"Janne ja Sampo"

Fanficit ja muut kirjoittelut sekä niihin liittyvä aivoriihi.

Valvoja: Yaoi.fi / aktiivit

Avatar
Shaiana
Viestit: 10
Liittynyt: La Helmi 11, 2006 00:08
Paikkakunta: Kokkola
Viesti:

"Janne ja Sampo"

ViestiKirjoittaja Shaiana » Su Syys 13, 2009 13:43

Ostin eilen PMMP:n uusimman ja inspiroiduin hieman. Otsikko ei ole kuin vaan työstönimi, lopullinen tulee sitten jos saan tarinan joskus valmiiksi (tai keksin sitä ennen jotain osuvaa).

Kirjoitan Jannesta ja Samposta, parikymppisistä miehistä, joiden suhde kuivuu ensin kokoon, mutta jonka jälkeen ainakin Sampon elämälle ei oikein löydy suuntaa. Loppu on auki, ja niin on totta puhuen se suuntakin, jonne lähden tarinaa viemään eron jälkeen.

Siksi toisekseen haluaisin palautetta itse alustakin. Kielestä, sen sellaisesta. Onko mukana epäloogisuuksia? Kiinnostaako jatko? Olisiko parempi viedä tekstiä nykyhetkestä taaksepäin, eli lähteä erosta kulkemaan kohti suhteen alkuhuumaa? Vai onko alkuperäinen suunnitelma parempi: lähteä eronhetkestä eteenpäin, seurata Sampon toipumista kunnes -- jotain?

Olisin äärimmäisen kiitollinen, jos täältä löytyisi joku jota kiinnostaisi sen verran, että voisi lukaista tekstin läpi ja antaa siitä edes jotain kommenttia. Valmis pätkä ei ole pitkä, 876 sanaa, vajaat 3½ sivua kirjaisimella Times New Roman 12 ja rivivälillä 1,5.

Lataa rtf -muodossa

-----------------------------------------------------------------


”Mitähän vittua sinä teet täällä?”
Nousin ylös. Hän tuijotti minua.
”Kai sinä nyt jumalauta tajuat, ettei suurimpana toiveenani juuri nyt ole puhua sinun kanssasi.”
Kohautin olkiani. ”Tiedät aivan hyvin, että meidän täytyy puhua. Itsepähän teet vapaaehtoisia ylitöitä ihan vain vältelläksesi minua. Se ei toimi.”
”Voi vittu, oikeasti, Sampo. Voisitko mennä helvettiin.”
”En, mutta jos tarpeeksi kauan odotat niin eiköhän sekin järjesty. Jumala ei taida hirveästi rakastaa meikäläisiä.”
Olen aika varma, että hän melkein alistui tahtooni. Mutta sitten –
”Jos lupaan, että tulen huomenna ajoissa töistä ja varaan iltani ikäviä keskusteluja varten, voisitko jättää minut nyt rauhaan?”
Olin tyytymätön, mutta nyökkäsin sitten. Käännyin lähteäkseni.
”Saatana sinua, vittu”, hän vielä murisi.
Hymyilin.

***

Kello herätti minut kuudelta. Nousin ärtyneenä. Vessassa tuijotin peilistä heijastuvaa kuvajaistani ja rapsutin parransänkeäni. Minun pitäisi varmaan ajella se, sillä työnantajani nurisi jatkuvasti, että se sai minut näyttämään epäsiistiltä. Omasta mielestäni näytin lähinnä herrasmiesrentulta. Mikä oli coolia, sinänsä. Ajatuksena.
Tartuin partahöylään ja etsin katseellani partavaahtoa. Muistin, ettei sitä ollut, koska en koskaan muistanut tuoda sitä kaupasta, ja siksi olinkin antanut partakarvojeni työntyä kohti päivänvaloa. Rangaistukseksi toistuvasta huolimattomuudestani menin kylmään suihkuun.
Aamukahvi oli pahaa, mutta tee oli loppu, ja tarvitsin jotakin kuumaa tasapainottamaan suihkua. Koirani hyppi ulko-ovea vasten ja lopulta toi minulle talutushihnansa.
”Hyvä on, poika”, sanoin ja silitin sen päätä. ”Viisi minuuttia.” Löin tyhjän kupin pöytään ja pukeuduin. Ulkomittari näytti viittätoista pakkasastetta.

Koirani, sekarotuinen Jesse, vei minut tutulle aamulenkille. Työpäiväni alkoi puoli kahdeksalta, joten ehdin käyttää Jesseä noin puolen tunnin lenkillä. Annoin ajatusteni harhailla vapaasti katsellessani mihinkään keskittymättä tuttuja taloja ja taivasta.
Jesse oli ollut minulla nyt vuoden. Se oli ollut ystäväni enon koira, mutta omistaja oli kuollut, eikä kukaan ollut osoittanut halukkuuttaan adoptioon. Kuulin siitä aika vahingossa ja asetuin ehdolle. Jesse tuli minulle.
Se oli hyvä koira.
Katseeni osui Jannen kotitaloon. Käännyin pois. Minun olisi pitänyt kääntyä edellisestä risteyksestä. ”Perseestä asua näin lähekkäin”, sanoin Jesselle, vaikka eihän se ymmärtäisi. Sitä paitsi se piti Jannesta. Ei sillä ettenkö minäkin pitäisi – se siinä olikin.
Vein koiran kotiin, annoin sille ruokaa ja lähdin töihin.
En oikein pystynyt keskittymään koko päivänä, ja hermostuin, kun eräs opettaja luuli rikkoneensa luokkansa koneen hiiren, kun se todellisuudessa oli vain huonosti kiinni koneessa. Ei olisi tullut mieleenkään tarkistaa tai mitään.

***

Illalla lähdin lenkkeilyttämään Jesseä ja tällä kertaa kävelytin sen ja itseni tarkoituksella Jannen pihalle. Nostin katseeni hänen asuntonsa olohuoneen ikkunaan (kolmas kerros, toinen ikkuna vasemmalta) ja näin valoa. Soitin summeria ja Janne avasi meille alaoven sanomatta sanaakaan.
Nousin portaat, sillä Jesse vihasi hissejä ja niin tein totta puhuen minäkin. Minun ei tarvinnut soittaa ovikelloa, sillä Janne odotti minua ovella.
”Moi”, sanoin, ja hän väisti niin että pääsin koirineni sisälle. Hän tuhahti.
Riisuin takkini ja heitin kenkäni hänen kenkiensä sekaan. Päästin Jessen irti. ”Minun tekisi mieleni kuumaa kaakaota”, juttelin. ”Onko sinulla sitä?” menin hänen keittiöönsä, josta olin aina pitänyt. Ei minun tarvinnut odottaa vastauksia, sillä piti mies siitä tai ei, tunsin asunnon puoliksi omakseni ja tiesin tasan tarkkaan, missä kaapissa oli mitäkin. Janne seurasi minua.
”Sinä tuskin odotit minua eilen ulkona kahdeksan aikaan illalla pelkän kaakaon takia.”
”En tietenkään, tyhmä. Sitä paitsi minun kaakaoni on sinun kaakaotasi parempaa. Sinulla on vaan näitä missä on sokerit valmiina.”
”Jos ei kelpaa niin voi toki poistua.”
”Älä nyt viitsi.”

Istuin pienen keittiönpöydän toisella puolella ja Janne toisella. Jesse nukkui jaloissani.
”Minä haluan meidät takaisin”, sanoin suoraan.
Janne tuijotti kahvitahraa. ”Idiootti. Kiinnostaako sinua kuulla ollenkaan, mitä mieltä minä olen asiasta?”
”Jos sinua vaan kiinnostaisi kertoa, tollo. Tähän mennessä olet vain kiroillut ja kiukutellut.”
Janne kohotti katseensa ja kohtasi minun silmäni. ”Ehkä minä rakastan sinua. Mutta minä en halua sinua.”
”Tuossa ei ole mitään järkeä.”
Janne ojensi kätensä ja kosketti minun kättäni. ”Oltiinko me onnellisia?” hän kysyi. Vakavissaan. Nyökkäsin. Hän huokasi, ja sanoi: ”En minä voi olla onnellinen sinun kanssasi enää. Minua kiinnostaa liikaa joku muu.”
”Joku muu?” kysyin. ”Nainen vai mies?”
”Atte.”
”Aha.” Ehkä minun pitäisi mennä, ajattelin. Jos kerta oli niin, että kaveri oli rakastunut johonkuhun toiseen, minun pitäisi hyväksyä se, etten voisi enää lainata Jannen sänkyä.
”Minä petin sinua”, kuului yhtäkkiä. Minä petin sinua.
Tuijotin Jannen harmaita silmiä epäuskoisena.
”Anna anteeksi”, hän sanoi hiljaa.
Tuijotin puolityhjää kuppiani. Vedin henkeä. ”Ei vittu, Janne, nyt oikeesti. Vittu.” Nousin seisomaan. ”Sinä et tasan pettänyt minua. Olisin huomannut. Sinusta näkyy kaikki läpi.”
Hän vain kohotti olkapäitään. ”Ehkä. Ajatuksissani petin. Sitten petin oikeastikin. Sinä et huomannut, kun Jessellä oli juuri silloin ripuli ja keskityit siihen.”
Olin aika sanaton. Jumalauta. Juma-laaau-ta.
Kyllä minun teki mieleni itkeä. Join mukini tyhjäksi ja pamautin sen pöytään ja vajosin takaisin istumaan.
”Aloitettaisiinko tämä keskustelu kokonaan alusta?”, Janne pyysi. En vastannut.
”Minä rakastan sinua loppujen lopuksi tosi veljellisellä tavalla. No, en panisi veljeäni, mutta tiedät kyllä, mitä ajan takaa. Sinä olit ensimmäinen mies, joka osoitti mielenkiintoa minua kohtaan. Olihan se kivaa ja totta kai minäkin tykkäsin sinusta. Mutta näin vuoden… puolentoista seurustelun jälkeen täytyy sanoa, että alkuhuuma on jo taittunut ja jäljelle on jäänyt lähinnä tasainen kiintymys ilman kovinkaan suurta intohimoa.”
”Vittu, en enää koskaan sekaannu nuorempiin miehiin”, sanoin. Janne oli 20, minä olin 26. ”Ainakaan sellaisiin, jotka ovat saatanan kokemattomia.”

Ei se keskustelu mennyt ihan niin kuin olin halunnut. Se jätti jälkeensä aivan oikean eron, joka merkitsi sitä, että vein mukanani Jannelle kulkeutuneita vaatteitani ja pahan mielen.
Sillä vaikka Janne olisi ollut jo täysillä menossa seuraavaan suhteeseen, minä rakastin sitä saatanan paskiaista vieläkin.
6 leaves left

Palaa sivulle “Pörröinen kirjoituskone”

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailija