viime päivät olivat olleet raskaita.

Achille lähti näyttämään tietä huoneeseen, jossa heidän oli tarkoitus nukkua. Kynttelikkö jota hän kantoi kädessään savutti ja loi kummallisia varjoja hänen salaperäisille kasvoilleen.

-Achille mon ami! Kylläpä sinun kasvosi näyttävät kummallisilta kynttilän valossa. Sanoi Tonio humalaisen ihmisen suorapuheisuudella.

Achille sivuutti huomautuksen, kun ei olisi sitä kuullutkaan. Juopottelu ei näyttänyt vaikuttavan hänen persoonaansa millään tavalla. Hän oli aina yhtä töykeä ja salaperäinen.

- Älkää lähtekö vaeltelemaan taloon yksinänne.. Achille aloitti.

-Anna minä arvaan, se ei ole turvallista.. Tonio hihkui.

Achilleen astuttua erään oven eteen, se lennähti taas, kuin varoittamatta auki ja hän teki taas tutuksi käyneen eleen, jonka Domenico tunnisti kehoitukseksi käydä peremmälle. Mies ojensi kynttelikön Toniolle epäilevä katse silmissään, sillä Tonio hapuili, kynttelikköä kuin olisi nähnyt sen kahtena. Achille päätyi sanaakaan sanomatta, antamaan kynttelikön Tonion sijasta Domenicolle.

- Etkö itse tarvitse valoa, löytääksesi takaisin? Kysyi Domenico.

-Ei väliä.. Osaan tien vaikka silmät ummessa. Sanottuaan tämän, oli Achille jo kadonnut pimeään, maakellarilta tuoksuvaan labyrinttiin.

-Kummallinen kaveri. Totesi Tonio, rojahtaessaan poikittain vuoteelle.

Oli varmasti hyvin aikainen aamu kun Domenico heräsi siihen, että joku istui hänen vuoteensa laidalle. Hän tajusi että Tonio se ei ollut, sillä tämä lepäsi hänen vieressään täysissä pukimissa ja hetken mietittyään vaihtoehtoja hän päätti kääntyä ja katsoa kuka salaperäinen istuja oli.

Ensiksi hän ei saattanut uskoa silmiään, nähdessään tutun lintumaisen hahmon.

-Nonna.. Hän kuiskasi.

-Lapsukainen..Kuinka mukava nähdä, että sinulla on hienoja ystäviä. Minun oli tultava teidän juhliinne, kun teillä oli niin hauskaa. Olethan muistanut kuitenkin opiskella ahkerasti, rakas lapsenlapsi.

- Nonna nyt on kesäloma. Ja sinun pitäisi olla kuollut. Domenicon ääni värisi. Hän oli rakastanut tätä oikukasta vanhaa naista, joka oli suojellut häntä maailmalta ja ihmisilta, mutta myös yhtälailla pelännyt tämän kummallista luonnetta.

- Niinpä niin.. Mutisi vanhus hymyillen hänelle salaperäisesti.- Niinpä niin kesäloma.. Ja kyllähän sinä rakas lapsi tiedät, kuinka rauhaton minä olen. Maan povessakaan en saa lepoa, kun en tiedä kuinka sinä voit lapsonen.

-Mutta ilokseni huomaan sinun kuitenkin voivan hyvin ja nyt voin olla huoletta, kun näen että olet ystävien ympäröimänä. Vanhus puheli kuin itsekseen.

- Nonna. Miksi sinä tulit? Miksi olet ollut huolissasi? Ole niin hyvä ja kerro, mitä minun on nyt tehtävä?!

-Älä huoli lapsonen..Vastaus on sydämmessäsi ja rakkauden tuli polttaa kaikkein kiivaimmin. Niinkuin sanassa sanotaan, sen liekki on herran liekki. Tämän sanottuaan vanhus nousi ylös, eikä Domenico voinut uskoa silmiään, nähdessään, kuinka tämä katosi oven lävitse, kuin usva.

Domenico makasi kauan valveilla, miettien oliko sittenkin nähnyt unta, vai oliko syynä tämä kalman hajuinen talo ja kummitustarinat, joilla sisarukset olivat koittaneet häntä peloitella.
Mitä Isoäiti oli sanonutkaan tulesta ja herran liekistä. Eikös kyseinen kappale löytynyt laulujen lauluista. Hän ei ollut erityisen uskonnollinen, mutta isoäiti oli silti pitänyt huolta uskonnon opetuksesta, vaikka hänen tulkintansa oli välillä hyvinkin epäortodoksinen. Niin monet asiat olivat silti syöpyneet hänen mieleensä. Hänen protestoidessaan uskonnon pakkosyöttöä, oli isoiti ainoastaan todennut, ettei Jumalan sanan kuulemisesta voinut olla ainakaan haittaa.

-Sinä vielä kiität, kun tiukan paikan tullen muistat oikeat loitsut. Oli vanhus sanonut, puhuen rukoilemisesta, kuin jostakin manaamisesta.

Ja Domenico oli alistunut, ei Jumalan, vaan isoäitinsä tahtoon.

Domenico havahtui lopulta Tonion viileiden jäsenten kosketukseen vuodevaatteiden alla. Hän painoi unenpöpperöisen päänsä miehen rintaa vasten ja tunsi että miehen täytyisi pian syödä. Peto oli lähellä ja hän saattoi kuulla sen vaativana mielessään.

-Tonio. Hän mumisi ja siirsi päätään siten että terävät hampaat saattoivat lävistää kaulan ihon.

Peto tarttui häneen tutuksi käynein kovin ottein. Hän pyrki aina alistumaan pedon pienimmällekin oikulle, sillä vastustelu saattoi saada sen suunniltaan. Peto oli yhtä kyltymätön, kuin Tonio oli lempeä. Domenico saattoi silti vielä kuulla Tonion tyynnyttävän puheen ja tunsi olonsa kutakuinkin rauhalliseksi. Domenico tarjosi itseään hirviölle, syvän luottamuksen vallassa. Hän tiesi sen olevan lumousta, jonka ainoa tarkoitus oli lamauttaa uhri, mutta hän oli viime kuukausien aikana tullut riippuvaiseksi karkeista otteista ja tunteesta että häntä syötiin. Hän tunsi iloa ja ylpeyttä siitä, että oli elintärkeä tälle kauniille olennolle. Muulla, ei hänelle ollut enää väliä, sillä niin kummalliselta kuin se tuntuikin, hän tunsi olevansa turvassa ja rakastettu, Tonion pidellessä häntä sylissään ja rauhoittaessaan häntä. Hän saattoi kuulla pedon syövän ja välilla oikein ryystävän, haavasta valuvia punaisia noroja. Sitten hän tunsi itsensä hyvin väsyneeksi ja silmät painuivat lyijyn raskaina kiinni, jäisen kylmyyden vallatessa hänet ytimiä myöten. Hän saattoi elävästi tuntea, miltä Toniosta tuntui ja ennenkuin menetti tajunsa, hän tunsi hellää sääliä rakkainpaansa kohtaan.

Syvä hiljaisuus vallitsi huoneessa. Sitä rikkoivat ainoastaan satunnaiset nyyhkäykset. Peto käänteli häntä säälimättä, löytääkseen paremman kohdan juoda.
Tonio alkoi jo palata takaisin omaksi itsekseen ja tunsi taas tuttua kipua sen tähden, ettei koskaan kykenisi olemaan Domenicolle täysin se ystävä, jonka tämä tarvitsi. Hän ei koskaan pystyisi suojelemaan poikaa, jos peto ei yllättäen lopettaisikaan hyökkäystään ajoissa.
Tonio hellitti kouristuksenomaisen otteensa pojan hartioista ja tämän pää valahti hervottomana pielukselle, joka oli tahriintunut vereen. Hän nosti hellästi Domenicon nojaamaan tyynyjä vasten, jotta saattoi sitoa haavat niskasta ja kaulalta. Domenicon silmät olivat kääntyneet nurin, hänen nostaessaan varoen tämän silmäluomea. Pulssi tuntui kyllä heikkona, mutta hän ei oikeastaan voinut tehdä juuri muuta, kuin odottaa, jotta Domenico tulisi tajuihinsa. Jos tulisi..

Domenico heräsi viimein. Nykyään se kesti aina vain kauemmin ja kauemmin ja herättyään poika halusi heti Tonion lähelleen. Hän halusi pitää Toniota sylissään, ikäänkuin lohduttaakseen, sillä Domenico tiesi, että pedon hyökkäys satutti enemmän Toniota, kuin se voisi koskaan häntä satuttaa.
Oli kuin koko maailmassa ei olisi muita, kuin he kaksi. Hän toivoi, ettei hetki menisi koskaan ohi. Ei olisi petomaista, verta imevää vampyyriä, eikä kostajaa perässä. Olisi vain tämä siunattu hetki ja Tonio hänen sylissään.
Hän kirjoitti sormenpäällään Tonion selkään oman nimensä.

-Sinä siis merkitsit minut. Tonio mutisi hymy äänessään

-Mmm..Niinpä taisin tehdä. Hän enemmänkin totesi.

-Luuletko että meitä jo odotetaan? Tonio haukotteli raukeana.

-Uskallammeko mennä katsomaan. Achillehan varoitti eilen illalla harhailemasta talossa. Domenico kysyi hermostuneena.

-Kammottaa ajatellakin, mitä vastenmielisiä kalmanhajuisia asioita nuo käytävät kätkevätkään pimentoihinsa. Hän jatkoi, kuin puhuen itselleen.

-Pöh! Achille on itsekin kuin joku vanha luu. Mitä ihmettä siellä nyt saattaisi tapahtua. Väheksyi Tonio, mutta Domenico tiesi miehen hyvin varovaiseksi, tällaisten asioiden suhteen.

Ja mies jatkoikin madaltaen vaistomaisesti ääntään. :

-Tämä talo on rakennettu hyvin vanhojen katakombien päälle...

He nousivat vuoteesta ja peseytyivät pienessä kylpyhuoneessa, johon jompikumpi, luultavasti Achille, oli tuotu vettä heitä varten. Domenico tunsi itsensä nälkäiseksi ja ajatteli, että Tonion täytyisi ruveta syömään hieman useammin. Oli pelottavaa kun Tonio odotti niin kauan. Aina viimetippaan, niin että peto olisi lopulta aivan mieletön himosta ja raivosta.

-Tonio..Minä haluan että sinä syö joka päivä. Hän sanoi miehelle hiljaa, kun he pukeutuivat.

-Kuule caro mio ..Minun ei tarvitse.. Vastasi mies välttelevästi.

-Ole kiltti ja tee se uudestaan tänään, viimeistään kun olemme taas kahden. Minä pelkään, kun sinä odotat aina viimetippaan..

-Voi rakas. Tietysti, jos se on se, mitä sinä haluat.. Tonio laski hellästi kätensä hänen hiuksilleen.

-Ajattelin, että voit tehdä sen vaikka joka päivä, jos tahdot,sillä silloin olet vähemmän pelottava. Domenico laski ujosti katseensa alas.

Tonio ei mielellään puhunut koko asiasta. Aihe oli kuin jokin välttämätön paha heidän välillään. Tarinan ikävä sivu juonne, joka pakotti hänet käyttämään ystäväänsä mitä julmimmin. Ja Domenicon pyyntö tarkoitti Toniolle vain sitä, että häntä muistutettaisiin, joka ainoa päivä siitä kuka hän oikeasti oli.
He poistuivat vaiteliaina käytävään, jossa heitä, heidän suureksi riemukseen odotti valkoinen, hyvin suurikokoinen ja nyrpeän näköinen kissa.

-Se on Alisonin kissa Boniface. Riemuitsi Tonio.

- Ihmettelinkin jo eilen missä se oikein piileksi, mutta sitten ajattelin että kissat ovat tietysti kissoja..Kuka niitä käskee. Eivät ainakaan vampyyrit. Kissat ovat noitien kätyreitä ja Alison epäilemättä on noita. Tonio jatkoi jo paljon hyväntuulisempana.

-Onpa kissalla nimi!? Ihmetteli Domenico.

Ja kuin vastaukseksi, kissa naukaisi oman nimensä. Toden totta, se osasi naukua oman nimensä! Domenico haukkoi henkeään..

-No niin se haluaa tietysti, ettemme vaeltele käytävilla, vaan seuraamme sitä. Sanoi Tonio jo vakavoituneena.

-Kissa puhui! Domenico huohotti. Hän oli tietysti kuullut papukaijojen puhuvan, mutta että kissa osasi sanoa oman nimensä, ylitti hänen ymmärryksensä täysin.

Kissa johdatti heidät laiskasti tassutellen pitkin labyrinttimaisia käytäviä keittioon, missä se isosta koostaan huolimatta, hyppäsi varsin ketterästi uunin pankolle.

Keittiössä oli kova tohina. Alison lakaisi siellä intoa puhkuen ja hämmensi samalla höyryävää puurokattilaa, joka porisi avotulella.

- Iltapäivää! Meillä syödään ja juodaan vain ja ainoastaan terveydeksi. Hän huikkasi iloisesti ja luuta suhahti ympäri lattiaa kuin pyörremyrsky.

-Hop hop pölyt nurkista ja hiiteen hiirulaiset!! Hän huusi pelottavasti.

He väistelivät hurjaa luutaa ja Alisonia, joka oli nyt pukeutunut hyvin arkipäiväisesti puuvilla-leninkiin. Paljaissa jaloissaan hänellä oli puukengät ja kuparinväriset hiukset oli sullottu palttinakankaisen liinan alle.

-Mukavaa että tapasitte Bonifacen. Se on myös jo kovasti odottanut tapaavansa kauniin Domenicomme. Tyttö pysähtyi pyyhkimään otsaansa.

-Ottakaa puuroa arvon herrat ja olkaa kuin kotonanne. Alison sanoi intoa puhkuen.

-Minä en voi sietää puuroa.. Ärisi Tonio kurkistaen epäluuloisena padassa porisevaa harmaata velliä. -Mutta otan kyllä mielelläni sinun tekemääsi siideriä.. Hän lisäsi ilme kirkastuen.

-Juurihan sanoin että meillä syödään ja juodaan vain terveydeksi. Ja terveellistä ei ole aloittaa iltaa juomalla siideriä tyhjään vatsaan. Alison silminnähden riemuitsi keksimästään nokkelasta letkautuksesta.

- No anna tänne sitä puuroa. Tonio ärisi kärttyisästi.

Domenico kauhoi lautasen täyteen kauravelliä ja ojensi sen hänelle hytkyen naurusta.

-Terveydeksi. Ehkä kuitenkin olisit halunnut juoda tämän lasista. Hän nauroi jo ääneen, niin että vedet tulivat silmiin.

Tonio mulkaisi ensin lautasta ja katsoi sitten häntä syyttävästi.

-Yritättekös te tappaa minut näillä eväillänne? Tonio kysyi syyttävästi ja Alison iski hänen selkänsa takana silmää Domenicolle.

Achille oli myös valunut keittiöön ja tullut tarkastamaan mistä elämöinti johtui. Hän seisoi kuin kysymysmerkki, pitkänä ja huonoryhtisenä keittiön ovella.

- Iltapäivää rakas veli! Ota puuroa ennen kuin ystävämme Antoine on ahminut sen kaiken. Alison kajautti ja sai veljensä melkein suoristumaan äänensä voimasta.

-Minä en voi sietää puuroa..Nurisi Achille.

Alison katsoi hellästi veljeensä ja sanoi: -Siinä tapauksessa kaapissa on sinua varten munia ja piimää. Ota itse. Etkö näe että kiirettä piisaa.

-Minä en halua mitään..On huono olo..Achille valitti vatsaansa pidellen.

-Siinä tapauksessa saat vatsalääkkeeksi kamomillasaunion juurta. Sanoi Alison, heristäen veljelleen luutaa.

-Minä en voi sietää sitä. Kiukutteli veli, kuin pieni lapsi.

-Nyt loppui valitus. Saat luvan potea vatsakipua omalla ajallasi. Alison huitaisi häntä luudalla.

-Alison on pirttihirmu. Pilkkasi Tonio, joka sai kivuliaan osansa noidan luudasta

Tässä vaiheessa Domenico ei epäillyt enää, etteikö tämä ollut noidan talo, sillä luuta huiski miehiä, kuin oman tahdon ajamana. Ja Alison nauroi katketakseen ja hänen kauniille, kalpeille poskilleen ilmestyi ruusuinen hehku.
Jopa Boniface tuli kummissaan katsomaan, mitä ihmettä tapahtui, yleensä niin rauhallisessa keittiössä. Aikansa tilanteen kehittymistä seurattuaan, se nyrpisti nenäänsä ja naukaisi oman nimensä, kuin vastalauseena sopimattomalle käytökselle.

He jäivät Palais du Craneen vieraiksi. Tonio oli aikaisemmin sanonut opettavansa magiikan perusteita sisaruksille, vastapalvelukseksi siitä, että nämä olivat ottaneet heidät siipiensä suojaan, mutta Domenicon mielestä Tonio opetti heitä vain huijaamaan korttipeleissä. Ilta toisensa jälkeen he pelasivat Cuccu- nimistä, alkuaan italialaista peliä Alisonin tarokkikorteilla. Achille oli yllättävän hyvä tässä pelissä ja voitti heidät monesti.
Pian Domenicolle selvisi, ettei Alison tosiaan tarvinnut oppitunteja noituudesta, sillä tämä oli osoittautunut hyvin voimakkaaksi yrttilääkäriksi, sekä käytännön magian tuntijaksi.
Illat kuluivat jutustelun, pelien ja soiton merkeissä ja Domenico otti päivisin tavakseen mennä maalaustelineensä kanssa hautausmaalle maalaamaan. Silloin Boniface oli aina hänen mukanaan.
Se saattoi loikoilla tuntikausia ikivanhojen paasien päällä ja Domenico tunsi, että aurinko teki hänellekin hyvää. Hän ikuisti romanttista, rappeutunutta pikku kappelia syvän omistautumisen palolla aina siihen asti,
kunnes Boniface sanoi nimensä ja silloin hän tiesi, että nyt oli aika lähteä takaisin Palais du Craneen.
Hän oli alkuhankaluuksien jälkeen, oppinut pitämään paikasta. Täällä heiltä ei puuttunut mitään. Heillä oli kaikki tarvitsemansa, eikä Domenico koskaan kysynyt, mistä esimerkiksi ruoka oli lähtöisin. Hänelle oltaisiin varmasti naurettu hyväntahtoisesti, jos hän olisi kysynyt moisesta pikkuseikasta. Isoäitiä hän ei ensimmäisen yön jälkeen enää nähnyt ja oli kiitollinen tästä.

Tonio muuttui rauhattomaksi hänen lähtiessään ulos, mutta silloin Alison aina torui häntä ja tiedusteli, eikö Tonio luottanut Bonifaceen.

-Se on kuitenkin vain kissa. Oli Tonio puuskahtanut ja Boniface oli nostanut häntänsä ja lähtenyt loukkaantuneena huoneesta.

-Katso nyt mitä sanoit. Oli Alison sanonut murheellisesti. -Nyt sinä onnistuit loukkaamaan sen tunteita. Se ei todella ole "vain pelkkä kissa".

Tonio söi nyt joka päivä, hänen pyynnöstään ja se tietysti helpotti Domenicon tilannetta, mutta se teki Tonion niin murheelliseksi. Domenicosta se ei tuntunut enää niin pahalta, sillä Tonio pystyi, nyt useimmin syödessään, pitämään itsensä rauhallisena. Tosin se tarkoitti sitä, että Domenico oli usein paljon heikompi .Alison olikin alkanut syöttämään hänelle kamalia rohtojaan. Hän oli saanut Achileesta yllättävän salaliittolaisen, sillä myös Achille oli Alisonin alituisten yrttihoitojen koekaniinina. Hän myös tunsi yllättävää samankaltaisuutta mieheen, sillä hänelläkin oli vaikeaa välillä ilmaista ajatuksiaan ääneen, saati ylipäätään puhua ventovieraille.
Kerran hän maalasi Achilleesta kuvan Hamletina, keskelle kuunvalaisemia hautoja, kallo kädessään.Maalattuaan tuon makaaberin kuvan, hän sai Achillestä ikuisen ystävän. Mies oli ottanut tehtäväkseen opettaa Domenicolle kitaran soittoa. Se oli hankalaa, sillä Domenicolla oli hyvin vähän sävelkorvaa.Kun taas Achillella vielä vähemmän opettamiseen tarvittavaa johdonmukaisuutta.

-Kaikki eivät voi olla hyviä kaikessa..Hän totesi vastaukseksi Achilleen tuskastuneille huokauksille, tämän yrittäessä säestää häntä, jossain yksikerteisessa lastenlaulussa clavicembalolla.

Domenico työnsi soittimen kyllästyneenä käsistään ja meni pienen lipaston luokse, jonka päälle oli kerätty mustavalkoisia, vanhoja valokuvia. Keskellä oli muita suurempi kuva, jossa hymyili surullisesti kaunis nuori nainen. Hänet saattoi tunnistaa Achilleen ja Alisonin äidiksi.

Kuva oli vanhaa tyyliä ja sitä olisi kai voinut kuvailla art deco henkiseksi, sillä naisella oli kuvassa päässään mielikuvituksellinen päähine, joka oli koristeltu turkiksella sekä riikinkukon sulilla.

-Se on Avril, meidän äitimme. Hän kuoli monta vuotta sitten. Achille oli hiippaillut hänen selkänsä taakse.

- Ah.. Otan osaa. Hän oli hyvin kaunis.- Myös minun vanhempani ovat kuolleet ja Tonio on nyt ainoa perheeni. Sanoi Domenico.

-Olet tervetulleita meidän perheeseemme. Sanoi Achille hiljaa. Tähyillen äitinsä valokuvaa edelleen Domenicon selän takaa.

-Kiitos! Hymyili Domenico hänelle, liikuttuneena tästä, hänelle epätyypillisestä ystävyydestä.

-Sinä olet niin sievä..Sanoi Achille yllättäen nostaen valokuvan lipaston päältä.

Domenico hämmentyi sydänjuuriaan myöten. Puhuiko nuori mies äitinsä kuvalle, vai hänelle. Hän päätti olla kiinnittämättä huomiota sanoihin, sillä mitäpä hän olisi saattanut vastata.

-Millaista se on? Achille kysyi yllättäen.

-Mikä? Domenico ei tiennyt mistä Achille puhui, mutta hän tunsi itsensä jostakin syystä hyvin kiusaantuneeksi.

Achille ei tätä luonnollisesti huomannut, sillä hän ei ollut mikään hienotunteisuuden perikuva. Alison olikin sanonut, että oli kaikkien kannalta varmasti parempi, että Achille oli niin hiljainen.

-Kun hän juo sinun vertasi.. Oletko sinä silloin peloissasi. Achille puhui hiljaa, mutta Domenico oli erottavinaan nöyryyttävää myötätuntoa äänestä.

-Äh se on vapaaehtoista.. Hän oli nyt aivan tuskassa ja etsi pakotietä huoneesta. Missään tapauksessa hän ei halunnut keskustella asiasta Achillen kanssa.

"Tonio! Tule apuun.." Hän kutsui miestä, kun ei tiennyt mitä muutakaan olisi voinut tehdä..

Äkkiä mies painautui häntä vasten, laskien kätensä hänen lanteilleen kokeilevasti ja hän saattoi kuulla tämän kiihtyneen hengityksen poskellaan.

-Minä en satuttaisi sinua koskaan.. Achille kuiskasi käheästi. Mies ei liikahtanut, piti ainoastaan käsiään Domenicon lanteilla.

Äkkiä Domenico oli hyvin tietoinen noista maidonvaaleista käsistä, joista huokui uppo-outoa lämpöä, sellaista jota Toniossa ei ollut. Hän tunsi Achillen painavan lanteitaan itseään vasten.

"Tonio!! Tule heti pelastamaan minut, tai en tiedä mitä tapahtuu!!" Hän viestitti kauhun vallassa.

-Achille.. Sinun on syytä lopettaa, mitä ikinä olet tekemässä..Hän kuiskasi.

Mies siirtyi heti hänen luotaan pois. Melkein liian nopeasti. Domenico tunsi kuinka Achillestä jäänyt lämpö, haihtui hitaasti hänen keholtaan. Hämmentyneenä hän nosti katseensa ja kohtasi Achillen silmät, jotka hymyilivät hänelle. Sitten arvoituksellinen mies lähti huoneesta ja oli melkein törmätä Tonioon, joka oli juuri tulossa salonkiin.

-No mutta Achille! Onko Domenico noin toivoton oppilas. Mies kysyi hämmentyneenä Achillelta, joka vastaamatta pyyhälsi hänen ohitseen.

- Mitä sinä teet!! Raivosi Domenico.. Sinun olisi kuulunut auttaa minua. -Olet luvannut tulla heti, jos kutsun!!!

-Rauhoitu mio caro.. Tyynnytti Tonio.- Tulin niin pian kuin saatoin. Mikä hätänä.

-Achilles on ihastunut minuun. Kuiskasi Domenico Tonio korvaan. - Minä luulen, ettei minun ole enää sopivaa asua täällä.

-Tietysti hän on ihastunut..Nytkö sinä vasta sen näet. Tonio sanoi, kuin olisi joutunut selittämään lapselle, jotakin mikä oli itselle aivan päivänselvää.

-Sitäpaitsi, minun on ylipäätään vaikea edes kuvitella henkilöä, joka ei ihastu sinuun. Hän katsoi lempeästi poikaa.

-Tonio!! Domenico korotti ääntään järkyttyneenä. - Hän lähenteli minua.

-Haluatko että puhun hänelle, että hän lakkaa tekemästä niin. Kysyi Tonio vakavana, mutta äänessään naurua.

-En!! Huusi Domenico.-Älä sotke itseäsi asiaan. Minä puhun hänelle itse.. Hän tajusi että se olisi ainoa vaihtoehto.

-Niin sitä pitää. Kuului Tonion hyväksyvä vastaus.

Domenico tunsi itseään nöyryytetyn ja marssi vihaisena huoneesta, kaapaten maalaustelineensä keittiöstä

-Tule Boniface!! Hän kutsui kissaa, ja se hypähti takan reunalta hänen peräänsä.

Hän käveli metsän poikki hautausmaalle. Boniface kulki aina hänen edellään. Oli lämmin kesäaamu ja auringon säteet läpäisivät vanhojen tammien lehvät ja linnut pitivät ihastuttavaa konserttiaan yläoksistoissa.
Bonifacen katseli kaihoisasti yläilmoihin. Ehkä se muisteli nuoruuttaan ja sitä kuinka se oli tavannut kiivetä puihin tuntikausiksi vaanimaan lintuja.
Metsässä vallitsi syvä rauha. Ruoho kimalteli vielä kasteisena ja perhosia oli kerääntynyt nurmikolle. Hän saapui pienelle auringon valaisemalle niitylle.Metsän rajassa pikku kaniinit tähyilivät Bonifacea mustilla kiiltävillä hematiittisilmillään. Ohuet, pitkät viiksikarvat tunnustelivat tuulen suuntaa ja pienet värisevät nenät haistelivät pelottavia tuoksuja joita se toi mukanaan.
He päätyivät pienelle mutkittelevalle tielle, jonka vasemmalla puolella virtasi joki. Domenico päätti oikaista hautausmaalle, sillä hän oli nähnyt ihastuttavan, vaihtoehtoisen reitin. Viikkoja kestänyt kuivuus oli laskenut veden pintaa siinä määrin, että eräästä kohtaa pääsi hypimään kiviä pitkin toiselle puolelle jokea.

-Boniface! Kissa naukaisi kovaa.

Se oli jäänyt seisomaan epäröivänä ylös tielle, hänen lähdettyään laskeutumaan alas purolle.

-Kuule nyt. Ei tässä ole mitään vaaraa. -Minä voin kantaa, jottei teidän korkeutenne käpälät kastu. Hän tarjoutui.

Kissa lähti puikkelehtimään aluskasvillisuuden seassa, alas. Ja pysähtyi nenäänsä nyrpistäen veden rajaan. Se nosteli hermostuneesti käpäliään.

-Tuletko syliin? Maanitteli hän ja kissa antoi hänen kietoa kätensä ympärilleen ja nostaa rinnalleen. He lähtivät horjuen ja pomppien, ylittämään puroa ja Boniface naukui säälittävästi omaa nimeään.

Ylitys vei hetken ja pian Boniface uskaltautui hyppäämään maan kamaralle. Hän oli vähällä kaatua veteen, kissan varoittamatta ponnistaessa hänen sylistään, juuri kun oli saamassa jalkansa turvallisesti rantaan. He lähtivät kulkemaan puronvartta hautausmaalle päin.Kulkeminen oli yllättävän hankalaa risukkoisessa ja kosteassa maastossa, mutta Domenico jatkoi kulkuaan määrätietoisesti. Yht´äkkiä hän oli kuulevinaan jotakin.

skye
Viestit: 31
Liittynyt: Ti Heinä 18, 2006 21:34

Re: Aamutähden poika

ViestiKirjoittaja skye » Su Syys 26, 2010 23:53

PETO


-Miten niin, ei ole vielä tullut?!

Tonio tuijotti hämmästyneenä, entistäkin kalpeampaa Alisonia, joka seisoi ovella, esiliinan kulmaa hermostuneesti puristaen.

-Boniface tuli, mutta se ei sanonut mitään. Se on aivan mykkä. nyyhkytti tyttö.

-Enkä minä löydä Achilleakaan! Hän parahti..

Tonio ei saanut sanaa suustaan.Hän tuijotti Alisonia, kuin halvauksen saaneena. Hän nosti kätensä otsalleen ja sulki silmänsä. Tuhannet ahdistavat kuvat täyttivät hänen mielensä.
" Mitä sinulle on tapahtunut" Hän yritti kutsua Domenicoa. Mutta tajusi ettei voinut tuntea heidän välistään sidettä enää.
Kauhu ja menetyksen tuska, siivittivät syyllisyyttä.

-Antoine..Kuiskasi Alison kyynelten valuessa hänen poskilleen.- Luuletko että meidän Achille olisi tehnyt jotain Domenicolle.

-Jää odottamaan tänne.Tonio käski ja pyyhälsi käytävään kuin tuulispää.

Tonio lähtisi etsimään poikaa, vaikkei edes tiennyti mistä aloittaa. "Jos jotain tapahtuisi, jos en voisi pitää häntä enää sylissäni." Kauhukuvat vilisivät hänen mielessään.
Hän kykeni liikkumaan hyvin nopeasti ja hän syöksyi hauraiden tuoksujen perässä metsään. Tuossa olivat Bonifacen ja tuossa Domenicon jäljet. Ja heidän kintereillään oli seurannut Achille. Siitä hän oli varma. Ulkona vallitsi jo täydellinen pimeys. Ja ilma tuntui yllättäen hyvin kylmältä. Vaikkei Tonio ollut arka lämpötilan vaihteluille, niin hän tunsi kuitenkin pakkasen ilmassa, jopa hänen kylmä hengityksensä tuntui höyryävän hieman.
Ohikiitävän hetken hän muisti salongista ulos ryntäävän Achillen kasvot. Niissä oli kuvastunut jonkinlainen välinpitämätön itsetyytyväisyys.
Hänen tarkoituksenaan oli itseasiassa keskustella, niinkuin mies miehelle Achillen kanssa Domenicon asiasta. Mutta hän ei halunnut pojan tietävän tästä, sillä toivoi pojan itse oppivan pitämään puolensa.
Hän ei tietysti ollut ottanut Domenicoa kyllin vakavasti. Tosiasiassahan tapahtuma oli vaivannut Domenicoa suuresti. Mitä ilmeisimmin tilanne oli ollut uhkaava, vaikka hän oli aistinut Domenicossa kaipauksen, jollaisen hän oli luullut vain itse voivansa pojassa herättää.

Mutta mitä ihmettä Achillen ulkoisesti välipitämätön naamio kätki taakseen.

Tonio tajusi että ilma oli hyvin kylmää. Lämpotila oli laskenut nopeasti. Mustalla taivaalla ohuet pilvet kiisivät hyvin matalalla ja yleensä Toniolle lempeä yö, tuntui nyt lohduttomalta. Kuin noiduttuna, tuuli paimensi taivaan karjaa, tähtien valon rikkoessa pimeää salaperäisellä, vanhalla valollaan.

Pilvet kasaantuivat taivaanrantaan, paksuna malvan ja harmaan sävyjen kirjomana katoksena ja pian hän tunsikin ensimmäiset jääkylmät lumihiutaleet herkällä nenällän. Hän veti syvää henkeä ja tunsi että peto hänen sisällään oli hyvin malttamaton. Pian pisteleviä, jäisiä sirpaleita alkoi sataa hänen kasvoilleen.Vaikka hän ei pitänyt talvesta, ei hänen tarvinnut pelätä paleltumista, mutta häntä huoletti ajatus Domenicosta, joka oli lähtenyt t-paidassa ja kevyissä pellava housuissa. Hän hän paleltuisi kuoliaaksi tällaisella ilmalla.
Sää ei voi muuttua näin yllättäen, tällä tavoin. Hän saattoi jossakin syvällä sisimmässään aavistaa, että jotain huolestuttavaa oli tekeillä. Myös peto vaistosi sen. Ja hän saattoi taas tuntea Domenicon ja poika oli epätoivoinen.
" Älä tule!! Se on ansa.." Oli poika viestittänyt ja peto hänen sisällään oli raivoissaan ja janosi kostoa sille, joka sen omaisuuteen oli koskenut..

Domenico tunsi tulevansa hitaasti tajuihinsa. Hänen oli hyvin kuuma ja vaikea hengittää. Hänen päätään peitti ilmeisesti säkki. Hän istui selkänojallisella tuolilla, mihin hänet oli sidottu ranteista sekä nilkoista. Hän tunsi epätoivoista tarvetta venytellä selkäänsä. Hänen oli tavalla tai toisella päästävä tilanteen herraksi.
Ajankulusta hänellä ei ollut mitään käsitystä ja nyt hän yritti vain pitää itsensä järjissään. Poika aloitti pelaamalla erillaisia muisti- ja sanapelejä .Sekä kertaamalla loruja- ja laulunsanoja,
Jopa isoäidin opettamia loitsuja ja rukouksia hän nyt muisteli. Hänen mieleensä tuli elävästi uni, jonka hän oli nähnyt Palais du Cranessa ensimmäisenä yönä. Hänen mummonsa istumasssa siinä sängynlaidalla ja hän saattoi kuulla vanhan naisen sanat " Tiukan paikan tullen kiität minua, muistaessasi loitsun tai pari"
Odotettuaan näin, oli mahdotonta sanoa kuinka kauan, hän tunsi kuinka joku tuli huoneeseen ja hän kuuli hiipiviä askeleita, sekä vihamielisiä naurahduksia ympäriltään. Domenico ei päästänyt ääntäkään. Hän tyytyi vain nököttämään paikoillaan, vaikka hänen sydämmensä hakkasi kuin viimeistä päivää.

-Hyvä poika! Hän kuuli etäämmältä huoneesta vangitsijansa äänen, eikä ollut epäilystäkään etteikö ääni olisi kuulunut Satanaelille.

-Hienoa että olemme saaneet näin kuuliaisen pojan vieraaksemme tänään. Jos hän ei jostakin syystä käyttäytyisi, joutuisimme tietysti rankaisemaan... Ehkä vesikidutusta? Satanael tuntui tulevan paremmalle tuulelle ajatuksesta, että olisi kidutusta tiedossa..

-Se on tietysti hänestä itsestään kiinni. Olisi tietysti suotavaa, että hän huolehtisi omasta hyvinvoinnistaan.
-Ettekö olekin samaa mieltä rakas ystäväni. Mies puhui hänelle ja samalla jollekin toiselle huoneessa olijalle, jonka lästäoloa hän ei ollut vaistonnut aikaisemmin.

-Voinko ottaa siteet pois jo mestari. Kuului matelevaa kunnioitusta ilmaiseva ääni, jonka hän kauhukseen tunnisti Achilleksi.
Miksei hän pystynyt kutsumaan Toniota!!

-Ota sitten, mutta hän on sinun vastuullasi tämän jälkeen.Esimerkiksi jos sattuisit kadottamaan hänet, tulisin siitä hyvin vihaiseksi. Sinä tiedät mitä silloin tapahtuu ystäväiseni. Mielipuolelta mies tosiaan kuulosti ja mitä ihmettä Achille tähän liittyi. Miksi hän oli täällä.

Domenico tunsi kuinka säkkiä poistettiin, se oli teipattu hänen kaulansa ympärille ja hän haukkoi henkeä, kun se viimein nostettiin pois. Ensimmäinen jonka hän näki oli Achille ja tämän pälyilevät silmät, joiden syvyyksissä oli huolestumisen, tummia varjoja. Hän ei ollut ennen nähnyt miestä tällaisenä. Huolestuneena ja pelokkaana. Achille antoi hänen juoda ja hänestä tuntui, ettei hän kykenisi nielemään hänelle tarjottua vettä. Osa siitä nousikin välittömästi ylös. Achille pyyhki hänen kasvonsa varovaisesti.

-Achille..Hän änkyti silmiään räpytellen. - Miksi sinä olet täällä?

-Tämä on sinun omaksi parhaaksesi Domenico. Tästä etenpäin, sinun on luotettava vain minuun. Tonio ei voi enää suojella sinua, hän on jo matkalla helvettiin, vaikkei tiedä sitä vielä itse. Achille mutisi kiihtyneenä pyyhkien konemaisesti vesipisaroita hänen leualtaan.

-Hän tuhoaa sinut, jos jäät hänen luokseen. Sinä et tajua sitä, sillä hän on lumonnut sinut. Sen takia sinä olet täällä. Houkuttelemme hänet tänne ja sitten avaamme portin. Mestari on suunnitellut kaiken valmiiksi.Tuhoammme Tonion, niin olet vapaa hänestä ja saan vihdoin sinut omakseni. Achille kuulosti riivatulta, uskoessaan säälittävässä hulluudessaan, toimivansa jonkinlaisen jumalaisen väliintulon nimissä.

"Vailla järkeä".. Domenicon kävi häntä melkein sääliksi, sillä hän ei ollut ikinä nähnyt Achillea tällaisena. Mies oli kuiin jonkinlainen surullisen hahmon Don Quijote, epämääräisellä ristiretkellään.

- Achille sinä olet mieletön! Ei Toniota niin vain vangita. Hän parahti tuskastuneena. Ajattele nyt, mitä Alisonkin sanoo.

Achille näytti hetken hämmentyneenä miettivän seurauksia Alisonin mahdollisesta väliintulosta, mutta tyytyi pudistamaan vain päätään ja toisti : -Sinä et nyt ymmärrä. Me houkuttelemme Tonion tänne sinun avullasi. Hän tarvitsee sinua elääkseen, eikä hän hyökkäisi Alisonin kimppuun, koska haluaa vain sinut. Achille jatkoi, punniten tarkoin sanojaan. Sillä hän ei todennäköisesti uskonut voivansa kääntää niin vain Domenicon päätä, eikä varmasti ymmärtänyt itsekään, minkä tähden tämä kaikki tapahtui, paitsi että hänen mieletön pakkomielteensä Domenicoon, ajoi hänet nyt tähän järjettömään yritykseen.

-Mestari on sanonut että sinun ei tarvitse kuolla, mutta sinä olet ainoa, joka voi Tonion tappaa, joten hän haluaa sinun avaavan jonkin portaalin Toniota varten.. Achille puheli rauhoittavalla äänellä hänelle.

Hän halusi huutaa kauhuissaan sieppaajilleen, että he olivat hirvittäviä suuruudenhulluja murhaajia ja että, Tonio oli maailman kiltein ihminen, eikä koskaan tahallaan olisi satuttanut häntä, eikä ketään muutakaan.
Tonio oli aina avulias ja ystävällinen ja jos hän huomasi, että joku oli allapäin tai piristyksen tarpeessa hän oli aina valmis ystävälliseen sanaan, tai eleeseen. Hänen silmiensä eteen nousi kuva kauniista, herkistä kasvoista. Silkinhienoista tummista hiustupsuista, jotka nousivat välillä suloisesti miehen korvien päältä pystyyn. Sekä tietysti arvoituksellisista ja samalla syvällisistä silmistä, joihin saattoi hukkua, niitä katsellessaan.

-Sinä puhut nyt Toniosta Achille.. Minä rakastan Toniota ja jos todella välität minusta, päästät minut heti vapaaksi, jotta ehdimme varoittamaan häntä ajoissa. Domenico rukoili.

-Sinä vain kuvittelet rakastavasi häntä. Se johtuu lumouksesta, mutta kun portti on avattu ja Tonio tuhottu, niin saamme vihdoin toisemme, eikä kukaan enää satuta sinua.

-Voi eii.. Vaikersi Domenico.Tuskan hiki kasteli hänen otsansa. "Voi Tonio..Ole varovainen"

-Minä en ikinä suostu siihen, mitä sinä ehdotat. Minä en halua sinua. Miten sinä kuvittelet, että minä voisin rakastaa sinua, jos tapat Tonion. Hän huusi epätoivoisena.

-Minä en tapa häntä, vaan sinä. Sinun kuuluu tehdä se, siten kirous poistuu ja ymmärrät vihdoin.. Achille katsoi häntä rauhoittavasti silmiin. -Tottele mestaria, niin saamme vihdoin toisemme. Etkö sinä näe, että tämän takia me kohtasimme, Tätä varten sinä tulit Palais du Craneen.. jotta saisimme olla yhdessä.

-Ei.. Nyyhkytti Domenico. -Ei näin..

Mies katsoi häntä surullisesti ja hivenen loukkaantuneesti, kun hän ei tuntunut ymmärtävän omaa parastaan.

-Minä näytän sinulle. Hän sanoi yhtäkkiä, laskeutuen polvilleen Domenicon eteen ja alkaen avata hänen housujensa nappeja. Minä en saa sinua huutamaan tuskasta, vaan nautinnosta.

-Mitä!! Ei! Domenico huusi äänessään raivoa ja järkytystä.

Domenico sulki silmänsä häpeissään ja myös välttyäkseen näkemästä Achillen kasvoja, jotka eivät olleet enää umpimieliset, eivätkä torjuvat.
Oli mahdotonta sekoittaa miehet toisiinsa. Hän kiemurteli tuoliin edelleenkin sidottuna, Achilleen tuottaessa hänelle ei toivottuja, mutta vastustamattomia mielihyvän väristyksiä. Tonio oli jossakin, hänestä hyvin huolissaan. Lisäksi, mikäli hän yhtään miestä tunsi, tämä oli jo matkalla kohti ansaa ja jotakin kauheaa nimetöntä, minkä Domenico saattoi yhtäkkiä tuntea toivottomuuden tunteena. Domenicolla oli tunne, että kaikki oli jo ennalta päätetty ja heille kaikille tulisi käymään hyvin onnettomasti..
Kun se oli ohitse hän tunsi olevansa taas käsittämättömän yksinäinen ja että julma leikki, jota Achille hänen kansaan leikki, olisi vasta alkamassa.
Hän istui voipuneena tuolissaan, Achilen avatessa siteitä hänen ranteidensa ja nilkkojensa ympäriltä. Huone jossa he olivat, oli valoton ja ikkunaton, niinkuin Achillelle sopikin. Huoneen nurkassa oli sänky ja pieni pöytä.

-Sinä voit käydä sängylle. Olet varmasti lopen uupunut. Puheli Achille hiljaisella äänellä, auttaessaan häntä ylös tuolista.
Domenico harkitsi miehen lyömistä, mutta tajusi, että Achille oli häntä paljon pitempi ja varmasti myös paljon vahvempi. Jos vain hän saisi lyötyä miestä jollain.. Huoneessa ei kertakaikkiaan ollut mitään, mitä olisi saattanut käyttää aseena.
Mies talutti hänet, kuin jonkin tahdottoman esineen sängyn luo.

-Ota vaatteet pois. Mies käski häntä

-Ei.Hän yritti vedota vielä.

- Mestari sanoi, että voin tehdä sinulle mitä lystään, sillä kuulut nyt minulle. Miehen ääni kohosi vaarallisesti.

- Achille.. Odotetaan että Tonio tulee. Sitten kun kaikki on ohitse, niin lupaan olla sinun kokonaan, mutta vasta sitten kun Tonio on täällä. Hän yritti olla ovela, mutta Achille ei ollut johdateltavissa kuten aiemmin.

-Sinä pidät minua pilkkanasi, kaiken sen jälkeen mitä olen vuoksesi tehnyt. Raivostui Achille. -Ota vaatteet pois! Ei ole mitään syytä enää odottaa. En odota enää hetkeäkään. Hän tarttui Domenicon t-paitaan ja repäisi sen pojan päältä.

Poika ulahti surkeasti ja yritti suojella kehoaan, jossa, siellä täällä oli Tonion jättämiä pieniä merkkejä. Achille pysähtyi tutkimaan niitä, istuessaan puolittain jo hänen päällään.

-Se pirullinen otus! Hän manasi hämmästyneenä, tutkiessaan hampaan jälkiä Domenicon olkapäässä, pitäen tätä samalla aloillaan ranteista yhdellä kädellään.

-rakas lupaan olla sinulle hellä.. Domenico kuuli lempeän kuiskauksen korvassaan, kyynelten vieriessä pielukselle. Hän yritti olla ajattelematta Toniota, jotta tämä ei kuulisi hänen ajatuksiaan. Achille hymyili voitonriemuisesti, huomatessaan suudelmiensa tehon. Domenico päästi valittavan äänen, jonka mies tulkitsi antautumisen merkiksi.

-Älä itke. Pyysi toinen. - Pian sinä totut siihen.

Domenico saattoi tuntea Achillen lämpöisen kämmenselän, pyyhkivän hellästi kyyneliä hänen silmäkulmastaan. Mies lopetti viimein, eikä Domenico koskaan ollut tuntenut itseään yhtä nöyryytetyksi.

-No mitä minä sanoin. Mies hymäili melkein iloisesti. -Pian sinä totut siihen ja voit unohtaa vampyyri poikaystäväsi.

Hän kääntyi onnettomana seinään päin ja hamusi huovan päälleen, kuin turvaa etsien. Hän ei pystynyt katsomaan Achilleen päinkään ja tuijotti vain kiviseinään, kuin etsien sen kylmästä harmaudesta, jotakin mikä ratkaisisi hänen huolensa. Sellaista ratkaisua ei seinällä ollut. Se tyytyi vain huokumaan kylmää kosteuttaan, hänen jo entuudestaan kyyneleisille poskille.
Hän oli lopulta nukahtanut nähden sekavia ja ahdistavia unia. Viimeinen jonka hän muisti nähneensä, oli uni Toniosta ja hänestä. He olivat olleet Luxenburgin puistossa
Pikku Cupidon oli kylpenyt lähteessä ja täysikuu oli valaissut luonnottoman kauniisti tummansiniseksi värjäytynyttä metsää. Tonio oli tarttunut häntä kädestä ja suudellut hänen sormenpäitään.

-Kuule Bambino.. Älä pelkää.. Jos eksyt niin minä kyllä löydän sinut. Mies oli katsonut häntä rakkaus koko olemuksestaan huokuen. Kulmakarvat olivat kohonneet ja sitten rypistyneet ja pehmeä suu oli mutristunut hivenen miehen nostaessa häntä leuasta ja kumarruttua suutelemaan häntä.

Sitten uni oli yllättäen muuttunut ja kuunvalo oli läpäissyt miehen valollaan. Domenico oli nähnyt kauempana, metsän rajassa isoäidin. Vanhus oli kuin odottanut jotakin. Silloin Tonio oli sanonut:- Se on sinun mummosi! Minun on nyt mentävä tervehtimään häntä. Mutta älä ole huolissasi, sillä etsin sinut kyllä. Sitten molemmat olivat poissa, kadonneena metsän hämärään ja kuun valoon.

Hänen herätessään seisoi huoneessa Satanael, jota Achilles kutsui mestarikseen. Miehellä oli päällään tumma puku ja viitta. Hänen julmat ja komeat kasvonsa olivat kierossa hymyssä, hänen katsoesaan heräävää poikaa.
Kauhistuttava enkeli oli siis valvonut hänen untaan, josta hän oli herännyt kuiskaten Tonion nimeä.

-Taivassyntyinen! Sinun on aika täyttää tehtäväsi, jonka takia olet syntynyt. Sinä olet portti, jonka avulla minä nousen entiseen asemaani pyhien kuolemattomien joukkoon. Tämä hetki on oikea sinun täyttää tehtäväsi, jota varten synnyit. Mies sanoi kylmällä äänellä.

Domenico vetäytyi seinää vasten, kuin toivoen, että siihen sittenkin avautuisi pakotie, josta hän saattaisi vielä karata. Mies oli yhdellä harppauksella vuoteen vierellä, tarttuen häntä hiuksista ja repien hänet alastomana lattialle.

-Sinä teet minusta vahvan ja voin palata taas entiseen kunniaani.. Amesha spentas!! Mies jylisi raastaessaan häntä edelleen hiuksista lattiaa pitkin.

- Nostan langenneet taivaita vastaan!! Satanael kuulutti.

Domenico kompuroi päättömästi, miehen raahatessa häntä ulos huoneesta, jäätävään ulkoilmaan.
Hänen silmiensä hitaasti tottuessa kirkkaaseen talvivaloon, hän erotti heidän olevan metsässä muinaisten raunioitten luona, johon Alison oli ehdottomasti kieltänyt häntä menemästä. Pihalla oli ihmisiä ja Domenico huudahti heille kuin apua anoakseen, mutta väkijoukko ei tehnyt elettäkään auttaakseen häntä. He seisoivat pahaenteisessä hiljaisuudessaan, mustat viitat vedettyinä kasvojen yli.
Hän tarpoi paljain jaloin lumessa ja viima oli niin jäinen, että se sekä sokaisi ja sai hänen silmänsä vuotamaan.

- Sodomiitti ystäväsi saapuu juuri parahiksi katsomaan omaa kuolemaansa silmästä silmään.Aijon syödä hänen saastaisen sielunsa, niin ettei muistoakaan jää jäljelle. Raatelen hänet hitaasti kappaleiksi, niin että hän katuu päivää jona syntyi! Satanael hykerteli, sairaiden mielikuviensa nostattamissa, ilmeisen nautinnollisissa tunnelmissa.

Domenico saattoi erottaa Achillen taaempana väkijoukossa. Hänestä ei voinut erehtyä, sillä hän oli jättänyt päänsä paljaaksi ja tuuli tanssi hänen kuparinpunaisissa hiuksissaan, joille liekkien kajo maalasi salaperäisen hehkun. Hän kääntyi Domenicoon päin ja hymyili arvoituksellisesti. Poika tuijotti miestä, kuin uskomatta näkemäänsä. Kuin mielettömät naamiaiset, joissa hän itse olisi mitä ilmeisemmin kunniavieraana.
Kostaja raahasi häntä kohden raunioita ja alttaria, joka oli ollut joskus muinoin, jonkinlainen palvontapaikka. Lumi pyrysi säälimättömänä ja hänen alaston kehonsa janosi suojaa. Hänet talutettiin alttarille, jolle hän joutui polvistumaan, ennen kuin hänet pakotetiin sihen makaamaan. Kivipaasi oli jäinen ja Domenico ei voinut enää hillitä itseään. Kauhu sai hänen rakkonsa tyhjenemään ja Satanael tuhahti halveksivasti.

- Makaa aloillasi paholaisen huora!! Mies sylkäisi sanat vasten hänen kasvojaan, eikä hän kyennyt enää hillitsemään huutoaan.
Järjetön pelko velloi hänen vatsassaan. Hän halusi niin kovin antaa ylen, mutta hän pelkäsi kostajaa.Oli kauheaa, että joku saattoi vihata, niin paljon, ilman mitään rationaalista syytä. Hän makasi täristen alttarilla ja ajatteli olevansa jossakin absurdissa painajaisessa, josta kohta heräisi. Hänen täytyi herätä!

Huppupäiset olennot olivat kerääntyneet hänen ympärilleen, mumisten jotakin pahaenteistä. Mumina nousi ja laski, kuulostaen tovin, kuin laululta. Hän yritti kuulostella Achillen baritonia joukosta. Mutta mies olikin tullut hänen lähelleen alttarille.

-Achille.. Hän yritti vedota mieheen vielä viimeisen kerran.

- Älä ole huolissasi. Mestari kyllä pitää meistä huolta. Katso nyt! Hänen ansiostaan minä voin seistä ensimmäistä kertaa päivän valossa. Hän on muuttanut minut ihmiseksi, jollainen olen aina halunnut olla. Mies iloitsi.

- Sinun tehtäväsi on nyt päästää Tonio, surkean elämänsä kärsimyksistä. Achille puhui hurmos äänessään. Ja Domenico ajatteli sen olevan, jos mahdollista, ehkä vieläkin kauheampaa kuunneltavaa, kuin Satanaelin hullu raivoaminen ja sylkeminen.

-Sen jälkeen..minä lupaan, sinä olet vapaa vihdoinkin. Achille oli kumartunut häneen päin sanoessaan tämän.

-Achille, minun on kylmä.. Hän ei voinut enää tuntea omaa ääntään ja toivoi että he tappaisivat hänet pian, sillä kylmyys oli sietämätön.

-Pian helpottaa.. Mies siveli hänen otsaansa niin hellästi, että kyyneleet alkoivat valua Domenicon silmistä, sillä tämä toi mieleen Tonion.

-Achille.. Ole kiltti ja auta meitä! Hän pyysi, mutta mies oli jo vetänyt hupun kasvoilleen ja liittynyt muun kulkueen mukaan, kiertämään kehää alttarin ympärille.

Satanael laski jotakin hänen viereensä alttarille ja se kilahti ilkeästi jäisellä paadella. Hän nousi paadelle johtaville portaille, katsoen vaalean harmaanvihreillä käärmeen silmillään, suoraan Domenicon omiin akvamariininsinisiin.

-Odotamme vielä hetken.. Hän hymyili pahansuovasti.

-Ystäväsi on nyt tullut ja hän haluaa leikkiä kuurupiiloa kanssamme, mutta meillä on aikaa odottaa, sillä olemme syntyneet odotus sydämmessämme. Meidät on valmistettu tätä tarkoitusta ja tätä hetkeä, näitä ihmisiä ja tätä uhria varten. Mies saarnasi mielipuolisesti. Tarkaten välillä kylmillä silmillään Domenicoa.

Poika veti henkeä ja lausui mielessään pahaa torjuvan loitsun, jonka isoäiti oli hänelle opettanut.Hän sai siitä vähän sisua itseensä ja tiuskaisi kostajalle sinisten huultensa lävitse, kylmästä tärisevällä äänellä:

-Tapa minut jo. En kerta kaikkiaan, enää jaksa kuunnella teidän jaaritteluanne hyvä herra.

Satanael tyytyi vain katsomaan häntä puoliksi suljettujen silmiensä raoista, kuiskaten julmasti : - Pian täyttyy pyyntösi oi Taivassyntyinen. Sillä minä voin tehdä sinusta portin, ainoastaan demoni uhrin avulla ja vampyyrii sopii tähän tarkoitukseen kuin valettu. Kun se saapuu, se ensitöikseen yrittää pelastaa pikku orjansa. Silloin minä saavun näyttämölle ja tämän reliikin avulla, hän nosti punaisin kivin koristellun veitsen Domenicon silmien tasalle, minä aktivoin sinussa olevan muistin vanhasta tiedosta, joka on koodattuna soluihisi. Ikävä kyllä se tarkoittaa tietysti sitä, että sinäkään et tule kestämään. Kostajan äänenväri oli yhtäkkiä melkein ystävällinen ja luottamuksellinnen. Ja säälivästi hän sanoi vielä jotakin, mikä sai Domenicon lopullisesti tolaltaan : -Sievä pikkuinen ihmispolo.. Tämä kuiskasi.

-Mitä?! Domenico hengähti viimevoimillaan.

-Älä ota henkilökohtaisesti tätä. Olen nimittäin odottanut tätä jo ainakin tuhat vuotta ja nyt odotus vihdoin päättyy. Sinä olet astia, joka poistaa ikivanhan orjuuden kahleet. Hahhaha. Hänen naurunsa kuulosti niin epämiellyttävältä, että Domenico käänsi inhoten päänsä pois. Miten jokin noin kaunis saattoi olla niin vastenmielinen.

skye
Viestit: 31
Liittynyt: Ti Heinä 18, 2006 21:34

Re: Aamutähden poika

ViestiKirjoittaja skye » Su Syys 26, 2010 23:55

UHRILAHJA


Tonio saattoi kuulla raunioilta kuuluvan messuamisen. Mustaksi messuksi hän sitä arveli, sillä oli joskus nuorena vampyyrinä, osallistunut vastaavan kaltaiseen naurettavuuteen. Hän saattoi nyt kuulla Domenicon selvästi ja oli aivan tuskissaan pojan takia, sillä kaikesta päättäen tämä oli kauhuissaan ja hän saattoi tuntea että tälle oli tehty väkivaltaa. Hän antoi pedon ottaa vallan, sillä ymmärsii ettei voisi kuitenkaan kontrolloida sitä kovin pitkään.
Poika varoitti häntä taas tulemasta. Tonio tajusi tämän olevan hyvin järkyttynyt ja heikko. Viha nousi kiihkoa muistuttavaksi kohinaksi ja äkkiä hän kykeni aistimaan ja kuulemaan kaiken hyvin selkeästi.
Tonio veti korvat luimuun ja paljasti kulmahampaansa, jotka välähtelivät vaarallisesti, väkijoukon kantamien soihtujen tulenkajon niistä heijastuessa. Hän oli painunut lumeen pimeyden keskelle ja tarkkaili vielä hetken.
Seurakunta oli ilmeisesti kokoontunut odottamaan häntä. Juhlat olivat aikeissa mennä mönkään, jos hän ei pian ilmaantuisi paikalle. Peto syöksähti kuin varjo yli lumisten raunioiden, kohden alttaria, jolla poika makasi kuin kuollut. Satanael näki, kuinka hän hyökkäsi tulenkajoiseen kehään. Kaikki kävi hyvin nopeasti. Ihmiset lakosivat pedon alta huutaen, sillä mitä ilmeisimmin he eivät olleet odottaneet vampyyrin saapuvan paikalle. Satanael otti käteensä veitsen joka oli koristeltu rubiinein. Kohotti sen päänsä ylle, lyödäkseen sen Domenicon rintaan. Ihmeelliset sanat alkoivat virrata hänen huuliltaan:

- Oi pyhät kuolemattomat! Oi amesha spentas. Hän kutsui.

- Vohu manah, asha vahishta, khsahra spenta armaiti! Vastasi kaapuihin pukeutunut joukkio alttarin ympärillä. He olivat nostaneet mustat kynttilät kasvojensa eteen.

Ja siinä samassa Domenicon iho alkoi loistaa valoa, kuin sisältä käsin. Valo kävi niin kirkkaaksi, että paikalla olijat peittivät huutaen silmänsä. Satanael valmistautui upottamaan veitsen Domenicon sydämmeen, mutta valo oli sokaissut myös hänet ja jostakin väkijoukosta syöksyi hänen kimppuunsa hahmo jolla oli liekinhehkuiset hiukset.
Tonio tunsi kuinka kirkkaus poltti ensin hänen herkän retinansa ja sen jälkeen oli ihokarvojen vuoro. Hän kuuli jostakin huutoa ja tajusi sen olevan omansa. Hän kuolisi pojan häikäisevään valoon.
Rohkeasti hän kuitenkin jatkoi matkaansa, tuntien kuinka hänen oma lihansa paloi, sen imelä löyhkä oli viimeinen asia minkä hän haistoi. Liekit olivat sokaisseet hänet, mutta hän saattoi silti aistia Domenicon olevan elossa. Se oli ainut asia joka piti hänet liikkeessä. Hapuillen hän sai pojan viimein syliinsä. Eikä tämän iho polttanut, vaan oli viileä ja lohduttava koskea. Hän riisui takin päältään ja kietoi sen Domenicon ympärille. Nyt olisi vain päästävä kotiin ennen kuin poika kuolisi kylmään. Hän veti hellästi rakkainpansa itseään vasten, tuntieni itsensä murheen murtamaksi, koska ei kyennyt edes itkemään sokeilla silmillään. Matka kesti ja kesti ikuisuuksia ja joka hetki Tonion tuntiessa pojan sydämmenlyönnit hän pelkäsi niiden olevan viimeiset. Hän uskoi että Achille oli kuollut hetkessä, kärsimättä, kirkkaaseen valoon ja toivoi että Satanael olisi myös tuhoutunut. Sellaiset toiveet varmasti olisivat vastoin jotakin taivaallisia lakeja, mutta niistä Tonio ei ollut enää välittänyt, sen jälkeen kun vampyyrius oli tuhonnut hänen uransa vatikaanissa.
Hän oli varma, ettei olisi koskaan löytänyt perille, ilman hajuaistiaan ja näköään ja että he olisivat kuolleet sylikkäin hankeen tai ainakin Domenico olisi kuollut, ellei Boniface olisi löytänyt Toniota harhailemasta jäätynyttä puroa pitkin. Se naukaisi oman nimensä kiinnittäen Tonion huomion.

-Boniface! Hyvä poika!! Missä sinä olet? Kähisi Tonio. -Hae Alison kiireesti ennen kuin Domenico kuolee.

Boniface teki työtä käskettyä ja yhdessä he raahasivat Alisonin kanssa Domenicon Palais du Cranen loihdittuun rauhaan. Alison ei voinut lakata itkemästä ja huutamasta.

-Voi minun suloinen pikkuveljeni!! Voi mitä sinä olet tehnyt. Nyt sinä makaat kuolleena ja minä olen yksin. Voi pieni veljeni.. Kuinka minä hoidin sinua, kun olimme vielä lapsukaisia, kuinka olin sinulle kuin äiti, Avrilin lähdettyä.
Kyyneleet virtasivat hänen silmistään ja Tonio ei ollut ikinä tuntenut niin suurta murhetta rinnassaan.

"Tämä kaikki on minun syytäni.Hän kuiskasi maansa myyneenä.

Hän oli vienyt Domenicon heidän huoneeseensa ja pannut hänet vuoteeseen lepäämään. Hän oli pelännyt järjettömästi pojan heräävän ja näkevän hänen hahmonsa. Uskoen olevansa elossa, enää vain sen velvollisuuden tähden että Achillen ruumis olisi vielä noudettava raunioista. Sen jälkeen hän jättäisi tämän maailman. Mennäkseen kohtaamaan suuren ja lopullisen yön. Kaikki hänen tekemänsä vääryydet ja verityöt kummittelivat vuosisataisena virtana hänen mielessään. Kaikki nuo onnettomat, jotka hän oli kylmäverisesti surmannut. Kaikesta siitä hän menisi nyt tekemään tiliä. Hän ei pelännyt enää, sillä rakkaus, jonka hän oli saanut lyhyen hetken tuntea, kuljettaisi hänet turvallisesti perille. Suojaten ja puolustaen häntä tuonpuoleisessa.

skye
Viestit: 31
Liittynyt: Ti Heinä 18, 2006 21:34

Re: Aamutähden poika

ViestiKirjoittaja skye » Su Syys 26, 2010 23:56

ACHILLE JA HÄNEN MESTARINSA


Eräänä yönä, Achillen tehdessä kalmanhajuisia löytöjään Cimetiere du Cranessa, hän kuuli kummia ääniä pienestä rapistuneesta kappelista hautasmaan keskustassa. Achille tiesi että kappelissa oli erään vanhan, jo sammuneen sukuhaaran maalliset jäännökset, sekä pieni alttari ja puoliympyränmuotoiseksi louhittu syvennys seinässä. Achilles oli kerran mennyt siihen makaamaan, todettuaan sen juuri itselleen sopivaksi.
Hän oli katakombissa asuessaan, tietoinen että joskus näihin koloihin oli todella säilötty vainajan jäänteet. Ja että alttarille saattoi tuoda esimerkiksi kuolinpäivän kukkasia ja suitsukkeita.
Hän otti vaistomaisesti puutarhasakset työkaluvyöstään, jättäen kottikärryt kaatuneen patsaan viereen. Valurautainen ristikko-ovi oli revitty saranoiltaan ja ketju jolla Achille oli oven lukinnut, roikkui siinä kohdassa jossa oli joskus ollut portaat. Ohut, lepattava valo loisti kappelin perällä ja se kutsui häntä vääjäämättömästi, siitä hetkestä kun hän sen ensikertaa näki.
" Virvatuli " hän totesi mielessään, muistaessaan kansantarua soilla ja hautausmailla liikkuvista rappion ja hajoamisen hengistä, jotka houkuttelivat luokseen ihmisiä tappaakseen nämä, tai muuttaakseen nämä orjikseen. Toisaalta hän oli myös kuullut maatumisen aiheuttamista metaanikaasuista, jotka saattoivat aiheuttaa liekehtiviä purkauksia. Katsoessaan tarkemmin hän huomasi kuitenkin, ettei valo ollut keltaista, vaan sinivihreää.
Joka tapauksessa täytyi muistaa, että joku huligaani joukkio oli jo aiemmin tehnyt tuhojaan vanhalla hautausmaalla. Hänen täytyisi varmistaa asia, jo asukkienkin takia, jotka uinuivat viimeistä untaan tässä paikassa.

Achille hiipi kappeliin. Siinä alttarilla tosiaan, loi outoa valoaan öljylampun kaltainen esine jonka sydämmessä paloi liekki. Hän nosti sen käsiinsä ja äkkiä esine syttyi hänen käsissään kuin tuleen. Hän heitti sen parahtaen käsistään, sillä se poltti hänen herkkiä silmiään kuin aurinko. Hän makasi huohottaen lattialla ja tajusi, että saattoi hetken räpyteltyään nähdä jälleen. Valo paloi kirkkaana, mutta se ei enää häikäissut häntä. Achille nousi tomuiselta lattialta hämmennyksen vallassa. Kirkkaus alkoi ottaa muotoa ja pian sen keskiössä seisoi mahtava olento. Hahmo otti itselleen ihmishahmon ja sen ääni oli epäinhimillinen eikä muistuttanut mitään minkä hän oli aikaisemmin kuullut.:

- Tervehditty olet Achille noidan poika! Sinä olet kutsunut minut. Olen pyhä kuolematon asha vahishta!

Achille saattoi vain hämmästyneenä tuijottaa tätä, sillä olento oli ikäänkuin naulinnut hänet äänellään. Kirkkaina valkoista valoa loistavat silmät olivat porautuneena hänen sielunsa salaisempaan syvyyteen ja hän tiesi että ne katsoivat pimeyteen, jossa asuivat salaisimmat halut ja pelot.

- Minulla on sinulle ehdotus. Puhui ääni.

- Jos suostut, niin palkitsen sinut ruhtinaallisesti ystäväni. Se jatkoi äänessään jo paljon inhimillisempi sointi.

Achille kumarsi olennolle, sillä arveli sen olevan vainajan henki. Eikä hengille sopinut osoittaa epäkunnioitusta ainakaan näiden kalmistoissa, jollei halunnut henkeä kiusalliseksi seuralaisekseen.

- Hyvä herra, en tarvitse mitään erityisemmin, mutta jos voin, niin autan teitä mielelläni. Koskeeko tehtävä viestin viemistä elävien maailmaan?Tiedusteli Achille mitä kohteliaimmin.

- Palvelen teitä kuten parhaiten taidan. Hän vielä lisäsi, kuin varmistaen, ettei kyennyt aivan mihin vain ihmetekoihin.

- Ystäväiseni, minä saatan toteuttaa kolme toivettasi, joissa vain mielikuvituksesi asettaa rajat. - Joten kehoitankin sinua vielä harkitsemaan palkkiota, sillä minä näen, että salaa sydämmessäsi toivot monien asioitten muuttuvan elämässäsi. Minä voin ne muuttaa. Sinun tarvitsee vain toivoa..

- Kiitos hyvä herra avokätisyydestänne, mutta kuten jo sanoin on minun ainut toiveeni olla palvelijanne. Ehkä tehtyäni ensin työn, jonka minulle osoitatte, harkitsen palkkion vastaanottamista. Hän vastasi kompromissiä hakien.

Mutta Achillen sanottua tämän, olento muuttui mustaksi kuin synkin pimeys katakombien varjoissa ja ääni joka siitä lähti oli mielipuolinen ja kuoleman kaltainen.

- Sinun on ensin toivottava! Se sinetoi kontrahdin! Ääni vavisutti hänen sisintä olentoaan, kuin haluten kääntää hänen kaikkein salatuimmat pelkonsa päivänvaloon.

Achille tunsi tulevansa hulluksi sen kuullessaan. Olento vetäytyi hänestä kuitenkin sallien hänen koota itsensä. Achille ymmärsi että hänen oli äkkiä toivottava jotain. Hän muisti sadun kuningas Midaksesta ja hänen kultaisesta kosketuksestaan ja tiesi, että hänen olisi harkittava tarkasti mitä toivoi. "Kirous! " Hän pyytäisi mestaria poistamaan kirouksen heidän sukunsa päältä. He voisivat vihdoin viettää normaalia elämää Alisonin kanssa. Hän haluaisi myös tulla normaaliksi ihmiseksi, jolla olisi ystäviä ja joka olisi rakastettu.. Ja mitä vielä.. Domenico! Hän halusi Domenicon itselleen. Hän oli rakastanut tätä jo siitä hetkestä, kun Tonio oli häntä ensikerran kuvaillut. Hän muisti kuinka oli vihannut Toniota. Kuinka joku sellainen, kuin Tonio saattoi saada osakseen niin suuren rakkauden.. Se oli väärin.

- Toiveesi on tuleva toteen siinä järjestyksessä, jossa ne esitit. Olento seisoi hänen vieressään ottaneena nyt täydellisesti ihmismuodon.

Sillä oli hyvin vaaleat silmät ja sen hymy oli julma. Olento oli liian täydellinen puijatakseen ihmissilmää. Sen oliiviin vivahtavassa ihossa, ei ollut virheen virhettä ja sen hiukset olivat kuin kuunsäteitä. Sen täytyi olla enkeli.

- Kerron nyt mitä sinun tulee tehdä. Se puhui tarttuen häntä kädestä ja johdattaen hänet ulos kappelista.

Ainoastaan mykät haudat todistivat kahta hahmoa, joista toinen, ihminen oli kumartuneena allekirjoittamaan jotakin.

Olento oli pitänyt lupauksensa ja Achille oli kävellyt aamuauringon valaisemaa metsätietä takaisin Palais du Craneen, jossa hänen tietysti oli näyteltävä Achillea, johon hänen sisarensa, sekä heidän vieraansa olivat tottuneet.
Alisonilta olisi vaikeaa pitää salassa asioiden todellista luonnetta, sillä sisar oli ainoa, joka tunsi Achillen. Hän hymyli hellästi ajatellessaan sisartaan. Kuinka hän kaikkien vuosien jälkeen kykeni yht´äkkiä ymmärtämään sisartaan ja tajusi kuinka paljon Alison oli häntä rakastanut. Kuinka hän toivoikaan että jo pian pääsisi kertomaan tälle, että sisar oli myös parantunut.

Tästä lähtien Achille hankkiutui Domenicon seuraan aina kuin suinkin mahdollista. Hän jopa tarjoutui opettamaan tälle kitaran soittoa, jonka oppimiseen pojalla ei ollut minkäänlaisia edellytyksiä. Tonio oli ainut joka tuntui aavistelevan jotakin. Achille saattoi tuntea tämän tutkivan katseen kaikkialla. Tonio antoi hänelle vain harvoin mahdollisuuden viettää aikaa Domenicon kanssa ja Achille vihasi häntä syvästi tämän takia.
Domenicon seura oli Achillen yksinäisyyteen tottuneelle sydämmelle ensin hyvin hämmentävää. Henkeään pidätellen hän seurasi pojan viehkoa olentoa, joka oli kuin luotu johonkin satumaiseen lemmenkohtaukseen. Mutta tilaisuutta ei koskaan näyttänyt tulevan ja Tonio tuntui olevan aina valppaana paikalla, kuin yrittäen lukea Achillen ajatuksia.
" Kohta sinä kuolet " Ajatteli Achille ja hymähti ajatukselle, että pian kaunis Domenico tipahtaisi hänen syliinsä, kuin kypsä persikka.

Olento jota Achille oli alkanut kutsua mestarikseen, oli kertonut suunnitelmastaan. Se tarvitsi Domenicon, sillä pojassa uinui kuin eräänlainen kulkureitti. Pojan aineellisen, sekä valokehon saattoi vanhaa magiaa taitava muuttaa lihan ja eetterin yhdistäväksi portaaliksi, jonka voisi kääntää mihin tahansa haluamaansa ulottuvuuteen. Achillen tehtävä tulisi olemaan Domenicon saattaminen mestarin käsiin. Sen jälkeen, oli mestari luvannut: hän saisi tehdä pojalla mitä ikinä haluaisi.
Tonio tietysti tulisi hakemaan orjaansa, sillä hän ei selviytyisi ilman Domenicoa. Domenico tulisi tappamaan Tonion, sillä mikään pimeyden olento ei voisi selviytyä portaalin avauduttua. Mestari tarvitsi myös jonkin mikä tekisi tietä portista kuljettaessa ja tähän tarkoitukseen Tonio sopi. Sen jälkeen kirous olisi poissa ja Domenico olisi vapaa rakastamaan ketä halusi. Mestarilla oli vielä yksi tehtävä hänelle. Achillen olisi varastettava reliikki. Ikivanha uhriveitsi, joka oli kuulunut Cranen suvulle jo satojen vuosien ajan. Tikari oli peräisin vanhalta ajalta, jolloin taikuus oli ollut tieto itsessään. Ajalta jolloin loitsuja ei vielä ollut ja ihmisen puhe itsessään oli luomista. Tikaria oli vanhan perimätiedon mukaan käytetty henkiä käskettäessä ja jos tiesi vanhojen valtojen ja elementtien tosinimet saattoi komentaa maailmoita maailmoiden sisällä. Tämän oli mestari Achillelle kertonut ja Achille oli suostunut.

Päivänä jona kaiken oli määrä tapahtua, oli Achille koskettanut Domenicoa tavalla jolla ei ollut koskaan toista ihmistä koskettanut. Hän oli vaistonnut pojassa jotakin, jonka oli ymmärtänyt kaipuuksi. Poika oli kuitenkin torjunut hänet ja tietysti Tonio oli tullut paikalle, niin kuin aina ennenkin, sillä Tonion ja Domenicon välillä oli side, joka salli heidän olla toisiinsa telepaattisessa yhteydessä. Achille oli kuullut miesten riidan ja tämä oli merkinnyt hänelle vain yhtä asiaa. Vampyyrin lumous oli väistymässä Domenicon sydämmestä. Domenico oli alkanut ymmärtää olevansa Tonion uhri ja että Tonio vain käytti häntä hyväkseen.
Tämän jälkeen oli Domenico lähtenyt vihaisena ulos talosta Boniface kintereillään ja Achille oli tuntenut tilaisuuden tulleen. Hän oli seurannut heitä. Mies tunsi metsän paremmin kuin kukaan ja oli ennättänyt helposti heidän edelleen. Domenico oli jostakin sattuman oikusta valinnut toisen, risukkoisen reitin kappelille. Achillen oli täytynyt ainoastaan yllättää hänet ja painaa hänen kasvojaan vasten luonnonsieni, joka oli kastettu mandragorasta, unikosta ja myrkkykatkosta valmistettuun keitokseen.

Poika ei ollut ehtinyt sanoa mitään. Achille oli hellästi mutta määrätietoisesti painanut sienen tämän kasvoille ja pidellyt tätä niin kauan että vastustelu oli lakannut ja poika lysähtänyt häntä vasten tiedottomana. Achille oli nostanut hänet syliinsä. Boniface oli naukunut surkeasti ja Achille oli suruissaan ajanut sen pois pienellä karkoitus loitsulla. Loitsu tekisi kissan myös puhekyvyttömäksi ainakin vuorokaudeksi. Tämä oli tarpeen sillä Achille tiesi Alisonin puhuvan eläinten kieltä tarvittaessa. Hän oli kantanut pojan kevyen ruumiin mestarin talolle ja tuntenut kummallista surua, sellaista jota ei aiemmin ollut kokenut. Mutta samalla iloa Domenicon vapautumisen tähden ja hän oli painanut hellästi suudelman pojan otsalle. Pää oli nojannut kevyesti hänen olkaansa vasten, vielä kun mies oli laskenut ruumiin tuolille. Kehosta huokuva lämpö oli jäänyt hetkeksi hänen iholleen ja tämä oli liikuttanut Achillea syvästi. Hän oli vastustellut hieman, mestarin käskiessä hänen sitoa nukkuva Domenico tuoliin ja peittää hänen päänsä. Tätä kuitenkin vaadittiin, jotta Tonio ei millään muotoa saisi selville missä Domenico oli. Yhteys oli estettävä vielä toistaiseksi. Mestari oli pitänyt Domenicon suljettuna maanalaiseen huoneeseen, jottei vampyyri kuulisi poikaa. Achille oli ollut huolissaan, sillä hän tiesi kuinka Domenico kammosi tällaisia maanalaisia käytäviä. Lopulta aika oli ollut kypsä ja mestari oli antanut hänen mennä Domenicon luokse. Achille oli poistanut siteet ja poika oli ollut silminnähtävästi kauhuissaan ja rukoillut Achillea vapauttamaan hänet. Siihen hän ei ollut suostunut, vaan oli sitä vastoin yrittänyt vakuuttaa tämän ensin puhumalla ja kun se ei ollut tuottanut tulosta, hän oli pakottanut tämän vuoteeseen kanssaan. Poika oli itkenyt ja vastustellut, mutta lopulta suostunut ja ymmärtänyt, että Achille halusi hänelle vain hyvää. Poika oppisi vielä arvostamaan hänen pyrkimyksiään heidän yhteisen tulevaisuutensa eteen.

Pojan iho oli ollut kauttaaltaan pienten viheliäisten hampaanjälkien peittämä. Osa niistä oli ollut vanhoja ja vaalentuneita ja osa verenkarvaisia, vielä parantumattomia. Achille oli voinut aistia kivun ja hämmennyksen joka niihin liittyi. Domenico oli kuin pieni säikähtänyt eläin hänen sylissään. Achille oli halunnut suudella arvista Tonion muiston pois, mutta mestarin lupaus ei ollut vielä täyttynyt. Domenico oli halunnut odottaa Tonion kuolemaa, sillä vampyyri oli ollut hänen ajatuksissaan, niinkuin uskoa saattoikin. Achille ei ollut tähän pyyntöön kuitenkaan suostunut. Hän ei yksinkertaisesti ollut voinut estää itseään ja jälkeenpäin ulkona, nähdessään Domenicon uhrikivellä hän oli vain saattanut toivoa, ettei poika pitäisi häntä vain uutena riistäjänään.

Domenico oli ollut niin avuton maatessaan siinä. Rukoilevasti hän oli vielä vedonnut mieheen, mutta Achillen oli täytynyt poistua hänen luotaan. Sillä ihminen ei voinut olla paikalla portin auetessa, siksi voimallinen tulisi muodonmuutos olemaan. Hän oli hyvin huolissaan Domenicosta. Kestäisikö tämän nuori keho muutoksen. Olisiko Domenicon mahdollista palautua takaisin ihmiseksi tämän jälkeen. Mestari oli rauhoittanut häntä.:

- Hän on vahva ja hänen koko hahmonsa huutaa metamorfoosin mahdollisuutta, sillä se on hänen ihmiselämänsä perimmäinen tarkoitus. Niinkuin korennon tarkoitus on toukkavaiheen jälkeen nousta vedestä toteuttamaan ensimmäistä lentoaan. Näin oli mestari puhunut.

Mutta mestari oli pettänyt Achillen. Hän oli kuullut tämän sanat juuri ennen vampyyrin ilmestymistä. Mestari oli sanonut, että kaikki, mukaan lukien pikku Domenico tulisivat kuolemaan portaalin avauduttua.
Kylmä viima oli puhaltanut aukiolla kasaten puuterin ohutta lunta kivipaasien juurille ja Achille oli tuntenut heikotusta sydänalassaan. " Kaikki tämä tapahtuisi mielipuolen taivasolennon toiveiden mukaisesti ja hän Achille noidan poika, tulisi avustamaan tätä kaikessa typeryydessään. He kaikki kuolisivat ja Alison jäisi yksin kantamaan heidän taakkaansa.

Silloin oli vampyyri syöksynyt varjoista ja alttarin ympärille kerääntynyt seurakunta oli laonnut kuin kypsä vilja sirpin alla.

- Vohu manah, asha vahishta, khsahra spenta armaiti! Yön pimeydessä, liekinhehkuisessa valopiirissä oli kajahtanut loitsu.

Ja Äkkiä kakkialla oli ollut suunnattoman kirkasta. Achille oli taistellut tiensä Domenicon luokse ja nähnyt sokaistuneen mestarinsa, joka oli seissyt alttarilla uhriveitsi kädessään.Mestari oli kohottanut veitsen lyödäkseen sen suoraan kirkkauden lähteen sydämmeen. Achille oli nähnyt Tonion jossakin valokaaren reunamilla ja tajunnut mestarin odottavan juuri oikeaa hetkeä. Hän ei ollut ajatellut kuin pelastavansa sen, mitä vielä oli pelastettavissa ja astunut alttarille ja pakottaakseen mestarin, joka myöskin oli häikäistynyt valosta pudottamaan tikarin. Hänellä ei ollut aavistustakaan miten oli mahdollista, että hänellä ihmisellä oli rohkeus astua valoon olennon eteen. Hän oli tuntenut suurta helpotusta tikarin painuessa hänen rintaansa. Melkein suloinen oli ollut vapahdus piinatussa sydämmessä tikarin lävistäessä kudosrakenteen. Viimeinen mitä Achille oli nähnyt oli Domenico, joka hymyllen oli ojentanut hänelle kätensä heidän yhdessä kulkeakseen valoon. Rauha oli täyttänyt Achillen mielen ja hän oli ilolla astunut suureen unohdukseen, joka oli samassa pirstonut hänen maanpäällisen tietoisuutensa ja liittänyt sen rippeet, kuin siemenet universumin alati itseään tutkivaan mieleen. Ei olisi enää mitään pelättävää.

skye
Viestit: 31
Liittynyt: Ti Heinä 18, 2006 21:34

Re: Aamutähden poika

ViestiKirjoittaja skye » Su Syys 26, 2010 23:57

ALISON DU CRANE


Alison katsoi voimattomana kuinka Tonio hävisi metsään Domenicon perään. Hiljainen rukous nousi hänen huuliltaan.: - Oi pyhä taivaan kuningatar...

- Rakastava Jumalan äiti, kuule näiden lasten itku.
Syvyyden tähti ja taivasten portti!
Äiti jonka poika, sai kaiken tekemättömäksi.
Hukkuen kamppailemme ja pyydämme apuasi.
Kautta ilon, jonka enkeli Gabriel toi.
Sinä neitsyt ensimmäisistä viimeinen. Anna meille armosi.

Hän rukoili kiihkeästi. - Mnä lupaan, jos tuot heidät elävänä takaisin, antaa magiantietoni sinun pelvelukseesi, enkä enää koskaan ole turhamainen, taikka äkkipikainen. Anna veljelleni armo, sillä hän on viaton, tietämätön.
Eikä ymmärrä mitä tekee.

-Tuo heidät takaisin oi Taivaan kuningatar, sinä ensimmäisestä tähdestä viimeinen. Joka nouset aamutaivaalle tervehtimään valoa, ollen myös illan viimeinen.. Oi Kointähti. Heosphoros!

Hän tiesi, että kaikki tulisi päättymään. Siitä hetkestä, kun hän oli tajunnut Achillen olevan vastuussa kamalista tapahtumista. Kirous oli murtunut ja hän oli saattanut seistä pihanurmella päivänvalossa, mutta iloa hän ei voinut tuntea.
Hän tunsi tuskaa veljensä teon takia, mutta samalla hän voimattomana syytti Domenicoa, jonka kauneus oli lumonnut Achillen. Ensin hän oli ollut hyvillään tiedosta, että Achillessa oli paljastunut uusi piirre, joka kykeni intohimoiseen rakkauteen. Mutta löytäessään miehen kerran työhuoneestaan murskaamassa kuivattuja lemmonmarjoja, myrtin oksia sekä ruusun terälehtiä hän oli tuntenut pelkoa, sillä Achille oli mieleltään kuin lapsi, eikä yksinkertaisten ollut sopivaa tehdä taikoja omaksi edukseen. Tapaus olisi saattanut saada Alisonin vain nauramaan, mutta työpöydällä Achillen edessä oli myös punainen kynttila, johon oli sidottu vaalea hiuskiehkura. Sekä kevään ensimmäisen päivän uhriveitsi, joka oli koristeltu rubiinein.

- Mitä ihmettä sinä teet? Hän oli kysynyt ja Achille oli nostanut keskittyneet silmänsä häneen.

- Lemmenjuomaa. Hän oli vastannut, laskien katseensa takaisin mortteliin.

- Sinä käytät magiaa joka ylittää oman ymmärryksesi.. Minähän olen sanonut ettei se ole sinua varten.. Siinä tarvitaan tietoa asioiden todellisesta luonteesta. Sellaista tietoa sinulla ei tiettävästi ole. Alison oli sanonut.

- Ja sinulla ymmärrystä riittää.. Oi sisko. Oli Achille tiuskaissut. - Jopa turhamaisuuteen asti.

Achille tarkoitti taikaa, joka piti kahdeksankymmentäkahdeksan vuotiasta Alisonia nuoren tytön hahmoisena.

- Se loitsu pitää myös sinut nuorena.. Sanoi Alison hiljaa.

- Muttei kauniina, niin että joku saattaisi oikeasti pitää minusta! Huusi Achille silmien leimutessa raivoisasti.

Alison kauhistui Achillen sanoja. Tämä ei koskaan ollut monisanainen, eikä osoittanut tunteitaan. Mutta nyt tylsämielinen mies oli ilmeisesti saanut uuden kohteen hellille tunteilleen. Aikaisemmin Achille oli ollut lähinnä kiinnostunut vainajain maallisista jäänteistä, jotka tuntuivat olevan hänelle rakkaanpia, kuin elävät ihmiset.

- En koskaan ajatellut, että sillä olisi sinulle jotain merkitystä. Vastasi Alison vapisevalla äänellä.

Achille ei sanonut tähän enää mitään ja Alison poistui huoneesta pahojen aavistustensa saattamana.

Hän saattoi nähdä kuinka Achille piiritti Domenicoa hämmästyttävän määrätietoisesti. Hänet saattoi nähdä kaikkialla, missä Domeniconkin. Viimeinen pisara oli kun poika maalasi hänestä sen kamalan kuvan. Achille oli ollut siitä niin naurettavan ylpeä ja oli ripustanut sen huoneensa seinälle, jossa aikaisemmin oli säilyttänyt vain luita, joita ei ollut pystynyt kohdentamaan oikeaan vainajaan. Nyt tuo karmaiseva taulu loi kolkkoon huoneeseen, vielä ahdistavamman tunnelman.
Tonio taasen. Häntä eivät pikkuasiat kiusanneet. Joskin hän ei tuntenut Achillea kyllin hyvin, jotta olisi osannut hämmentyä, Achilen kiinnostuksesta Domenicoa kohtaan. Toniosta asia oli pikemminkin huvittava. Eihän Achillesta mitenkään voinut olla vastusta Toniolle, mutta mies olisi silti voinut ottaa asiaan kantaa. Mutta minkäs teet.
Hän ei voinut kieltää Achillea menemästä huoneeseensa, sillä sisarusten välit olivat aina olleet avoimet, eivätkä he koskaan olleet pitäneet toisiltaan mitään salassa. Alisonilla oli loitsunsa ja Achillella puutarhurin työnsä. Mutta nyt Achille vietti kaiken mahdollisen vapaa - aikansa Domenicon seurassa.
Alison oli päättänyt tehdä taian, joka sitoisi Achillen tekemästä tyhmyyksiä hänen työhuoneessaan. Se tulisi olemaan yksinkertainen ja toimiva, mutta tloitsu jonka hän langetti, sai vastaansa jotakin hyvin vanhaa ja Alisonille vierasta magiaa.. Se sai hänen kauniit punaiset hiuksensa harmaantumaan ja taika jonka avulla hän piti itseään nuorena, raukesi hänen yltään kuin sitä koskaan ei ollutkaan. Parahtaen hän horjahti mahtavaa pyökkipuista työpöytäänsä vasten. Alisonin katse osui samassa pieneen, pyöreään elohopea kuvastimeen. Sen hopean hehkuinen pinta heijasti ensin hänen rappeutuvat kasvonsa, mutta sitten kuva alkoi muuttua utuiseksi. Peilin kehykseen oli kuvattu omaa häntäänsä syövä lohikäärme ja se oli peräisin venetsiasta. Hän nosti pienen kuvastimen vapisevin käsin ja katsoi siihen, kuin peläten näkemäänsä. Pintaan heijastui kuva ensin punaisin kivin koristellusta tikarista, sitten Achillesta joka kamppaili lumessa tuntemattoma miehen kanssa, liekkien roihutessa heidän ympärillään. Sitten kuva kauhistuttavalla tavalla palaneesta hahmosta, joka kantoi sylissään hentoa poikaa, jonka Alison tunnisti Domenicoksi.

- Boniface! Huusi Alison. Ja kissa ilmestyi hänen hameenhelmoistaan naukaisten oman nimensä.

- Nyt on piru irti ystäväinen. Alison puhui käheästi kissalle.

- Sinun on lähdettävä etsimään Toniota ja Domenicoa. He ovat tulossa uhrilehdosta ja tarvitsevat nyt sinun apuasi. Näethän, olen huonossa kunnossa ja sinun on mentävä yksin. Hän katsoi kissaa tiukasti silmiin.

Kissa naukui ja pyristeli noidan otteesta. Alison päästi sen ja saattoi ulko-ovelle. Se juosi pimeään, kadoten lumikinosten sinertäviin varjoihin.

Alison meni työhuoneeseen valmistaakseen voidetta palovammohin, sekä vahvaa unikko juomaa, jonka tarkoitus oli rauhoittaa hermoja ja helpottaa kipua. Hän päätyi juomaan sitä myös itse, sillä aavisti että tulisi tarvitsemaan kaiken mahdollisen avun, sillä hän tunsi reumatismin jo kolottavan luitaan.
Miehet saapuivat, kun yö oli jo pikällä puolessaan. Tonio jaksoi vaivoin kantaa Domenicon yläkertaan, jossa Alison antoi ensiavun. Poika oli kylmissään, mutta muutoin kunnossa. Alison juotti teetä Domenicolle joka oli vain puolittain tajuissaan. Tonio olisi tarvinnut apua kipeämmin, mutta hän hätisti Alisonin kimpustaan.

- Minua et voi auttaa yrteilläsi rakas Alison. Mies puhui kuiskaten, sillä hän oli hengittänyt polttavaa ilmaa ympärillään.

He istuivat pimeässä huoneessa, sillä kumpainenkaan ei halunnut paljastaa muuttunutta muotoaan. Alison halusi kipeästi kysyä Achillesta, mutta asia kauhistutti häntä suunnattomasti ja hän pelkäsi vastausta, jonka epäilemättä saisi.

- Hän paloi siellä rauniolla. Kukaan ihminen ei varmasti selviytyisi sellaisesta kuumuudesta, jonka Domenico sai aikaan. Tonion ääni oli vain kuiskaus.

-Tämä kaikki on minun syytäni. Hän jatkoi murheellisena.

Alison alkoi vaikertaa tuskissaan. Itku oli kuin äidin, joka oli menettänyt ainokaisen lapsensa.

-Miten minä saan hänen ruumiinsa tuotua sieltä raunioista. Olen niin heikko, että jaksan tuskin nousta ylös tästä tuolilta. Hän nyyhkytti.

-Jätä se minun huolekseni. Sanoi Tonio. - MInä noudan hänen ruumiinsa.

- Mutta sinä olet heikko, etkä näe eteesi. - Miten ihmeessä aiot tehdä sen? Kysyi Alison kyynelten yhä virratessa hänen ryppyisille poskilleen.

- Boniface toimii siminäni, niin kuin äskenkin. Sanoi Tonio hiljaa.

Tonio oli pitänyt lupauksensa ja tuonut hänen veljensä ruumiin Palais du Craneen ja Tonio oli vannottanut murheenmurtamaa Alisonia, että tämä hoitaisi Domenicoa tulevien kuukausien aikana, parhaan taitonsa mukaan. Sekä laitattaisi Toniolle hautakiven, siltä varalta, että poika haluaisi vierailla hänen luonaan.

- Sano hänelle, että rakastan häntä ikuisesti ja jos olen tehnyt pahaa, niin menkööt pahat tekoni helvettiin, mutta jääköön rakkauteni ajasta aikaan toistamaan hänen hänen nimeään. Olkoot se ainoa asia mitä minusta jää jäljelle. Tämän sanottuaan Tonio oli mennyt metsään kuolemaan.

Alison oli käärinyt veljensä ruumiin puuvillaan, kuin haluten vielä lohduttaa tätä kivussa, jota veljen ei koskaan enää tarvisisi tuntea.

Hän oli hoitanut Domenicon särkynyttä sydäntä kuukausien ajan. Ja se oli ollut ainoa asia, joka häntä oli pitänyt järjissään. Poika oli käynyt hulluuden partaalla. Aluksi hän ei ollut suostunut syömään tai juomaan ja Alison oli pelännyt että kammottava tragedia vaatisi vielä viimeisen uhrinsa.

Eräänä yönä hän oli nähnyt unta Achillesta. Siinä mies oli seissyt auringon valaisemalla aukiolla kauniina ja elinvoimaisena ja hymyillyt hänelle.

- Minun on hyvä olla nyt sisar. Oli veli sanonut hänelle ojentaen molemmat kätensä, kuin sulkeakseen Alisonin syliinsä.

- Ei ole mitään pelättävää eikä kaduttavaa. Sillä kaikki on jo tehty ja sanottu aikojen alussa. Achille oli sanonut ja kääntynyt katsomaan polkua, joka oli kasvanut, kuin hänen katseestaan metsän rajaan. Veli oli kääntynyt lähteäkseen seuraamaan polkua ja jossakin unen reunamilla, syvän ruohon seassa leikki valkea kissanpoikanen, jonka Achille oli nostanut syliinsä, ennen kuin oli hävinnyt metsän vihreään hämärään.

Domenico oli toipunut ja päättänyt jättää Palais du Cranen. Alison olisi mielellään pitänyt pojan luonaan, sillä hän ei ollut tottunut olemaan yksin. Lasten tekoa hän ei ollut koskaan edes harkinnut, sillä hän oli päättänyt olla siirtämättä kirousta viattomille tuleville sukupolville. Nyt Bonifecekin oli kuollut eikä hänellä olisi ketään seuranaan. Sitäpaitsi keskustelut Domenicon kanssa helpottivat Alisonia surussa.
Poika oli kuitenkin päättänyt lähteä ja palata Pariisiin. Alison oli hyvin epäileväinen ajatuksen suhteen, sillä Domenico oli vielä hyvin hauras. Ja tokkopa poika koskaan, näiden outojen tapahtumien jälkeen, saattaisi vain jatkaa elämäänsä ihmisten parissa, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut.

skye
Viestit: 31
Liittynyt: Ti Heinä 18, 2006 21:34

Re: Aamutähden poika

ViestiKirjoittaja skye » Su Syys 26, 2010 23:58

KESÄN MENTYÄ




Kun Domenico heräsi, ei hän heti avannut silmiään.Hän muisteli hämmästyttävää valoa joka oli yhtäkkiä tullut ja nostanut hänet ylös. Pois noiden mielenvikaisten luota, pois Tonion luota. Syvä rauha oli täyttänyt hänet ja hän olisi halunnut sanoa Toniolle, ettei ollut mitään pelättävää. Mutta äkkiä ääni puhui hänelle:

-Taivassyntyinen! Etkö ole jo saanut tarpeeksesi näistä leikeistä. Sinun paikkasi on sydämmessämme ja nähdessämme sinua adistettavan, tuntuu meistä pahalta. Ääni puhui monikossa ja se oli ääni, jonka hän tiesi aina tunteneensa.

Tämä ääni, joka oli puhunut hänelle lapsesta saakkka, oli myös puhunut hänelle silloinkin, kun hänen perheensä oli kuollut. Se oli ollut äänetöntä puhetta. Kuin lehtien leikki tuulessa, pyörteen saadessa ne valtaansa kadulla. Se puhui myös silloin, kun hän oli katsonut Toniota ensikerran silmiin ja kutsunut tätä. Se oli ollut kaikkialla. Tuo sama käsityskyvn ylittävä pohjavire. Sitä oli mahdoton kuvata.
Hän itki ilosta, tunnistaessaan äänen. Hän tahtoi nyt päästä noiden rakkaiden olentojen luo. Sitten hän kuitenkin muisti että Tonio olisi tulossa hakemaan häntä ja heidän välillään olisi vielä niin paljon selvitettävää, ettei hän mitenkään voisi palata.
Tonion vuoksihan, hän alunperin oli halunnut syntyä ihmiseksi tälle planeetalle.Vapaaehtoisesti hän oli valinnut orjuuden kolmiuloitteisessa todellisuudessa, jossa luomisella ei olisi tilaa. Tonion takia.
Hän oli hyvästeltyään äänen palannut takaisin ja tuntenut Tonion kehon omaansa vasten. Mies oli sulkenut hänet syliinsä ja hän oli kuullut tämän sanat: - Sanoinhan etten jättäisi sinua rakkain..

Tonion oli täytynyt kantaa häntä koko pitkän matkan Palais du Craneen. Missä mies oli nyt. Hän ei ainakaan kyennyt tuntemaan miestä lähellään. Oliko tämä vihainen siitä, mitä hänen ja Achillen välillä oli tapahtunut.. Tiesikö hän ylipäätään tapahtuneesta. Domenico nousi varovaisesti pehmeästä vuoteesta ylös ja huomasi yhtäkkiä Alisonin ikkunan ääressä istumassa ja tähyilemästä yötaivasta.
Miten pieneltä ja hauraalta Alison näyttikään siinä, ei ihme ettei Domenico ollut huomannut häntä aikaisemmin. Mutta missä Tonio oli.. Huoli täytti hänen sydämmensä ja hänen orjuutensa muistutti taas itsestään.

-Alison missä Tonio on? Hän kysyi heikolla äänellä ja tajusi kurkkunsa yllättäen hyvin kipeäksi.

-Domenico rakas kultaseni.. Sekä Tonio, että Achille ovat kumpainenkin kuolleet. Kaunis Tonio paloi pahoin siellä raunioilla, samoin Achille. Molemmat kuolivat.. Puhui Alison. ja Tonio saattoi nähdä, että hän oli hyvin vanha. Luiseviksi hioutuneet piirteet todellakin kuuluivat Alisonille, mutta hiukset olivat käyneet harmaiksi ja iho oli kuin ohuinta pergamenttiä.

-Mitä! Se ei pidä paikkaansa! Sinä valehtelet minulle. Minä tiedän että Tonio kantoi minut talolle. Ei hän voi olla kuollut. Domenico huusi.

-Rakas lapsi.. Kyllä hän kuoli. Hän toi sinut viimeisillä voimillaan Palais du Craneen. Menimme vielä raunioille hakemaan Achillen. Sen jälkeen Tonio meni metsään odottamaan aamunkoittoa. - Achillen ruumis löytyi raunioilta, sekin oli pahoin palanut, vaikka miksikä sinua kiinnostaisi mitä veljelleni tapahtui. Alisonin ääni murtui ja hän pyyhki ryppyisilta, melkein valkoisilta poskiltaan kyyneliä.

Domenico hyrähti hiljaiseen, lohduttomaan itkuun. -Minä en tiedä, mitä minä teen nyt.. Olen hukassa, jos tämä pitää paikkansa. Hän vaikersi hiljaa peittäen kasvonsa käsillään.

-Rakas lapsi! Minäkin olen hukassa ilman häntä, katso nyt minua, vanhaa naista, eikä ketään jakamassa näitä synkkiä ajatuksia. Hän voihki epätoivoissaan. Domenico ajatteli että naisen oli täytynyt mennä surusta sekaisin, tai sitten hän oli ikääntyessään tullut höperöksi.

Hän sulki Alisonin syliinsä ja itki katkerast,i sillä hän olisi itsekin halunnut tulla hulluksi.

Domenico oli maannut vuoteelle pimeässä vain yksi, heikosti lepatteleva kynttilä yöpöydällään. Hän oli välillä aivan mieletön ja pystyi vain huutamaan Tonion nimeä. Ajatus siitä, että Tonio ei ollut viimeinen mies, joka hänellä oli ollut, täytti hänet voimattomalla raivolla. Sitten kauhea suru otti hänet taas valtaansa ja hän kykeni vain heittelehtimään vuoteella sekapäisenä. Tonio oli luvannut, ettei jättäisi häntä, mutta oli polttanut itsensä salaperäiseen valoon. Taas hän olisi aivan yksin. Jos Boniface ei olisi hypähtänyt vuoteelle, hän olisi varmasti juossut hirttämään itsensä, sillä hirttäytyminen oli ainoa asia, josta hän sillä hetkellä sai lohtua. Että tämän saattoi myös tahtoessaan lopettaa itse. Kissa asettui kehräämään hänen päänsä viereen ja hän painoi lohduttomana kasvonsa pehmeään, valkeaan turkkiin. Siihen hän vuodatti kyyneleensä ja itki Tonion nimeä. Miehet kädet peiton alla, olivat olleet niin viileät. Niin tavattoman hellästi ne olivat häntä hyväilleet. Niin tavattoman helliä sanoja oli sanottu tässä vuoteessa. Hän oli maannut siinä jo viikkoja. Ikkunat pimennettyinä, sillä hän ei kestänyt aurinkoa. Miksi hän olisikaan halunnuti nähdä päivän valoa, jos Tonio ei olisi sitä katsomassa hänen kauttaan.
Kipu kesti viikkoja, joiden aikana hän oli luullut kuolevansa, tai tulevansa hulluksi. Alison oli käynyt tuomassa ruokaa pöydälle ja uuden kynttilän, sammuneen tilalle. Eräänä päivänä kuitenkin oli kalpea ja onneton poika päättänyt, että hänen oli nyt tultava mieheksi ja jos tämä kipu, oli ainoa mitä elämällä oli hänelle tarjottavanaan, niin se olisi sitten oleva niin. Kaikki oli kuitenkin tapahtunut rakkaudesta. Sitä hän ei tahtonut unohtaa, sillä se oli ainut asia, joka antoi kivulle merkityksen.

- Mutta tämän jälkeen, en enää ikinä.. Hän sanoi puoliääneen pimeyteen.

Poika halusi pois Palais du Cranen noidutusta talosta, sillä täällä hänellä ei olisi enää mitään. Eräs aika oli tullut päätökseensä ja hän, toivoi salaa että saattaisii elää vielä normaalia elämää Pariisissa. Ajatus siitä, että hän lähtisi talosta, kuitenkin vaivasi häntä, sillä hän saattoi tuntea että tässä huoneessa edelleenkin oli jälkiä, Tonion ja hänen välisestä rakkaudesta.
Alisonin seura auttoi myös, sillä hän oli ainoa, joka Domenicon lisäksi tiesi, mitä oli tapahtunut ja se oli lohdullista. Kotona odottaisivat vain muistot, jotka olisivat liian katkerat ja suloiset muistaa.

Hän palasi kuitenkin syyskuussa Pariisiin aloittaen jälleen opintonsa, mutta kaikki ilo oli mennyt hänen taiteestaan. Hän tuijotti mitäännäkemättömin silmin tyhjää kangasta ja näki siihen muodostuvan Tonion kasvot. Hymyilevän suun ja suuret kirkkaat silmät. Hän saattoi nähdä unta silmät auki nykyään. Omituisia kuvia nousi hänen mieleensä, tapahtumista joita he olivat kokeneet Tonion kanssa. Sanoja joita tämä oli hänelle puhunut, lauluja joita oli laulettu.
Kukaan muu ei tiennyt Toniosta, tai siitä mitä heidän välillään tuona ihanana kesänä oli tapahtunut. Vai tapahtuiko sitä ylipäätään. Oliko Tonio, niinkuin hän oli alussa epäillytkin, ollutkin vain hänen yksinäisten houreittensa alitajunnasta nostama kuvajainen, jolla oli rakkaat kasvot. Hän mietti usein tämän tarkoitusta. Miksi hän oli selvinnyt lapsena lumivyörystä, ainoana perheestään, jos hänet oli loppuelämäkseen määrätty kärsimään. Tonio oli epäillyt että Domenico saattaisi kuolla, jos Tonio ei olisi enää hänen lähellään, mutta ajatus kuolemasta houkutti. Se tuntui rakkaalta ja odotetulta ystävältä, joka ei kuitenkaan saapunut.
Silloin tällöin Alisonilta tuli kirje. Hän kuuli koputusta pikku kattoikkunalta ja siellä oli valkea kyyhkynen, joka osasi kujertaa oman nimensä "Blanche". Siitä Domenico päätteli , Alisonin alkanen taas taikoa.
Kirjeet olivat Alisonille tyypillisen huolehtivia, eikä niistä puuttunut luonnonlääkinnällisiä ohjeita. Joskus kirjeessä saattoi olla mukana pikkuruinen pussi, jotakin pahanhajuista jauhoa, jonka Domenico ajatteli olevan sisiliskonsiimaa tai hiirenvirnaa. Joskus Alison ohjeisti häntä polttamaan salviaa huoneessa ja ripottelemaan merisuolaa öiseen aikaan huoneiston nurkkauksiin ja ikkunasyvennyksiin, onnettomien muistojen karkoittamiseksi, mutta Alison ei ymmärtänyt, ettei hän tulisi koskaan olemaan valmis luopumaan edes onnettomista muistoista, sillä ne olivat hänen muistojaan Toniosta ja lumottuna tai ei, niin rakkaus pysyi. Jos minun ainoa rakkauteni tässä elämässä oli vain unta ja lumousta, niin en kyllä olisi halunnut herätä.

Joskus hän leikki ajatuksella mitä ihmiset sanoisivat, jos tietäisivät mitä tapahtui tuolloin siellä metsässä. Jos taideopiskelijat, joiden kanssa hän meni taas luennoille, tietäisivät mitä sen hiljaisen pojan kesään kuului...
Hän päätyi myös ensimmäistä kertaa elämässään tapaamaan pojan yliopistolta. Tämä oli piirittänyt häntä viikkojen ajan, ennen kuin hän suostui lähtemään ulos. He kävivät ulkona muutaman kerran, eikä mitään syvällisempää päässyt koskaan syntymään. Domenico ajatteli että Bastien todennäköisesti piti häntä hieman vähä-älyisenä, kun hän aamulla oli noussut vanhasta totumuksesta, peittämään ikkunoita pimennysverhoilla. Hänen omatkin silmänsä olivat muuttuneet hivenen valonaroiksi Palais du Cranessa vietetyn, kynttilöin valaistun kesän aikana. Ja toisinaan hän pelkäsi joutuvansa jakamaan Tonion yksinäisen kohtalon, mutta sitten tarkemmin asiaa mietittyään, hän kuitenkin totesi että hänen elämänsä tuskin siitä muuttuisi millään lailla.

Joulu lähestyi uhkaavasti. Domenico oli yrittänyt pitää itsensä kiireisenä, jottei joutuisi kohtaamaan yksinäisyyden pelkoaan, joka saapui aina tähän aikaan vuodesta. Lopulta hän oli todennut, että joulut menivät jokseenkin pelottomasti ja nuivasti, mutta niiden odottaminen oli niin tuskallista, varsinkin kun heidän oli ollut tarkoitus viettää tämä joulu yhdessä Tonion kanssa. Päivänä eräänä Blanche koputti taas nokallaan ikkunaan ja hän otti linnun käteensä jo kohtalaisen tottuneesti, irrottaen varovasti pieneen jalkaan sidotun kullanvärisen paperin, jossa luki :

"Kuule Domenico ystäväni! Minä kaipaan sinua jouluksi Palais du Craneen.. Toivoisin ettet hyljeksisi minua näin. Olen niin ikävissäni ja kamalan pahoillani Antoinen takia..Ole niin hyvä ja saavu Palais du Craneen Jouluksi"

-Alison du Crane


Domenico laski kirjeen pöydälle ja alkoi kirjoittaa vastausta:


" Hyvä Alison. Kiitos ystävällisestä kutsusta!
Tulen mielelläni jouluksi Cranen talolle. Kaupunkielämä saa tällä erää riittää, joten jos sinulle vain sopii, niin lähden matkaan heti kun pystyn. Minua ei pidättele tällä hetkellä Pariisissa mikään."

Rakkain terveisin.

-Domenico

Hän pakkasi mukaan vain vähän tavaraa. Tumma puku, koska Alisonille etiketti joulupöydässä olisi varmasti tärkeä. Hän sovitti pukua ja huomasi sen istuvan hartioista, eivätkä hihat enää olleet liian pitkät. Hän oli saanut sen käytettynä jostakin ja oli nyt kasvanut siihen sopivaksi. Puku oli tietysti vähän kulunut kyynerpäistä, mutta muutoin siisti. Hän valitsi solmiota, mutta koska inhosi kapistusta, niin päätyi jättämään sen pois. Jos se Alisonia häiritsisi, hän voisi taikoa jostakin Domenicolle sellaisen. Hän tuijotti pitkään peilikuvaansa. Lapsen pyöreys kasvoista, oli lopullisesti tiessään ja vedenväristen simien katse ei ollut enää luottavainen ja ujo, pikemminkin vakava ja hieman surumielinen.Tummat varjot silmien alla kertoivat myös omaa tarinaansa unettomista öistä. Hän huokaisi, nostaen leukaansa peilikuvalleen ja pyyhkäisten vaaleita suortuvia otsaltaan. Parturiin olisi mentävä, sillä muuten Alison ottaisi sakset omiin käsiinsä. Tavallisesti Alisonin ajatteleminen olisi saanut hänet kiusaantumaan, mutta hän oli ymmärtänyt, että tämä saattoi olla hänen ainoa ystävänsä koko maailmassa ja toisin päin.
Domenico huokaisi peilikuvalleen ja ajatteli että Tonio oli pitänyt häntä komeana. Kaikki olivat pitäneet. Se oli tullut selväksi kesän aikana. Mitään hyötyä hyvästä ulkonäöstä ei ollut. Päinvastoin. Achille oli rakastunut häneen kamalin seurauksin. Molemmat Tonio ja Achille olivat kuolleet. Alison oli muuttunut vanhaksi ja Bonifacekin oli yllättäen murtanut lonkkansa, loikattuaan uunin pankolta ja kuollut kuukautta myöhemmin.
Kaikki tulisi nyt olemaan toisin.

Domenico oli nähnyt vaivaa löytääkseen jotakin sellaista, mistä Alison pitäisi. Hän oli löytänyt kirpputorilta tuhatyhdeksänsataa luvun alun hopeisen hiusneulan, joka oli perhosen muotoinen ja koristeena siinä oli opaaleja.
Hän oli saanut iloa ajatuksesta, että koriste sopisi Alisonille, kuin olisi häntä varten tehty, mutta kotiin päästyään, hän tuli ajatelleeksi, että alison oli jo vanha nainen ja tuollaiset kauniit esineet saattaisivat tuoda hänelle surua. Niinpä hän päätyi ostamaan tälle raakasilkkisen, smaragdinvärisen huivin. Se ei ehkä olisi liian turhamainen ja tyttömäinen lahja tälle.

Hän osti junalipun ja suuntasi matkansa maaseudulle. Alison oli häntä asemalla vastassa. Hän seisoi villakankaiseen takkiin kääriytyneenä ja hieman kumaraisena. Lumihiutaleet leijailivat hiljaisina hänen harmaille hiuksilleen, jotka oli kiharrettu ja nostettu löysälle nutturalle. Hän ei näyttänyt enää niin vanhalle ja Domenico tunsi helpotusta ajatellessaan että toinen oli saanut voimiaan takaisin.
Alison kaappasi hänet syliinsä kyynelten tipahdellessa hänen ennen niin kirkkaista silmistään. Domenico suukotti häntä hellästi molemmille poskille ja nosti hänet äkkiä syliinsä, pyöräyttäen naista ilmassa.

-Sinusta on tullut iso. Totesi nainen ihailevasti.

-Nyt sinä vähän liioittelet, mutta kiitos kumminkin. Sanoi Domenico olettaen, että Alison oli tarkoittanut toteamuksen kuitenkin kohteliaisuudeksi.Mutta hän huomasi yllätyksekseen olevansa Alisonia melkein päätä pidempi. Oliko Alison kutistunut. Sekin tietysti saattoi olla mahdollista.

He kävelivät käsikädessä halki talvisten peltojen, kohti niin tuttuja maisemia. Läpi vanhan hautausmaan ja metsän, joka oli ollut kuin lumottu, salaperäinen puutarha viimekesänä. Nyt kaikki näytti surulliselta ja vanhalta. Palais du Crane näytti entistäkin pienemmältä ja autiolta, mutta Domenicon päästyä salonkiin hänen huuliltaan pääsi ihastunut vihellys, sillä huone oli koristeltu sadoi kynntilöin ja kristallilasit, Alisonin ilo ja ylpeys, olivat otettu esiin ja kiillotettu. Kaikkialla oli hyvin kaunista ja suloista, mikä lämmitti Domenicon mieltä suuresti. Hän oli kiitollinen Alisonille kutsusta.

-Sinä saat vanhan huoneenne jos vain tahdot. Sanoi Alison ottaen matkalaukun hänen kädestään.

Domenico värähti ajatusta, mutta kaikesta huolimatta hänestä tuntui, ettei tohtisi yöpyä missään muualla talon oudoista huoneista. Alison oli kyllä siivonnut luut talosta. "Nyt kun Achille ei niitä enää tarvitsisi" Hän oli sanonut pienellä äänellä ja Domenicon oli tehnyt mieli vetää nainen syliinsä, muttei ollut osannut ilmaista osanottoaan toisen surun johdosta. He kumpainenkin kuitenkin tiesivät toistensa murheet ainoina maailmassa.

Domenicon päästyä huoneeseensa hän totesi kaiken olevan entisellään. Ruusukuvioinen seinäpaperi oli edelleen repaleinen sängyn päädyn kohdalta. Flaamilainen kirjoituspöytä oli edelleen sänkyä vastapäätä olevalla seinällä. Siinä pöydän päällä oli edelleen kynttelikko, jonka mehiläisvahakynttilät Tonio, tai hän oli sytyttänyt aina pimeän tultua. Huone oli ainoastaan hämärä, sillä nyt avoimien verhojen lomasta pääsi hieman iltavaloa sisään. Nouseva kuu teki lumisten kukkuloiden takaa noustessaan huoneeseen surumielisen ja aavemaisen hengen. Vaatekaapista hän löysi Tonion päällysvaatteita ja hän painoi hellästi miehen takin poskeaan vasten. Hän päätti sytyttää tulen takkaan, jotta huoneessa olisi kodikkaampaa. Hän istui tulisijan edessä muistojen tulviessa hänen mieleensä niin elävinä.

-Tonio..Rakkainpani. Hän kuiskasi hiljaa, kuten niin monta kertaa aiemminkin, kuitenkaan vastausta saamatta. Hän pelkäsi hijaisuutta, jonka toisen nimen lausuminen ääneen, sai aikaiseksi.

Hän istahti sängylle, sille puolen missä mies oli nukkunut, painaen kasvonsa siihen kohtaan missä tumma, silkkinen pää oli ollut. Tonion puoli oli aina kylmä ja mies olikin usein toivonut voivansa lämmittää häntä, mutta se ei tietysti ollut mahdollista. Hän olisi antanut mitä tahansa jos olisi saanut pitää miestä hetken sylissään.

-Helpottaako tämä ikävä koskaan? Hän kysyi lasimaalaukselta, jossa oli kuvattuna pikkuinen pullea enkeli.

Koriste ei tietenkään vastannut ja enkeli jatkoi leikkiään, kynttilänvalon heijastuessa lasityön erivärisistä palasista, kuin ilkkuen.
Hän peseytyi ja pukeutui ja oli tämän jälkeen valmis illallispöytään. Hän kulki labyrinttiä ja muisti että Achille oli osannut kävellä näissä vaikka silmät sidottuna. Heitä varten seinään oli ripustettu keltainen silkkinauha näyttämään tietä. Ja se kiemurteli siinä edelleen, iloisesti käytävien halki, johdattaen Domenicon viimein keittioon, missä Alison jo häntä odottikin malttamattomana.

-Huomenna, joulupäivänä voisimme käydä Tonion ja Achillen haudoilla. Mitä sanot? Kysyi Alison vaivihkaa, kuin peläten aiheuttavansa Domenicolle mielipahaa.

-Tietysti menemme, vastasi Domenico urheasti tähän.

-Täällä on susia nykyään. Ne on ajettu metsästyksellä ahtaalle, mutta minä näin yksinäiset jäljet pihapolulla. Alison jatkoi jutusteluaan.

-Oletko varma ettei kyseessä ole ihmissusi kysyi Domenico sarkastisesti.

- Ihminen se varmasti on, sillä se oli yrittänyt päästä sisään. Seinässä näkyi kynnenjälkiä. Sanoi Alison kuin olisi puhunut perunannostosta.

-Se on tietysti karannut koira, joka etsii suojaa pakkasilta. Sanoi Domenico varmasti.

Alison katsahti häneen arvoituksellisesti ja totesi kyllä erottavansa varmasti koiran jäljen, suden jäljestä. Ja Domenico unohti asian, sillä Alisonin kanssa oli turha käydä väittelemään tällaisita asioista.

He viettivät ihan mukavan illan juoden viiniä. Alison soitti ja lauloi tietysti, niin kuin aina ennenkin, vain ja ainoastaan hyvin melankolisia lauluja. Ja välillä Domenicosta oli sietämätöntä ajatella, että Tonio oli liikkunut ja hengittänyt näissä huoneissa vielä viitisen kuukautta sitten. Että salongin olisi nyt kuulunut täyttyä Tonion itsetietoisesta äänestä ja naurusta. Kumpainenkin heistä kantoi sydämmessään surua ja Alison avautui asiasta ensimmäisenä.:

-Minä ikävöin häntä niin kovasti, tiedän että hän oli sairas mieleltään, mutta se johtui paholaisen kanssa tehdystä sopimuksesta, joka on ollut jo sata vuotta sukumme kirouksena.Sekä tietysti siitä kostonenkelistä, joka hänet siihen suostutteli.

- Isoäidin äiti, nimittäin halusi tulla kuuluisaksi oopperelaulajattareksi.. Mutta kun se ei onnistunut taikuuden avulla, niin hän päätyi tekemään sopimuksen paholaisen kanssa. Hänestä tuli kuin tulikin juhlittu artiste, kuten prima donna ikään. Mutta hän sopi paholaisen kanssa, että kaikki suvun lapset syntyisivät kärsien sairaudesta, joka estäisi heitä olemasta kosketuksissa auringon valoon...

Domenicon keskeytti hänet ylättäen.

-Joten käärme houkutteli taas esiäidin, kiusasi hän, huomaten tätä nykyä jo ivaavansa aivan kaikkea, mutta ei niin kuin Tonio, joka oli tehnyt ivasta taidetta.

- Päivästä, jonka olisi pitänyt olla hänen depyyttinsä, tulikin hänen kuolinpäivänsä. Paholainen valehteli hänelle nimittäin, eikä kertonut että kirous koituisi myös hänen tuhokseen ja että hänestä tulisi sen ensimmäinen uhri. Näyttämö oli pystytetty ulkoilmaan ja esityksen oli tarkoitus alkaa juuri ennen auringon nousua. Jatkoi Alison välittämättä keskeytyksestä.

- Lapset ovat siitä asti syntyneet mielenvikaisina tai ovat muuten vain olleet outoja, mitä tietysti eivät vampyyripuheet ole helpottaneet. Hän puheli kuin itselleen.

- Achille ei kestänyt ihmisten pilkkaa, vaan vetäytyi kuoreensa.. Kuinka ilkeästi ihmiset voivat kohdella epäonnista orpolasta. Alison jatkoi silitellen hellästi silkkinauhaa pitkässä harmaassa palmikossaan.Se oli lahja Achillelta.

-Sanotaan hänestä mitä tahansa, niin minä en kanna hänelle kaunaa. Sanoi Domenico. Hän oli sen psykopaatin uhri, siinä missä me muutkin.

-Kiitos kun sanoit tuon.. Kuiskasi Alison sylissään oleville vaaleille, pikku kätösilleen.

Domenico istui hänen viereensä ja asetti kätensä suojelevasti Alisonin harteille. -No niin tyttöseni.. Sinä voisit soittaa levyjä, jotta me voimme tanssia. Hän sanoi.

-Nyt on jouluaatto, enkä minä halua tanssia tällaisena hetkenä. Virkkoi Alison, mutta nousi hymyillen ottaakseen kätensä savikiekon ja pian ilmoille kajahti enkelin kaltainen ääni. Nuori poika lauloi levyllä Caccinin Ave Mariaa.

Kylmät väreet kulkivat Domenicon selkäpiissä, hänen kuullessaan kirkkaan ja persoonattoman poikasopraanon äänen. Levy oli vanha, poika oli jo kasvanut isoksi, menettänyt äänensä, mutta tuo levy toistaisi aavemaisena kaikuna kuulasta ääntä. Domenicosta tuntui käsittämättömän surulliselta ajatella, että pojan ääni oli vankina tuossa levyssä, vaikka poika itse oli jo ehkä kuollut.

He hyvästelivät viimein toisensa yöksi ja vetäytyivät kukin omalle taholleen, omien yksinäisten aatoksiensa seuraan.Domenico kävi pitkälleen sängylle, ajatellen lukevansa kirjaa, jonka oli aijemmin illalla napannyt kirjahyllystä.
Se kertoi Gabriele Ludovicus nimisestä miehestä joka ystävystyi oman varjonsa kanssa. Kirja oli kerronnaltaan kepeän traaginen ja muutaman kerra hymähdettyään miehen ja hänen varjonsa käymille kohtalaisen huvittaville keskusteluille, hän päätti yrittää nukkumista. Hän puhalsi kynttilät sammuksiin ja vetäytyi peiton alle tuntien olonsa levottomaksi.
Kello oli jotakin puolen kahtatoista kun Domenico jälleen heräsi, kuten kerran aikaisemmin isoitinsä vierailuun. Tämä istui taas hänen sänkynsä laidalla, mutta tällä kertaa vanhus herätti hänet, kutsumalla häntä nimellä.

-Domenico on aika nousta. Vanhus patisti.

-Mummo sinun pitäisi levätä yöt haudassasi. Sanoi Domenico naiselle, joka tutki häntä tarkasti, kuin konsanaan eläessään.

-Älä holhoa minua! Isoäiti komensi kipakasti, sillä nyt ei ole aikaa hukattavana.-Sinun ystäväsi on kadottanut itsensä, eikä voi tulla sisään, ennen kuin olet kutsut hänet. Hän jatkoi.

-Mitä ihmettä! Ällisteli Domenico. -Sinun pitäisi tuoda minulle, näillä vierailuillasi jotakin hyödyllistä tietoa.

-Katso kiireesti ikkunasta ulos ennenkuin vuorokausi vaihtuu. Siellä on sinulle kauan toivomasi joululahja. käy kutsumassa se sisälle. Hoputti isoäiti.

Ällistyneenä Domenico nousi, kävellen hytisten ikkunan luo. Ulkona, pihapolulla seisoi yksinäinen, hyvin laiha susi.

-Mummo rakas! Minä toivoin kyllä koiraa lapsena, mutta tässä nyt ei ole ratkaisua ongelmiin. -Ei edelleenkään. Hän kääntyi harmistuneena, sinne missä vanhus oli äsken ollut. Mutta ketään ei näkynyt.

-No niin.. Hän kuiskasi yllättyneenä pimeydelle.

Domenico kääntyi uudestaan ikkunaan ja siellä susi edelleen oli, katsoen suoraan hänen ikkunaansa. Kummallinen toivo pilkahti pojan sydämmessä. Hän kiiruhti kynttilän valon turvin käytävään ja löysi ulko-oven joka tuntui aina löytyvän hieman eri paikasta, kuin edelliskerralla. Ovi lennähti selälleen kuin taikasanasta ja kylmä viima tunkeutui halliin. Domenico värisi ohuen aamunuttunsa alla ja kohtasi suden keltaiset silmät, jotka tuijottivat pimeydestä häntä meripihkan värisinä. Hänen sydämmensä löi lujaa ja sekavat ajatukset risteilivät hänen hämmentyneessä mielessään. Peto tarkkaili häntä herkeämättä ja sen läähättävästä kidasta paljastuivat suuret ja terävät raateluhampaat.
Missään tapauksessa kyseessä ei ollut tavallinen susi. Sen saattoi ymmärtää lapsikin. Hän ei tuntenut pelkoa, vaikka eläin olisi nälkäisenä saattanut repiä hänet kappaleiksi.

-Tule sisälle sieltä herra susi! Hän kutsui petoa ääni jännityksestä väristen.

Susi nousikin tullakseen, mutta perääntyi kuitenkin epäluuloisena.

-Kuuleppas nyt herra susi, eikö nyt ole vähän huono hetki heittäytyä valikoivaksi, hän puheli sille ystävällisesti ja laskeutui rappusille istumaan, jotta susi ei kokisi häntä niin uhkaavana.

-Ei sinun tarvitse pelätä minua. -Minunhan se pelätä pitäisi. Jatkoi poika rauhoittavasti.

Susi tuli lähemmäs ja pian se oli portailla hänen edessään, kurkottaen kuono väristen hänestä virtaavaa outoa hajua. Hän ojensi hermostuneesti sille oman kätensä nuuskittavaksi ja susi nuolaisi sitä tarmokkaasti.

-Aiotkos sinä syödä minut, ennen kuin saan edes tarjottua sinulle illallista. Hän kysyi mietteliäästi. Mutta hänellä oli kokemusta isoista, nälkäisistä pedoista.

Hän nousi mennäkseen sisään ja eläin seurasi kuin seurasikin häntä. Domenico päästi suden huoneeseensa ja se piioutui kiitollisenä sängyn alle turvaan.

-Minä haen sinulle paistia, eikö niin? Hän kysyi mykältä vieraaltaan.

Hän toi sudelle vettä ja illalliseksi ollutta paistia jota se ensin epäluuloisesti haistellen, alkoi nyrsiä etu hampaittensa kärjillä ja tassuillaan kiinni pitäen.

-Taidat olla nälissäsi. Ja olet varmasti tottunut syömään raakaa lihaa. Domenico jatkoi jutusteluaan.

Eläimen seura rauhoitti häntä suunnattomasti, kuinka helppoa sille oli puhua. Välillä se piti taukoa paistin hotkimisessa ja katsoi häntä ilmeisen hämmästyneenä kallistaen päätään, kuin kuunnellakseen hänen outoa puhettaan. Ja yllättäen se sitten vain nukahti. Sen täytyi olla lopen uupunut. Domenico nouti keittiöstä vielä makkaraa sudelle, jotta uskalsi nukkua samassa huoneessa pedon kanssa. Hän kävi vuoteelle tuntien itsensä hyvin väsyneeksi.

skye
Viestit: 31
Liittynyt: Ti Heinä 18, 2006 21:34

Re: Aamutähden poika

ViestiKirjoittaja skye » Su Syys 26, 2010 23:58

SUSI


Tonio oli viimeiseksi teokseen kantanut Alisonin kanssa tämän veljen ruumiin raunioilta ja kadonnut sen jälkeen metsään, unohtaneena ikinä edes olleensa ihminen. Juuri ennen tätä hän oli hyvästellyt Alisonin ja pyytänyt häntä laitattamaan itselleen hautakiven, jotta Domenico halutessaan voisi vierailla hänen luonaan. Tonio oli ajatellun sen helpottavan pojan oloa. Hän oli mennyt metsään kuolemaan, mutta jotakin odottamatonta oli tapahtunut. Jotkut vampyyrit nimittäin voivat vaihtaa halutessaan hahmoa, mutta Tonio ei tällaista kykyä tiennyt omistavansa ja luullessaan kuolevansa, oli hän sudeksi muututtuaan unohtanut koskaan olleensa ihminen. Jotakin edellisestä elämästä oli tietysti jäänyt. Hän ei ollut pyrkinyt muiden susien luokse, vaan oli jäänyt Palais du Cranea ympäröivään metsään ja tarkkaillut pikkutalossa asuvaa ihmisnaarasta. Ihmisissä, oli sudesta jotakin perin mielenkiintoista ja talossa asuva nainen oli jättänyt hänelle ruokaa talon takana olevan tunkion lähelle, niin että Tonio oli selvinnyt ensimmäisestä talvestaan sutena.

Eräänä päivänä peto oli aistinut toisenkin henkilön talossa. Tämä oli nuori ihmisuros ja kiinnosti jostain syystä sutta erityisesti. Pennun tuoksu oli ollut ihmiseksi melkeinpä suloinen ja se oliki ajatellut, tilaisuuden koittaessa hotkaisevansa tämän suuhunsa. Yöllä ihminen olikin katsonut ikkunasta ja houkutellut pedon taloon. Poika oli syöttänyt hänelle outoa ihmisruokaa, joka kyllä maistui sudelle mutta herätti siinä omituisia haikeita tunteita. Välillä poika oli haukahdellut hänelle ystävällisesti ja susi oli ajatellut mielessään, että saattaisi jättää pojan syömisen, johonkin toiseen kertaan. Se oli nukahtanut haaskojen keskelle jotka poika oli sille tuonut ja herännyt yhtäkkiä siihen, että ihminen uikutti hiljaa. Se oli mennyt tarkistamaan oliko ihminen kipeä, koska silloin hänen olisi tämä syötävä, koska niin oli aina ollut ja niin tulee olemaan, että luonnossa vahvempi syö heikompansa. Mutta hän ei aistinut ihmisessä, kuin jonkin oudon ja kipeän ihmistunteen. Samanlaisen josta pedolla itsellään oli vielä kalpea aavistus, jossakin mielensä pohjalla. Se oli hypähtänyt vuoteelle ja päättänyt vartioida jostakin päähänpistosta pojan unta....

skye
Viestit: 31
Liittynyt: Ti Heinä 18, 2006 21:34

Re: Aamutähden poika

ViestiKirjoittaja skye » Su Syys 26, 2010 23:59

NOEL




Domenico heräsi Joulupäivän rauhaan. Hän oli nukkunut hyvin yönsä, isoäidin vierailun, sekä suden sisälle kutsumisen jälkeen. Alison kyllä toruisi häntä tämän takia..

Ja äkkiä Domenicon silmät aukesivat ja hän antoi katseensa kiertää huonetta, kunnes tajusi, jonkin repaleisen, laihan ja hyvin likaisen olennon makaavan vuoteessa Tonion puolella. Tässä talossa ei kannattanut vähästä hätkähtää, mutta Domenico meni jollakin tavalla järjiltään, kun hän tajusi muukalaisen olevan Tonio. Hurja sääli ja ilo täyttivät hänen mielensä, kun hän katsoi nukkuvaa parrakasta miestä, jonka likaiseen kuontaloon oli tarttuneena kaikenlaista roskaa ja pihkaa. Hän ei uskaltanut herättää Toniota, vaan kumartui varovasti tämän puoleen ja antoi kyynelten tipahdella tuohon hurjaan hiuspehkoon. Hän tunsi suurta iloa sekä helpotusta, sillä verhot olivat auki ja Tonio nukkui suorassa päivänvalossa, joten hänen oli täytynyt, jonkin suuren ihmeen takia muuttua takaisin ihmiseksi.
Domenico ei uskaltanut kääntää katsettaan pois, peläten että mie saattaisi olla harhanäky ja katoisi taas yhtä yllättäen, kuin oli saapunutkin. Hän hiipi herättämään Alisonia. Ja miltei raastoi tytön käytävään huomioiden yhtäkkiä, että tämän kasvot olivat jälleen sileät kuin nuoren tytön, tosin harmaat hiukset eivät olleet vielä muuttuneet takaisin kuparinpunaisiksi. Mutta hän oli jälleen suloinen ja nuori kasvoiltaan ja räpytteli hämmästyneenä suuria silmiään.

-Alison sinä olet niin kaunis ja nuori ja tiedätkö..Tonio ei ole kuollut. Hän oli muuttunut metsän sudeksi ja minun täytyi viimeyönä kutsua susi sisään, jotta Tonio saattoi tulla takaisin ihmisten maailmaan. Hän nukkuu nyt meidän huoneessamme! Huusi Domenico ällistyksen ja innostuksen vuorotellessa hänen äänessään.

.-Tietysti nauroi Alison kosketellessaan kasvojaan. Sen täytyi olla joulun ihme, joka meidät on muuttanut takaisin, siksi mitä olimme, tai siksi joka meidän kuului olla. Hän ryntäsi kevyin askelin ja suorin selin yöpaidan helmat hulmuten Domenicon huoneeseen ja siellä toden totta makasi, laiha ja hyvin heikko mies, pälyillen villisti pelottavia ihmisiä. Se paljasti hampaansa heille, mutta torahampaista ei ollut enää tietoakaan.

-Meidän täytyy olla säikyttämättä häntä, sillä hän on asunut metsässä jo useamman kuukauden. Suhahti Alison Domenicolle.

He onnistuivat ystävällisellä puheella maanittelemaan Tonion kylpyhuoneeseen. Siellä mies kyhjötti ammeessa Domenicon kuuratessa piintynyttä likaa tästä.




Kesti jonkin aikaa ennen kuin Tonio alkoi taas muistaa aikansa ihmisten parissa. Domenico odotti kärsivällisesti puhellen tällä varovaisesti heidän yhteiselämästään ja hauskoista asioita mitä he olivat kokeneet. Tonio pelkäsi selvästi poistua talosta ja Domenico ajatteli, että mies saattoi pelätä muuttuvansa sudeksi uudelleen.
Eräänä aamuna Domenicon herätessä Tonio oli hänen vierellään katsellen häntä vakavasti tummilla silmillään. Domenico oli yhtäkkiä näkevinään niissä kultaisia säteitä. Aivankuin meripihkan sävyisiä. Domenico tuijotti rakkaita kasvoja kätkien myrskyävät tunteensa Toniolta, sillä mies ei voinut tuntea hänen ajatuksiaan enää. Jotakin oli kuitenkin heidän välilleen jäänyt ja se oli rakkaus, joka oli alusta asti puhunut heidän kauttaan.

-Rakas. Hän kuiskasi ja hän saattoi nähdä Tonion silmien kostuvan, kun tämä painoi päänsä hänen rintaansa. Miehestä huokui suloinen lämpö ja Domenico tuuditteli häntä sylissään hellästi. Tonion ääni oli ohut, kun hän kysyi :

-Annatko minulle anteeksi kaiken mitä olen sinulle tehnyt?

-Ei ole mitään anteeksiannettavaa. Menneet ovat menneitä ja siitä mitä sinulle tapahtui, ollessasi vampyyri sinun ei tarvitse sanoa kenellekään halaistua sanaa. Olen niin onnellinen kun olet siinä lämpöisenä ja kauniina minun sylissäni.

Tonio nousi esittelemään hänelle kylkiluitansa ja Domenicon oli tempaistava hänet takaisin sänkyyn.

-Pysy aloillasi.. Sinun pitää levätä, sillä näethän, olet kuin luuta ja nahkaa vieläkin. Torui Domenico teeskennellen ankaraa.

-Tuo minulle ruokaa, sillä minulla on suden nälkä, mies virnuili sängystä ja Domenico suorastaan juoksi keittiöön hakemaan suuren lautasellisen puuroa hänelle, koska muisteli Tonion juuri erityisesti pitävän puurosta.

Hän toi lautasen virnuillen, mutta Tonio söi sitä, kuin ei olisi ruokaa ennen nähnyt.

-No olet kyllä tosiaan aika nälkäinen. Hän katseli hämmästyneenä puuroa ahmivaa miestä.

-Kuule. Minun on puhuttava sinulle eräästä asiasta, joka on vaivannut minua. Ajattelin kyllä ottaa asian puheeksi, vasta sinun kunnolla toivuttua, mutta en voi pitää tätä enää sisälläni. Domenico aikoi puhua siitä, mitä Achillen ja hänen välillään oli tapahtunut.

Tonio tuli hänen viereensä, ottaakseen hänen kätensä omaansa. - Kuule itse. Jos asia koskee Achilleta, niin eikö annettaisi kuolleiden levätä rauhassa? Hän kysyi varovaisesti.

- Anna minun kertoa siitä? Pyysi Domenico häneltä onnettomana.

Tonio veti hänet syliinsä. - No anna kuulua. Hän huokaisi.

-Siellä talossa raunioiden lähellä, Achille.. Hän makasi minut.. Domenico ei tiennyt millä termeillä olisi asian ilmaissut.

Achille oli ottanut hänet väkisin, mutta ei varsinaisesti ollut tehnyt hänelle väkivaltaa ja hän oli nauttinut siitä. Voi luoja. Niin se oli. Sitä ei käynyt kieltäminen. Ja nyt kun hän muisti Achillen, niin hän ei voinut olla tuntematta surua, sillä mies oli hulluudessaankin, ollut hänen ystävänsä. Achillen kosketus oli tuntunut hyvältä ja hän oli hakenut siitä lohtua hädän hetkellä.
Hän kertoi myös Bastienista, jonka oli tavannut muutamia kertoja ollessaan viimeksi Pariisissa.

Tonio kuunteli häntä vaitonaisena, kun hän hyvin rehellisesti kertoi mitä heidän välillään oli tapahtunut.

- Haluaisitko sinä tavata muita? Kysyi Tonio pikän hiljaisuuden jälkeen Domenicon saatua sydämmeltään huolensa.

- Mitä.. En tietenkään haluaisi! Huudahti Domenico käsittämättä, miten tämä liittyi äskeiseen.

- Siinä tapauksessa asia on minun puolestani käsitelty, sillä ihmiselämä on jo itsessään niin lyhyt, ettei minulla ole aikaa tuhlattavana mustasukkaisuudelle. Tonio vastasi hiljaa.

- Sitä paitsi minä jouduin jo aikaisemmin jakamaan sinut vampyyrin kanssa. Luuletko että minä halusin sitä. Ajatus että se väkivaltainen hirviö koskisi sinuun, täytti minut kauhulla. Sillä minähän halusin vain rakastaa ja pitää sinusta huolta. Tonio puhui hiljaisella äänellä.

- Sinä nautit myös silloin.. Olit tietysti orja, joten sinulla ei ollut valinnan mahdollisuutta. Minun nähdäkseni sinulla ei ollut valinnan mahdollisuutta myöskään Achillen kanssa, joten älä enää syytä itseäsi. Achillehan yritti vain suojella sinua omalla tavallaan.. Tonio jatkoi

-Olen siitä hänelle ikuisesti kiitollinen.. Hän kietoi kätensä Domenicon ympärille, päästäen tämän viimein raskaasta syyllisyydestä, jota tämä oli viime kuukaudet kantanut.

- Jos sinä haluat olla kanssani ja katsella, kun minä vanhenen tästä eteenpäin. Niin tässä minä olen, jos vain tahdot.. Se riittäisi minulle. Kuiskasi Tonio, vaitonaisena pysytelleelle Domenicolle.

Tämä käännähti miehen suuntaan. - Mitään muuta en ole koskaan halunnut, kuin sinut. Hän huudahti.

-Tiedätkö.. Minä en ole koskaan ennen toivonut muuttuvani takaisin ihmiseksi, koska en voinut uskoa että se olisi mahdollista. Sinut tavattuasi pyysin, että voisin olla ihminen jälleen, ja se toteutui. Minä olen tietämättäni odottanut sinua jo yli kahdensadan vuoden ajan. Mutta en ennen osannut edes toivoa tapaavani sinun kaltaistasi, joka opettaisi minut jälleen rakastamaan. Sanoi mies hieroen hellästi leukaansa Domenicon vaaleaa päätä vasten.

Ikkunasta, verhojen lävitse näkyi jo leiskuavan talviauringon loimotus ja he nousivat yhdessä katsomaan sitä. Hautausmaa ja pikku kappeli, olivat lumen saartamina kukkulalla ja ohuet jääkiteet leijailivat usvaisessa valossa. Ne kimmelsivät, auringon säteiden osuessa niiden geometrisiin sydämmiin. He saattoivat kuulla omissa sydämmissään toistensa hellän puheen, mutta myös toisenlaisen puheen, joka oli itse universumin ääni. Siitä he eivät olleet tietoisia, sillä se olisi ollut liian käsittämätöntä, heidän ihmisydämmiensä ymmärtää. Mutta he tunsivat sinä hetkenä, ettei heillä koskaan olisi mitään pelättävää ja kaikki paha oli johtunut siitä, että heidät voisi pelastaa vain suurempi hyvä.

Ääni pyysi heitä olemaan läsnä ja kuuntelemaan herkeämättä universumin pohjavirettä, joka puhuisi heille, heidän sydämmiensä kautta, jos he vain haluaisivat kuulla.




LOPPU


Palaa sivulle “Pörröinen kirjoituskone”

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailija