Animesinkkuja ja OSTeja

Yleisön tuottamat arvostelut animesta ja mangasta. Luethan alueen säännöt erityisen tarkkaan ennen arvostelun kirjoittamista.

Valvoja: Animeunionin Foorumiaktiivit

Avatar
finnleo
Viestit: 695
Liittynyt: Ti Maalis 23, 2004 19:27
Paikkakunta: Vilppilä
Viesti:

Animesinkkuja ja OSTeja

ViestiKirjoittaja finnleo » Ke Heinä 28, 2004 21:31

Sitä on ottanut tavaksi tilata muutamia CD singlejä tai levyjä aina kun on CD japanista tilaillu DVDn tai kaksi, kun ei oikein jaksa
A: Noutaa niinkin pitkän matkan päästä vain pelkästään yhtä tai kahta esinettä
B: ajella tullin takavarikosta takasin kotio ilman mitään uutta ja hauskaa josta voisi hetinauttia... tänään taivas oli harmaa ja vettä tuli varmaan aivan tarpeeksi, mutta tunnelma autossa oli silti aurinkoinen.

Singlet sarjoittain:
Midori no hibi ED single
Ai yori Aoshi OP/EP single
DearS OP single
Martian successor Nadesico OP/ED single

Midori no Hibi: Mou Sukoshi / Coffee - Saori Atsumi
Sarjan lopputunnari on suhteellisen mukavaa kuunneltavaa, melkoisen muhkea alarekisteri saa varmasti naapuritkin hakkaaman rytmiä seiniin. Kuitenkaan laulajan ääni ei missään vaiheessa huku muitten soittimien alle.
B-puoli, Coffee on vähän pirteampi kappale kuin A-puoli mutta tyyliltään kuitenkin samalainen, alarekisteriä on hieman vähemmän mutta tunnelmaa silti ihan mukavasti.
Mou sukoshi *****
Coffee ****

Ai yori Aoshi: Towa no hana / Namoshiremu Hana - Yoko Ishida / Indigo
Kun itse sarjaa katseli tuli yleensä voluumi nostettua suuntaan kaakko kun oli alkutunnarin vuoro. Ja sama tahti on sinkun kanssa. Alkutunnaria ei myöskään saa sountrackkien mukana täydellisenä joten jos sen todella haluaa niin sinkku on ostettava. Toshio Masudan taustat ovat kanssa tasapainosen muhkeat. Ja kuten arvatakkin saattaa kappale todella alkaa toisen säkeistön jälkeen ja tuo hyvää mieltä loppuun asti.
B-puolena oleva Indigon esittämä loppu tunnari taas ei ihan yllä samalle tasolle kuin Towa no hana, mutta ihan mukiin menevä se kuitenkin on.
Towa no hana: *****
Namoshiremu hana: ***

DearS: Love slave / 1+1 - Under 17
Juuri Japanissa esitettävän DearS sarjan alkutunnari muistuttaa kenties äänimaailmaltaan erästä kotimaista tyttöduuoa, mutta.. Ällösöpö asteikossa se yltää korkeisiin tuloksiin, tosin menettä etuansa kun ei ole alkuanimaatiota sitä tukemassa. Kappale kuulostaa ehkä kanssa irrallaan hieman tukkoiselta, eikä pelkästään käytetyn (TM) NB-nenäproteesin takia. Mutta, tasosäädöillä sai sen vähän paremmin siedettävälle tasolle.
B-puoli 1+1 on huomattasti vakavampi otus, mutta siinäkin on sama tukkoisuus ongelma kuin A-puollla.
Love slave: ***½
1+1: ***½

Martian Successor Nadesico: You get to burning / Watashi rashiku - Yumi Matsuzawa / Hoko Kuwashima
Nadeiscon OP/ED sinkku on aikamoinen nostalgia pläjäys, en muista koska olisin viimeksi kahdeksan sentin sinkkulevyä ostanut. Paketointi oli myöskin hieman omintakeinen, lisäten kuriositeetti arvoa. Silti.. on se kummaa mitä kaksi lisä minuuttia voi tehdä kappaleelle. Alkutunnari tuntui aina päättyvän kun se vasta pääsi alkuunsa Neljän minuutin mittaisen se toimii huomattavasti paremmin, ja yllättäen karaoke versiona vieläkin paremmin.
Lopputunnari Yurikaa esittävän Hoko Kuwashima esittämänä on aika perus poppi-biisi. Kappaleessa esiintyy myös sama ässävikä joka Yurikalla on, oli se sitten tahallinen tai ei.. mutta, Suloinen.
You get to burning: ****½
Watashi rashiku: ***½
Viimeksi muokannut finnleo, La Elo 25, 2007 06:13. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

Avatar
finnleo
Viestit: 695
Liittynyt: Ti Maalis 23, 2004 19:27
Paikkakunta: Vilppilä
Viesti:

ViestiKirjoittaja finnleo » Ke Elo 04, 2004 21:12

Jatkaakseni aihettani, päätin sitten ottaa käsittelyyn parit jo olemassa olevat OST:t, ja siitä seurasi pienehkö Mahoromatic annos. Kaikkien levyjen sävellykset ovat Toshio Masudan käsialaa.
Levyt julkaisu järjestyksessä.

Mahoromatic, Automatic Maiden Music Ver 1. Pioneer USA

Ensimmäinen Mahoromatic albumi keskittyy kenties kaikkein yleisimpiin sarjan teemoihin. Musiikeista käy myös ilmi sarjan kaksijakoisuus. Tosin CD levyä kuunnellessa ei mielialan vaihtelut ole niinkään äkkinäisiä, mutta sävy tummenee loppua kohti enemmän. Myöskin nämä mielialat on otettu kappaleiden äänimailmassa huomioon, esimerkkinä "Sadness beyond the battlefield" kappaleessa on lisätty bassoa niinkin paljon että jos subba huushollista löytyy niin sen olemassa olon kyllä huomaa kuurokin.

Lisäkappaleina on karaoke versiot alku ja lopputunnareista, sekä viis ääninäyttelijä raitaa joissa esiintyy Mahoron ääninäyttelijä Ayako Kawasumi... Suosittelen puhelinvastaajan ohjelmoimista levyltä löytyvään esitykseen.

Kirjasesta löytyy kokoelma kuvakaappauksia sarjasta, ja pari ihan originaaliakin piirrosta Mahorosta. Lisäksi on Toshio Masudan haastattelu ja käännökset alku ja lopputunnarien sanoista englanniksi.

Kohokohta raidat:
01: On the way home (Ensimmäisen tuotakauden Alku tunnari)
04: Yes, thats me (Mahoron puuhatunnari)
10: Take a break
14: I think dirty thaughts are bad (Mahoron saarna tunnari.. Pistää hymyilemään väkisinkin)
21: Sadness beyond the battlefield (Traileri musiikki, Mahoron taistelu muistelmia)
25: Mahoro De Mambo (Ensimmäisen tuotakauden lopputunnari)

Arvo: ****

Mahoromatic Something more beautifull Music version. Pioneer USA

Toinen Mahoro albumi lohkaisu keskittyi SMB-jatkoon ja sen suurimpiin hetkiin. Mutta koska SMB sarjassa käytettiin suurimaksi osaksi ensimmäisen kauden musiikkeja niin sisältö on niukahko. Kansissa on jälleen käännökset alku ja loppu kappaleiden sanoista englanniksi.

Täältäkin löytyy karaoke versiot toisen tuotantokauden alku ja lopputunnareista

Lisäraitoina on nyt pääasiassa Minawan näyttelijän Ai Shimizun ääninäytteitä joita on kymmen raidan verran, joista yksi on pienehkö draama raita Ayako Kawasumin kanssa.

Kohokohdat:
01: Soleleil (Toisen tuotantokauden alkutunnari)
05: Im sorry (Minawan tunnari..)
07: Regular folks are fine too?! (Slashin kylpylä seikkailu)
09: Something more beautifull
15: La! La! La! (Toisen tuotankokauden lopputunnari)

Arvo: ***


Mahoromatic, Automatic Maiden Music version 2. Pioneer Japan
Viimeinen levy sitten kerää loput rippeet itseensä, ja melkeinpä sisältää ne parhaimmat raidat. Vihkonen käsittää jälleen kuvakaappauksia sarjasta, sekä siinä on jonkilaisia haastatteluja sekä sanat kappaleisiin 14 - pyöreä kuu-herra, 15 - Suloinen sisäkkö, ja 16 - Hortensia puutarhassa.
Mutta kun sen japanin luku on vielä hieman toisella tasolla kuin sen kuullun ymmärtäminen...

Lisäksi on sarja audio draama pätkiä jotka on sitä taattua Mahoro-huumoria. Eritoten naurattaa kun Suguru kavereineen löytää Sugurun isältä takavarakoidut "Aarteet" ullakolta.

Kohokohdat suomeksi kun en japaniksikaan rupea kirjoittamaan:
06: Tuki Mechi V1046R9 Slash ZERO (Ei kai epäselväksi jäänyt? Toimii myös muistaakseni Ryugan ensi ensiintymisessä)
12: Kohtaloiden kohtaaminen osa 1 (Mahoron ja Ryugan yhteenoton alku)
13: Kohtaloiden kohtaaminen osa 2 (Edellisen loppu, kun Mahoro käyttää pimeyden loistoa.)
14: Pyöreä kuu-herra - Ayako Kawasumi laulu (Ensimmäisen tuotantokauden viimeisen jakson "lopputunnari")
15: Hortensia puutarhassa - Ayako Kawasumi laulu (Mahoron ensi tapaaminen sugurun talolla)
17-21: Audio draamaa

Arvo: **** (****½ Vielä puolikas lisää jos Audio draamojen päälle ymmärtää)

Automatic maiden levyt ovat melkeinpä Mahoro fanille pakko-ostokset, Something more beautifull levy ei oikeastaan sisällä mitään muuta houkutinta paitsi SMB-sarjan alku ja lopputunnarit, joista ainakin lopputunnarin saa sinkku-lohkaisuna myös.
SMB-levyssä on ainakin jenkkijulkaisussa joitain ongelmia joista olen jo puhunut Kokemuksissa ja vinkeissä joten ei enempiä niistä täällä.

Nämä levyt sisältävät yhteensä kaikki taustamusiikit, mutta on huomioitavaa että eivät sisällä kaikkia versioita niistä.

Avatar
finnleo
Viestit: 695
Liittynyt: Ti Maalis 23, 2004 19:27
Paikkakunta: Vilppilä
Viesti:

ViestiKirjoittaja finnleo » Ti Syys 28, 2004 13:27

Taas kolahti muutama laaserigrammari kiekko japanin maalta postiluukusta.. seuraavin arvosteluin:

Bakuretsu tenshi Image CD series First press editions

Ensin kollektiivisti:
Nämä levyt olivat aluksi lievä pettymys.. odotin että nämä olisivat olleen kokonaisuudessaan sarjan soundtracki, mutta toisin kävi.. Nämä ovatkin Draama levyjä joissa on vain kaksi enemmän kunkin hahmoon suunnattu kappale, tai toilailu musa.

Paketointi on ensipainoksissa perinteistä japanilaista näppäryyttä. Tyyliin esim. Nanako sarjan Strip special-box: Kansien päällä on kuoret joissa on printtiä joka peittää strategisesti.. No.. tämä periaate on varmaan selvä sen paremmin selittelemättä, mutta hauskat ovat.. Kansipahvit myodostavat myös vierekkäin aseteltuna mielenkiintoisen panoraama kuvan.

Aluksi tuntui todella että nämä olivat huono ostos, tai siis.. tuli ostettua jotain todellakin kansien takia (Vaikken osannu arvata että ne ihan näin mielenkiintoiset olisivat livenä olleet).. mutta levyjen audiodraama jaksot ovatkin melkoinen nauru-paukku. Ei pahemmin käy Kyoheita kateeksi... saatika ketään joka sattuu suututtaan Jo:n tai Sei:n

Arvot (koskee vain mikäli audio-draamojen päälle ymmärtää):

Jo - VICL-61364 ****
Akeno Watanabe, Ollut mukana muunmuassa: Shinkon gattai Go-Dannar, Strawberry eggs.

Meg - VICL-61365 ****
Toyoguchi Megumi, Ollut mukana muunmuassa: Chobits, hack//Sign

Amy - VICL-61366 ***½
Mikako Takahashi, Ollut mukana muunmuassa: Strawberry eggs, Hand maid May

Sei - VICL-61367 ****
Rie Tanaka, Ollut mukana muunmuassa: Chobits, hack//Sign


Bakuretsu tenshi Original soundtrack perfect edition
Burst angel sarjan musiikeista vastasi joku herra nimeltä Hideboh kaikessa yksinkertaisuudessaan. Ajatus Mecha-anime tyylin spaghettiwestern on ajautunut joihinkin OSTn teemoihin, mutta suurimmaksi osaksi tunnelma levyllä hyvinkin synteettinen maustettuna sähkökitarariffein. Mutta huh.. Ekan levyn eka raita, joka on myös sarjan ensimmäinen tausta musa... Ei pahemmin tartte päätänsä vaivata hengittämisellä, subba hoitaa sen osaston aivan täysin. Muusikeista saa hyvin käsityksen sarjan luonteenpiirteisiin ja sopivat kohtauksiinsa melko hyvin. Tunnelma kai paikoitellen aika lähellä Viides elementti elokuvan soundtrackiä.. ja koska Serra-tyyliset musat ovat lähellä sydäntä..

Mukana on tietenkin pätkä versiot alku ja lopputunnareista.

Paketointia voi luonnehtia perinteiseksi, vihko on tosin printattu karheahkolle paperille jotta saisi kuvitelman että kai olisi kuin öljymaalaus. Sisä sivuilla on jotain haastattelun poikasta, sanat loppu ja alkutunnariin, ja jotain pienta kuva kollaasia sarjasta.

Sanoisin että tämä levy on täyden pistesaaliin arvoinen, puolitoista tuntia tastamusaa joka rokkaa kivasti ja pauketta riittää naapureiden härnäämiseksi vaikka omakotitaloalueella (edulliseen) 3500 yenin hintaan:
*****

PoppinS - Happy cosmos First press edition.

PoppinS, tai siis Riri ja Ruru.. eli Ai Shimizu (Sarjassa Ren) ja Mai Nakahara (Miu) muodostavat tyttöduon joka esittävät DearS sarjojen tunnarit. TV sarjan lopputunnari on helposti luokiteltavissa rankasti ällösöpö. Mukana tulee myös DVD levy jolta löytyy Happy cosmos musavideo joka on niin... sanoinkuvailemattoman väkinäistä söpöilyä että se aiheuttaa kevyttä pahoinvointia.. Pinkkitukkainen aasialaisneito vie aina asteikon yli äyräiden. Tämän katsottuaan tulee mietityksi että mitähän hallusinogeenia on tullu nautittua vahingossa...

Arvo: (mikäli ällösöpön päälle ymmärtää, muutoin kannattaa vältellä)
****½

Avatar
finnleo
Viestit: 695
Liittynyt: Ti Maalis 23, 2004 19:27
Paikkakunta: Vilppilä
Viesti:

ViestiKirjoittaja finnleo » Su Syys 03, 2006 16:54

finnleon musakorneri tekee paluuta entistä huonompana kuin koskaan, mutta otetaanpas nyt käsittelyyn
tapaukset kesän ehkä mainittavammasta teoksesta:

”Kutsuaksesi kirouksen, anele anteeksi tuhat kertaa….”

Kesän animeuutuuksista Higurashi no naku koro ni nauttii jo pientä kulttimainetta. Lähtöisin
kuvakirja-pelisarjasta jossa ei lohtua annettu, ei tunnettu armoa, eikä verta säästelty herätettiin
varsin nimekkään ääninäyttelijäjoukon avulla henkiin. Mutta yhden osa-alueen mikä toi oman lisänsä
oli sarjan musiikit. Vastuulliset olivat Eiko Shimamiya I’Ve soundin ohjastuksessa alkutunnarissa,
sekä itse sarjan puolella tuttuakin tutumpi Kenji Kawai.

Higurashi no naku koro ni -- Original sountrack part 1

Olin aikoinaan hyvin pettynyt Kawai’n suoritukseen Ghost in the shell: Innocence’issä kun hän tuntui
jämähtäneen vain kierrättämään materiaalia aikaisemmasta GITS elokuvasta. Kun huomasin että
mies olikin Higurashi-sarjan musiikkien takana uskonpalautus oli kohdallaan.
Tyyli on tunnelmallisimmissa kappaleissa suurimmaksi osaksi samankaltainen kuin GITS’issä,
eli lyömäsoittimilla on suurehko osuus äänimailmassa, mutta asenne on kuitenkin aivan erilainen.
Gitsissä Kawai tyytyi pelkästään tunnelmoimaan, mutta Higurashissa hän oikein yrittää pelotella ja
masentaa kuuntelijaa, Päätunnus hitaine rytmeineen ja taustahymistelyineen on oiva esimerkki
jälkimmäisestä. Kirous, Oyashiro-herra ja Toisella puolella, taasen pitävät aavemaisuudellaan
kuuntelijan pihdeissään.
Juhlat, antaa tiettyä pahaenteistä mahtipontisuutta, mutta viimeistään Paholaisen syvänteen
painostava rytmi saa niskavillat rullalle sekä talon tärisemään mikäli subwoofferi on unohtunut päälle.

Mutta koska sarjahan on kuitenkin hieman kaksiasenteinen skitsofreenikko, niin Kawai osaa myös
asennoitua huvittavampaankin menoon. Eritoten Haaste! sekä Päätös! pistävät korvaan kaiken
masentavuuden keskellä huvittavan erikoisina tapauksina. Myös visual novel-pelijuuria ei ole unohdettu ja Nuori tyttö,
Hymy
sekä Kävelyllä, tuntuvat olevan kuin mistäkin yleisemmästä eropelin taustamusiikeista.

Joten kyllä, Kenji Kawailla on yhä taito hyppysissänsä.
****

Higurashi no naku koro ni OP.

Alkutunnusta varten taas Eiko Shimamiya pisti luovat voimat yhteen Tomoyuki Nakazawan sekä
I’ve soundin Kazuya Takasen kanssa, ja lopputulos on vähintäänkin vaikuttava. Akustiseen musiikkiin
vannovat pitävät elektronisia instrumentteja pahuuden lähteenä, ja herrat Nakazawa sekä Takase antavat
tiettyä puhtia tälle väitteelle. Äänimaailmaa kuvaillakseni tuntuu kuin kertosäkeestä liikkeelle lähtevä
heleä piano yrittäisi epätoivoisesti paeta kannoilla jahtaavaa synkkää säröistä baseline turmiota. Tätä
on sitten täydentämässä Shimiyan monikerroksinen laulaminen sekä veisuaminen asioitten
peruuttamattomuudesta, sekä turhasta pakoilemisesta, ja yhdessä nämä luovat hyvinkin painostavan hyökyaallon.

C/W kappale All alone on taas aivan vastakkaiselta puolelta kuuta. Ja osoittaa että samoilla aineksilla saadaan
myös pirteätäkin musiikkia aikaiseksi. Ja tämä kevyt balladi onkin osuva ja pakollinen vastapaino synkälle pääesitykselle.

*****
Viimeksi muokannut finnleo, Ti Elo 07, 2007 06:30. Yhteensä muokattu 2 kertaa.

Avatar
finnleo
Viestit: 695
Liittynyt: Ti Maalis 23, 2004 19:27
Paikkakunta: Vilppilä
Viesti:

ViestiKirjoittaja finnleo » Ma Syys 11, 2006 15:24

Ja on jälleen (ei niin) joka viikkoisen musiikkipäivityksen aika. Viime kerrallahan me jäätiin
hieman tummempiin sfääreihin, joten tällä kertaa otammekin hieman rennommin. Ja aloittakaamme
eräällä tapauksella josta on ollut halua mainita jo pitemmänkin aikaa:

Aiko Kitahara – Tango

Tämä kappale tuli tietoisuuteni kutakuinkin kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tyttötappeluanimen
Fighting Beauty Wu-Longin toinen lopputunnus sai melkoisen epäuskon puuskan jyrisemään
ylitseni. Sillä tämän kuultua ensitöiksensä sai tarkistaa että Laika and the Cosmonauts yhtye ei ollut
keikkailemassa japanissa juuri sillä hetkellä. Aivan – Mikäli soittaisit kappaleen instrumentaaliversion
jollekin jolla on viehtymys lavatanssimusiikkiin niin aivan varmasti luulisi tämän olleen vaikka Anne Mattilan
taustayhtyeen tekosia. Tyylipuhdasta haitarin heiluttelua, sekä rautalankakitaraa saavat peri
hämäläisen sydämen tykyttämään tahtiinsa. Vielä kun solisti itse pitää hommaa yllä tummalla äänellään
laulaen kesän tangosta, ja luonnonvoimista niin ei voi muuta kuin todeta että nyt on maailmankirjat sekaisin.

Ensimmäinen C/W kappale Shiawaseni (onnellisuus / onnellisuuteni) taasen on pornourkuineen ja
napakamman tahdinsa kanssa lähempänä tyypillistä suomi-iskelmää kuitenkin pysyen lähellä pääesityksen
tyyliä. Eien eto kakaru niji no hashi (Ikuisuus joka alkaa sateenkaaren päästä?) On kuin kala
kuivalla maalla kahden ensimmäisen kappaleen jälkeen hieman sambamaisine piirteineen.

[****]


Aya Hirano: Suzumiya Haruhi no Tsumeawase

Ja tässä vaiheessa joku yleisöstä taatusti huutaa että: ”Sinä senkin onneton fanipoika!”. Tunnustan
että Haruhismi on iskenyt myös täälläpäin pitäjää, but sho wat? Suzumiya Haruhin kokoelma
kerää itseensä Live a Live osion kappaleet ja tähän tähän kuuluu ensinnäkin nenäkästä sankaritarta
esittävän Aya Hiranon God knows. Toisin kuin alku ja lopputunnarit Boken deshodesho sekä Harehare yukai
jotka olivat enemmän tai vähemmän hassutteluja, ja vaikka muistikuvani edellisestä kerrasta kun animessa
puputyttö kitarankaulasta kiinni otti oli tyyli myös tällainen, mutta God knows onkin jotain aivan muuta.
Tietenkin mikäli rokki ei taitu, niin ei taitu tämäkään, mutta God knows on ehkäpä eräs näistä tapauksista
kun kaikki vain on juuri oikein. Ensinnäkin pääkitaristi, joka tuntuu enemmän morsettavan soittimellansa
saaden puolinuotin tuntumaan ikuisuudelta kun hänen tyylittelyä kuuntelee. Basisti, kakkoskitaristi
ja rumpali ovat selvästi hieman sivuosassa mutta silti tukevat pääesiintyjää joka on itse Hirano.
On hyvinkin selvää että Hirano ei ole tehnyt tämänkaltaista ennen. Rajoja haetaan jatkuvasti ja tuntuu kuin
hän repii äänestään aina sen verran ylimääräistä että tuntuu että se romahtaisi ennen seuraavaa säettä,
mutta näin ei käy. God knows täytyy oikeastaan kokea -- mieluiten tietenkin ”live versiona” että
ymmärtää myös kitaristin toimet, mutta toimii se myös näin irrallaankin.

Toisena kappaleena tyrkyllä on Lost my music joka tuntuu vallan hauskalta humppa-punkki kappaleelta.
Ja jälleen jotain aivan muuta kuin mitä odottaisi yleensä sokerikuorrutetuista ällöttävyyttä
aiheuttavista vanhan rakkauden perään kyselevien tapausten kanssa, niin kuin tässä kyse tuntuu olevan.

Ja viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä meille annetaan Koi no Asahina Mikuru densetsu, Eli Asahina Mikurun
legendan tunnus, joka saa minut epäilemään että Yuki Gotolla on ollut kaikkein hauskinta tätä sarjaa
tehdessä. Hänen ei pelkästään tarvinnut kaivaa vanhaa Hiyori Hayasaka ääntänsä komeron piilosta, mutta
että sai jopa tämänlaista amatööri-karaoke meininkiä tehdä ilman että pokka pettää missään vaiheessa
kappaletta. Aivan täydellinen ase kisoihin jossa katsotaan saako vastapelurin nauramaan vasten tahtoaan.

Lopuksi tästä tapauksesta ei keksi pahaa sanottavaa muuta kuin että instrumentaaliversioita kappaleista
ei tarjota. Mutta kaippa pieni minijuliste joka avautuu kansilehtisestä korvaa tämänkin menetyksen.

[*****]


”Jaa että taasko vaan näitä neljän ja viiden tähden varmoja tapauksia esittelyssä?” kuulu yleisön seasta…
Noh, esitelläänpä sitten jotain … värikkäämpää kokoelmasta.

Burn up W sound file 1 & 2

”Voi pyhä hissimusiikki, Bätmän!” Tämänlainen reaktio on Hiroyuki Namban tuottamaan musiikilliseen
sisältöön vuoden 1996 Ryhmä Rämä OVA-sarjaan. Toki tietty camp-henkisyys jo huokuu kappaleitten
nieämisestä, esimerkkeinä Samba, sekä Mambo de warrior. Toisaalta ainahan voidaan tietenkin väittä että
rempseähenkiseen rymistelyyn kuulukin tällaiset luritukset, Mutta irrallaan nämä ei toimi, ei sitten ollenkaan.
Ilmeisesti levytuottajatkin tiesivät aikoinaan tämän, ja tekivät eräänlaisen kytkykaupan että sarjan parhain
musiikillinen anti ei irtoaisi ellei osta myös tätä puhelinavustuksen odotusmusiikkikokoelmaa. Eli alku-
ja lopputunnukset eräältä pumpulta nimeltä Wonder love, Vai pitäisikö sanoa One hit Wonder.

Alkutunnus Flash your dream, on niin ihanan nuudelimainen, sopivasti ontohkolta kuulostava syntikkapoppi
kappale että parempaa saa hakea tältä aikakaudelta. Ja yhdistettynä alusvaate varkaitten jahtaamiseen
kertoo melkeinpä kaiken oleellisen tästä sarjasta.

Itsumo sobanirukara, Aina vierelläsi, ensimmäinen loppukappale on myös tyypillinen periodin balladi. Josta ei
löydä suurempia moitteita, muuta kuin että näithän piisasi.

Toisen taustakiekon Ii yume dake wa mikata dakara, ja Sure! ovat taasen hieman tylsähköjä ja raahaavat
itseänsä armottomiin loppuihinsa asti. Eli ei mitenkään lohduttavaa siis tämä.

Ainoa henkilökohtainen lohtu tietenkin on se että eipähän tarvitse pelätä kenenkään näitä kahta enää ostavan.

Burn up W Sound file 1: **
Burn up W Sound file 2: *

Avatar
finnleo
Viestit: 695
Liittynyt: Ti Maalis 23, 2004 19:27
Paikkakunta: Vilppilä
Viesti:

ViestiKirjoittaja finnleo » Ke Syys 20, 2006 20:52

Noh-nih… ennen kuin tämäkin homma muuttuu lupahallintokeskuksen säädeltäväksi, niin hoidetaan
tämä viimeinen päivitys sitten alta pois…

Tällä viikolla tekeekin melkein mieli tropiikkiin. Laguunille… Mustalle sellaiselle…

Mell – Red Fraction – Limited edition

Tässä muutama viikko takaperin tutustuttiin siihen kun Eiko Shimamiya liittoutui I’Ve soundin kanssa ja
hoiti Higurashi no naku koro ni’n alun omasta mielestäni vallan hyvin. Tällä kertaa taustalla häärii jälleen
I’Ve, mutta solistina harvemmin kuultu Mell. – Vähemmän kuultu ehkäpä syystäkin. Antakaahan kun selitän:
Ne jotka muistavat japanilaista autolisävarustekulttuuria 90-luvulta muistelevat varmaankin monissa
tarvikkeissa esiintyneen englanninkielen jossa tärkeintä oli pelkästään se että niissä oli oikeat sanayhdistelmät,
järjestyksestä taikka järkevyydestä viis. Ja tätä samaa logiikkaa Mell on pitkälti soveltanut kappaleen sanoituksiin.
Red fraction aiheuttaa tahatonta huvitusta mikäli erehtyy kannen sisäkirjasen avaamaan tutkailu mielessä.
Myös Limited editionin mukana tuleva DVD saa ensimmäistä kertaa itseni tuntemaan että nyt tuli maksettua
turhaan ylimääräistä jostakin mistä minä en todellakaan pidä. Fractionin musiikkivideo on nimittäin sopivampaa
vertausta etsien kuin moderni taideteos. Se voi, ja on saattanut olla jonkun mielestä vallankin
mielenkiintoinen, mutta itse en ymmärrä koko pointtia.

Kaiken tämän jälkeen laihaksi lohduksi jää Fractionin instrumentaaliversio jossa I’ve pääsee taas esittämään, että
miksi he ovat niin hyviä. Se ei ole yhtä elegantti kuin esimerkiksi Higurashi’n tunnus, mutta tämä ei
olekaan tämän sarjan pointti, joten ei myöskään alkukappaleen. Tuhdit heviriffit hieman jungle-vaikutteisella
rumpu mellestyksellä saa taatusti monet tunnustamaan tämän melusaasteeksi. Mutta asianpäälle
ymmärtäville tietenkin kelpo neljäminuuttinen.
GMS remiksi taasen tuo hyvinkin europoppi tyylisen meiningin tähän kappaleeseen, mutta henkilökohtaisesti
tästä sain jo tarpeekseni jo 90-luvulla.

[***]

Black Lagoon Original sountrack
Edison niminen kaveri taas hoiti sarjan soundtrackin teon. Ja heti täytyy todeta että ukkelilla on kyllä
alustavasti potentiaalia. Koska sarjahan on ryhmä-rämä tyylinen tapaus mekkalaa sekä remuamista löytyy
musiikeistakin taatusti kotitarpeiksi. Esimerkkeinä Make a bet, Rock the carneval sekä Melting brain häilyvät
melusaasteen rajamailla. Ja sitten meillä onkin toista ääripäätä kuten Teardrops to earth, joka on yllättävän
kevyen tunteileva kappale seuraansa nähden, kun taas A cold wind in my mind, sekä Mad club edustavat
rautalankabanjobluesia parhaimmillaan. Vielä kun mukaan heitetään Let me know your name:in kaltainen
klubihumppakappale, alkaa olla melkeinpä kaikki lajikkeet edustettuna. Mutta jostain syystä eritoten iskee
pelkästään akustisilla kitaroilla ja haitarilla esitetty El sol se recuesta (tunnetaan myös Robertan tunnarina),
hämäläisvikaa ilmeisesti tämäkin… kröhöm… Mutta se mikä harmittaa tässä tapauksessa on että kaikki
kappaleet muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ovat aivan liian lyhyitä. Esimerkiksi Dont look back,
tuntuu kuin se rakentaisi perustusta jollekin suurelle ja mahtavalle, ja kun odotukset ovat suurimmillaan, kappale
loppuu ja seuraavana vuorossa oleva raita ei tuo toivottua tulosta, Loppu versiossa vielä pahemmin kun seuraa
pelkkää hiljaisuutta. Tämä harmittaa, suunnattomasti.
[***½]

Sitten kevennetään hieman, ja siirrytään alkuperäiseen suunniteltuun aiheeseen joka oli laulavat viisikot:

Akemi Kanda & All. – Dramatic * Girly
Juuri sopiva

Loppukesästä käyntiin pärähtänyt Tonagura toi fanipalvelun sekä joittenkin mielestä rehellisemmän
mieskuvauksen myötä sarjan päätyttöviisikkoa näyttelevien Akemi Kandan, Ayumi Tsujin, Erino Hazukin,
Misaki Sekiyaman
sekä Sayaka Oharan esittämän Dramatic * Girly alkutunnuksen. Pääosan esittäjälle,
eli Akemi Kandalle tämä ei tietenkään ollut ensimmäinen kerta kun hän esittäisi kanssanäyttelijättärien kanssa
moista luritusta, edellinen kertahan tapahtui toisessa Mahou sensei Negima’n alkutunnarissa
Happy materialissa.
Yleisesti ottaen mikäli minulta suoraan kysyttäisiin mielipidettä tällaiseen tapaukseen vastaisin että hyi hyi kun
moisia edes ehdotetaankin. Mutta Dramatic Girly’ssä on tiettyä hellyttävyyttä mikä nousee esille suurinta
valtaa pitävän kimeähkön laulumaiseman alta. Tausta on juurikin sopivan mehevän kuuloinen tällaiseen muutoin
geneeriseen lässyn-lässyn rakkausluritukseen, ja kertosäe on juurikin sopivasti alitajuntaan tarttuva.
Toki jos valtaapitävä miehinen minä on onnistunut uusimaan teflonpinnoitteiset suojansa tällaisia
tapauksia vastaan niin ei se toimi. Lajissaan varmaan vallan tavanomainen tapaus, mutta toistaiseksi
ainakin vielä soittokelpoinen.

Ragtime vaikutuksia omaava C/W Toutotsu friendly (Yllättäen ystävällinen) taas tuo Kanda’n puutteita
laulajana esille. Ääni toimii kyllä ruudulla, mutta paritettuna Ayumi Tsumin kanssa tuntuu kuin tiku ja taku olisivat
jälleen vauhdissa.

[***½}


Alun perin oli tarkoituksenä pitää teemana viisikot, mutta surukseni minun täytyi huomata että seuraavat
tapaukset ovat osittain poistettu japanin markkinoilta. Ilmeisesti menestyksen puutteesta. Se oliko
syynä se että kyseinen sarja-trilogia oli pelkästään huono, vaiko sitä vaikeammin ymmärrettävää tahallisesti
huonoksi tehtyä lajikettä voipi jäädä ikuiseksi mysteeriksi.


Cos-Hit-Love Opening themes.
Näitä ette kuulleet televisiossa!

Chou Henshin! Cosprayers!
Toinen kvintettikimppu on taasen hieman oudohkosta trilogiasta. Ensimmäinen kappale on sarjasta
nimeltä Cosmopolitan Prayers, eli Kosmopoliittiset rukoilijat. Jossa eri uskontokuntia edustavat tyttöset
taistelevat pahaa vastaan. Alkutunnuksen esittää komppi nimeltä Colors (osuvasti nimetty, eikö?). Joka
tuttavallisemmin on parin mutkan kautta Miyu Matsuki, Sanae Kobayashi, Sayaka Ohara, Mayumi Yoshida sekä
Kiyomi Asai. Vaikka tämä sarja on eräänlainen parodia jonka perimmäinen juju selviää vasta
jatkokäsittelyissä Hit wo nerae, sekä Love*Love? Sarjoissa niin alkutunnuksessa on kuitenkin
havaittavissa tiettyä vakavuuden sävyä. Jopa hyvinkin omaperäisen käheänkimeän äänen omaava
Miyu Matsuki hakee sisäistä baritoniaan kompin keulahahmona ja tekeekin ehkä elämänsä laulusuoritusta.
Sama mahtipontisuus kuuluu taustasta jossa on hyödynnetty täyttä sinfoniaorkesteria laulajien tukemiseksi.

Hit wo nerae!
Otamme sitten hetkeksi paussia kvinteteistä kun kuunteluvuoron saa trilogian toisen osan anti. Tähtää hittiin
kuuluu kappaleen motto Cosprayersiä seuranneessa sarjassa, joka tunnetaan myös nimellä Smash hit!
Tämä sarja taasen kertoi kuinka vaikeaa onkaan supersankarisarjan teko sen tuottajan Mitsuki Ikutan silmin jota
näyttelee Mamiko Noto joka esittää myös tämän kappaleen. Kaikki jotka tuntevat Noto’n tuoreemman
esityksen nimeltä Jigoku Shoujo (Tyttö helvetistä) tietävät että Noto osaa myös laulaa, mutta koska nyt liikutaan
huumorin puolella niin nuotti ei välillä (tahallisesti) aivan osu kohdalleen. Mutta voiko moiselle olla vihainen kun
kertosäe kuuluu: ”Ikuta Mitsuki, 146 senttiä pitkä, mutta täysikokoisella sydämellä.”

Love eien
Ja seuraavaksi nuottiavaimen studion nurkkaan heitti Miyu Matsuki. Trilogian päättävä Love*Love? on taas
lällyn lällyn rakkausdraama cosprayers sarjan käsikirjoittajan sekä sarjan tähtikaartin välillä. Cosprayers tunnuksen
laulanut viisikko on jälleen teemana, joten he myös laulavat tämänkin tunnuksen. Matsuki on istutettu jälleen
kompin kärkeen, tosin tällä kertaa tutummalla äänellään laulaen rakkaudesta hieman tuskastumistakin
aiheuttavalla nuottisäröllä. Muu ryhmä taas seuraa kannoilla hieman paheksuen päätähden käyttäytymistä
kertosäkeissä, esimerkkinä vaikka ”sinun kaltaisesi ärsyttävä eukko.”

Näitä kolmea kappaletta yhdistää se että ne ovat eräänlaisia kupletteja, ne vaativat huumorintajua että näitä
osaisi arvostaa. Tosin täytyy myöntää että Cosprayersin tunnus on oikeastikin kelpoa tuotantoa joka saa
monet vakavammallakin otteella tehtyjen sarjojen tunnukset survottua keskinkertaisuuden suohon.

[****] -- Varauksin


Päätämme sitten tämän sarjan päätöstunnuksilla…

Cos-Hit-Love ending themes

Sitten seuraakin hieman oudohko tapahtuma. Loppukappaleita varten palkattiin eräs Ayano Ahane, jonka
1997 vuonna alkaneen uran viimeiseksi tuotokseksi onkin jäänyt mystisesti tämä minikokoelma.
Huonoudenko takia? Katsotaanpa…

Mirai e no Promise
Cosprayersin loppukappale Lupaus tulevaisuudelle ei oikein säväytä, niin kuin ei säväyttänyt sarjakaan,
joten ei tiedä onko tämä hieman puolivillainen ote ollut tahallista kuten itse sarjassakin. Rutiininomaisesti
pyörivä sankarisarja tunnus joka ei aiheuta sen kummoisempaa ihastusta kuin aivoveritulppaakaan. Mutta
varsinainen taika, alkaakin levyn seuraavasta kappaleesta.

Todoketai Yume
Uskoisin että Ahanella on ollut hyvinkin läheisesti mielessä Dolly Partonin vanha 9 to 5 kappale
kun hän on alkanut tekemään Unelman raporttia(?). vähänkin yksitoikkoista työtä tekevä varmasti
osaa arvostaa fiilistä joka syntyy kun Ahane laulaa sopivan vuoropuheenomaisella tavalla periksi
antamattomuudesta sekä unelmien edessä olevien esteitten murskaamisesta. Ja eritoten lopun
nähneenä kun sanat ”Enkä periksi anna” ja madon lailla ryömivä Ikuta kulkee ruudun poikki on olo
vallankin hilpeä.

Only you
Trilogian päätös Love*Love? taasen oli hieman lällyn-lällyn rakkausdraama, joten tämä tietenkin
vaati lällyn-lällyn loppukappaleen, Ahane toimitti myös tämmöisen. Kappaleen tausta on nuudelimainen.
Sen sanoitukset ovat imelämpiä kuin ylimääräisellä kuorrutteella varustettu pumpernikkeli. Mutta tämä
onkin koko homman juju. Koska tämä palsta ilmeisesti jää tähän, voinkin hyvin mielin tunnustaa pitäväni tästä
kappaleesta hyvinkin paljon, lähestulkoon vain ja ainoastaan kertosäkeen takia: ”Voimakkaammin kuin kukaan,
läheisemmin kuin kukaan, olen täällä rakastamassa sinua. Syvällä silmissäni, sieluni sisälleni kuvasi on
yhä syöpynyt. Tuulen tuiskussa, sateen piiskauksessa, kunhan olemme yhdessä vierekkäin, niin tänään varmasti,
ja huomenna vielä enemmän pidän tätä tärkeinpänä.”
-- Eikös tulekin lämmin, pörröinen, taikka yököttävä olo?

[****]

Tämä sitten tässä. Toivottavasti oli yhtä viihdyttävää lukea kuin oli kirjoittaa...
Viimeksi muokannut finnleo, Pe Tammi 05, 2007 07:28. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

Avatar
finnleo
Viestit: 695
Liittynyt: Ti Maalis 23, 2004 19:27
Paikkakunta: Vilppilä
Viesti:

ViestiKirjoittaja finnleo » Ke Marras 08, 2006 16:28

kerta kiellon päälle sanoi sananlasku aikoinaan, tällä kertaa tosin vain yksi arvosteltava kohde,
mutta sanottavaa senkin edestä enemmän.

Yuki Kajiura – Xenosaga Episode 3 best tracks.
Suloista melankoliaa.

Monelle Xeno-logian faneille oli suuri pettymys kun Yuki Kajiura otti ohjat musiikeista pelisarjan toisessa osassa,
mokomatkin olisivat ilmeisesti tietenkin halunnet Yoko Kannon tähän pestiin. Suurena Yuki fanina en tietenkään
kovin paljoa asiasta ottanut paheksuntaa. Mutta minäkään en voinut olla toteamatta, että kyseessä oli hieman
”tyypillistä Yukia”. Suurimmaksi syystä että Mai HiME’n musiikeista oli jo paha mennä parantelemaan (huom, itse koin
Xeno2’den Mai-Himen jälkeen). Kolmannessa pelissä vastalauseet taas suurenivat kun Kajiura sai myös tehtäväkseen
taistelumusiikit, sekä yleiset hortoiluluritukset. Mutta, nyt olikin hieman erilainen ääni kellossa – Yuki nimittäin päätti
viimeinkin tehdä jotain enempi erilailla.
Musiikit tunnistaa toki heti Kajiuran tekemiksi, mutta äänimaailma on täysin erilainen verrattuna esimerkiksi
edellisen Xenosaga pelin sisältöön. Tällä kertaa synteettinen osa on jäänyt huomattavasti pienempään rooliin.
Ja näin tekivät tilaa klassisemmalle sinfoniapauhulle.

Alkutahteja
Pelinavauksen tekee ”A prelude to tragedy” joka asettaa kuuntelijan jo hieman melankoliseen tilaan joka jatkuu
pitkin levyjä. ”We’ve got to believe in something” taas tuo tiettyä uutta mahtipontisuutta mitä ei ennen ole Yukin
levyiltä kuulunut. Mutta viimeistään ”A forgotten sanctuary” joka myös soi pelin yhdessä mainoksessa saa uskomaan
että nyt on käsissä jotain uutta.
Toinen myös mainoksissa esiintynyt kappalesarja ”Hepatica” sisältää lähestulkoon sellaisen tunnelatauksen että
jo neljännesiän kriisin ohittanut körmy on enemmän liikuttuneessa tilassa kuin likaisen tusinan lopussa. Ensimmäinen
osa ”KOS-MOS” on uskomattoman elegantti yhteistyö pianon sekä latinaa laulavan solistin kanssa.
Toisessa osassa Kajiura pääsee lähes sooloilemaan itse melodian lävitse. Ja viimeisenä muttei vähäisimpänä kolmas
osa ”I believe in you” joka kruunaa sekä levyjen että pelin loppuhuipennuksen. Mainoksen sanat:
”To die, to sleep, maybe… to dream?” osuvat enemmän kuin asian ytimeen.

Ei uutta ilman vanhaa
Mutta onneksi ei kaikki suinkaan aivan pelkkää melankoliaa ole. Nimittäin ”She’s coming back”, joka on mahtipontinen
uudelleenlämmittely edellisen pelin ”Here she comes” kappaleesta, on omissa pirteysluvuissa. Ja jos edellinen peli
oli tuttu, niin osaa varmaankin arvata mistä tälläkin kertaa on kyse (Että kyllä se melkoinen mimmi se Kos-Mos on… )
Vanhoja teemoja kierrätetään myös ”Fate” kappaleessa jossa edellisen pelin säkkipillitunnus soi yhtä niskavilloja
nostattavasti eikä myöskään Nephilimin laulu ei ole vieläkään menettänyt yhtään aavemaisuuttaan kun se osittain
kaikuu ”Miltia Incidents”:issä
Vanhaa perinteistä Yukia taasen edustaa esimerkiksi ”Godsibb” joka yhdistelee tuttuun vanhaan malliin elektroa,
sähkökitaraa, viuluja, sekä latinankielistä laulua.

Ja niitä kokeiluja…
Kuten jo ehdin mainita Kajiura teki musiikit myös taisteluihin. Joka tietenkin antaa enemmän yhtenäisyyttä
kokonaiskuvaan, mikä hieman puuttui edellisestä pelistä. Kiireellisimpiä tuttavuuksia edustaa mahtipontinen
”The battle for your soul”, sekä hieman kaaosta hehkuva ”Battle land”.
Vakavampaa kahinaa säestää painostava ”Testament” joka varmasti on monen kuoromusiikin ystävän mieleen.
Mutta erityisesti sydämestä nappasi otteen ”The Harsh truth.” Joka on läsnä kahinassa jota ei välttämättä haluaisi
käydä mutta joka on kuitenkin pakollinen, ja kappale on tässä yhtä mieltä.
Hortoilukappaleosastolla varsinaista experimentaalia edustaa ”Rolling down the UMN” jazz-vaikutteineen, sekä
hieman sekasotkuiseksi jäänyt ”Zarathustra dungeon.” Jota en rehellisesti oikein pysty kuvailemaan – pahoittelut tästä.

Ensivaikutelmasta pitäisi mainita eräs pieni seikka. Soundtrack tuli nimittäin hankittua noin kolme kuukautta
ennen kuin itse peli oli hyllyssä, ja tästä seurasi melko mielenkiintoinen elämys. Ensinnäkin pessimistisenä ihmisenä
odotin että tämä olisi jälleen tyypillistä Yukia, ja kuten jo todettu tämä ei ollut sitä. Täytyy myöntää että olin jopa
hieman pettynyt muutokseen. Mutta sitten tulikin pelattua itse peli -- ja tämä muuttikin kaiken. Yhtäkkiä
keskinkertaisuudesta tulikin jotain loistavaa. Musiikit olivat alakuloisia ja suloisen melankolisia -- hyvästä syystä.
Ja näin uskallankin väittää että Kajiura teki paremman työn pelin kanssa kuin joku muu olisi pystynyt.

[****½]

Avatar
finnleo
Viestit: 695
Liittynyt: Ti Maalis 23, 2004 19:27
Paikkakunta: Vilppilä
Viesti:

ViestiKirjoittaja finnleo » Su Tammi 21, 2007 16:39

Eropelianime Erikoinen

Non-niin, otetaanpas nyt näitäkin tapauksia vaihteeksi käsittelyyn vielä kun voidaan, luvassa vauhtia,
vaarallisia tilanteita, mahdollista katumusta, ja muutoin paheksuntaa aiheuttavaa fanitusta…

Kaikki seuraavat tapaukset sisältävät viuluja, kitaroita, ja sen semmoisia…
Eli teknojumputukseen tai raskasraudasta innostuneet voivat ohittaa artikkelin avain vapaasti.
Mutta kuulostavatko ne kaikki sitten mainitusta syystä samanlaisilta? tuota... Ei...


Shuffle!: Yuria - You, c/w Colorful

Yuria ja shuffeli on kuulunut yhteen kuin paita ja peppu kun neiti teki kappaleen Mirage Lullaby ensimmäiseen
Shuffle-saagan peliin, jatkoa on myös seurannut uusimpaan Really? Really! tapauksen Remember memories:n.
Verrattuna pelien tunnuksiin You on huomattavasti äkäisempi ja rosoisempi tapaus. Tämä tyyliero kenties oli
johdannaista siihen että Yuria yritti niin kuin monet muutkin artistit tuolloin pois akihabara-poppi stigmasta.

Mutta joka tapauksessa Yurialla (mukavasti väänneltävä nimi muuten) on yhtälailla tunnistettava ääni kuin Angela
-yhtyeen pääsolistilla. Ja kuten Angelalla tuntuu olevan ongelmana, myös Yurian täytyy löytää aina sopiva kappale
jotta kaikki loksahtaisi äänen osalta kohdilleen. Mirage Lullaby tuntui hieman laahaavalta, puuromaiselta ja
päällepainavalta. Mutta harjoitus tekee ihmeitä, ja You onnistuu hieman sirkusaakkosmaisesta taustastaan
huolimatta olemaan kevyttä J-rockin ja popin fuusiota. Jämäkät kitarariffit luovat raamit taustalle, pilipalielektro
hoitaa täytteen, ja Yurian napakka laulu rumpujen kera tahdin. Menneitten puuromaisuus on vain muisto kun kaikki
instrumentit erottuvat taustasta. Seurauksena neliminuuttinen kappale onkin melkein ohi ennen aikojaan.

c/w kappale Colorful on taasen enemmän tai vähemmän Yurian omaa käsialaa, ja hieman huvittavasti täytyy
myöntää sen palaavan takaisin eropeliavauksien tyyliin: Kevyehkö balladi jonka kertosäkeissä otetaan vähän
nopeampaa tahtia. Ei mitään erikoista siis, mutta ei mitään mikä aiheuttaisi veritulppaakaan.

[****] Perusjämäkkää rokkimimmin irroittelua.


Sitten seuraakin hieman ilmava kolmikko…

Wind: A breath of heart: Hiroko Kasahara - Feel on the wind, c/w Tooi sora.

Näin yli kaksi vuotta jälkikäteen ja tapauksen lähestulkoon unohtaneena en heti ymmärrä mikä tässä
kappaleessa oikein aikoinaan viehätti. Muistikuvien mukaan lyhyehköstä hieman keskinkertaisesta sarjasta
päätyisin oleva kappale jonka tausta on ensinnäkin liian tasapaksu, hieman liian nuudelimainen, ja jossa
on myös vajaan neljän minuutin mittansa aikana lähes yhtä paljon vaihtelua kuin perusvaniljajäätelöannoksessa
konsanaan. Ja kaiken kukkuraksi vielä laulaja Hiroko Kasahara kuulostaa hieman tukahdetulta ja paikoin yli
yrittävältä tämän kaiken keskellä.

Sitten muistuukin mieleen Makoto Shinkain aikaansaannokset Radix studion kanssa alkutunnuksen kylkiäisenä
ja alkaa pienen hetken ajan todellakin muistumaan mikä tässä viehätti. Kertosäe herättää positiiviset muistot
hetkeksi uudelleen henkiin, mutta valitettavasti vain ja ainoastaan hetkeksi. Itse asiassa täytyy kai myöntää
olleeni kaksi vuotta sitten myös hieman pettynyt kokopitkän version kuunneltuani. Jotenkin vain jäi odottamaan
jotain suurempaa toisesta säkeistöstä eteenpäin. Ja kun haluttua ei saanut, pettymys oli taattu.

C/w Tooi sora – Etäinen taivas, oikeastaan iskee nykyisin paremmin kuin päänäytös. Mutta tämäkin on
valitettavasti yli suurta markkina-aluetta edustava hidas balladi jolla kilpailijoita riittää. Mutta loppujen
lopuksi tuleekin todettua että ei se perusvanilja olekkaan aivan mahdoton vaihtoehto,
sitä ei vain jaksa nauttia kovin monesti jatkuvasti.

[**] Vaniljajäätelöä ei monikaan pysty syömään siltään monia litroja kyllästymättä.

Toki voin myös tunnustaa että Feel on the wind on ehkä hieman epäreilussa asemassa liikkuvassa kuuntelukopissani,
sillä se on sijoitettu heti erään tietyn toisen kappaleen jälkeen…


Air: Key music feat. Lia - Air: Original soundtrack

Monelle Air TV-sarjan fanille on saattanut ehkä tulla pieni ongelmanpoikanen hakiessaan kyseisen sarjan
soundtrackia nettikaupoista. Esimerkiksi CD-japan tuntee vain elokuvan sovitukset, ja Nipponin Amazonista löytyy
vain CD-rom levyn vuodelta 2002, joten eihän tämä voi mitenkään olla 2005 vuonna julkaistuun tv-sarjaan liittyvä?
Kyllä vain. Nimittäin Kyoto Animation päätti sovitusta tehdessään fanaattisesti käyttää pelin alkuperäisiä
musiikkeja tuotoksessaan. Joten enkelinsiivellisen nukkuvan Misuzun koristaman kannen alta paljastuukin se
mitä ollaan hakemassa (ei pidä kuitenkaan sekoittaa drama-CD’seen samanlaisella kuvituksella).

Suuresta kaipuusta huolimatta tässä on kuitenkin muutama ongelma. Pääsääntöisesti tätä kiekkoa vaivaa hieman
muovinen olemus: On kuin kuuntelisi pelkästään hieman kalliimpaa midi laitteistoa toiminnassa. Mutta ei tämä silti
ole estänyt key’n musiikkikolmikkoa Jun Maedaa, Magome Togoshia sekä Shinji Oritoa yrittämästä loihtia
yksinkertaisen koskettavia kappaleita.

Mainittavimpina kevyen aavemainen pizzicato vaikutteita sisältävä Ri – Syy. Reilulla pianopainotuksella soitettu
Natsukage – kesän varjo. Soittorasiamaiset Hane – Sulkapallo, sekä Giniro – Hopeaväri. Ja viimeisestä myös Lia’n
laulaman versio Aozora – Sinitaivas joka saa melankolisesti sarjan lopun muistumaan mieleen.

Mutta eräs kappale levyllä erottaa jyvät akanoista. Jossa jo tämänkin palstan muutamassa tapauksessa esiintynyt
taikanimi Kazuya Takase I’ve soundista löytyy, ja luultavasti se suurin syy miksi väki yleensä tämän levyn
haluaa ostaa: Eli Tori no Uta alkukappale. Vaikka kappale onkin Shinji Oriton säveltämä, Takasen vaikutus on selvä.
Keveys on tässä avainsana. Pianointrosta käyntiin lähtevä ambienttimainen elektrotunnelma jonka kruunaa
Lia:n kauniin heleä ääni. Yhteistyö Lia’n kanssa on myös niinkin vakuuttava että instrumentaaliversio kappaleesta
kuulostaa aivan kuin siitä puuttuisi jotain. Eritoten kertosäkeen tausta hienovaraisine virsiosastoineen sekä tikan
naputusta muistuttavine äänineen ympäröimässä Lia’n lauluääntä on esimerkkinä mikä tekee kappaleesta erityisen.

Mikäli käytettävissä on 15 kilometriä hentoisesti kaartelevaa maantietä osittaisella metsä ja peltomaisemalla, ja
kirkas keli hieman pilvien takana piilevine aurinkoineen, tämä kappale lähentelee täydellisyyttä…
olettaen toki että käytössä on auto, juosten riittänee pienempikin matka.

[****] Miinus riippana loppu levy.

Mutta onko tämä sitten kaikkein paras eropelianimeavaus? Tämähän aina tunnetusti riippuu.
Minä olen kylläkin aina suosinut erästä toista tapausta… jotain hieman vähemmän kikkailevaa tarinaltaan…



Mizuiro: Hiromi Sato - Sora no Tsuzuki, c/w Yasashisa no hajimaru basho

Lähtöisin tämän joukkion vanhimmasta tuotoksesta Mizuirosta se ei ole kärsinyt yhtään iästään.
Vaikeuksien kautta voittoon voisi kuvastaa tätä tapausta.

Kuten Yuria Shuffle’ssa Hiromi Satolla on aina ollut mielenkiintoinen kunnia toimia kaikkien Mizuron sovituksien
laulujen esittäjänä, mukaan lukien ensimmäisessä hentsu-anime versiossakin. Ensimmäisien kahden tuotannon
tunnarit elivät täysin Sato’n äänen varassa, taustojen olleen sitä hieman muovista tyyppiä. Mutta 2003 vuonna rahaa
oli kassassa hieman enemmän musiikkejakin varten ja tulokset tällä kertaa lähestulkoon ylitsepursuavat.

Sora no tsuzuki -- taivas jatkuu lähteekin sanoin kuvailemattoman mahtipontisesti liikkeelle jousiryhmineen, akustisine
sekä sähkökitaroineen, joka pian hidastuu ja rauhoittuu tehdäkseen tilaa päätähdelle eli Satolle.
Ensimmäisestä säkeistöstä saakin alkunsa hienoinen leikki instrumenttien sekä saton äänen kanssa joka ei sinänsä
toista itseään vaan sitä rakennetaan ja muutellaan hentoisesti myös. Ensimmäistä säkeistöä säestää heleä
syntikkaluritus ja hieman etäiseksi jätetty viulu, joka toisessa säkeessä korvataan muhkealla basso ja kitara riffillä,
jonka seuraksi herää koko viulupatteristo. Tästä sitten jatketaankin tanssinomaisesti turhankin nopeasti lähestyvää
loppua kohti.

Mikäli on kappale mikä onnistuu toimimaan ilahduttavasti, se on tämä.

c/w kappaleesta Yasashisa no hajimaru basho - Hellyyden aloittava paikka ei voi sanoa muuta kuin että sekin on
käsitellyistä standardiksi muodostuneitten hitaista balladeista parhain, yksinkertaisen kevyen heleine tunnelmineen.

[*****] Ja minuahan ei pätkääkään kiinnosta että tämä pitää ostaa sarjan DVD levyjen kanssa.

Avatar
finnleo
Viestit: 695
Liittynyt: Ti Maalis 23, 2004 19:27
Paikkakunta: Vilppilä
Viesti:

ViestiKirjoittaja finnleo » Ke Helmi 14, 2007 14:18

Ystävänpäiväspeciaali.
VAROITUS: Päivämäärä on saattanut aiheuttaa ylenpalttista myönteisyyttä arvioihin

Haa, valentiinuksen päivä ompi langennut yllemme. Rakkaudentunnustuksia
satelee ympäriinsä, ja tervehdyskortti sekä suklaateollisuudet ovat ihmeissään.

No okei, on myönnettävä pientä katkeruudenpoikasta näin sinkkuna että moisista ei ainakaan tänä
vuonna nautita henkilökohtaisesti. Joten tätä kitkeryyttä lievennettäköön parilla skibaleella.


Karin: Fm. Theta – Mou Hitotsu no birthday C/W Sayuri Yahagi & Yuka Inokuchi – Suki dakara gaburi.

Hieman käänteisen vampyyrikomedian seurauksena maailmantietoisuuteen nousi muutama nimi.
Ensimmäinen oli sarjan sankaritarta esittävä Sayuri Yahagi sekä loppukappaleen esittänyt Fm. Theta nimimerkki.

Sarjahan kertoo melko radikaalisesta nenäverivuodoista kärsivästä vampyyriteinitytöstä joka yrittää
selvitä kutakuinkin hengissä ylenpalttisesta verentuotosta, ja siinä sivussa ensirakkaudesta. Tähän
Mou hitotsu no birthday (Uusi toinen syntymäpäivä) onkin vallan herttainen kappale jaksojen päätteeksi.

Keveys on tunnelman ydin kuten kuuluukin kun liikutaan tuolla vaaleanpunaisella hempeyden
alueella, ja tätä keveyttä kappale on täynnä: Hentoiset jousiosastot, kirkkaat yksinkertaiset syntikkaluritukset
pidetään aisoissa mukavan muhkealla bassokitarariffillä ja lähes marssin tahtiin kulkevalla rumputaustalla.
Ainoa varsinainen pieni miinus tulee laulajan osalta. Sinänsä suurimmaksi osaksi kaikki toimii hyvin, ja
hänen äänensä onkin omiaan tähän kappaleeseen, mutta valitettavasti olisi toivonut hieman enemmän
harjoitusta ennen levytystä. Tämä toive siksi että joissain korkeissa nuoteissa ääni särkee hieman ikävästi.

Sarjan näyttelijöitten esittämä kääntöpuolen Suki dakara gaburi (Rakastan, joten puraisen) edustaa
lähinnä kaaosteoriaa. Sitä en tiedä kuinka paljon tässä on huumoria mukana nuottivalinnoissa koska
tämä on ns. Character-song jonka esittäjät esittävät itse hahmoina, eli tässä tapauksessa Karin ja pikkusisko Anju.
Tausta on melkoinen sirkus, jonka pystyy kuuntelemaan lävitse kerran jos onnistuu kestämään hieman
korkealta ja kovaa tulevan Yahagin äänen, mutta toinen kierros alkaa mennä jo S&M leikiksi.

[****]


Narue no sekai: Saeko Chiba – Ice cream.

Teinikoulukomediasarja Narue no sekai, tai Naruen Maailma oli herttaisen huvittava tapaus, ja myös debyytti
myös sarjassa Yagia esittävän Saeko Chiban laulajan uralle kun hän levytti Yuki Kajiuran avustuksella
sarjan loppukappaleen Ice Cream.

Taustan voisi luonnehtia edustavan tyypillistä Kajiuraa kuten AnimeNewsNetworkin Zac Bertschy
aikoinaan asiaa kommentoiden luonnehti: ”Valittelevia viuluja ja kuoroja.” Ja toden totta näin on, ja myös sitten
vielä kaiken lisäksi SeeSaw-yhtyeen Chiaki Ishikawa hyvin selvästikin tekee myös esiintymisen taustalaulussa.

Mutta mikäli tästä pitää, niin tästä pitää. Ja minähän pidän tästä.

Toki täytyy sanoa että tunnelma tässä kappaleessa on kaukana valittelevasta. Pikemminkin tunnelma
on kuten edellisessä tapauksessa kevyt, ja leijaileva, jopa hieman hattaramainen. Jämäkästi etenevän
rumpukompin päälle on rakennettu heleä yhdistelmä viuluja, kitaroita, huiluja, pianoa, sekä Ishikawan
taustalaulua, mutta pääesiintyjä on silti Saeko Chiba. Ja Chiban laulu onkin ensikertalaiselle hyvin vahva
sekä heleää eikä missään vaiheessa särje tunnelmaa.

Tämä kappale on esimerkki siitä että vaikka Kajiura periaatteessa leikkii samoilla leluilla kaudesta toiseen hän
kuitenkin osaa ottaa niistä parhaimmat puolet irti tilanteeseen sopivasti kun hän todella näin haluaa.

Kääntöpuoli Alun näköala on enempi poppimainen kappale kuin päänäytös ja sopiva tempon vaihdos hitaalle
Ice Creamille, Ainoana moitteena on että se tuntuu hieman tasapaksulta ilman mitään mainittavaa eroa edes
pääsäkeitten ja kertosäkeen kesken.

[****]


Strawberry marshmallow – Takeshi watanabe – Ichigo Mashimaro OST

Tähän hätään en valitettavasti löytänyt minkään rakkausdraaman juustoa tarjoiltavaksi hyllystä, joten täytyy
vain tyytyä mansikkamaiseen ystävyyskomediaan.

Silloin kun on kyseessä viides, ja kuudesluokkalaisten tyttöjen temmellyksestä ei voi olla pysymättä
poissa tietystä kaaosmaisuudesta. Takeshi Watanabe tarjoileekin sopivassa määrin kepeää tunnelmaa
sarjan seuraksi. Suurin osa kappaleista on variaatiota hyvin omaperäisesti nimetystä ”Pääteemasta”.
Ja tämä onkin ihan kevyesti etenevä melodia joka päämuodossaan sisältää panhuilujen ympärille kasatun
hieman improvisoidun oloisen lyömäsoitintaustan. Mutta tämähän kuuluukin asiaan.
"Debut at new school" tuo pizzicato, alttoviulu ja pianokombinaation tälle.
"A leisurly theme" kostuu pitkälti triangelin sekä Hammond-pornourkumaisuuden ympärille.
"A barely keeping up theme" taasen nostaa tempoa hieman poppivasti.
"Chi-Chans home" taasen antaa tietyn nimensä mukaisen kodikkuuden tunteen matalilla syntikkauruillaan sekä
hieman pilipalimaisine syntikkataustoineen.
"Soothing theme" taas hakee voimaansa akustusista kitaroista.

Muita ”kohokohtia” edustakoon ”O-Matsuri” joka tuntuu lasten puhallusurkua ja tukahdettua ksylofonia
hyödyntämällä aikaansaatuna hitaampana hassutteluna. ”Scheming” joka on kuin pahemmastakin
dekkarisarjasta kotoisin. "Annoying guitar" niitä sinisempiä hetkiä ajatellen. "I cant speak english" on taas
hauska etäisesti modeemin kättelyääntä muistuttava hassuttelu matalilla nuoteilla. Sekä "Ana’s home" joka ottaa tiettyä
brittiläistä elementtiä chemballoineen tähän komediasoppaan.

Kaiken kaikkiaan ihan mukavasti irrallaankin tunnelmaa tuova paketti siis. Mutta periaatteessa en suosittelisi
tätä koska se on suurimmaksi osaksi variaatiota vain yhdestä kappaleesta, mutta tämä on kuitenkin
saatavilla jenkkimarkkinoilta (kuten omani on hankittu) hieman siedettävämpään hintaan kuin japaniversio.

[***½]


Hyvää Valentinuksen päivää nyt kuitenkin joka tapuksessa kaikille.

edit, ei pitäisi kirjoitella näitä väsyneenä.

Avatar
finnleo
Viestit: 695
Liittynyt: Ti Maalis 23, 2004 19:27
Paikkakunta: Vilppilä
Viesti:

ViestiKirjoittaja finnleo » La Touko 05, 2007 18:00

Ritsuko Okazaki special.
Ikuiset melodiat.

Viides päivä Toukokuuta on eräs valitettava muistopäivä. Tänä päivänä vuonna 2004 Ritsuko Okazaki poistui tästä maailmasta,
mutta silti jätti jälkeensä paljon muistettavaa.

Käydäänpä pari viimeaikaisinta ostosta lävitse…

Love Hina Okazaki collection / Self cover album.
Kun okazaki omansa otti pois.

Kaikkihan tietää että Megumi Hayashibara lauloi Love hinan alku- sekä lopputunnukset. Mutta vähemmin tunnettu
asia onkin että nämä on alun perin Ritsuko Okazakin säveltämiä sekä sanoittamia kappaleita. Okazaki myöskin sävelsi
ja sanoitti kaikki sarjan sisäiset inserttikappaleet luoden myös pohjaa esimerkiksi Yui Horielle, Masato Kuratalle,
sekä Reiko Takagille.

Sinänsä oltiin Love Hinan kappaleista mitä mieltä hyvänsä (esimerkkinä eräs tunnettu lehtipäätoimittaja aikoinaan
julkisesti mainitsi Sakura Saku kappaleen maailman huonoimmaksi animetunnariksi), niin silti näissä on sitä
tiettyä Okazaki-taikaa. Mutta entäs sitten kun tekijä itse otti teoksensa laulettavaksi? Kuunnellaanpas ne tärkeimmät…

Äkkiseltään luulisi että käytetyt taustat olisivat aivan samat kuin mitä sarjassa oli esiintynyt, mutta tämä ei
pidäkään paikkaansa. Okazakia varten näitä on enemmän tai vähemmän viilailtu sopivammaksi hänen äänelleen,
ja eritoten tyylilleen. Seurauksena taustat ovat hieman ontohkoja, mutta vain niin kauan kunnes se tärkein instrumentti
saapuu estradille, eli itse Okazaki. Tyylilleen uskollisesti Ritsuko papa-ttelee, laalaa-ttelee , hymistelee, ja laulaa
omalla höyhenen kevyellä äänellään lävitse olennaisimmat kappaleet TV sekä OVA-sarjoista.

TV-sarjan viimeinen päätöskappale Hajimari wa kokokara jonka Hayashibara esitti varsin jämäkän reippaalla
otteella, Okazaki hoitaakin tapauksen rauhallisen leikkisästi. Alkukappaleen Sakura sakun toteutusta voisi toisaalta
luonnehtia eräänlaiseksi kokeiluksi jossa taustaa ollaan osittain tukahdutettu ja Okazakin ääni tuodaan ylitse
kaiken muun säröä hyödyntäen. Tuloksena on hieman surrealistinen elämys.

Mutta ei tämä levy pelkkää hupia ja riemua ole, nimittäin levyn aavemaisin kappale on TV-sarjan loppukappale
Kimi sae ireba ilman mitään epäilystä. Tämä oli hieman melankolinen kappale jo alkujaankin,
mutta Okazaki onnistuu tuomaan lisää tunnelmaa aloittamalla kappaleen pelkästään kertosäkeellä joka lähestyy
pikku hiljaa kuuntelijaa kohti, jonka jälkeen itse kappale alkaakin tutulla melodialla, mutta jotenkin vain Ritsukon
käheähkö ääni saa kaiken tuntumaan enemmän ja enemmän surulliselta.

Onneksi melankolialle löytyy täydellinen vastalääke muutama raita myöhemmin kun joulu OVAn päätös
Shukufuku on jälleen sitä pirteämpää tempoa. Tässä kappaleessa eritoten tulee esille Ritsukon äänen taipumus
liidellä sanasta sanaan, jota ei voi kuin ihailla.

Mutta nämä mainitut kappaleet ovatkin levyn mainittavimmat tuttavuudet. Merry Christmas to you kappale melkein
menisi talvella, mutta näin kesän kynnyksellä se ei aivan tunnelmallisesti iske. Joten täysin laadukkaasta kokonaisuudesta
ei ole kyse. Mutta mikäli Okazaki fani on, niin ei välttämättä ole pahitteeksi kuulla mitenkä hän käsittelee tämän sarjan tuotoksensa.

[***]

Melocure: Home & Away C/W Inoue Kikuko: Jewlery
Viimeinen melokuuri.

Melocure projekti oli aikoinaan Ritsuko Okazakin sekä Megumi Hinatan yhteisyritys jossa Ritsuko sai hieman vapaammin
tehdä pirteämpää ja poppimaisempaa musiikkia perinteisestä tyylistään poiketen. Tämä ilo oli kuitenkin lyhyt kun Okazaki
kuoli hieman ensimmäisen pitkäsoiton julkaisun jälkeen.
UFO princess Valkyrien jatkosarjan tunnus Meguriai jäikin duon viimeiseksi sinkkujulkaisuksi.

Sitten heinäkuun 27s päivä vuonna 2005 napsahti yllätys. Aivan yllättäen Melocure, Sisältäen yhä Ritsuko Okazakin
toisena tekijänä, teki paluun hieman keskinkertaisen taikatyttödraamasarjan alkutunnusta varten --
Vai pitäisikö sanoa Taikanaisdraamasarjaan?

Oli miten hyvänsä, tämä oli sinänsä mielenkiintoinen teko koska Megumi Hinata oli juuri kuukautta aikaisemmin (22.6.2005)
tehnyt alkukappaleen UFO Princess Valkyrien Seiretsu no hanayome OVA sarjan alkuun omalla nimellään, ja kuten
todettua Valkyrien tunnuksista oli vastannut tähän asti Melocure.

Joten miksi ?

Kyynisempi minä pohtisi henkilökohtaisen uran edistämistä sillä toteutus on pelkkää Hinataa. Mutta se lempeämpi minä
katsookin julkaisupäivää joka on vain viikon verran pielessä Melocuren ensisinglen julkaisun vuosipäivästä,
joten lieko tuolla yhteyttä asiaan.

Mutta entäs se itse kappale? Noh, kuunnellaan.

Yritystä ei ainakaan puutu, sen voin kai sanoa. Tausta on J-pop kappaleeksi varsin muhkea ja mukaansa
tempova, mutta kriittisesti täytyy myöntää havaitsevinani joitakin vivahteita vanhasta 1st Priority kappaleesta.
Hinatankaan ei voi sanoa pidättelevään voimiansa kertosäkeessä, joten kaiken kaikkiaan tämä luritus on on ihan
kelpoa kuunneltavaa mikäli moisen päälle ymmärtää.

Eli kaiken kaikkiaan tämä on menevän oloinen sekä hyväntuulinen tuttavuus. Mutta periaatteellisesti tässä ei
ole kuin yksi ongelma. Tästä puuttuu jotain. -- Melocure kappaleeksi tästä puuttuu Ritsuko Okazaki.

Tämän jälkeen ei sitten Melocure nimeen ollakaan enää koskettu.

B-puolella taas esiintyy eräs elävä legenda, eli Inoue Kikuko piiloutuen hänen roolihahmonsa Ureshiko Asaban nimen
taakse esittäen sarjan Jewlery loppukappaleen. Tämä onkin hidastakin hitaampi balladi joista Inoue onkin tullut tunnetuksi.
Tausta on muhkea ja monipuolinen täydentäen elämystä kun Inoue ottaa tyypillisen korkeita sävellajeja käsittelyyn.

[****]

Mutta onneksi tämä ei suinkaan ollut viimeinen kerta kun Okazakin nimi ponnahti esille yllättäen.

Megumi Hayashibara: Happy life C/W Lucky & happy
Kerran vielä...

Tämän vuoden alussa sai ensi-iltansa anime nimeltä Manabi Straight. Ja tähän maanläheisen lähitulevaisuuteen
sijoitettuun tarinaan tietenkin tarvittiin maanläheiset kappaleet. Samalla kun Animea suunniteltiin, niin eräs taiteilijatar
mietti paluuta areenalle. Ja näin Megumi Hayashibara, joka aiemminkin oli tehnyt Okazakin kappaleita tunnetuksi tarttui
vanhoihin Happy life (Rain or Shine albumilta), sekä Lucky & Happy (Ritzberry fieldsistä) kappaleisiin.

Toki täytyy myöntää että itsestäni tuntui hieman halvalta että Hayashibara potkisi omaa uraansa uudelleen käyntiin
Okazakin tuotoksilla ja lisäksi henkilökohtaisena tunnustuksena minun täytyy sanoa että en ole koskaan ollut
suurempi Hayashibaran ystävä (tunnetusti minähän suosin Junko Iwaoa.)

Mutta Hayashibara silti onnistuu tarttumaan niihin säikeisiin mitä Okazaki oli aikaansaanut kuitenkaan unohtamatta
omaa minäänsä. Hayashibaran tulkinta on enemmän svengaavampi kuin Okazakin alkuperäinen kevyen sambamainen
tapaus. Okazaki luotti aina yksinkertaisiin taustoihin, mutta alkuperäisen kappaleen näytepätkä tuntui hieman tylsän
oloiselta, joten itse täytyy myöntää että tällä kertaa Megumin tulkinta on enemmän oikeassa. Ilmeisen selvältä
tuntuva täytekappale muuttui näin värikkäämmäksi sekä monipuolisemmaksi.

Lucky & happy on taasen hieman marssimaisempi tapaus johon en oikein lämpene. Hayashibara ei aivan tunnu
olevan täysin kotonaan näin korkeilla nuoteilla.

[****]

Mutta on silti olemassa eräs kappale josta Okazaki muistetaan ehkäpä parhaiten…

Ritsuko Okazaki: For Fruits basket. C/W Chiisana Inori
Legendaarinen.

Fruits Basketsin, tai tuttavallisemmin Furuban alkutunnus huokuu tiettyä lämmintä myötätuntoa. Okazakin
tavaramerkkimäinen yksinkertaisuus tulee vahvasti esille tässä kappaleessa jossa on ”sitä jotakin” lapioittain.
Tässä on kaikki mistä Okazaki on tunnettu: Hennon kuiskaileva ääni, hymistelyt, papa-ttelut ynnä muut. En tosin
oikein ymmärtänyt ensin miksi tämä kappale oli tehty fruits basketsin tunnukseksi, sen varsin rauhallisen tempon
takia, mutta tämäkin syy selvisi kun sarjan katsoi loppuun.

Tämä ei kylläkään toimi jokaisessa elämäntilanteessa. Mutta mikäli sen sattuukin kuulemaan kun on juurikin ylittänyt
jonkun raskaamman tai isomman esteen elämässänsä kappaleen hennon kuiskailevat säkeistöt tuntuvat vain
uskomattoman tuudittavilta:

”Ja vaikka tänään olisikin yhtä tuskaa,
ja vaikka eilisen haavat ovat yhä jäljellä,
usko kuitenkin että voit antaa sydämesi jatkaa matkaa.
Emme voi muuttaa syntymäämme,
mutta voimme itse muuttua matkallamme,
pysytään siis yhdessä, aina ikuisesti.”


B-puoli Chiisana inori on taasen tyypillisen yksinkertainen valssimainen leikittely sanojen sekä sellojen välillä joka
saa helposti hymistelemään hyväntuulisesti mukanaan.

Nämä yhdessä, eritoten ensimmäinen kappale lämmittävät kuin täydellinen kahvikuppi sen jälkeen kun on
tehnyt lumityöt ulkona viidentoista asteen pakkasessa. Raskaamman musiikin ystävät toki juoksevat pakoon kirkuen
murhaa tämän kuullessaan. Mutta sisäinen kyynikkoni pysyy täysin mykkänä sen aikana nykyisin.
Tämmöinen kappale tämä on.

Tähän onkin hyvä lopettaa tällä kertaa.

[*****]

Avatar
finnleo
Viestit: 695
Liittynyt: Ti Maalis 23, 2004 19:27
Paikkakunta: Vilppilä
Viesti:

ViestiKirjoittaja finnleo » La Kesä 23, 2007 14:40

Juhannuskanuuna.
Näin suuren juomakulutusjuhlan jälkeen otetaanpa käsittelyyn viime eropelierikoisessa varainpuutteen
takia laiminlyöty tapaus, eli Visual Arts Key’n studiolta alun perin lähteneen Kanonin musiikit.
Näitä kaikkia levyjä on myös käytetty Kyoto Animationin Kanon TV-sarjan uusioversiossa.


Kanon: Last Regrets 1999 / 2006 Memorial.

Sinänsä Last Regrets on ollut mielenkiintoinen tapaus kun ottaa huomioon että vaikka se on Visual arts Key
fanipoikien graalin maljan lähtölaukaus, niin kappaleen yleinen saatavuus pidettiin melko olemattomana
vuoteen 2002 asti.
Tuolloin alku ja loppukappaleet löysivät tiensä taustamusiikkien uudelleensovitusalbumin kylkiäiseksi,
ja lopulta vuonna 2006 uuden animeversion kunniaksi kappale sai uuden erillisen sinkkujulkaisun.

Tuttuun tapaan Kazya Takase teki jälleen taikojansa I’ve studiolla Shinji Oriton sekä Jun Maedan sävellykselle.
Vokalistina tällä kertaa toimi Ayana nimimerkki. A-puolen Last regrets kappale onkin hitaahko tapaus ja
ensiminuutit ovatkin hentoisen kevyttä kuunneltavaa, mutta kun kaksiminuuttinen intro on saatu pois alta,
alkaakin lähes eläimellinen bassojytke taustassa kaiken heleyden tasapainottamiseksi. Tämä voimakas jyrinä
voikin käydä joillekin muille kuin bass-boomin ystäville raskaaksi.

B-puolen Kaze no tadoritsuku basho (Paikka johon tuuli yltää) onkin paljon pirteämpi kappale, jonka tempo,
sopivan nuudelimainen bassoriffi sekä heleät syntikkaluritukset tarraakin helposti mukaansa. Maantieliikennekäyttöä
tulisi harkita tarkoin. Ainoa varsinainen moite täyspitkässä versiossa on lopun räppäys joka tuntuu hieman haraavan
vastaan muuta kapaletta.

Alkuperäisessä singlessä onkin mielenkiintoisena ominaisuutena piiloraita jossa hieman muunnellun Last Regretsin
laulaakin tuntemattomaksi jäänyt miesvokalisti. Alkuperäiseen versioon on myös laitettu kyytipojaksi pari
taustamusiikkipätkää, Asakage (aamun sävyt), Fuyu no hanabi (talvi-ilotulitus) sekä Little fragments.

2006 versiossa taas puuttuu kummankin kappaleen instrumentaalit täysin, joiden tilalle onkin tarjoilla animen
tumppiversiot sekä 2006 Memorial versiot. Mutta henkilökohtaisesti nämä 2006-vuoden muistelmaesitykset ovat
heikohkoja, ja kuulostavat kuin soisivat vesiämpäristä. Kaiken lisäksi vokalistikin on tuntunut saaneen vuosien
varrella lievän ässävian.

Mutta minkä hankkia sitten? 1999-version suurimmaksi ongelmaksi muodostuu hinta. Ensipainos singlestä
kun on melko harvinainen tapaus, jonka luultavimmin löytää vain huutokaupoista ja tuolloinkin hinta on
taatusti jo lähtiessä kova. Uuden 2006-version saa toki vielä kohtuullisella vaivalla nettikaupoistakin, mutta tämän
ongelmaksi muodostuu puuttuvat instrumentaaliversiot, sekä hieman onnettomat 2006 memorial versiot.
Mikäli itse saisin päättää asioista uudelleen ottaisin Kanon Original soundtrackin joka taustojen lisäksi sisältää
täyspitkät alku ja loppukappaleet 2006-version ylitse.

1999 original: ****
Hardcore mentalistin valinta jonka riippana kallis hinta

2006 Memorial: ***
Kelpaa kai jos runsaampaa sisältöä edustava Kanon OST:tä ei löydä


Kanon Recollections:
Key sound label taustamusiikkilevyjä vaivaa nyt ja luultavimmin vielä tulevaisuudessakin yksi perusongelma.
Taustat kuulostavat lähinnä astetta arvokkaamman MIDI laitteiston esittäminä. Joten päällimmäisenä
muistikuvana saattaa jäädä ennemmin ääni kuristettavista ankoista tarkoitettujen vaski-instrumenttien sijaan.
Mutta silti laitteistosta onnistutaan ottamaan paikoin jotain ihan uskomatonta irti. Shinji Orito sekä
Jun Maeda osaavat siis asiansa ilmankin Kazya Takasen avustusta.

Sisällöltään Recollections kokosi kai parhaimmat palat aiemmista Anemoscope levystä seka Last regrets
singlen irtotaustoista. Kaikenkarvaista elämystä on tuttuun tapaan tiedossa, ja kevyttä taianomaista
tunnelmaa luovat jo esimerkiksi avausraita Pure snows, Asakage (aamun sävyt), Kaze o matta hi
(tuulta odottava päivä), sekä Zankou (jälkihehku). Kepeämpää otetta edustavat The fox and the grapes, sekä
Hidamari no machi (Aurinkoinen kaupunki).
Rauhallisia hetkiä varten omistetut tapaukset ovat Kanojo-tachi no kenkai (tyttöjen mielipiteet), ja
Umaretate no kaze (vastasyntynyt tuuli).
Kevyttä mystiikkaa taasen huokuvat Fuyu no hanabi, toudo kougen (tundratasanko) sekä little fragments.

Mutta tällä levyllä on eräs kappale joka suorastaan erottuu kaikesta muusta, ja tämä ehdoton helmi onkin
Shoujo no ori (tytön vankila), joka oli (ainakin animessa) pyhitetty Mai Kawasumi hahmolle.
Tähän kappaleeseen on yksinkertaisen soittorasiamelodian ympärille onnistuttu rakentamaan unenomainen
tunnelma jossa on myös hieman epätoivon tunnetta, joka vahvistuu mikäli tapauksen tarinan tietää.
On myös erityismaininnan arvoinen että Recollectionin Shoujo no ori versiota käytettiinkin kokonaisuudessaan
suoraan animessa, eli kyseisen henkilön tarinan huipennuksen kuvamateriaali sovitettiin täysin tämän
kappaleen mukaan.

Pelkkien instrumentaalien lisäksi tarjoilla on pianon säestämä versio Last regrets avauksesta, jonka täytyy myöntää
olevan hieman ontohko esitys verrattuna siihen mahtipontisuuteen mitä singleversiossa sai tottua.

Recollections: ***½
Ei täydellisyyttä vaativille.


Kanon Original soundtrackia ei tähän hätään saatu koepenkkiin.


Re-Feel: Kanon Air Piano arrangements
Kuten olen jo ehtinyt muutamaan kertaan mainita, Key’n omissa soundtrack levyssä on suurimpana
ongelmana syntetisaattorimusiikin muovimaisuus rikkomassa tunnelmaa. Voikin vain kuvitella miltä kappaleet
kuulostaisi mikäli näitä joskus sovitettaisiin oikealle sinfoniaorkesterille. Tästä teoriasta saadankin pienehkö
esimaku Re-Feel levyllä jossa pääosassa onkin aito ja oikea piano. Levyä varten onkin kerätty melkeinpä
tärkeimmät taustat kahden pelin sisällöstä, joskin täytyy itse myöntää halunneeni muutaman listan
ulkopuolelle jääneen kappaleen kuulla akustisesti soitettuna.

Osuvasti levy alkaakin Kanonin Yakusoku kappaleela (jolla uusio-animen jaksotkin potkittiin käyntiin). Jo tästä
ensimmäisestä kappaleesta tulee aika selväksi että tällä levyllä ei kiirehditä, vaan tavallaan nautitaan
olostaan, mikäli nyt hieman alakuloisuudesta voi sinänsä nauttia.

Mutta heti yakosokun perään tarjoillaankin Kanonin eniten säväyttävä sävelmä, eli Shoujo no Ori. Yksinäinen
piano tuntuu vain korostavan kappaleen tarkoitusperiä luomalla melankolista tunnelmaa nurkkaan
ajetun tytön tarinaan.

Tätä seuraavat Pure snows, Yume no ato (Unen jäänteet) sekä Zankou eivät jotenkin istu korvaan pelkästään
pianolla soitettuna ja jäävät kaipaamaan sitä pientä ekstraa jääden hieman tasapaksuiksi elämyksiksi.

Hieman pirteämpää musisointia kaiken melankolian keskellä tapahtuu kun Kanon jätetään taakse ja siirrytään
Air:in tarjoiluihin jonka aloittaa Natsukage (kesän sävyt). Tämä hetken pirteys tosin jää lyhyeksi kun siirrytään
jälleen hieman vaisuksi jäävän Densou (perinne) kappaleen pariin.

Mutta levyn loppupuolta lähestyessä, jo aiemmassa artikkelissa koskettavaksi mainittu Aozoran alku
soitetaankin pianon ylimmällä rekisterillä joka suorastaan tuntuu kuin pianon koskettimia ei soittaisi niinkään
sormet, vain kyyneleet. Onneksi toiseen säkeistöön mentäessä palataankin hieman alemmille nuoteille
ja loppua kohden tietty lämmin tunnelma huokuu kappaleessa.

Vielä yksi tasapaksuus nimeltä Yumegatari (Unen selonteko) ennen loppuhuipennusta eli Tori no uta
kappaletta joka soitetaankin elegantin kevyesti lainkaan kiirehtimättä, joskin täytyy myöntää Lia-solistin laulun
puutteen vaativan yhä veronsa.

Re-Feel: ***½
Vain pianomusiikin ystäville. Tasapaksut kappaleet verottavat myös.

Mutta… outoa kyllä, itse Pachelbellin Kanonia ei löydä näiltä levyiltä ollenkaan…..

Avatar
finnleo
Viestit: 695
Liittynyt: Ti Maalis 23, 2004 19:27
Paikkakunta: Vilppilä
Viesti:

ViestiKirjoittaja finnleo » Pe Elo 24, 2007 13:58

Viritelläämpäs gramofoonia välillä taas soittokuntoon, aamulla saapui koeponnistukseen seuraavanlaista kivaa.

Eiko Shimamiya - Naraku no hana, c/w FLOW (Higurashi no naku koro ni kai opening theme)

Kuten ensimmäisessä sarjan kappaleessa, Eiko Shimamiya hoitaa laulamisen, ja I’Ve sound taustat,
mutta kauhukakara Kazuya Takase jäi tällä kertaa pois projektista, tosin alkuperäisen kappaleen toinen
tekijä Tomoyuki Nakazawa oli yhä järkkäämässä kappaletta esityskuntoon.

Higurashi no naku koro ni'n avonainen agressiivisuus on vaihtunut Tuonelan kukkasessa johonkin
hieman elegantimpaan suuntautumiseen, mutta silti se uhkuu nurin päin soitetusta introstaan asti
tiettyä piilevää ilkeämielisyyttä.

Varsinaisen kappaleen alku hakee kevyehköä unenomaista tunnelmaa jota rikkoo satunnaiset säröt sekä
melko eläimelliset basson iskut. Shimamiyan ääni suorastaan huokuu eräänlaista lohduttavuutta
avatessaan kappaleen sanoilla, ”Unohtakaamme se tulevaisuus.” Tästä sitten noustaan jopa
äkkinäisesti ensimmäisen runsaamman ja reippaamman kertosäkeistön viestiin:
"Sillä ethän ole tuonelan kukkanen? Sellaisessa paikassa.”
Vaihdot pääsäkeistöjen kesken tapahtuu muistellen edellistä Higurashi no naku koro ni kappaletta
toistaen pätkiä nurinpäin tämän aloitusveisusta. Toisesta säkeistöstä alkaa yksinkertaisen miehisen
marssimainen meno jossa subbari taatusti näyttää naapureille tahdin seinille hakkaamiselle.

Myönnän kyllä rehellisesti että tämä on pohjimmiltaan melko yksinkertainen J-pop kappale,
mutta tässä vain kaikki on täydellisesti kohdillaan: Tempo, säkeistöjen äänimaailmavaihtelut, sekä
Shimamiyan esitys. Tämä on jälleen niitä kappaleita joita ei voi soittaa liian lujaa. Tämä säröjä,
sähköisyyttä sekä painostavuutta sisältävä äänimailma tuo myös mieleen erään toisen pelitrillerisarjan
musiikit, nimittäin System Shock:in.

Mutta jos täytyy valittaa, ja kuten aina, näinhän pitää; Niin Tuonelan kukan suurin ongelma on
sama kuin Higurashi no naku koro ni'n. Eli jos tämän soittaisi lauletun version kieltä ymmärtävälle,
joka ei ole sarjaa nähnyt saattaa tunnetila olla jotain muuta kuin aijoittu. Mutta tietäen mikä sarjan toisen
kauden pääjuju on, tämä kappale toimiikin huomattavasti paremmin.

B-puoli, eli FLOW kappale ei oikein tahdo avautua allekirjoittaneelle. Tämä lähinnä tuntuu tasapaksulta
jumputukselta joka jää täysin päänäytöksen jalkoihin.

Toivottavasti vain Shimamiyasta ei tule toista Yoko Takahashia joka tehtailee pelkästään kappaleita
animeitten alkuihin, kun kuitenkin tuntui potentiaalia olevan yhä muuhunkin.

Joskin huonolta näyttää tuo toive, kun Shimamiya on listattu artistiksi tulevan Shakugan no Shana
elokuvan musiikkeihin.

Silti kaiken tämän kirjoitettuani hyllyyni saapui ensimmäisen tuotantokauden ensimmäinen
R1 DVD, ja täytyy sanoa että ei, ei tämä pysty samaan tunnelataukseen kuin ensimmäinen
Higurashi no naku koro ni kappale. Mutta kauaksi se ei jää.

[****½]


Wangan Midnight original sound tracks.

Kun käsitellään tarinaa joka käsittelee ihmisten lähes perversiomaista viehtymystä mekaanisiin laitteisiin,
tässä tapauksessa autoihin, niin tuolloin hyvin suureksi osaksi tunnelma ajaa juonen ohitse.
Wangan midnightissa tämä pätee lähestulkoon täysin. Tuolloin tarinankerronta joutuu
hakemaan tehokeinoja muualta, yksi näistä osa-aleista on tietenkin musiikit.

Suurimaksi osaksi levy on täynnä erinäisiä pimputuksia, ja muutama raskaampi rokkiraita,
mutta päälimmäisenä kuitenkin suurin syy levyn hankkimiseksi on mitä voisi kutsua S-30Z Fairladyn
musikaaliksi, joka koostuu kolmesta pääosasta, ja yhdestä variaatiosta.

Viisiminuuttinen Jäännökset aloittaa mysteerin siitä mikä paholais-Z on koneitaan, kellokoneistomaisine
rytmineen ja satunnaisine piano melodian harmonia joka vie ajatukset syvälle mietteisiin mikä kutkuttaa
mielenkiintoa minkälainen kone on kyseessä, kappaleen lopussa taas raskaampi sähkökitarariffi antaa
tutaa minkälainen luonne sillä todella onkaan.
Vauhti, nimensämukaisesti nostaa tempon, ja tuo sähkökitarat vahvemmin estraadille, nostaen
adrenaliinitasoja tuntuen että kaikki otetaan irti mikä lähtee.
Toiseksi viimeisenä Ajo on hitaampi tummempisävyinen versio Vauhti tunnarista.

Mutta paras säästetään tietenkin viimeiseksi.

S30-Z’n Aäni taas käyttää hyväksi jäännökset osion musiikit mutta tuo Vauhti sekä Ajo osioitten
latinankielisen laulun vielä tehokeinoksi niskavillojen nostattamiseen, tämä pieni lisä riittää tuomaan
jonkin hieman erikoisemman asian läsnäolon tunteen.


Jotta ymmärtää minkälaista tunnelmaa tässä haetaan, täytyy minun lainata sarjasta virittäjää helvetistä:
”Sieltä se tulee, sen Z’n ääni. Hyvä, hyvä. Miten hieno ääni.
Miten outo tunne, vaikka olin vannonut toisin, taas päätin koskea autoihin.
Kaikki on tuon Z’n syytä. Sinun takiasi minä palasin tähän maailmaan.
Vai kone palasiksi ja puhdistus, ihan miten vain, se on tarpeeksi.
Juuri noin, aja sillä juuri tuolla lailla.
Käytä kaasua enemmän ja runsaammin. Määrätietoisesti. Enemmän! Enemmän!

Töissä ei mennyt hyvin, lainat painoivat päälle ja perhe jätti. Mutta millään tuolla ei ole väliä.
Se että on olemassa joku joka ymmärtää auton jonka loin, se riittää.
Oikein kihelmöi. Millainen auto oletkaan.
Aivan kuin kulkisit omasta tahdostasi vain nopeammin ja nopeammin.
Olet löytänyt todella hyvän kumppanin."


Kaiken tämän S30Z’n ääni kappale vain alleviivaa.


[***½]
+ Fairladyn Serenaadi.
- Ostaminen yhden kappaleen takia vaatii harkintaa
- Käyttäminen tieliikenteessä voi aiheuttaa epätoivottuja seurauksia.

Avatar
finnleo
Viestit: 695
Liittynyt: Ti Maalis 23, 2004 19:27
Paikkakunta: Vilppilä
Viesti:

ViestiKirjoittaja finnleo » Ti Loka 02, 2007 15:48

Onpas tämä ollut kuukausi. muutama toilaus elämän todellisella puolella, yksi jenkkijulkaisija
häviää mailmankartalta, ja sitten vielä vanha kirjoitusheila on ilmeisesti joutumassa saattohoitoon.

Noh, mitäs nyt sitten... kai sitä täytyy yrittää tunnelmaa jotenkin piristämään...

Jos vaikka aloitettaisiin sarjan musiikeilla joka lähestyy pian jenkkiljulkaisuaan.



Hikaru Nanase - Venus versus Virus original soundtrack

Viimeksi kun tietoisesti olen kuullut Hikaru Nanasen tuotoksia ne olivat eropelianime
DaCapon ensimmäisessä tulemisessa, ja neitosen käsialaa oli muunmuassa
muutama ihan koskettavakin sävelmä tuossa lorussa.
Mutta entäs nyt kun vastuuna oli kokonaisen sarjan taustat?

Ensivaikutelma tuntuisi ihan laadukkaalta. Äänimaailma on runsas ja vaihtelevainen.
Suurin painotus tuntuu olevan klassisella orkesterimusiikilla jota höystetään joko
sähkökitaroilla ja satunnaisella teknohumpalla.
Erinäisiä tyylejä myös kokeillaan eri sarjan teemoille.

Eritoten korvaan pistää esimerkiksi reggae vaikutteinen Classmates. Pizzicato
näppäryys Innocent Venus, Sekä Venus Vangardin teema joka tuo huvittavasti
Adams Family'n mieleen.

Koska sarjassa on vakaviakin tilanteita niin ne hoidetaan vähintäänkin vakuuttavasti
Malicious, Sweet scent, Death Graze, sekä A Crisis kappaleilla. Lisää vahvaa
ambienssia taasen tuovat An omnious presentiment, Discord sekä Symptom awaking.

Pianosoolot It embraces by love ja Mothers memory tuovat mieleen samanlaisen
lämmön kuin Da Capossa esiintynyt yubi wa katte ageru kappale. Ja vastakohtana
An anxiety melody sekä Deep sorrow tuova nimensä mukaisesti ahdistuksen tunteita.

Toistaiseksi kaikki on ollut yhtä kehua mutta valitettavasti levyn ainoa ja samalla suurin
moite tuleekin siitä että kappaleet ovat irtokuuntelua ajatellen aivan liian lyhyitä.
Aivan kuin muutama kuukausi takaperin katsastetussa Black Lagoonin musiikeissa.
Pisin kappale koko levyllä nimittäin on vain vähän yli kaksiminuuttinen.

Mutta joka tapauksessa, Hikaru Nanase onnistui ainakin omassa pienessä maailmassani
tekemään vaikutuksen tämän hieman hiomattomaksi jääneen sarjan taustoissa,
ja tälle paatuneelle Kajiura-fanipojalle se on jo paljon myönnetty.

Venus Versus Virus original soundtrack
[***½]
- Liian lyhyet kappaleet irtokuuntelua varten


Pysykäämme hetki vielä aiheessa... Vielä pitäisi allekirjoittaneen kokoelmaan
löytää Yosei Teikokun tekemä sarjan loppusingle Shijun no zankoku, mutta
toistaiseksi täytyy tyytyä tähän:



Riryka - Bravin bad brew - Venus Versus Virus opening theme.

Tähän asti enempi erinäisten pelien tunnareista tunnettu Rirykä päätti kokeilla siipiänsä
myös animepuolella ja seurauksena on toistaiseki tämä kyseinen "yhden hitin ihme".
Tämä tapahtui yhteistyössä säveltäjä Noriyasu Agematsun joka oli esimerkiksi
säveltänyt myös Lyrical Nanoha A's tunnukset, sekä Aki Hatan hoitasessa sanoitukset.

Silti täytyy jo heti alkuun myöntää eräs hilpeyden aihe. Nimittäin kappaleen nimi
on Bravin bad brew? Mahtaa olla pojilla tosi tujua kaffetta...

Joka tapauksessa kappaleen alku onkin varsin dramaattinen kun laulaja lähes huutaa
jykevien basson iskujen säestäessä:
"Pelasta minut pimeydestä, tältä surullisen tuntuiselta ääneltä,
olen helvetissä, olen kohtalossa, jähmettykäämme toistemme syleilyyn."

Alun dramatiikan jälkeen valitettavasti loppu kappale ei aivan yllä alun antamiin
lupauksiin paremmasta, vaan sortuu hieman tyypilliseen tasapaksuun jumputukseen
joka jatkuu loppuun asti. Jää turhanpäiden kalvaava tunne että hieman enemmän kun
taustaan olisi panostettu vivahdeita niin tästä olisi voinut tulla jotain paljon mahtipontisempaakin.

B-puoli Yuubi naru kodoku, Elegantiksi muuntuva yksinäisyys, On yllättävästi
samankaltainen tapaus kuin Bravin bad brew, eikä mikään yleisen standardin
mukainen hellä taikka hempeä kappale. Mutta, tässä vaiheessa täytyy myöntää
harvinaislaatuisen tapahtuman jossa pidän tästä sivunäytöksestä enemmän
kuin varsinaisesta pääkappaleesta. Toki tämäkin on hieman tasapaksu, mutta
vähemmän silti kuin BBB.

Bravin bad brew single
[***]
- Tasapaksua jumputusta


Ja sitten jotain aivan muuta, mutta kuitenkin pienen aasinsillan avulla tavoiteltavissa.
Jotain mitä olen hallunnut käsitellä jo kuukausia, mutta ajoitus vaati lähdesarjan päättymisen.

Sillä emmehän mitään fanipoikia ole, emmehän?


Aya Endo, Aya Hirano, Emiri Katou, Kaori Fukuhara -
Motteke Sailor fuku!
- Lucky star opening single

Motteke sailor fuku julkaistaessaan nousi japanin Oricon tilastoissa peräti varsin
kunnioitettavalle kakkossijalle ohittaen jopa aiemmat animetunnusennätykset
Negiman Happy materialin sekä Aya hiranon Suzumiya Haruhi singlet.
Tätä menestystä on pitkälti spekuloitu olleen pelkästään Hiranon mukanaolon
takia, mutta täytyy muistaa että muutama kuukausi aiemmin Hirano oli myös
Galaxy Angel Rune'n Uchuu de koi wa rurun-ruuun tunnaria tekemässä eikä tuosta
tullut mitään varsinaista hittiä. Ja jos ihan rehellisiä ollaan nii saa olla kyllä tosi tarkkakorvainen
että Hiranon tämän kappaleen ryminän ja paukkeen seasta erottaa.

Joten miksi sitten yllätysmenestys?

Kappaleen sävellyksestä vastasi Haruhin melankolian musiikeista tuttu Satoru Kousaki.
Ja kaveri onkin tuoreeksi tunnetuksi taiteilijaksi onnistunut lyömään nuottivasarallansa
aina naulan kantaan kun tunnelmia on haettu kohdilleen. Seurauksena oli vauhdikas
hevosen laukkaamista muistuttava nuudelibassoinen rallatus jonka alkutahdeista
alkaen saa aikaan pikkunäppärän tunnelman. Vaikka varsinaista melodiaa ei peruskappaleessa
ole, ja kappale tuntuu etenevän samalla kaaviolla loppuun asti, kikkailu taustan kanssa
on silti jatkuvaa. Tylsää hetkeä ei siis tämän neljäminuuttisen aikana ole.

Ja sitten sanoituksista vastasi taasen vanha pieru Aki Hata, joka monien erinäisten
komedialuristusten (sekä myös tällä kertaa käsitellyn Bravin Bad Brewin) lisäksi sanoitti
esimerkiksi sukulaissielusarjan Azumanga daiohin tunnarit. Seurauksena oli lyriikat jotka
saavat ADHD potilaan tuntumaan mestarikeskittyjältä.

Eritoten keksintö antaa tytöille pieni pulinatuokio säkeitten välillä herättää tiettyä hilpeyttä.

Eli kappaleen pohja oli jo tässä vaiheessa vähintäänkin hyvillä perustuksilla.
Sitten vasta päästäänkin laulajiin.

Aya Hiranoa nyt tuskin tarvitsee edes esitelläkkään. Aya Endo oli jo harjoitellut
Okusama wa joshikousein päätöksellä.
Laulajanelikosta ainoat joilla ei hirveämmin kokemusta ollut olivat Hiiragi kaksosia
näytelleet Emiri Katou sekä Kaori Fukuhara.
Mutta silti porukan suoritus on lähestulkoon saumaton. Hirano, eikä sen puoleen
kukaan muukaan pääse sooloilemaan kappaleen aikana.

Voi siis melkein rehellisesti sanoa että kappaleen menestys on ollut sen kaikkien
tekijöitten summa.

Tämä kappale silti joko ihastuttaa tai vihastuttaa. Olen kuullut että jotkut ovat vältelleet
Lucky Staria jo pelkästään tämän kappaleen takia.

Toki on myös tullut ilmi joillakin ihmisillä tarve yrittää parantaa teosta erinäisten remiksien
muodossa, mutta onnekseni voin sanoa että harvat heistä ovat siinä onnistuneet...
Sen verran tyylillä, taidolla taikka tuurilla tämä kappale lohkaistiin.

Ai niin.. olihan tässä se B-puolikin... Eli Kaeshite Knee-socks.
Sama tyyli, mutta enemmän tempoa, enemmän rokkia, sekä asennetta.
Mutta siinä vaiheessa kun herätään kertosäkeen realiteettiin jossa pyydetään
palauttamaan polvisukkia, alkaa olla pokerinaamassa vähän turhankin paljon pitelemistä.

Motteke Sailor Fuku!
[****½]
+ Jaksaa yhä villitä kuukausienkin jälkeen... mutta kuinkahan kauan vielä...


Palaa sivulle “Arvostelut”

Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 1 vierailija