Aniki

Tässä todellisuudessa vallitsevan sananvapauden myötä on kirjoittajille avautunut mahdollisuus vaikuttaa meihin kuluttajiin. Tämä pätee niin TV-ohjelmissa kuin erilaisissa kirjallisuuden muodoissa. Ne siis koskettavat yhtä lailla mangaa sekä animea. Kuuluuko kirjoittajalla olla vapaus jopa provosoiviin mielipiteenilmauksiin tai propagandaan, vai tulisiko teos suodattaa erilaisten tahojen läpi kuluttajien turvaksi?

On toki julkaisijoista/kustantamoista kiinni mitä materiaalia he julkaisevat, ja tämä itsessään jo varmasti karsii suurimman osan "julkaisukelvottomasta" materiaalista. Erilaisia kustantamoja on tässä maailmassa kuitenkin monia (kymmeniä)tuhansia ja he kaikki tuskin noudattavat samaa linjaa.

Mikä sitten on julkaisukelvollista?
Tietenkinhän on selvää, että eri ikäryhmät pystyvät omaksumaan erilaisen materiaalin eri tavalla. Tätä rajoittaa osittain erilaiset suositukset, mutta ovatko nämä itsessään riittäviä? Huoltajat harvemmin seuraavat jälkeläisiään kahdeksanen ikävuoden jälkeen tarkistaen kaikki käsiinsaadut teokset. Itse suositukset ovat yhtälailla kyseenalaisia ja kulttuurierot sekä yksilön "henkinen ikä" tekevät tästä kaikesta vain monimutkaisemman järjestelmän.

Onko esimerkiksi (kuviteltu) lausahdus "Kansanedustejat ovat paholaisia, paholaisen ruumiillistumia. He nostavat omaa palkkaansa vuosittain riistäen viimeisetkin kolikot köyhiltä, taatakseen oman yleellisen elämäntapansa. Tämä johtaa siihen, että demokratia on paholaisen järjestämä kiusaus, jota päättäjät käyttävät häikäilemättä hyväksi".
Paholainen näin ajattomana Kristinuskon terminä (Lausahdus itsessään saattaa olla hieman vanhahtava.) sopii mielestäni esimerkkiin kristillisessä yhteiskunnassa hyvin, sillä se selvästi manipuloi negatiivisena "vaikuttajana" lukijan mieltä. Mitä itse sanoisitte teoksesta, joka olisi täynä tuontapaista materiaalia? Tässä nousee esiin jokaisen henkilökohtainen mielipide siitä mikä on propagandaa ja mikä ei.

Muistakaamme myös, että nämä erilaiset ilmaukset saattavat olla itse sarjan suola. Puhuttaessa sananvapaudesta on myös mietittävä ovatko ne merkittävä osa juonta, vai voidaanko niitä pitää sisäänsullottuina taka-ajatuksina.

Mitä te hyvät Arcadian käyttjät tästä tuumaatte?
Missä määrin teoksessa "Å" saa olla kirjoittajan näkemyksiä ja kuinka vahvoja nämä saavat olla? Pitäisikö sananvapauden rimaa nostaa, alentaa vai onko nykyinen miellyttävä?
Mielestäni sananvapaudesta puhuttaessa esiin nousevat moraaliset kysymykset, joten lisään tähän vielä muutaman.
"Saako tekijä käyttää teoksen asemaa hyväkseen syöttäen ajatuksiaan nuorille (ja aikuisille)?" tai "Onko kirjailijalla oikeus selvästi loukkaaviin ilmaisuihin?".

Spoilerisuojattu varmuuden vuoksi, poistakaa jos aiheeton.
En vain halua pahoittaa kenenkään mieltä missään määrin.
Esimerkki teoksena itse voisin nostaa yllös Kaiji:n:


PS. Kieroutuneen moraalitajuni vuoksi jätän oman mielipiteeni pois.

Suoraan sanottuna suurin osa animen ja osa mangankin kuluttajista kuuluu siihen ikäryhmään joka ei vielä hirveästi välitä prodagandasta tai se menee heiltä ohi huomaamatta. Muutenkin vain hyvin harvoin tulee vastaan teoksia joita lukiessa oikeasti rupeaa miettimään mitä tekijä haluaa sanoa katsojalle/lukijalle. Lähes kaikki menee viihteenä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Kannatan itse sananvapautta hyvin voimakkaasti ja mielestäni on hyvä että tekijät saavat viestinsä läpi. Näin ei kuitenkaan aina tapahdu ja moni ei koskaan saa sanomaansa julki. Sensuuri on kuitenkin tosiasia vaikka massat ovat monesti siitä tiedottomia.

Mutta milloin se tekijän viesti muuttuu propagandaksi ja miten siihen sitten pitäisi suhtautua? Itse olen todella kuivunut propagandaan ja huomaan kyllä milloin siitä on kyse. Propagandaa en lähtisi tukemaan, koska olen individualisti ja propagandan perimmäinen tarkoitus on kuitenkin saada levitettyä tiettyä ajatusta massojen tietoisuuteen, joskus muokata heidän ajattelutapansa kokonaan yhteneviksi.

Täysin peittelemättömään propagandaan en muista monesti törmänneenin animen ja mangan parissa, mutta 090 Eko to Issho tulee kyllä heti mieleen. Siinä on päähahmona joku geneerinen poika joka saa elämänsä ensimmäisen matkapuhelimen (se puhelin on muuten itseasiassa tyttörobotti, mutta ei huolehdita siitä nyt). Koko ajan tuntuu siltä että mangan ainoa tarkoitus on mainostaa kännyköitä. Jatkuvasti huomautetaan kuinka käteviä ne ovat, kuinka niillä voi surffata netissä ja lähettää tekstiviestejä ja niin edelleen. Kaiken kaikkiaan koko mangassa ei siis ollut muuta sisältöä kuin se että matkapuhelimet ovat aika hienoja. Tätä sanoisin propagandaksi.

Vaikka manga ja anime ovat itseilmaisun muoto, ne ovat kuitenkin ennemmin massoille tarkoitettua viihdettä joista harvoin löytyy mitään suuria ajatuksia. Propagandanakaan niitä ei juuri käytetä ensimmäisessä kappaleessa mainittujen syiden takia. Japanissa on kuitenkin tekijöillä melko vapaat kädet ja lähes kaiken saa julkaistua jotenkin, mutta kun kyseessä on yhteiskunta jonka yksi lähtökohdista on se että ko. yhteiskuntaa ei ole soveliasta kritisoida, sananvapaudella on tiettyjä näkymättömiä rajoja joita ei sovi ylittää. Loppujen lopuksi aika harvoin mangassa tai animessa kuitenkaan otetaan kantaa suuntaan tai toiseen.

Yksi hienoimpia kirjoituksia Vanhanen/Kuronen kirjajupakan ympärillä oli muistaakseni Aamulehdestä bongattu väite, joka sanoi karkeasti "sananvapaus tarkoittaa myös oikeutta julkaista huonolaatuista materiaalia" tai tuohon suuntaan. Jutussa mainittiin, kuinka kuluttajat ovat jo sanansa sanoneet ja ilman eeppistä lakisotaa koko tapaus olisi painunut unholaan ajat sitten. Juju on siinä, että sananvapaudella ei ole mitään tekemistä ilmaisun laadun kanssa. Toki, sananvapaus implikoi myös oikeutta olla hiljaa - oikeus, josta harvoin otetaan iloa irti.

Loppujen lopuksi vain lukemalla kriittisesti kaikkea sitä roskaa mitä maailma onneksemme tarjoaa, voidaan oppia muodostamaan omia ajatuksia. Lainsäädännön tehtävä ei ole toimia moraalivahtina. Laki, jonka ainoa tehtävä on korottaa moraalipisteitä ilman konkreettista ja todistettua nettohyötyvaikutusta, ei voi koskaan toimia. Mitä vaikeampi asia, sitä kriittisemmin ja julkisemmin asiaa on lainsäädännön mietintävaiheessa tutkittava, muuten nettohaitat kasvavat yhteiskunnalle jopa mahdottomiksi. On aina hyvä muistuttaa, että maailmassa on reilut kuusi miljardia ihmistä, joista jokaisella on vähintään yksi väärä ja moraalisesti paheksuttava mielipide.

Propaganda on aina kuulunut yhteiskuntaan ja sen monipuolisia ilmaisutapoja kymmenien ja satojen vuosien takaa ihaillaan tänä päivänä taiteena ja arvokkaana osana historiaa. Tämän päivän parasta propagandaa tullaan epäilemättä myöskin ihailemaan vuosien päästä. Näin ainakin jos osaamme sisäistää sen nyt, emmekä anna sen tuhota yhteiskuntaamme tälläkään kertaa.

On kuitenkin aivan selvää, että kaikki materiaali ei sovi kaikille. Se on yhteiskunnan aksiooma, oikeastaan sivistyksen vaatimus. Näin ollen valppaus ja valvonnan velvollisuus siirtyvät ainakin optimitilanteessa paikkoihin, jossa ne ajavat, tai niiden nähdään ajavan eniten konkreettista hyötyä jollekin osapuolelle samalla aiheuttaen vähiten haittaa toisille.

Tekijä kertoo mitä osaa ja mitä haluaa. Teokseen sisältyy aina hänen omia ajatuksia ja ideologioitaan - kysymys on vain kuinka hyvin ne on piilotettu tarinaan. Usein teoksessa mennään utopian puolelle, mutta siksipä sitä fiktioksi kutsutaankin. Fiksu tekijä osaa metaforat ja muut apukeinot, jolloin radikaaleimmatkin ideologiat saadaan tuntumaan viattomalta viihteeltä. Kaksi sanaa, jolla viihdettä on tehty kautta aikojen ovat "entä jos". Se ei ole teoksen vika vaan ominaisuus, yksi tärkeimpiä polttoaineen muotoja. Työssään onnistuminen on menestymisen, usein myös elintason ehto. Hyvä tekijä näkee myös itsekritiikin lisäarvona. Hän osaa kysyä itseltään, onko tietty ilmaisutapa liian raju ja onko tekijä valmis vastaamaan kritiikkiin minkä siitä voi saada. Itsekritiikin merkitystä ja seurauksia voi puntaroida vaikkapa Katariina Lillqvistin näkökulmasta.

Kustantaja on yleensä voittoon tähtäävä firma. Tällöin se valitsee teoksia jotka myyvät ja markinoi teoksia asianmukaisesti. Parhaimmillaan kustantaja toimii kuten lainsäätäjän pitäisi, eli tarkastelee nettohyötyjä. Apuna voi olla oikean markkinakanavan etsintää, ikäsuosituksia, aputoiminimien soveltamista tiettyihin teoksiin ja myös ajoittain suoraa kieltäytymistä. Ikäsuositukset ovat hyvä idea, sillä ne mahdollistavat maalaisjärjen pulttaamisen valintakriteeriksi - 12 vuoden suositus voi siis tarkoittaa 10 tai 15 vuotta. Harvoin se noin kauniisti toteutuu, mutta lopputulos ei tee tausta-ajatusta sen huonommaksi. Markkinoiden kyky huolehtia itsestään on monesti aliarvostettu asia, vaikkei se aina toimikaan. Markkinoiden tärkeä osa on markkinapropaganda, joka kenties ansaitsisi oman romaanin tai pari rinnalle.

Kuluttaja päättää vaistoillaan usein enemmän kun järjellään, mutta se ei ole luonnotonta ja pahaa, vaan varsin perusteltua - etenkin viihteen osalla. Kuluttajan vaikutus markkinaan tuntuu kasvavan web 2.0 -yhteiskunnassa yhä enemmän. Kuluttajalle voisi tosin tarjota vähäsen lisää tietoa. Fiksu kuluttaja kuitenkin valitsee teokset joista nauttii. Vaikkapa ketjun aloitusviestissä mainittu esimerkkiteos, jossa propaganda on väkisin mukaan sullottu taka-ajatus, saattaa jäädä ostamatta. Kuluttaja kuitenkin haluaa keskimäärin vain viihdettä, jonka hän myös kuluttaa fiktiivisenä nautintona. Ylivoimaiselle pääosalle kuluttajia fiktiolle on oma vankka paikkansa pääkopassa, josta se ei pääse vaikuttamaan arkeen tai tosielämän päätöksiin.

Vanhemman tai muun huoltajan tehtävä on puhua asioista ja ajatuksista. Ei ole helppoa vaatia täyttä valppautta, kuten whiter totesi ekassa viestissä. Ennen kaikkea heidän tehtävä on olla paikalla ja puhua asioista joista lapsi tai nuori haluaa puhua. Pelkästään luotettava keskusteluyhteys tekee ihmeitä, eikä kysymys ole ammattitaidosta siinä missä tunteista. Huoltajan tehtävä on myös tukea opettajaa, saada lapsi arvostamaan koulun oppeja. En näe itse yhä lisääntyvää valittamista opettajista merkkinä opettajien huonosta työstä, vaan vanhempien yhä surkeammin valikoivana vastuunottona. Sen syille on taas ihan omat keskustelut...

Opettajien väsymättömäksi tehtäväksi on langetettu sivistäminen. Kriittisyys, sisälukutaito ja erilaisten medioiden sekä viestien sulattaminen ovat asioita, jotka pitää saada opetettua mielekkäällä tavalla. Sanan ja lukijan mahti ovat valtavia aseita, joiden käyttöön on jokainen koulutettava. Kuulemani mukaan näiden yhä tärkeämpien aiheiden opettamiseen ollaan panostamassa lisää, eikä suotta. Kyky elää vapaan median ja tiedon keskellä on hienoimpia asioita mitä ihminen voi oppia. Ahaa-elämyksen generoiman mielihyvän määrää ja laatua on vähätelty törkeästi. Opettajan tehtävä rajoittuu kuitenkin lähinnä teoriaan ja sen soveltamiseen, jolloin hän täydentää vanhempien tarjoamaa tunnetason tukea.

Virkamiehen tai valtion laitoksen, kuten elokuvatarkastamon tai kuluttajaviraston tehtävä on tukea toimivia malleja ja tarjota ehdotuksia. Heillä on uniikki mahdollisuus ohjata kulutusta suosituksin ja vapaaehtoisin menetelmin, jotka usein tuottavat enemmän nettotulosta kun lait. Onneksemme tässä maassa kuluttajavirastoa arvostetaan. Pahaksi onneksemme poliitikot kuuntelevat heitä yhä vähemmän.

Lainsäätäjän ja -valvojan ainoaksi velvollisuudeksi tulee jäädä herjauksen, kunnianloukkauksen ja kiihottamisen sekä muun selvästi nettotulokseltaan vahingollisen sisällön etsiminen ja valvonta. En näe tätä mahdottovana tehtävänä, jollaiseksi se turhan usein mielletään. On eri asia pitää julkisuuden tahoa x pellenä tai kritisoida hänen tekoja, kun puhua samaisen tahon pahoinpitelemisen puolesta. Ero on joskus hiuksenhieno, mutta nähdäkseni tuomarit ovat syystä kovatasoisen koulutuksensa saaneet. Suomessa kaiken onneksi toimii myös sovittelujärjestelmä, joka on omiaan puimaan lievimpiä tapauksia kevein resurssein. Tätä voisi kenties verrata monelle myöhäiseksi luokalle jäämiseksi.

Nimimerkki huolestunut perheenäiti huolehtii päättömästä vihanpidosta ja riidankylvännästä. Tämä 40-vuotias yksin elävä mies ei saa ymmärtää, että keskimäärältään tehokkain toimi on hyväksi. Hänen tulee vaatia lainsäätäjiä hoitamaan moraalista krapulaansa. Lisäksi tai vaihtoehtoisesti hän saa mielihyvää riidan aloittamisesta aiheesta, jota hän ei edes halua tuntea. Hän on samalla mittari - hänen ajatustensa perään hyppääjät ovat mainioita populistipoliitikkoja, joita tulisi välttää kuin ruttoa. Kiitos tämän valppaan ja aina valmiudessa istuvan miehen, ihmisten on helppoa erottaa fiksut päättäjät vähemmän fiksuista. Siinä missä ala-arvoista propagandaa, myös tätä tahoa tarvitaan ehdottomasti yhteiskunnassa.

Uskonnon tehtävä on olla olemassa niille, jotka haluavat siinä kontekstissa puhua. Hänelle, joka kokee saavansa uskonnosta ja sen toiminnasta apua, tämä on kuitenkin korvaamatonta. Uskonto on siitä hyvä ja huono, että se voi ottaa minkä vaan ylläolevan tahon tehtävän hoitaakseen. Parhaimmillaan menestyksekkäästi, pahimmillaan tuhoisasti ja juuri siksi sen vapaaehtoisuus on avainasemassa. Kaikki filosofisempi ja tutkivampi osuus on tarkoituksella jätettykin sitten tästä viestistä pois.


Summa summarum? Ilmaisuvapaus toteutuu parhaiten kevyellä ohjauksella ja luonnollisella valinnalla lukijan toimesta. Propagandaan pitää siis suhtautua valppaudella. Kuten muutkin yhteiskunnan moraaliset ongelmat, tämäkin pitää tuoda esille, siitä pitää puhua ja siihen pitää suhtautua asiallisesti.

Sananvapaus, tuo ihmeellinen asia, joka varsinkin viime aikoina on ollut koetuksella, kiitos Tengen-Toppa Huovinen-Lindénin ja jota ko. entiteetti yrittää ilmeisesti parhaansa mukaan nakertaa.

Vaikka Suomessa sananvapaus on perinteisesti nähty lähinnä poliittista viestintää turvaavana perusoikeutena, ei minusta mitään viestinnän lajia pidä sulkea sen ulkopuolelle. Yleensä sananvapauden "piilovastustajien" (jotka siis väittävät sitä puolustavansa) on perinteisesti ollut "kaikkea voi sanoa, mutta se ei tarkoita, että kaikkea kannattaisi sanoa". Tämä tietysti pitää paikkansa, mutta täydentäisin sitä seuraavasti - "kaikkea voi sanoa, mutta se, että se ei tarkoita, että kaikkea kannattaisi sanoa, ei tarkoita sitä, että sitä, mitä ei kannattaisi sanoa, ei saisi tai pitäisi sanoa".

Jos jokin asia on niin raaka tai häiritsevä, että se ei sovi alaikäisille, sitten sovelletaan ikärajoja. Ja vaikka joku täysi-ikäinen ei pitäisikään tietynlaisesta materiaalista, se ei tarkoita sitä, että sen näkeminen pitäisi kieltää myös kaikilta muilta.

Tässä ketjussa ainakin jotkut ovat maininneet että taustalla oleva propaganda ottaa päähän ja sellaiset teokset jäävät helposti katsomatta / lukematta - mutta jos ihan rehellisiä ollaan, niin kuinka monta tällaista mangaa tai animea on tullut vastaan? Enpä usko että kovinkaan montaa. Vaikka länsimaissa enemmän tai vähemmän peitelty propaganda on yleistä (Esim. Jack "republikaanien maskotti" Bauerin seikkailut ovat tästä hyvä esimerkki - kummallista, miten juuri Irakin-sodan aikoihin 24:ssä useat terroristien iskut onnistuttiin estämään kidutuksen avulla!), ei tällaista mangassa tai animessa juuri näy.

Propagandan "parempi" sukulainen eli yhteiskuntakritiikki on sekin mangassa ja animessa varsin poissaolevaa ja sitä toisaalta näkisin mieluusti enemmänkin. Harmi vain, että Japanissa ei ole koskaan kehittynyt esimerkiksi poliittista satiiria eikä vallanpitäjistä ole koskaan piirretty pilakuvia, mikä tietysti selittyy Japanin uskollisuus- ja lojaaliusaspekteilla. Tämä on vähän sääli, sillä jos jotain Japanissa kaivattaisiin, niin yhteiskuntakritiikkiä. Japanihan on maa, jossa esimerkiksi naisen asemassa on oikeasti parannettavaa, puhumattakaan japanilaisten asenteista ulkomaalaisia kohtaan (siis yhteiskunnan jäsenenä eikä turisteina). Lähimmäksi yhteiskuntakritiikkiä pääsee ehkä Tervetuloa YLEen ts. NHK ni youkoso, joka itse asiassa käsittelee moniakin japanilaisen yhteiskunnan ongelmia - mutta siinäkään ei juuri oteta kantaa siihen, mikä tämän on oikeastaan aiheuttanut ja että mitä voisi tehdä paremmin. Ainakaan ketään poliittisia päättäjiä ei nimetä.

Manga ja anime - ja Japani muutenkin - ovat valitettavia esimerkkejä siitä, mihin itsesensuuri pahimmillaan johtaa.

Onko sillä mitään väliä ymmärtääkö katsoja sarjan samanlailla kuin tekijä? Teoksen tarkoituksena ei kuitenkaan ole välittää tietoa tai opettaa.


Onko propaganda moraalinen ongelma?

Propagandakin on kuitenkin vain yksi keino saada kannattajia ajatuksilleen. En pidä sitä sen pahempana kuin muitakaan keinoja. Kannatan täydellistä sananvapautta.
Näin propagandasta ja yhteiskuntakritiikistä tuleekin mieleeni Arjuna, joka saa greenpeacen jäsenetkin kalpenemaan vihreydestä. Kelpoa viihdettä siitä huolimmatta että sillä on selvästi oma viestinsä. En pahoita mieltäni siitä jos joku yrittää mielipiteitäni muuttaa.

Oletetaan toki, että tekijä "Y" kirjoittaa juonen turvatakseen toimeentulonsa/vaurastuakseen. Tämä on mitä todennäköisimmin heidän motivaatiiotaan ylläpitävä tekijä. Mutta löytyy täältä maailmasta henkilöitä jotka kirjoittavat myös muista syistä.
Kaijista:

Jostain nuo kirjoittajatkin saavat ideansa. Mistä sitten?
- skeemoista, muistoista, koetuista hetkistä, osan yhdistelemällä näitä.
Ei tämä tieto heidän päähänsä taivaalta putoa, olemme rationaalinen elämänmuoto.
Nimenomaan sananvapauden myötä kirjoittajille on tullut mahdollisuus vaikuttaa meihin. Levittää ajatuksiaan ja heidän kokemia tuntemuksia.
Kirjailija ammattina vaatii kuitenkin kohtuu kovaa työtä. Joten en ainakaan pysty itse kuvittelemaan kirjailijoita jatkuvasti pohtimassa viikosta toiseen, täysin väkinäisesti seuraavaa kohtausta, ilman minkäänlaista intohimoa.
Eikös tämä intohimo ole halua levittää ajatuksiaan/tunteitaan tai jakaa tietoa tarinan muodossa?
-Kuinka 10 kätinen lapsi on yksin, häntä hakataan ja pahoinpidellään. Vaikka hahmo ja tarina eivät ehkä ole todellisia, on pahoinpitely ja yksinäisyys sekä syrjintä osa todellisuutta.
Se siis sisältää ajattoman viestin kiusaamisesta; kiusaamisen seurauksista ja syistä.
Kun teosta tarkastelee pintaa syvemmältä löytyy teoksesta useinmiten jokin aihe, jokin, jonka puolesta/jota vastaan se puhuu. Eikö tämä sitten ole tiedon- ja ajatusten levittämistä tai opettamista?
Itse kustakin on loppujen lopuksi kiinni mitä hän haluaa teoksesta absorboida, miten hän sitä tarkastelee ja mitä hän siltä haluaa.
Itselleni on esimerkiksi suuri merkitys tietää mitä tekijä haluaa tällä teoksella "sanoa" meille kuluttajille.

"Moraalinen ongelma on tilanne, jossa henkilö kokee, että hän on moraalin näkökulmasta merkittävän valintatilanteen edessä."
lähde: http://www.jyu.fi/ajankohtaista/arkisto/2005/02/tiedote-2007-09-18-16-31-28-539944/
Eikö sinusta ole moraalinen kysymys, että onko kirjailijalla oikeus käyttää teoksensa asemaa hyväksi levittäen esim jatko-osassa ajatusmallia? Esimerkiksi toitottamalla Natsismin hyvistä puolista nostamatta esille huonoja ollenkaan, toistaen näitä samoja teemoja jaksosta toiseen, ja toteamalla jokaisen 20minuutin välein: "Natsismi on parasta". Saa lapsen aivopestyä helposti kannattamaan Natsismia sokeasti. Esimerkiksi lempihahmoa seuratessa lapsi saattaa kopioida "esikuvansa ajatuksia".

Lopuksi viellä:
Totesithan itse hyväksyväsi sen. Sinusta se on siis oikein, eli olet tehnyt valinnan. Moraalinen ongelma korostuu erityisesti siinä, että se jakaa mielipiteitä. Ongelmiahan ei ole jos kaikki olisivat yksimielisiä.

Mielestäsi kunnollinen demokratia olisi siis sellainen, jossa demokratian vastustajilla ei olisi oikeutta esittää eriäviä mielipiteitään?

Tuskinpa mikään teos muuttuu propagandaksi vasta suosiota saavutettuaan. On siis ihan kuluttajista kiinni, millaisesta ajatusmaailmoista he haluavat lukea... Eipä kukaan ole koskaan tullut valittamaan siitäkään, kuinka Hiroshiman pojan jokaiselta sivulta valuu paksuna kymenä sodanvastaista propagandaa.

Katsoessani kuvasarjaa jossa tikku-ukko ampuu toisen tikku-ukon, ja joutuu sitten tikku-ukko poliisien raahaamana vankilaan, ymmärrän samantien kuvasarjan viestin: Jos ampuu jonkun joutuu vankilaan. Mutta en nyt tiedottamisella ja opettamisella ihan tätä tarkoittanut. Oliko kuvasarja tehty sillä tarkoituksella että katsoja oppisi siitä että ihmisiä ei saa ampua? Tuskinpa. Omia ajatuksia ja kokemuksia käytetään materiaalina teoksen luomiseen, mutta varsinkin jos kyseessä on anime tai manga, niin eiköhän sen perimmäinen tarkotus ole kuitenkin olla viihdettä.
Jos tekijä haluaa oikeasti vaikuttaa teoksellaan, ja välittää sillä tietoa, hän todennäköisesti myös tekee sen niin että viesti menee perille. Eihän siitä voi tekijä syyttää kuin itseään jos epäonnistuu tiedottamisessa.

yksinkertaistettuna näen siis asian näin:
ajatukset materiaalina teokselle -> viihdettä
pääpainoitteisena tarkoituksena välittää ajatuksia -> tiedotusta


Ehkäpä lapsi seuraa samalla myös toista teosta jossa toitotetaan nykyisen yhteiskuntamallin hyvistä puolista nostamatta esille huonoja puolia, ja kolmatta teosta joka toitottaa hippi-ideologiaa. Ehkä hän alkaa huomaamaan että asioita voi nähdä erillaisilla tavoilla. Ehkä hänestä kasvaa ihan normaali aikuinen. Ehkä hänelle jää lapsuudestaan ajatusmalleja, ja hänestä tulee tulevaisuudessa hippinatsidemarikenraali.

Ihmeellistähän se olisi jos ei saisi yrittää saada ihmisiä kannattamaan ajatusmalleja jotka poikkeavat vallassaolevista.

En ainakaan itse tuossa lauseessa tai missään kirjoittamistani teksteistä näe minkäänlaista mielipidettä tätä aihetta kohtaan.
Osoitin vain, että se on "moraalisesti kiinnostava" aihe.
Olen pyrkinyt ottamaan mahdollisimman vähän kantaa näihin kysymyksiin persoonallisista syistä ja näin tuleman pitää.
Nostin vain näin esimerkkinä tuon suosiota saavuttaneen teoksen aseman, koska se on tuleva myymään kopioita sisällöstään huolimatta, sillä ensimmäinen teoshan saattoi olla millainen tahansa. Halusin vain selvästi havainnollistaa millaisia mahdollisuuksia on. Ja miten niissä joudutaan pohtimaan moraalista kantaa. Sillä kysymykseen vastatessa joudut valitsemaan kolmesta vaihtoehdosta: Se on oikein, väärin tai jotain muuta.

Dystopia kirjoitti:


Olen toki itsekkin samaa mieltä viihde on viihdettä, se on tehty viihdyttämiseen ja sillä on tarkoitus saada taloudellista hyötyä.
Mutta osa, oli se sitten pieni tai suuri sisältää varmasti jonkun sanoman, jonka tekijä haluaa levittää, ehkäpä opetuksen. Onhan osa lasten saduista tehty opettamaan ja niiläkin tehdään rahaa nykymaailmassa.

Se on siis täysin teos kohtainen. Ja kukapa meistä tietäisi mitä tekijä halusi sanoa teoksen kanssa, kenelle ja miksi, ainakaan täysin varmasti.
edellisessä viestissäni muistan myös mainitseeni tämän: "Mutta löytyy täältä maailmasta henkilöitä jotka kirjoittavat myös muista syistä."
En mitenkään siis viitannut siihen, mitä varten anime on tehty.
Loppupuolella tosin teksti saattoi olla "hieman" vaikea lukuista joten siitä saattoi helposti tulla väärä käsitys.

Ja sitten vielä tämä:
Dystopia kirjoitti:


Ehkä on aina ehkä, jokaisen kohdalla näin ei välttämättä tapahdu. Mutta tuossa natsismi aiheessa oli vain tarkoitus osoittaa, että se oli moraalinen kysymys. Kun tarkemmin luet, se ei millään tavalla ota kantaa vallassaolevien asemaan. Laita siihen tilalle vaikka nationalismi, satanismi tai vaikkapa demokratia ja tarkastele miten se käyttäytyy.

Perimmäinen ajatus siis: Nostaa esille, että propaganda on moraalisesti kiinnostava aihe, eli sisältää moraalisen ongelman.

Harmi. Toivoin että sinusta olisi saanut keskusteluun vastapuolen.


Uskoisin kyllä että harva kirjailija kirjoittaa vaurastuakseen. Eiköhän kirjoittamalla ole sen verta hankalaa hankkia leipänsä että sitä tehdään lähes aina intohimosta. Väittäisin intohimon tulevan ihan vaan siitä luomisesta ja tuotoksiensa jakamisesta. Oli ne sitten filosofiaa tai vitsejä. Tuntuuhan se mukavalta kun joku tykkää jostain mitä on vaivalla väsännyt.


Mitä haittaa siitä voisi olla että lapsille opettaa vaihtoehtoisia ajatusmalleja? Jos teoksessa olisi sellaista materiaalia joka voisi saada lapsen käyttäytymään lainvastaisesti, niin sille voisi vain asettaa ikäsuosituksen.


Itse (pizza hut) sanoisin tuota (pizza hut) mainostamiseksi. Mutta (pizza hut) kuinka iso ero näillä (pizza hut) sitten loppuenlopuksi on, sitä en (pizza hut) tiedä.

Medialukutaidon opettamista kouluissa voisi avittaa esim. luetuttamalla saman tapahtuman uutisointia eri osapuolten näkökulmasta. Tällöin tulee päälle näkyvien valintojen - sanamuodot ja painotukset - lisäksi näkyviin muita sananvapauden muotoja, eli mitkä asiat uutisoidaan ja mistä vaietaan.

Mielipiteitä löytyy niin monia että varsinkin internetin aikakaudella on helppo valikoida luettavakseen sellaista joka vahvistaa olemassaolevia käsityksiä. Joten esim. vanhoillinen lasten kasvatus kurittamalla on ok kuten joissain Lestadiolaisoppaissa, valtioiden olemassaolon tärkein syy on niiden asevoimien suuruus ja valtaosa muslimeista on kiihkouskovaisia jotka vaativat raivoisasti päitä pölkylle kun heidän profeetastaan piirretään kuvia.

Pidän sanonnasta jonka mukaan totuus ei ole osapuolten näkökulmissa vaan jossain siinä välissä. Oikeusjärjestelmässämme on loistava ominaisuus antaa kummallekin osapuolelle puheenvuoro jotta tuomari voi tehdä päätöksensä. Puheenvuorojen laatuun voi vaikuttaa asianajajilla mutta periaate on sovellettavissa muuhunkin tiedotukseen - siksi en mm. tilaa Helsingin sanomia koska ovat toistuvasti osoittaneet näkevänsä opiskelijat työtä vieroksuvina elämästä nautiskelijoina (eiväthän ne silloin mitään opintotuen korotuksia tarvitse ja elämä on suorastaan kadehdittavan helppoa).

Oikeassa ja väärässä olemisesta suosittelisin kaikkia tutustumaan Vennin diagrammeihin. Pari käytännön esimerkkiä:
Yksinkertainen kyllä-ei: mitataan rahamäärää. Minulla on tällä hetkellä tililläni rahaa tai tilini on tyhjä.
Harmaasävyinen, tyypillinen tapaus: mitataan paikkaa. Pyöreä järvi, jossa on pohjois- ja eteläranta, jaettuna tasan keskeltä.
- Kysymys: kummalla rannalla seison?
- Vastaus: en kummallakaan, olen veneessä järven päällä.